Uusi kenraalikuvernööri Platon Ivanovits Rokassovski saapui Helsinkiin 9.12.1861. Hän oli suomalaisille ennestään tuttu. Hän oli ylennyt Venäjän armeijassa vuoteen 1847 mennessä kenraaliluutnantiksi, jolloin hänet nimitettiin kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Hänet opittiin tuntemaan ”oikeutta harrastavana” ja ”sävyisänä”. Senaatti anoi 1854, että hänet kiinnitettäisiin pysyvämmin Suomeen; hänet korotettiin vapaaherran säätyyn 1855. Häntä ei kuitenkaan nimitetty Menšikovin seuraajaksi, mutta vuodesta 1857 hän oli Suomen asiain komitean jäsen. Kun Rokassovski valittiin kenraalikuvernööriksi, suomalaiset olivat tyytyväisiä, että olivat päässeet eroon yliaktiivisesta Bergistä. Mutta hän osoittautui edeltäjänsä täydelliseksi vastakohdaksi: apaattiseksi ja jähmeäksi muotojen noudattajaksi. Lopputuloksena oli Armfeltin ja Stjernvall-Walleenin vaikutusvallan kasvaminen.431

Stjernvall-Walleenin keskeinen asema näkyi siinä, että Helsingissä oleskellessaan hänen ovellaan riitti koputtelijoita koko päiväksi. Kaikissa neuvotteluissa tuli hänen mukaansa esiin erimielisyyksiä, kateutta ja itsekkyyttä, puoluemieltä ja syvää pettymystä siinä määrin, että häntä huolestutti tammikuussa 1862, pystyykö uusi kenraalikuvernööri Rokassovski palauttamaan maan niille raiteille, joilta Berg oli sen suistanut.432

Ainakin aluksi Rokassovskin suosiota lisäsi se, että saapuessaan Pietarista hän toi mukanaan helpottavan viestin. Ensimmäisessä puheessaan hän vahvisti, että säädyt kutsutaan koolle lakiehdotusten valmistuttua. Ainoastaan valiokunnan ja senaatin työskentelystä riippui, koska lakiehdotukset olivat valmiita. Helsingissä iloittiin yleisesti valaisemalla illalla kaikki talot. Teatteriesityksen päätteeksi soittokunta esitti Maamme-laulun. Aleksanteri II:lle kerrottiin heti, minkälaisen vaikutuksen uuden kenraalikuvernöörin puhe oli tehnyt Helsingissä. Keisari lähetti pienen kirjelipukkeen Armfeltille: ”Suokoon Jumala, että tuo hyvä vaikutus jatkuisi! Saatte sanoa paroni Rokassovskille, että minä hyväksyn hänen ensimmäisen puheensa.” Ainoa riitasointu Helsingissä oli kissannaukujaiset samana iltana sensorin ikkunan alla.

Stjernvall-Walleen ilmoitti samassa kirjeessä, että sensuuriolot aiotaan uudistaa ja Snellman kutsutaan komitean jäseneksi. Muiksi jäseniksi tulivat Langenskiöld, Bergbom, Furuhjelm, Renvall, Ehrström ja von Shoultz. Komitealle annettiin vain tilaisuus lausua käsityksensä vapaamielisestä sensuurilaista tai painolaista. Snellmanin kysyessä lisätietoja komitean tehtäväksiannosta hän totesi samalla kannattavansa painolakia. Vastauksessaan Stjernvall-Walleen totesi, että hän ei ole vielä täydellisesti samaa mieltä mutta oli valmis kannattamaan painolakiakin, jos hänet vakuutetaan asiasta.433

Komitean ratkaisuja ei odoteltu, vaan 9.12. annettiin uusi sensuuriasetus, jonka mukaan lehdet eivät olleet enää kenraalikuvernöörin tai kuvernöörin valvonnassa, vaan niistä vastasi sensuuriylihallitus. Lisäksi senaatti sai takaisin oikeutensa perustaa tai lakkauttaa lehtiä. Muutokset heijastuivat yliopistoon; opiskelijat lopettivat häiriköinnin ja Munck ylennettiin jalkaväen kenraaliksi ja korotettiin vapaaherralliseen säätyyn.

