Valtiopäiväkutsu saapui 23.8.1876 uhkaavassa tilanteessa, kun sotatila oli käynnissä. Tunnelma oli vakava, koska tiedettiin, että asevelvollisuuslaki tuli käsiteltäväksi valtiopäivillä. Snellman oli hyvin valmis tähän keskusteluun. Toinen ajankohtainen asia oli kultakantaan siirtyminen, kun kullan hinta oli 1873 alkanut kohota niin, että rahauudistuksessa saadut edut uhkasivat hävitä kokonaan. Hopeakannassa alkoi muodostua epäedullisia kurssisuhteita kultakannassa oleviin ulkomaan valuuttoihin.200 Snellman käytti puheenvuoron monista muistakin kysymyksistä.

Kyydinpito eli velvollisuus vastata maantiekuljetuksista oli maanteiden ja siltojen rakentamisen ohella talonpoikien raskain rasitus. Vuoden 1877 valtiopäivillä annettiin esitys kyydinpidon ja kestikievaritalojen järjestämisestä. Se sisälsi ehdotuksen kyydinpidosta ja kestikievareista sekä sen vapautuksen lakkauttamisesta. Säädyt toistivat vuoden 1867 valtiopäivillä esittämänsä kannan, että mahdollisen asetuksen muutokseen tarvitaan molempien valtiomahtien osallistuminen. Snellman ilmaisi vastalauseensa säätyjen asiassa tekemää ratkaisuun. Hallitsija ei lopulta hyväksynyt asetusta, vaan uudet esitykset annettiin vuoden 1882 valtiopäivillä.201

Kirkollisten asioiden käsittelyssä Snellman ei käyttänyt puheenvuoroa, mutta Morgonbladetissa hän kommentoi meneillään olevan, Suomessa ensimmäistä kertaa kokoontuvan kirkolliskokouksen asialistaa.202 Erityisesti hänen mielenkiintoaan herätti eriuskolaislaki, jota hän piti ajan vaatimuksena. Kuitenkaan tälläkään kertaa se ei vielä toteutunut vaan lykkääntyi melkein parikymmentä vuotta. Eriuskolaislaki oli aikoinaan lykätty hallitsijan tahdosta kirkkolain hyväksymisen jälkeen 1869. Uusi kirkkolaki hyväksyi periaatteellisesti yleisen uskonnonvapauden. Kuitenkin kirkkolain suoranainen viittaus siihen, että Suomessa voi olla muitakin uskontoja kuin evankelis-luterilainen, jätti aloitteen niiden laillistamiseen valtiovallalle. Kun senaatti kirkkolain vahvistamisen jälkeen teki esityksen eriuskolaislaiksi, siihen ei kuitenkaan myönnytty.

Vasta vuoden 1872 valtiopäivillä säädyt tekivät anomuksen asiasta piispa F. L. Schaumanin johdolla. Tällä kertaa siihen suostuttiin, ja 1874 siitä saapui ilmoitus senaatille, jolloin tarkoitusta varten myös asetettiin komitea. Kun prokuraattori oli antanut 1875 lausunnon asiasta, se jätettiin senaattoreista kootun valiokunnan valmisteltavaksi. Helmikuussa 1876 esitys oli lopullisesti esillä senaatissa. Ehdotus sisälsi asetuksen vieraan kristillisen opin tunnustajista ja heidän uskonnonvapaudestaan, asetuksen kristittyihin kuulumattomista ja heidän uskonnonvapaudestaan ja asetuksen vastuusta sille, joka luvatta koetti käännyttää toista uskonopista toiseen.

Ehdotus annettiin tämän jälkeen Suomen ensimmäisen kirkolliskokouksen pohdittavaksi. Tämä kirkon oma edustuslaitos oli tuoreen kirkkolain eräs keskeisistä uutuuksista. Sen tuli kokoontua joka kymmenes vuosi. Siihen kuului kolme piispaa, 30 hiippakunnittain valittua papiston edustajaa, yksi maallikkojäsen kustakin rovastikunnasta sekä yksi senaatin, yksi jokaisen hovioikeuden, yksi yliopiston teologisen tiedekunnan ja yksi lainopillisen tiedekunnan edustaja. Enemmistö oli siten maallikoita. Tässä ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1876 maallikoita oli 48 ja pappeja 34. Kokous puolsi periaatteessa uskonvapauden toteuttamista, mutta katsoi sen tulevan voimaan ainoas-taan sillä edellytyksellä, että kaikki uskontokunnat myöntävät jäsenilleen oikeuden siirtyä toisiin uskontokuntiin, jolloin se koskisi myös kreikkalais-katolisia.

Kirkolliskokouksen tekemien muistutusten jälkeen asia saatettiin jättää esityksenä vuoden 1877–1878 valtiopäiville. Säädyt hyväksyivät pääkohdissaan ehdotuksen mutta ehdottivat kreikkalais-katolisia koskevia kohtia poisjätettäviksi. Säätyjen mielestä ne tuli ottaa perustuslain mukaisen käsittelyn piiriin. Senaatti puolsi lausunnossaan varovaisesti säätyjen esitystä. Kuitenkin vuonna 1881 hallitsija ilmoitti, että asia on toistaiseksi rauennut. Asia nousi uudelleen esille 1884, kun eräs luterilainen ja ehtoollista suorittamaton baptisti anoivat avioliittolupaa senaatilta. Senaatin aloitteesta vanha lakiasetus kaivettiin jälleen esiin, 1885 asetettiin uusi senaattorivaliokunta käsittelemään asiaa, vuoden 1886 kirkolliskokoukselta saatiin lausunto asiasta ja varsinainen asetus vahvistettiin 1889. Toukokuussa 1891 senaatti vahvisti ensimmäisenä metodisti-episkopaalisen kirkkoyhdyskunnan seurakuntajärjestyksen ja lokakuussa baptistien.