Ministerivaltiosihteerin apulainen Stjernvall-Walleen ilmoitti Snellmanin saaneen luvan painattaa jo vuoden 1861 numeroa varten kirjoitetun uudenvuoden artikkelin Suomen poliittisista oloista. Nyt artikkelin todistukset maassa vallitsevista valtiopäivätoiveista olivat käypää tavaraa ja sen sai julkaista alkuperäisessä muodossaan Litteraturbladin joulunumerossa otsikolla Tämän lehden vuoden vanha uudenvuodentervehdys.434 Snellman julkaisi sen muuttamatta, vaikka olisi nyt voinut lausua selvemmin asioita, joihin silloin saattoi vain viitata. Hän iloitsi, että sai asiat esille, koska ”kiukkuinen herjaus on pannut parastaan tehdäkseen hänen tunnetut ajatuksensa epäiltäviksi, kun ei ole tahdottu ottaa huomioon olosuhteita, joissa isänmaan asioita on koetettu edistää”. Artikkelin sisältö osoittaa, että henkilökohtaisuuksiin mennyt riitely Schaumanin puolueen kanssa olisi ehkä vältetty, jos Berg olisi antanut Snellmanin julkaista alkuperäisen artikkelin haluamassaan muodossa.

Vuoden vanhassa uudenvuoden katsauksessaan Snellman loi katsauksen ”tällä vuosisadalla” heränneeseen tietoisuuteen, että historia on ihmiskunnan historiaa, jossa jokaisella valtiolla ja yksilöllä on oma tehtävänsä. Vakaumus, että jokaisella kansakunnalla on oikeus omaan olemassaoloonsa, tunkeutui nyt Euroopan yleiseen tietoisuuteen. Tämä oppi kansallisuuksien oikeuksista sai Euroopan kuohuksiin. Kysymys ei ollut mistään tieteellisestä opista vaan itse kansakunnissa virinneestä oman oikeuden tietoisuudesta.

Artikkelissaan Snellman kävi läpi kaikki ajankohtaiset levottomuusalueet, kuten Italian ja Kreikan. Tätä taustaa vasten hän korosti, että Suomen kansalla oli hyvät toiveet työskennellä häiriintymättömästi aineellisen ja henkisen vaurastumisen hyväksi. Kansakunta syntyi sodan olosuhteissa, kun Aleksanteri I luki Suomen kuuluvaksi kansakuntien joukkoon. Maan laitokset olivat ruotsalaisen sivistyksen lahja. Suomen asukkaiden piti mennä aina pakanuuden aikaan asti voidakseen puhua omasta historiasta. Voitiin varmasti sanoa, että hallitsijanvakuutus, jolla Suomen kansan kansallisuus taattiin, johtui heräävästä kansallisuuksien oikeuden tunnustamisesta. Siten Suomi sai omat hallituslaitoksensa, itsenäisen lainsäädännön ja oman budjetin. Perustuslaiksi jäi voimaan sama laki, joka oli ollut voimassa valtakunnassa vanhan yhteyden aikana. Puolen vuosisadan kokemukset olivat vakaannuttaneet Suomen itsenäistä asemaa.

Artikkelissaan Snellman painotti, että kansan aineellinen vaurastuminen on kansallistietoisuuden olemassaolon edellytys. Kansallistietoisuuden pohjana on kansalliskieli. Kansa valtaa itselleen isänmaan mutta kielensä se luo. Siksi kieli on sellaisenaan kansallistietoisuuden kohde. Tämä oli tärkeää, kun 5/6 suomalaisista oli suomenkielisiä. Kielen puolella oli 50 vuoden aikana tapahtunut paljon edistystä kuten muillakin saroilla, joilla rakentaminen oli alkanut usein perustasta lähtien. Snellman muistutti, että tämän ajan historia tuli tuomitsemaan myös monta onnenonkijaa tai luonteen heikkoutta, kun isänmaan paras ei ollut ollut toiminnan kriteeri. Moni ei ollut voinut älyllisen kykenemättömyytensä takia täyttää sijaa, johon sattuma oli hänet heittänyt. Oikeamielinen tarkastelu tuli ottamaan huomioon myös olosuhteet.

Artikkelinsa huipennukseksi Snellman korosti realismia, johon oltiin pääsemässä turhan optimismin kadottua julkisuudesta. Snellman oli vastustanut Suomen olojen ja sivistyskannan asettamista Euroopan vanhempien kulttuurimaiden ja sivistyneempien kansakuntien rinnalle. Hänen mukaansa tällaisen ”harhakäsityksen vallitessa itsensä tunteminen ja kehittäminen käy mahdottomaksi. Mutta kansakunnan, jolta puuttuu tarpeellista itsetuntoa, täytyy joutua halveksituksi. Ja meidän mielestämme Suomen kansalla, kun se luo silmäyksen taaksepäin viimeksi kuluneisiin 50 vuoteen, on oikeus iloita olemassaolostaan ja saada siitä luottamusta, että se niissä ahtaissakin oloissa, joihin historia on sen asettanut, voi osoittaa samaa tyyntä miehuutta, joka on johtanut esi-isät läpi kovien kohtaloitten, ja siten säilyttää ja kartuttaa saamaansa perintöä.”

Vaikka Snellmanin havaintojen mukaan oli lakattu unelmoimasta yhteydestä Ruotsiin, liberaalilehdet jaksoivat saarnata epäluottamusta kuitenkin viikkoa ennen valiokunnan määrättyä kokoontumista. Åbo Underrättelser vaati 14.1.1862, että valiokunnan piti jättää esitykset käsittelemättä. Helsingfors Dagblad tähtäsi samaan kirjoituksillaan 2.1. ja 10.1., kuten myös Suometar 17.1. Valiokunnan puheenjohtajaksi nimitetty Gripenberg kirjoitti huolestuneena Pietariin ja pyysi toimintaohjeita. Armfelt vastasi, että jäseniä oli kehotettava tottelemaan hallitsijan määräyksiä. Jos valiokunta kokonaisuudessaan kieltäytyisi, se oli lakkautettava, jolloin valtiopäivät lykkääntyisivät hamaan tulevaisuuteen.435

Komitean jäsen C. E. Cedercreutz lähetettiin tutkimaan Helsingin ilmapiiriä. Hän kertoi 16.1. ja 18.1. rauhoittavia tietoja. Varmuuden vuoksi valiokunnan aattona julkaistiin puheenjohtajalle 17.1. osoitettu kirje, jonka sisältö noudatti Rokassovskin puheen lupausta valtiopäivistä mutta myös säännöllisistä sellaisista. Rokassovski kutsui lisäksi Snellmanin luokseen ja pyysi tätä laatimaan rauhoittavan artikkelin. Snellman vastasi laatineensa sen jo, se oli painettu ja julkaistaisiin seuraavana päivänä. Samana iltana Snellman oli mukana professori Schaumanin luona, jossa vielä kerran mietittiin vastalauseen esittämistä. Snellman esti sen kuitenkin vahvalla mielipiteellään, että valiokunta toisi varmasti valtiopäivät. Sama henki oli Snellmanin artikkelissa.

Artikkelissaan436 Snellman totesi: ”Olemme sen kokoon kutsumisen ensimmäisestä hetkestä luottaneet siihen, että 48 maamme neljästä säädystä ja yliopistosta valittua miestä ovat isänmaallisia, taidollisia ja älykkäitä, etteivät heidän toimenpiteensä, muodostukoon valiokunnan asema ja tehtävä millaiseksi tahansa, voi missään tapauksessa käydä maalle tuhoisiksi eikä saattaa vaaraan sen perustuslaillisia oikeuksia.” Snellmanin mielestä sanamuoto olisi voinut olla täsmällisempi, mutta selvää oli, että valiokunta oli vain valmistava komitea, joka antoi lausuntonsa siitä, mitä senaatin ehdotuksen mukaan tuli jättää valtiopäiville.

Samalla Snellman pahoitteli, että vapaamman yhteiskuntajärjestyksen toteuttamisen välineiden etsiminen oli synnyttänyt myös passiivisen vastarinnan ja rauhallisen mielenosoituksen. Valittaa piti, että kaikkein jaloimmatkin isänmaanystävät olivat joutuneet tähän kielteisyyteen: ”Vapauteen ei päästä kuin kokemalla nämä kumouksen ja taantumuksen vaihtelut, ja kumpaakin seuraa onnettomuudet.” Yleinen mielipide oli onneksi hylännyt nämä mielenosoitukset, mutta ruotsalaiset lehdet antoivat edelleen ”hyviä neuvoja”. Viisaus sanoa, mitä valiokunnan ei pitänyt tehdä, oli huokeahintaista, ja sillä oli sama pohja kuin mielenosoituksilla. Takuun harkitusta valiokuntatyöskentelystä antoi se, että suurin osa sen jäsenistä oli myös tulevia valtiopäivämiehiä.

Tunnelma oli muuttunut, koska vielä syyskuussa 1861 Snellmanin ei ollut lupa kirjoittaa valtiopäiväasioista, vaan hän sai julkaista artikkelin Valtiopäiväasiat vasta lokakuussa. Snellman oli silloin tyytyväinen, että 4.5.1861 suuri yleisö sai varmuuden siitä, että 52 asian ratkaiseminen maan aineellisen hyvinvoinnin puolesta avasi uuden vaiheen maamme historiassa. Snellmania ilahdutti erityisesti, että nämä asiat ilmoitettiin hyvissä ajoin valtiopäiväasioina, mikä oli Suomessa harvinaista. Erikoisen ilahduttavaa oli se, että ne jätettiin julkisesti pohdittaviksi. Hän muistutti, että valiokunnan tehtävänä oli lausua mielipiteensä senaatin antamasta lausunnosta. Valiokunnan kuulemisen jälkeen kantansa kertoisivat vielä senaatti ja kenraalikuvernööri, minkä jälkeen keisari määräisi, mitä tulevat valtiopäivät käsittelevät.437