Rautatieasioita Snellman pääsi käsittelemään, kun hän sai oikaista vääriä tietoja. Niitä esiintyi keskustelussa kauppaneuvos Frans Wilhelm von Frenckellin aloitteesta 19.2.1872 syntyneestä anomuksesta rakentaa valtion kustannuksella rautatie Hämeenlinnasta Tampereelle.203

Keskustelu kiteytyi muutaman säätyedustajan väliseen erimielisyyteen siitä, millaisen lupauksen valtiovalta oli antanut 1867 Lempäälän kanavan rakentamisen aikataulusta Riihimäen–Pietarin-radan rakennustöitä aloitettaessa. Ensin senaattori Johan August von Born tarkensi lupausta, jonka mukaan kanava rakennettaisiin heti kun varat antaisivat myötä. Von Frenckellin mukaan kanavaa varten oli kuitenkin myönnetty varsin vähän varoja. Lisäksi kun kanavatyömaasta tehtiin hätäaputyömaa, nälkiintyneet työntekijät hidastivat rakennustyötä.

Snellmanin mielestä kysymyksessä oli väärinkäsitys, koska ihmisiä kuoli nälkään Taipaleen kanavatyömaalla eikä Lempäälän. Snellmanilla oli kokemusta kanavatyömaiden kuolleisuudesta, koska hän oli organisoimassa hätäaputöitä nälänhädän lieventämiseksi finanssipäällikkönä suurina nälkävuosina 1867–1868. Vuonna 1839 valmistuivat Taipaleen ja Kannuksen kanavat, joiden kautta laivoilla voitiin kulkea Saimaalta Kuopioon saakka. Saimaan kanavan rakennustyöt aloitettiin vasta vuonna 1844. Lempäälän kanava rakennettiin 1867–1874 Länsi-Hämeen vesistöön Vanajaveden ja Pyhäselän välille matkalla Hämeenlinnasta Tampereelle.

Myös kielikysymys kiihdytti mieliä valtiopäivillä. Hätäännys johtui siitä, että tasavertaisuus oli astuva voimaan 1883, mutta tilanne näytti aivan toiselta. Yleinen valitusvaliokunta antoi mietinnön asiasta suomenmieliseen suuntaan, jonka mukaan kieliolot voitiin rakentaa pysyvälle kannalle mutta säätylaista ei puhuttu mitään. Keskustelu nousi hallitsijan antaman hallinnollisen asetuksen kunnioittamisesta. Erityisesti A. H. Chydeniusta moitittiin siitä, että hän halusi saada säädyt heittämään pois vuoden 1863 asetuksen, johon ”Suomen kansan sydän oli kasvanut kiinni” ehdottamalla säätylakia, joka olisi velvoittanut virkamiehiä puhumaan molempia kieliä.

Snellman oli synnyttänyt tämän merkittävän asiakirjan yhdessä keisarin kanssa Parolannummella, ja hän käytti asiassa puheenvuoron 23.5.1877.204 Hän moitti alkajaisiksi pedagogeja, jotka olivat vaikuttaneet koulujen järjestysmuotoon kieliasioissa, kun pykälä 5 oli kumottu. Suomalaissa kouluissa luettiin ruotsia, mutta ei käytetty sitä opetuskielenä. Snellmanin mielestä tällä tavalla oli saatu aikaan paljon pahaa; nuoriso oli kasvatettu kokonaan suomalaisiksi ja ruotsalaisiksi. Tämä oli suuri vahinko, koska hänen mukaansa ”koko maan sivistyshistoria kehottaa meitä palaamaan ruotsalaisiin lähteisiin, millä tavoin sitten koetammekin tietoja parantaa. Kaikessa mikä koskee yhteiskuntamme tilaa, on meidän palattava niihin”. Lopuksi hän puolsi Chydeniuksen vastalausetta säätylaista ja esitti 25.5. välitysehdotuksen asiaan.

Kompromissiehdotusta kannattivat B. O. Schauman, Montgomery ja A. Wrede, mutta J. A. von Born selitti, että perustuslain mukaan asia kuului yksinomaan hallitsijan harkintaan. Koska hallitsija oli ilmoittanut, ettei aikonut luopua yhdestäkään perustuslain hänelle suomasta oikeudesta, asia oli liian arka vietäväksi eteenpäin. Snellman muutti ehdotuksensa pyynnöksi, jonka mukaan hallitsija suvaitsisi kuulla säätyjen mielipidettä kielten tasa-arvoisuuden perusteista. Loppuäänestyksessä ehdotus hävisi äänin 45–11, ja valiokunnan mietintö jäi voimaan. Myöhemmin hän kommentoi suomen kielen käyttämisen laajentamista kouluissa 23. ja 25.10.1877.