Tammikuun valiokunta aloitti työskentelynsä 20.1.1862 Ritarihuoneen suuressa salissa, jonka sisustus ei ollut vielä valmis. Gripenberg tervehti edustajia muistuttamalla, että keisari oli antanut lupauksensa säätyjen pikaisesta koolle kutsumisesta. Puhe oli laadittu Pietarissa, ja sitä oli korjattu Bergin eron jälkeen. Arppe oli valittu vastaamaan puheeseen edustajien puolesta. Hän korosti, että he eivät antaneet lausuntoja maan säätyjen edustajina vaan yksityisinä Suomen kansalaisina. Koko maan nimissä he halusivat lausua luottamuksensa siitä, että säädyt pian kokoontuisivat, sekä järkähtämättömän uskollisuuden hallitsijaansa ja isänmaataan kohtaan. Kolmanneksi puhui L. Pelkonen, joka vaati suomenkielisessä esityksessään, että suomea tuli kohdella tasavertaisena keskusteluissa, kuten tapahtuikin. Tulkkeja ja kääntäjiä palkattiin, koska jokainen puheenvuoro käännettiin ja pöytäkirjaa pidettiin suomen kielellä. Papit puhuivat automaattisesti molemmilla kielillä. Heidän puheidensa moitittiin olevan täynnä fraaseja, ja ne kestivät 45 minuuttia.438

Avajaisten jälkeen Gripenberg sähkötti heti Armfeltille, että kaikki meni hyvin. Armfelt ilmoitti pian, että tämä oli tuottanut keisarille suurta mielihyvää.439 Samana iltana valiokunnan edustajat olivat tehneet in corpore vierailun kenraalikuvernöörin luokse. Rokassovski puhui venäjäksi, eikä jäseniä esitelty. Von Essen muisteli: ”Vastaanotto oli kehno, kenraalikuvernööri vain kumarsi ja hävisi, ja valiokunnan jäsenet lähtivät ”noloina” pois.”440

Aatelisluokasta oli edustettuna seitsemän nuorliberaalia (Creutz johtajana), kaksi maltillista maanviljelijää ja kaksi konservatiivista upseeria. Papistosta vain kolme jäsentä voitiin laskea liberaaleihin, joiden johtaja oli Schauman. Porvarissäädystä vähintään puolet oli liberaaleja. Talonpoikasäädyssä ideologiset ryhmittyvät eivät olleet yhtä helposti rajattavissa.441

Valiokunta työskenteli 6.3. asti. Julkaistuissa pöytäkirjoissa kävi ilmi, että useat olivat tottumattomia esiintymiään julkisesti.442 Epäröinti esti joissain kohdissa valaisevan käsittelyn. Pöytäkirjoissa on kuitenkin myös paljon kypsää arvostelua ja suurta asiantuntemusta. Toisinaan eksyttiin haihatteleviin spekulaatioihin, kun esimerkiksi J. A. von Essen ehdotti valtiosäännön kokonaisremonttia. Kahden viikon pöytäkirjan tarkastuksen aikana jäsenet päättivät tehdä kolme anomusta, yhden suomen kielen asemasta, yhden sensuurista ja yhden setelirahan pakkokurssin lakkauttamisesta.

Toimintansa aikana valiokunnan toiminta saavutti arvostusta, minkä Rokassovskin järjestämä iltajuhla 6.2. hyvin osoitti. Kutsuttuina olivat senaatti, upseeristo ja toimittajat. Tätä seurasivat suuret tanssiaiset. Kaupunki oli järjestänyt suuret päivälliset jo 25.2.: Cygnaeus kiitti valiokuntaa, Lönnrot piti spontaanin puheen suomeksi isänmaalle ja C. Mannerheimia estettiin puhumasta politiikkaa. Edustajille tarjottiin myös junamatka Hämeenlinnaan. Valiokunta järjesti itse Hotel de Russiessa upeat lopettajaispäivälliset Gripenbergille ja kanslialle. Huomattavimman puheen piti Schauman. Valiokunta oli käytännössä merkinnyt valmistavaa koulua valtiopäiville, kuten von Essen asian ilmaisi.443

Stjernvall-Walleen oli maaliskuussa 1862 toiveikas: Helsingin seurapiireissä oli tapahtunut todellinen muutos, kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä ja palvoivat keisaria enemmän kuin koskaan ennen. Ainoastaan Rokassovskin apatia ja jähmeys hidastivat asioiden hoitoa, joka tuntui etenevän kilpikonnanvauhtia. Ongelmana oli, että Stjernvall-Walleen olisi halunnut nyt vahvan hallituksen ja nuoria senaattoreita vanhojen kykenemättömien tilalle, joita Rokassovski ei uskaltanut kuitenkaan ryhtyä erottamaan. Stjernvall-Walleenilla oli valmiina lista niistä senaattoreista ja kuvernööreistä, jotka voisivat tehdä kunniaa maalleen ja olisivat hallinnollisesti lahjakkaita, mikäli murrettaisiin tapa suosia virkaikää.444

Ilmeisesti jo tällä listalla oli mukana Snellman, joka ihmetteli, miksi lehdet vaikenivat tammikuun valiokunnan neuvotteluista. Snellman ihmetteli, olivatko valiokunnan asiat isänmaalle niin merkityksettömiä: ei luulisi oltavan hiljaa, kun kauan oli valitettu julkisuuden puutetta. Hän itse sitä vastoin seurasi valiokunnan neuvotteluja Litteraturbladin kirjoituksissa ja totesi tyydytyksellä, että tapahtumien kulku oli osoittanut hänen kantansa oikeaksi. Hän analysoi seikkaperäisen tarkasti ja laajasti valiokunnan työskentelyn tuloksia loka-joulukuussa 1862 Litteraturbladin viidessä peräkkäisessä numerossa.445

Johdannossaan Snellman totesi monet ongelmat. Nähtävissä oli perehtymättömyyttä asioi-hin ja tottumattomuutta nähdä asian ytimeen. Asioita ei ollut etukäteen tutkittu tai harkittu. Pöytäkirjatkin olivat syntyneet taitamattomasti: lausuntoja katosi ja toisia tuli lisää, mikä teki keskustelut epäyhtenäisiksi, eivätkä tarkastuksissa olleet mukana kaikki jäsenet. Jokin keskustelu jätettiin pöytäkirjoista pois. Osa valiokunnan jäsenistä ei nähnyt keisarille meneviä esityksiä ennen kuin ne painettiin. Tarkastuksessa ei olisi suotavaa muuttaa lausuntoa tai tuoda mukaan aivan uusi. Pykäliä oli pyyhitty pois. Valmiiden kirjallisten lausuntojen lukeminen oli kielletty. Snellman ei esittänyt näitä seikkoja moitteena vaan korosti, ettei näitä käytäntöjä voisi ottaa esikuvaksi valtiopäiville. Hän pahoitteli, että käsittelyä vaivasi epävarmuus, jonka luoma pelko esti lausumasta jotakin enemmän kuin voitaisiin pitää sopivana ja esimerkiksi syventyä luvattomiin yksityiskohtiin. Snellman iloitsi kuitenkin, että huolimatta epäsuotuisista olosuhteista valiokunnan keskusteluissa oli saavutettu paljon todella asiaa valaisevaa.

Artikkeleissaan Snellman kävi yksityiskohtaisesti läpi kaikki ne asiat,446 joista valiokunta oli lausunut senaatin ehdotuksesta poikkeavan mielipiteen. Snellmanilla oli aihetta useisiin muistutuksiin, koska valiokuntatyöskentely ei ollut riittävän tehokasta, kun se oli sallinut tyytymättömän osan pakottaa itsensä pidättyvyyteen. Valiokunta oli esimerkiksi lyönyt laimin pyynnön, että säätyjä kuultaisiin tullitaksassa. Valiokunta oli myös lyönyt laimin määräaikaisen suostuntaveron pyytämisen, että olisi saatu säännölliset valtiopäivät. Snellman moitti myös valitusta valtiontalouden tilan julkisuudesta. Kun oli saatu kertomus valtionvelasta, oli menty niin turhantarkoiksi, että oli epäröity sen julkaisemista ollenkaan. Ennen työskentelyä Snellman käsitteli kirjoituksissaan kahta asiaa: miehen ja naisen yhtäläistä perintöoikeutta ja viinaveroa.

Samaan aikaan tammikuun valiokunnan kanssa työskenteli tammikuusta 1861 alkaen sensuurikomitea, jossa Snellman oli mukana. Komitean tehtävänä oli käydä läpi voimassa olleet sensuurisäännökset ja tehdä ehdotukset niitä koskevista muutoksista ja toimenpiteistä. Komiteaan määrättiin jäseniksi senaattori Fabian Langenskiöld, senaattori J. E. Bergbom, senaattori Victor Furuhjelm, tuomiorovasti T. T. Renvall, professori C. G. Ehrström ja lehtori Carl von Schoultz. Sihteerikseen se otti lakitieteen tohtori Robert Laguksen. Jäsenet olivat erimielisiä siitä, miten saatu tehtävä tuli ymmärtää. Osa olisi tyytynyt asetuksen korjaamiseen ennakkosensuurin puitteissa. Enemmistö katsoi, että tilanne oli otollinen painovapauslain laatimiselle. Tätä alkuperäisestä toiminta-ohjeesta poikkeavaa kantaa ajoi ponnekkaimmin Snellman, joka sai myös ministerivaltiosihteerin apulaiselta varovaista rohkaisua. Snellmanin ja enemmistön tavoitteena oli toteuttaa painovapaus mutta samalla varmistaa sen tulevaisuus. Esimerkiksi rikkomuksista tulisi säätää mahdollisimman ankarat rangaistukset.