Asevelvollisuuskysymys vuoden 1877–1878 valtiopäivillä oli saanut paljon huomiota. Snellman perehtyi siihen huolellisesti ja käsitteli aihetta monissa lehtikirjoituksissaan ja lausunnoissaan valtiopäivillä. Krimin sodan aikana perustettu ruotuväkiarmeija oli hajotettu 1863, jolloin Suomi oli ilman sotaväkeä ranskalais-saksalaiseen sotaan saakka. Tällöin kysymys yleisestä asevelvollisuudesta ja sen ulottamisesta myös Suomeen tuli ajankohtaiseksi Venäjällä. Tammikuussa 1871 kenraalikuvernööri alkoi selvittää asiaa keisarin käskystä. Yleinen asevelvollisuus oli syntynyt Ranskassa vallankumouksen aikana, otettu käyttöön sitten Preussissa. Vuonna 1874 se vahvistettiin Venäjällä, ja sitä ennen asiasta oli käyty laajaa keskustelua Suomessa.

Suuri merkitys yleisen mielipiteen selvittämisessä oli 1872 Viipurin läänin kuvernööri C. T. Oker-Blomin julkaisemalla teoksella Suomen puolustusvoimien järjestämisestä, jolloin käsitteet selvenivät ja saatiin erityinen komitea tutkimaan asiaa. Kun hänet oli syrjäytetty asevelvollisuuskomission jäsenyydestä, vaihtoehdoksi oli jäänyt julkinen propaganda. Se tapahtui yhteisymmärryksessä fennomaanien johtomiesten kanssa, joihin Oker-Blomilla oli läheiset suhteet. Erityisen sydämellinen hänen suhteensa oli Snellmaniin. Oli yleisesti tiedossa, että Snellmania käytettiin asiantuntijana. Teoksella oli tarkoitus vaikuttaa valtiopäivämiehiin tärkeän asian käsittelyssä.205

Myös Yrjö-Koskinen itse laati, kylläkin nimettömänä, pitkän artikkelisarjan Suomen sotalaitoksen järjestämisestä Kirjalliseen Kuukauslehteen. Kysymys oli yksityiskohtaisesta ehdotuksesta Suomen sotalaitoksen järjestämisestä suomeksi, mikä julkaistiin erillisenä teoksena.206

Asiallisesti Yrjö-Koskisen kirjoitukset perustuivat Snellmanin laatimaan muistioon. Hän oli hahmotellut vuonna 1875 luonnoksen ”asevelvollisuusmetodiksi”.207 Hän luovutti luonnoksen Yrjö-Koskiselle ja pyysi tätä toimittamaan sen Meurmanille, koska siinä oli ”enemmän tuumailemisaineistoa Meurmanille sydämellisen tervehdyksen ohella”. Yrjö-Koskinen kopioi luonnoksen ja lähetti sen eteenpäin 29.12.1875.208 Hän kirjoitti Meurmanille: ”Luet-tuani Ukko Snellmanin ehdotuksen, huomasin, että se täytyy sinunkin lukea; mutta koska en tahdo sitä pois lähettää, olen sen omakätisesti kopioinut. Sano sitten mitä siitä arvelet.” Yrjö-Koskinen totesi sen lähtevän samalta perustalta kuin hänen parin vuoden takainen suunnitelmansa, mutta se oli yksityiskohtaisempi ja paremmin muodostettu. Asia oli selvitetty suurta asiantuntemusta osoittaen kaikilta osin lyhyesti, keskitetysti ja selvästi. Lähtökohtana oli, että asevelvollisuus voitaisiin panna toimeen vuodesta 1878 lähtien. Hän oli laskenut tulevien muodostelmien vahvuudet ja harjoitusajat vuoteen 1880 asti. Palvelusaika oli kaksi vuotta, reserviaika kolme. Armeijassa oli 13 000 miehen divisioona. tykistö ja 2 000 miehen ratsuväki.209

Samat asiat hän toi esiin eräässä muistiossa.210 Julkisuudessa Snellman oli tuonut usein esiin näkemyksensä, että Suomen piti saada omat sotavoimat kyetäkseen tehokkaalla tavalla avustamaan valtakunnan puolustusta. Se oli elinehto, koska muuten Venäjältä ei voinut vastavuoroisesti odottaa Suomen erillisaseman kunnioittamista. Suomalaiset olivat velvolliset ottamaan osaa valtakunnan puolustukseen, mutta sen oli tapahduttava oman maan alueella. 211 Esityksen yksityiskohtaisuus viittaa siihen, että Snellman oli neuvotellut asioista upseereiden kanssa. Toisaalta luonnos antaa hyvän kuvan hänen kyvystään perehtyä mihin tahansa aihealuee-seen. Ajatuksenmuodostus on siinä määrin itsenäistä, että häntä ei kuitenkaan voida pitää ammattisotilaiden äänitorvena.