Snellman esitti näkemyksensä yksityiskohtaisemmin useassa Litteraturbladin artikkelissa keväällä 1862. Hän lähti liikkeelle vapaasta sananvallasta, jatkoi sitten painovapauteen ja lopuksi suomalaisen lehdistön tilaan.

Vapaata sananvaltaa tarkastellessaan Snellman lähti siitä, että jos jossakin valtiossa ei olisi lainkaan vapautta esittää oppeja, jotka olisivat ristiriidassa olevien olojen kanssa, seurauksena olisi henkinen kuolema. Tila oli mahdoton jopa Kiinassa tai turkkilaisissa maissa, koska inhimillinen tietäminen ei pysähdy koskaan eikä tiedon leviämistä ihmiseltä toiselle voida estää. Lähtökohtana oli, että valtion tuli olla saumoiltaan niin luja, että se sieti minkä opin tahansa. Se edellytti, että kansakunnalla oli riittävä sivistys, jotta se voi erottaa oikean ja väärän. Snellman lähti siitä, että oppi saa olla vapaa eikä epätotuus tarvitse muuta kurittajaa kuin totuuden äänen. Samalla piti myöntää, että se kuului maan päälle perustettuun Jumalan valtakuntaan.

Käytännössä sananvaltaa täytyi rajoittaa, koska aina tuli ilmenemään mielipiteitä, jotka moittivat valtion olevia oloja. Älyllinen sivistys ei kuitenkaan ole koskaan niin korkea tai lainkuuliaisuus ja hyvä tapa niin vakaantuneet, etteivät turmiolliset opit voisi eksyttää niitä. Kaikki rajoitukset voitaisiin poistaa, jos kirjapainot tuottaisivat pelkästään ihmisten valistamista, jalostamista, totuuden ilmituomista, lainkuuliaisuuden tukemista tai isänmaallisuuden innostamista. Kuitenkin usein omanvoitonpyynti, kaikki inhimilliset intohimot olivat vallanneet myös kirjapainon. Snellman ei soveltanut esitettyjä ajatuksia Suomeen, koska oli välttämätöntä muistaa, että Suomi oli riippuvainen oloista, joiden muuttaminen ei ollut omassa vallassa. Lopuksi hän halusi jälleen kerran muistuttaa, että asian kuvitteleminen muuksi ei johda muuhun kuin turmioon: ”Ajattelemattomat henkilöt etsivät huviansa pitämällä tyhjää melua; maa joutuu siitä kärsimään, koska ajattelevilla ei ole ollut rohkeutta sitä julkisesti paheksua.” Kukin kansakunta on oikeutettu vaatimaan sananvapautta sivistystasonsa mukaan.447

Lehden seuraavassa numerossa oli artikkeli Suomen painovapaudesta, joka perustui hänen mukaansa yleisen inhimillisen sivistyksen käsitykseen: tunnustetaan, että jokaisen ihmisyksilön on määrä ja oikeus ottaa osaa sivistykseen kristinuskon tuomien periaatteiden mukaan. Selviö on, että yksikään kristitty Euroopan kansa ei voi tulla toimeen ilman painettua sanaa. Tämä tuottaa tiedon, että jokainen yksilö tajuaa missä yhteydessä hänen elämänsä ja pyrkimyksensä ovat yleisten harrastusten, yhteiskunnan yleisten etujen, valtion säilymisen ja ihmissuvun toiveitten kanssa. Totuus kuitenkin on, että se joka tahtoo uusia oikeuksia, tahtoo uutta työtä; sillä oikeus, joka ei toteudu teossa, on vain epämääräinen kuvitelma, tyhjä sana. Rousseaun mukaan ”jos ihmiset tietäisivät, mitä vapaus heiltä vaatii, eivät he sitä pyytäisi”.

Snellmanin mukaan painettu sana ei ole ainoa keino herättää kansalaisia isänmaalliseen työhön valtion hyväksi, mutta se on ainoa keino auttaa kasvatusta, opetusta, kokemusta saavuttamaan se päämäärä. Painovapaus on välttämätön ehto sille. Siksi se on Suomelle ehdottoman tärkeä. Se ei voi olla rajoittamaton, koska aina on vaara, että kansakunta näkee julkisesti halveksittavan ja pilkattavan sitä, mikä on pyhää ihmiskunnalle. Täytyy olla keinoja, joilla näitä purkauksia estetään; se on lainuhka niin kauan, kun yhteishenki on niin voimakas torjumaan ne ja leimaamaan ne itse häpeälliseksi.

Snellman koetti osoittaa, että myös Suomen kansa oli valmis painovapauteen: ”Jos maallemme tulee valtiopäivät, niin sillä täytyy olla painovapaus; jos Suomen kansa on kypsä siihen valtiolliseen vapauteen, jota perustuslaillinen valtiosääntö edellyttää, on se myös kypsä vapaaseen sananvaltaan.” Oli olemassa keskitie tämän toteuttamiseksi, mikä voi sovittaa Suomen ja Venäjän edut: suomalainen ja ruotsalainen kirjallisuus alistettaisiin painolain alle ja ulkomainen kirjallisuus erityisen lain alle. Painovapautta ei maassa olisi, jollei olisi lakia, joka olisi syntynyt säätyjen myötävaikutuksella.448

Seuraavassa numerossa Snellman perusteli ajatuksensa painovapaudesta esittämällä huomioita kotimaan lehtien toiminnasta. Hän korosti eroa elinkeinon ja vakaumuksen välillä, kun esitettiin mielipiteitä yleisistä asioista. Esimerkkinä oli Aftonbladin toimittaja, josta Snellman totesi: ”Emme kadehdi mainitun herran hiellä ja vaivalla tai niitä ilman hankkimaa ruokarahaa emmekä suinkaan toivo, että Aftonbladin osakeyhtiö tinkisi pois mitään sen nykyisestä määrästä. Mutta hänen ei ole lupa odottaa, että kaikki ihmiset maassamme uskovat hänen sanojansa. Ruotsissa on toisin laita. Suomea koskevat perättömät sepustukset näyttävät siellä yleisöä miellyttävän.” Vastapuolen sanomalehdistö kuului asiaan, mutta Suomen äänekkäimmillä puhetorvilla ei ollut mitään tekemistä maan yleisen mielipiteen kanssa. Nämä lehdet eivät olleet minkään järjestyneen vastustuspuolueen äänenkannattajia. Enimmäkseen ne olivat liikeyrityksiä ja menestyessään ne aina eksyivät keinotteluun. Snellmanin mukaan silloin riippui sattumasta, kuka kynää käytti, toimituksen kunnollisuus riippui tarjonnasta ja kysynnästä. Tämänlaatuinen sanomalehdistö olisi harkitsematonta ottaa valtiopäivien tulevan menettelyn mittakaavaksi. Se johtaisi epäluuloon niitä kohtaan.

Siksi oli odotettava, että valtiopäivät olivat ohi ja edustajat saaneet sanoa sanottavansa, jotta nähtäisiin, kuinka paljon sanomalehdet olivat niitä edustaneet. Usein keinottelulehdistön luonteeseen kuului vääristeleminen. Snellman suositteli, että suomalaisten lehtien pitäisi valtiollisissa mielipiteissään asettua sille kannalle, mitä Suomen omalaatuinen asema ja todelliset tarpeet edellyttivät. Yleiset lainatut korulauseet voisi vaihtaa siihen, mikä oli nykyajan välttämätön vaatimus ja millä se voitiin saavuttaa. Tätä vaatisi velvollisuus käsitellä Suomen kansan suuren enemmistön etua.449

Painovapauskomitea sai työnsä valmiiksi 24.5.1862. Snellman oli hallinnut sen työskentelyä. Esimerkiksi komitean toinen jäsen, von Schoultz valitti Armfeltille, että Snellman oli saattanut mielipiteensä voimaan diktatorisella tavalla. Muutama muukin protestoi Snellmanin työskentelytyyliä, mutta jollakin tavalla hänen sanomalehdissä esitellyt mielipiteensä pääsivät määräävään asemaan, kun laadittiin lopullista ehdotusta painolaiksi. Tästä osoituksena on säilynyt joitakin työskentelypapereita. Kun komitea jätti senaatille kaksi erillistä asetusehdotusta, molemmista löytyy Snellmanin omakätisesti laatima käsikirjoitus, joka noudattaa sanatarkasti lopullisen mietinnön sanamuotoja. Toinen koski kotimaassa julkaistavaa suomen- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta, toinen vieraskielistä kirjallisuutta ja ulkomailta tuotuja painotuotteita. Snellman oli vuodattanut lakitekstiin henkilökohtaisen kokemuksensa sensuurista ja monikymmenvuotisen taistelunsa sensuurin kanssa.450