Snellmanin ajatuksilla oli alusta asti menekkiä. Esitykseen pitkälti perustuva Yrjö-Koskisen Kirjallisen Kuukauslehden artikkeli julkaistiin sellaisenaan Uudessa Suomettaressa elokuussa ja lokakuussa, Dagbladet selosti asiaa lokakuussa ja Morgonbladet kesäkuussa ja lokakuussa. Kannunvalanta jatkui myös maakuntalehdissä niin kauan kuin virallisen esityksen sisällöstä ei tiedetty. Alkuperäinen kirjoitussarja käännettiin ruotsiksi ja julkaistiin erillispainoksena. Siihen tutustuttiin myös korkeissa hallituspiireissä, jonka kappaleet kenraalikuvernöörin kansliassa osoittavat.212

Asia lähti kunnolla liikkeelle, kun hallitsija jätti maaliskuussa 1877 säädyille esityksen asevelvollisuudesta. Kenraalikuvernööri Adlerberg oli kutsunut säätyjen vaikutusvaltaisimmat jäsenet päivälliselle ja todennut: ”Asevelvollisuusesitys kiitää nyt junassa Helsinkiin.” Samalla hän epäili, ehditäänkö siitä päättää. Boijen laskelmien mukaan kyllä, mutta Meurman kiirehti tarkentamaan sen riippuvan siitä, jos se voidaan hyväksyä ilman suurempia muutoksia. Adlerbergin mukaan keisari oli laadituttanut esityksen parhaimpien Suomen miesten kautta. Sen piti riittää. Hän itse ei aikonut sekaantua asiaan, mutta ”keisari on pahoillaan, jos ette hyväksy”.213

Valtiopäivillä esitys oli vaikeuksissa alusta asti. Heti valiokuntakäsittelyssä nousi epäilys, oliko esitys perustuslain mukainen. Snellmanin vastauk-sen mukaan asevelvollisuusesitys ei mitenkään sisältänyt perustuslain muutosta. Hän perusteli asiaa monissa lehtikirjoituksissa huhtikuussa. Asevelvollisuus ei merkinnyt perustuslain muutosta, koska esityksen mukaan ruotujakolaitosta ei lakkautettu. Eihän Ruotsin aikanakaan ruotuväki muodostanut koko sotaväkeä.214

Esimerkiksi 27.4. artikkelissa ei hänen mielestään voinut kieltää, että asevelvollisuuslain sanamuoto ”Jokainen Suomen kansalainen on asevelvollinen valtaistuimen ja keisarikunnan puolustamista varten” voi olla monesta lukijasta pelottava. Asevelvollisten lähettämisen ”jonnekin Turkestaniin tai Transbaikalin taakse voi varmasti siirtää mielikuvituksen piiriin”. Hän muistutti edelleen, että tosiasioiden tunnustaminen on ensimmäinen viisauslaki jokaiselle kansalle, joka haluaa säilyä ”kansojen joukossa”. Valtiolliseen olemassaoloon ei kuulu vain riippumaton valtiomuoto vaan riippumaton kansainvälinen olemassaolo. Hän korosti sitä, että keisarikunnan puolustus on suomalaisen velvollisuus, koska Suomi ei nauti mitään tunnustusta muilta kansakunnilta muulla tavalla kuin osana Venäjän valtakuntaa. Suomen kansalaisen persoona ja omaisuus nautti laillista suojelusta kaikissa maissa: ”Menipä hän minne tahansa, hänen takanaan on turvamies, joka todella herättää kunnioitusta.” Venäjää ei voinut yksin pyytää kantamaan taakkaa hankkia meille kansainvälistä tunnustusta. 215

Snellmanin puheenvuorolla oli painoarvoa, koska 25.4.1877 Uusi Suometar oli otsikoinut: Sota julistettu, kun Venäjä ja Turkki olivat ajautuneet aseellisen konfliktiin. Lehti kyseli, kohtaako sodan tuho ja onnettomuus myös meidän maatamme. Jumalalla oli kuitenkin yksinään onnen ohjat. Tässä tilanteessa Meurman korosti, että ainoa turva oli lojaalius keisaria kohtaan ja luottamus häneen sanaansa. Aleksanteri II:n syntymäpäivänä 29.4. säätyjen puhemiehet vakuuttivat lojaalisuuttaan keisarille onnittelupuheissaan. Asenne punnittiin todellisissa teoissa, kun Venäjällä keisarinnan johdolla oli alettu rahankeräys sodan uhrien hoitamiseksi. Kun J. I. Bergh teki aloitteen Suomen osallistumisesta miljoonalla, ruotsinkieliset ja liberaalit pitivät puhetta vuorisaarnana ja liehittelynä.216

Kantansa tueksi Snellman puhui aatelissäädyssä lämpimästi 26.5.1877 miljoonan markan kreditiivin puolesta keisarinnan johtamaan keräykseen Venäjän ja Turkin sodan uhrien hädän lievittämiseen. Hänen mielestään se oli suomalaisten velvollisuus, kun säästytään tuntuvasta sodan taakasta. 217

Snellman sai asiassa kahdesti puheenvuoron, ja hän esitti vastalauseen päätöksen johdosta. Snellman kulki säätyjen puhemiesten viitoittamalla linjalla, kun hän analysoi valtiovaliokunnan mietinnön ensimmäisen kohdan perustetta määrärahan myöntämisestä Turkin sodassa haavoittuneille. Vuoden 1877 valtiopäivien avajaisissa kaikkien muiden säätyjen puhemiehet porvarissäätyä lukuun ottamatta viittasivat hallitsijan ja keisariperheen edellisvuoden vierailuun. Yhteistä näille puheille oli viittaus kiristyneeseen Balkanin tilanteeseen ja keisarin esiintymiseen Turkin kristittyjen oikeuksien turvaajana. Esimerkiksi arkkipiispa Bergenheimin mukaan Suomen kansa ei viivyttelisi niiden velvollisuuksien täyttämisessä, joita hallitsija kansalle asetti, jos konflikti päättyisi aseelliseen yhteenottoon. Snellman ei nähnyt määrärahaa korvauksena suomalaisten sotilaiden osallistumattomuudesta, vaan ”tämä vähäpätöinen summa” olisi hänen mukaansa velvollisuuden tunnustamista osallistua sotakustannusten suorittamiseen, siitä että Venäjän keisarikunnan sotilaat taistelivat myös suomalaisten puolesta.

Mietinnön toisesta kohdasta määrärahan keräämisestä uudella suostunnalla Snellman jätti vastalauseen. Finanssipäällikköajoilta hänellä oli vielä hyvässä muistissa suuri määrä paloviinaverosta säästyneitä varoja. Samat näkökohdat hän toi esiin pari päivää myöhemmin ilmestyneessä Morgonbladetin artikkelissa.218 Sen sijaan 6.6.1877 lehdessä ilmestynyt samansisältöinen pääkirjoitus ei ollut kuitenkaan Snellmanin, koska hänen mielestään Suomen valtion määräraha ei kuulunut Punaisen ristin harjoittaman hyväntekeväisyyden piiriin, kuten pääkirjoituksessa esitetään.

Säätyjen viettäessä kesälomaa 1877 keskustelu sanomalehdissä jatkui. Ruotsalaisessa puolueessa Dagblad-ryhmä oli asevelvollisuuden puolella mutta jyrkin siipi, viikingit, vastusti jyrkästi. Suomalaisella puolella Yrjö-Koskinen ja Snellman olivat myöntyväisiä, mutta Meurmanin oli vaikea kannattaa ehdotusta, koska hän oli palkka-armeijan kannalla. Hän suhtautui realistisesti ”poliittiseen asemaamme” mutta vaati takeita, että uhraukset olivat tarkoituksenmukaisia. Kun hän julkisti nämä ajatuksensa Morgonbladetissa 13.8.1877, hän sai heti Snellmanin kimppuunsa.219

Snellman valitti Meurmanin horjuvaa esiintymistä tunnettuna mielipidejohtajana. Närkästyneenä hän huomasi, että suomalainen puolue oli kääntänyt rekensä toisaalle. Snellmanin mukaan julkinen kritiikki oli toisaalta tarpeeton, koska maata omistava luokka oli 200 vuoden ajan nauttinut etuoikeutta osallistua maanpuolustukseen rahalla: jättää maksusta maan puolustaminen maata omistamattomille ja puutteenalaisille. Hänen mielestään oli yllättävää, että esittäjä oli juuri Meurman. Oli valitettavaa, jos se alkoi näyttää suomalaisen puolueen mielipiteeltä asiassa. Kysymys oli kuitenkin jokaisen asekuntoisen miehen velvollisuudesta puolustaa isänmaataan ja siitä kohotuksesta, jonka tietoisuus siitä antoi kansalle.220 Oker-Blom kirjoitti 13.9. myös vastineen Meurmanille ja kiinnitti huomion Snellmanin esille ottamiin näkökantoihin. Myös Yrjö-Koskinen julkaisi ärhäkkään vastakirjoituksen.221

Tilanteen muutti kansainvälisen tilanteen kärjistyminen, kun kolme kaartin divisioonaa mobilisoitiin heinäkuussa Turkin rintamalle. Suomen kaartinpataljoona sai liikekannallepanokäskyn 22.7.1877. Tilanne saatettiin käyttää hyväksi asevelvollisuuskysymyksen käsittelyssä, minkä Snellman otti huomioon. Lehdet seurasivat tarkasti sotatapahtumia, ja ne herättivät väestössä voimakkaan venäläisystävällisen tunteen. Sotaa pidettiin uskonsotana, jossa kristitty Venäjä taisteli vapauden puolesta Turkkia ja ”muhamettilaisia sortajia” vastaan.222

Keskustelu sai lisäväriä, kun asevelvollisuuskomitean jäsen L. Mechelin alkoi antaa julkisuuteen asiaa puoltavia lausuntoja syyskuun lopusta alkaen Helsingfors Dagbladissa. Hänen mukaansa Suomella oli sekä oikeus että velvollisuus ylläpitää tarpeellinen määrä sotaväkeä.223 Mechelinin linjaukset saivat Ruotsissa Aftonbladin kummastelemaan, eikö asevelvollisuus kuulunut vain niille vapaille kansakunnille, joilla oli muiden kansojen suhteen täysimittainen itsemääräämisoikeus. Lehden mielestä Suomi oli kaukana tästä vaiheesta ja se ihmetteli, että sellainen alusmaa kuin Suomi uhraisi poikiaan vieraan maan kunnian, etujen ja oikkujen tähden. Tähän Snellman laati jyrkän vastineen marraskuussa 1877. 224

Hänen mielestään artikkeli todisti sen ajatuskulun sekavuuden ja pintapuolisuuden, joka johti puhetta ruotsalaisessa lehdistössä. Aftonbladin artikkeli oli tavallista liberaalista renkutusta, joka ei kyennyt näkemään mitään inhimillistä oikeutta heiveröisten rajapyykkiensä ulkopuolella. Snellmanin mukaan yleisessä asevelvollisuudessa oli kysymys sotataakan jakamisesta oikeudenmukaisesti kansalaisten kesken. Hän korosti, että tuntematta skotlantilaisen Thomas Carlylen sanoja ”viisauden alku kansoille ja yksilöille on tunnustaa tosiasiat”. Suomen kansa oli harjoittanut tätä viisautta. Voitiin olla varmoja, että Suomi oltuaan vuosisatoja taistelutantereena, ei tullut enää koskaan ”vihollisen tallattavaksi”, miltä sitä suojeli yhteys suurvaltaan. Snellman ilmoitti ruotsalaisille, että Suomen säädyt tulisivat ratkaisemaan asevelvollisuuskysymyksen siinä lojaalisessa hengessä, mitä sen yhteys suurvaltaan vaati, mutta selkeäs-ti kannattaen myös omaa poliittista asemaansa suuriruhtinaskuntana eikä maakuntana.

Säädyt käsittelevät asevelvollisuusesitystä joulukuussa 1877. Erityisen vilkas ja kiivas keskustelu käytiin aatelissäädyssä. Innokkaimmat vastustajat olivat nuori Victor Magnus von Born ystävineen. Kannattajia olivat valiokunnan mietinnön ”henkinen isä” Mechelin ja hänen liberaalit kannattajansa. Asevelvollisuutta puolustavien jyrkimmän siiven muodostivat Snellman ja Oker-Blom. Aatelin yleiskeskustelua on luonnehdittu kuuluisimmaksi säätykeskusteluksi.225

Snellman käytti asiassa monta puheenvuoroa ja vetosi samaan aikaan monilla lehtikirjoituksillaan yleiseen mielipiteeseen. Snellman korosti, että tässä vaiheessa ei ollut mitään syytä jättää isänmaan puolustusta yhteiskunnan köyhemmälle luokalle ja antaa varakkaamman maksamalla vapautua siitä. Toisin kuin todellisessa asevelvollisuuden suorittamisessa siinä ei ollut mitään kansallistajuntaa kohottavaa. Hän olisi pitänyt itseään onnellisena, jos hänellä olisi nuoruudestaan muisto yleisen asevelvollisuuden täyttämisestä. Hän olisi toisin tuntein katsonut kaikkia kansanluokkia; hän olisi jättänyt paljon tekemättä, jonka olisi pitänyt jäädä tekemättä, ja tehnyt paljon, jota olisi pitänyt tehdä.226

Snellman perusteli väkevästi kantaansa selostamalla asiantuntevan tarkasti sotatapahtumia vuoden 1876 jälkipuoliskolta lähtien ja koko vuoden 1877 ajan. Hän halusi luoda konkreettisen kuvan siitä, miltä suomalaiset säästyivät Venäjän valtakunnan yhteydessä. Hän selosti perinpohjaisesti tapauksia Balkanin niemimaalla, serbialais-turkkilaista sotaa, turkkilaisten riehumista Bulgariassa ja venäläis-turkkilaista sotaa siihen kuuluvine diplomaattisine väittelyineen.227

Snellman kritisoi myös muiden käyttämiä lähteitä toteamalla esimerkiksi: ”Luonnollisesti myös suuremmat ruotsalaiset sanomalehdet ovat hankkineet sellaisia strategeja; ja oli todella koomista nähdä, miten kylmäverisesti he aikaisemman yhtä tietävän ja vuorenvarman sormenheristelyn mitenkään estämättä laativat uuden sotasuunnitelman jokaisen uuden sähkeen jälkeen. Uskovia ja ihailevia lukijoita ei siis puuttune. Myös tähän lehteen on päässyt muutamia sellaisia ulkomaan arvioita, mutta varovasti. – Kun lähde aina mainitaan, sekä tiedot että arviot voi ottaa sellaisinaan, yksittäisinä lausumina, jotka voivat sisältää enemmän tai vähemmän totuutta, mutta jotka eivät voi väittää olevansa ehdottomasti luotettavia.”228

Tyylilleen uskollisena hän valmisteli huolella kertomuksensa sotatapauksista tutkien sotakirjeenvaihtajien tiedonannot ja sotanäyttämön tarkkoja karttoja. Hyvä esimerkki on seuraava kuvaus:

Tiedetään, että Vidjoen länsipuolella kulkee ajotie Lovatzista pohjoiseen Plevnaan, suurelle koillisesta lounaaseen kulkevalle väylälle Rustschukista Sofiaan. Mutta sille johtaa suoraan Lovatzista myös länteen kulkeva pienempi tie. Kun on puhuttu Venäjän ratsuväen ylittäneen Vidjoen ja Osman passan yhteyksien Sofiaan ja Konstantinopoliin olevan poikki, niin se on varmaan ymmärrettävä niin, että ylitys on tapahtunut Plevnan ja Lovatzin välillä. Venäläiset olisivat silloin lopettaneet alkuun – josta ei tullut mitään. Sillä silloin ratsuväki löntysti säyseästi jalkaväen jäljissä Bulgariaan, makasi siellä muutaman päivän välittämättä Vidistä tai Plevnasta ja jatkoi sitten matkaa Nicopoliin. Se oli ranskalainen menetelmä, ei neljän saksalaisen ulaanin. Mutta huhu Vidjoen ylityksestä sietää saada vahvistuksen. Shipkan turkkilaisilta asianomaiset näyttävät saaneen oppia siinä miten iskeä päätä seinään. Heille on 20 tuntia siinä puuhassa pikku juttu. He jatkavat sitä 3–4 vuorokautta yötä päivää.229

Ihmisten käydessä näihin aikoihin Snellmanin luona hän sukelsi heidän kanssaan vielä syvemmälle yksityiskohtiin analysoimalla sotatapahtumia, arvostelemalla kenraaleja ja näyttämällä paikat kartasta. Joskus hän havainnollisti esitystään piirtämällä sotaliikkeet liidulla mustaan pöytään. Th. Rein esimerkiksi kertoi joutuneensa eräällä käynnillään välittömästi perinpohjaisen luennon kohteeksi, joka koski merimiinalaitoksen kehitystä vanhemmilta ajoilta nykyaikaan. Hallitessaan itse operaatiot Snellmanin suosikkipilkkasanoja oikeille strategeille olivat ”kamaristrategit” ja ”kamarifuntsijat”.230

Rummuttaessaan julkisuudessa sotatapahtumia ja käsitellessään niitä huomattavan asiantuntevasti Snellmanilla oli vaikutusvaltaa myös valtiopäivillä. Kaikkien säätyjen periaatteessa hyväksyttyä asevelvollisuuden Snellman esitti 17.12. tärkeän muutosehdotuksen koskien reservin määrää.231 Hänen laskelmiensa mukaan se nousi liian suureksi, mitä hallitsija ei ollut pyytänyt. Siksi ei ollut paikallaan, että tarjottiin yhtään suurempaa uhrausta kuin keisari oli kohtuulliseksi harkinnut. Kaikki säädyt hyväksyivät tämän ja pitivät sitä tuntuvana parannuksena valiokunnan mietintöön. Kahdessa muussa asiassa Snellmanin mielipide poikkesi valiokunnan kannasta. Molemmat koskivat asevelvollisuuslain perustuslainomaisuutta. Joulukuun lopussa hän esitti lehdessä, että asevelvollisuusarmeija oli voimassa toistaiseksi ja ruotujakolaitos pysyi maan perustuslaillisesti voimassa olevana sotalaitoksena. Oli vaikea ymmärtää, miten molemmilla voi yhtä aikaa olla perustuslain pyhyys. Snellman ei nähnyt mitään inhimillistä logiikkaa tässä sekasotkussa. Hänen yksinkertainen ajatuksensa oli, että ajan ja pitkän käytön pyhyys korvasi monta epäkohtaa, vaikka kirjain ei sitä tehnyt.232

Tammikuussa 1878 Snellman selitti valtiopäivillä, että hallitusmuodon 18 pykälän mukaan sotaväki ei tarkoittanut ainoastaan ruotuväkeä, jolloin muutokset sotaväkeen eivät tuoneet muutoksia perustuslakiin.233 Lainopillinen auktoriteetti J. P. Palmén oli samaa mieltä; ruotujakoinen sotavoima ei ollut koko sotaväki. Säädyt päätyivät kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun, mutta aika näytti, että perustuslain luonne ei suojannut loppujen lopuksi mitään. Toisessa kohdassa Snellman kannatti vakanssimaksun poistamista, koska olisi ollut julkinen vääryys suorittaa korvausta asiassa jota ei enää ollut olemassa, mutta ei saanut säätyä puolelleen. Yrjö-Koskisen ja Snellmanin keskinäisellä sovittelulla saavutettiin kuitenkin 10.1. kompromissi asiassa myös talonpoikaissäädyssä.

Valtiopäivien jälkeen Snellman palasi useissa lehtikirjoituksissa asevelvollisuusasiaan, kuten esimerkiksi vuoden 1879 laajassa kirjoitussarjassa. Snellman kertasi, että asevelvollisuus oli tosiasia, josta keskustelu oli turhaa. Kaikki pahantuuliset reaktiot sitä vastaan olivat vaarattomia ja huonosti laadittuja. Hallituksen ja säätyjen harkinnan mukaan maa voi tällaisen rasitteen hyvin kestää. Hän pohti armeijan perustamisen käytännöllisiä puolia seikkaperäisen huolellisesti: kasarmien rakentamista, joukkojen sijoittamista, saniteettitilojen rakentamista, harjoituskiväärien laatua, päällystön koulutusta, armeijan taloudellista ylläpitoa.234

Senaatin plenum käsitteli asiaa ensin 8.4. 1878 ja asetti valiokunnan, jonka mietintöä se käsitteli 20.5. Senaatti esitti hallitsijalle asevelvollisuuslain vahvistamista säätyjen esittämässä muodossa perustuslakipykälineen. Senaatin lausunnon kenraalikuvernööri lähetti 29.6. ministerivaltiosihteerille. Seuraavaksi asiasta antoi lausunnon sotaministeri Miljutin samaan aikaan, kun Balkanin sota oli saavuttamassa huippukohtansa. Näyttää siltä, että Stjernvall-Walleen jätti taktisesti pois perustuslakipykälät Miljutinille lähettämässään kirjelmässä tasoittaen näin tietä suosiolliselle kannalle. Tämä onnistui, koska antamassaan lausunnossa Venäjän sotaministeri oli oivaltanut asian ytimen ja liennyttänyt aikaisempaa jyrkkää yleisvaltakunnallista asennettaan.

Suomen asiain komitea päätyi myönteiseen esitykseen kaikkien kantojen osalta 30.8.1878. Hallitsija hyväksyi asian 18.12., koska Balkanin sodan jälkimainingit olivat viivyttäneet häntä Etelä-Venäjällä. Hän allekirjoitti manifestin säätyjen ehdottamassa muodossa ja ilmoitti, että tietyt pykälät oli katsottava perustuslainluonteisiksi. Lopputulos oli huomattava todiste erillisaseman toimivuudesta, kun suomalaiset saivat oman kansalliselle pohjalle rakentuvan armeijan vaikeissa yleisvaltakunnallisissa olosuhteissa.235

200                        Osmonsalo 1949, 220–221.

201                        Lausunto valtiopäivillä 20.10.1877. KT 24, 139–144.

202                        Morgonbladet n:o 131, 9.6.1876, Kirkolliskokoksen esityslistasta. KT 1976, 377–379.

203                        Lausunto valtiopäivillä 20.2.1872. Rautatien rakentaminen Hämeenlin-nasta Tampereelle. Ks. samlade arbeten XII: 16.

204                        Lausunto valtiopäivillä 23.5.1877. KT 24, 51–55.

205                        O. Seitkari, Vuoden 1878 asevelvollisuuslain syntyvaiheet. Suomen sotilasorganisaatio– ja asevelvollisuuskysymys 1860– ja 70–luvulla. Historiallisia tutkimuksia 36. Helsinki 1951, 262–263.

206                        Kirjallinen kuukausilehti huhtikuu, toukokuu ja syyskuu 1876, 86–90, 109–112 ja 205–210.

207                        Virkkunen, Meurman II, 600–.

208                        Koskisen ja Snellmanin kirjeet 28.12. 1875 ja 26.1.1876.KT 23, 335–336. Luonnos on säilynyt Meurmanin papereiden joukossa ja Virkkusen käyttöön antamana. Ks. Seitkari 1951, 268.

209                        Seitkari 1951, 268–269.

210                        Rein mainitsee sen mutta Seitkari ei ole onnistunut löytämään sitä.

211                        Seitkari 1951, 270–271.

212                        Seitkari 1951, 272–273. Ks. Kénralikuvernöörin kanslia 42/1876. Kansallisarkisto.

213                        Seitkari 1951, 299. Ks. Meurmanin muistelmia I. Helsinki 1909, 211–.

214                        Mbl 3.4. ja 12.4.1877. KT 24, 521–523. Ks. Seitkari 1951, 310.

215                        Morgonbladet 27.4.1877:96. KT 24, 543–547. Ks. Seitkari 1951, 307–308.

216                        Seitkari 1951, 302–303.

217                        Lausunto valtiopäivillä 26.5.1877. KT 24, 64–67.

218                        Morgonbladet nro 120, 28.5.1877. KT 24, 69–70.

219                        Morgonbladet 1.9.1877:203. KT 24, 114–119. Ks. Seitkari 1951, 314–315.

220                        KT 24, 114–119.

221                        Seitkari 1951, 315.

222                        Seitkari 1951, 317–318.

223                        Seitkari 1851, 320.

224                        Morgonbladet 1.11.1877:255. KT 24, 157–162.

225                        Seitkari 1951, 357.

226                        Ks. SA XII:175, 176, 179 ja 181.

227                        Otsikolla ”Sotanäyttämö” ilmestyivät seuraavat vuonna 1877 artikkelit Morgonbladet 16.5., 29.5., 13.6., 17.8., 27.8., 30.8., 3.9.1877: 111, 121, 134, 190, 198, 201, 204. KT 23, 39–40, 70–71, 74–76, 106–109, 109–112, 112–114, 119–121. Vuonna 1878 ilmestyivät artikkelit Morgonbladet 18.1., 19.1., 23.1.1878:15, 16 ja 19. KT 24, 230–232, 232–236, ja 236–238. Otsikolla Sota–Venäjä oli kaksi artikkeli Morgonbladet 26.5. ja 28.5.1877:140 ja 142. KT 24, 64–67 ja 67–69. Otsikolla Sota ja Suomi ilmestyivät artikkelit Morgonbladet 27.4.1877:97. KT 23, 543–547. Otsikolla Poliittista ilmestyivät artikkelit Morgonbladet 9.6.1877 KT 23, 73–74. ja Morgonbladet 14.5.1878: 94, 95 ja 131. KT 24, 261–264. Rauhasopimusta hän arvioi Morgonbladet 5.3.1878:54. KT 24, 244–245 sekä kongressipäätösten tulevaisuutta 19.7.1878:165. KT 24, 280–283.

228                        Morgonbladet 27.8.1877:198. KT 24, 109–112.

229                        Morgonbladet 27.8.1877:198. KT 24, 109–112.

230                        Ks. Rein 1981 (II), 696–697.

231                        Maan yleisestä asevelvollisuudesta, lausunnot valtiopäivillä 10., 11. ja 13.12.1877 sekä Yleisen asevelvollisuuden käyttöönotosta maassa, lausunnot valtiopäivillä 17.12.1877. KT 24, 192–207.

232                        Morgonbladet 29.12.1877:303. KT 24, 215–217.

233                        Yleisen asevelvollisuuden käyttöönotosta, lausunnot valtiopäivillä 10. ja 15.12.1878. XII:181. KT 24, 221–228.

234                        Morgonbladet 18.3, 26.4, 13.6, 14.6, 19.9.1879 ja 3.4.1880: 65, 95, 135, 217 ja 76. KT 24, 321–349.

235                        Seitkari 1951, 386–401.