Senaatti antoi lausuntonsa komitean ehdotuksista maaliskuussa 1863. Pietarissa painolakiehdotus aiheutti epäröintiä. Venäjällä vireillä ollut painolakiuudistus viivytti käsittelyä. Joka tapauksessa oli jo päästy pitkälle. Kirje koskee historiallista vaihetta Suomen painovapauden historiassa. Ruotsin vallan aikana 26.4.1774 oli annettu painovapausasetus, jota kuitenkin 1780, 1785 ja 1802 annetut säännökset rajoittivat. Vuoden 1809 hallitusmuoto palautti painovapauden. Suomen jouduttua Venäjän yhtey-teen paino-olot pysyivät ennallaan, kunnes valvonta kiristyi painotointa koskevien asetusten kodifikaatiolla 14.10.1829. Asetuksella järjestettiin yleinen lupajärjestelmä ja ennakkosensuuri. Järjestelmää kiristettiin vuosina 1846 ja 1850. Vuoden 1863 valtiopäivillä annettiin säädyille esitys painolaiksi, joka hyväksyttiin. Painovapauslaki astui voimaan 18.7.1865, ja se lakkautti ennakkosensuurin ja luvan vaatimisen painotuotteiden julkaisemiseen.451

Esiintymisensä perusteella Snellmanista tuli valtiopäiväjärjestelyjen luottomies niin kulisseissa kuin julkisuudessakin. Tällä tavalla valtiopäivien valmistelut olivat käynnissä, kun valiokunta vielä työskenteli. Helmikuun lopussa 1863 senaatti ryhtyi toimiin saadakseen laadituksi ehdotuksen valtiopäiväjärjestykseksi sekä valtiopäivien avajais- ja päättäjäisseremonioista. Valmistelutyö annettiin esittelijäsihteeri E. von Knorringille. Hän teki opintomatkan Ruotsiin ja tapasi siellä J. J. Nordströmin. Hänen avullaan syntyi lopullinen ehdotus. Elokuussa Nordström lähetti vielä lisätietoja Ruotsin valtiopäivälaitoksesta ennen vuotta 1809. Senaatin tutkittua esitykset ne lähetettiin helmikuussa 1863 Pietariin, jossa ne hyväksyttiin. Senaatti ei kuitenkaan vielä heinäkuussa 1863 julkistanut asetusta, koska suurvaltapoliittisen tilanteen takia ei ollut varmaa, että keisari itse avaisi valtiopäivät. Valtiopäiväjärjestysehdotus oli taas niin laaja ja runsaasti vaihtoehtoja sisältävä, että tällä kerralla lakiehdotus jätettiin hyllylle.452

Huhtikuussa 1862 senaatti oli saanut käskyn lausua mielipiteensä valiokunnan ehdotuksista; mitä asioita käsiteltäisiin tulevilla valtiopäivillä ja mitkä asiat ratkaistaisiin hallinnollisesti kiireellisinä. Senaatin lausunto valmistui 24.5.1862.453 Ehdotusta käsiteltiin Suomen asiain komiteassa, joka pohti asiaa kokouksissaan, esimerkiksi Helsingissä heinäkuussa 1862. Mukaan oli kutsuttu myös Furuhjelm ja Törnqvist. Komitea käytti aikaa ja asia oli kesken lokakuun lopulla, jolloin esitysten valmistelulla säätyjä varten oli kiire. Keisarin päätökset olivat puoltavat, mutta etteivät valtiopäivät lykkääntyisi, senaatti määrättiin käyttämään asiantuntija-apua ja lähettämään ehdotuksensa armollisiksi esityksiksi sitä mukaa kuin ne valmistuisivat. Senaatti asetti esityksiä laatimaan komitean, johon kuului 40 maan etevintä lainoppinutta tai muuta asiantuntijaa. Se työskenteli jakautuneena yhdeksään jaostoon, joista jokaisen puheenjohtajana toimi senaattori.

Snellman kutsuttiin jäseneksi seitsemänteen osastoon, joka käsitteli suostuntakysymyksiä. Puheenjohtajana oli Fabian Langenskiöld ja hänen sairautensa aikana A. L. Born. Snellmanin työskentelystä tässä osastossa todistavat hänen omakätiset valtiopäiväesitysten konseptinsa. Hänen muistiinpanonsa osoittavat, että hän oli päässyt käsittelemään asioita, joita hän oli tarkastellut vuosia sanomalehtikirjoituksissaan, kuten kielikysymystä, kansakouluja, yksityispankkeja, kulkulaitoksia ja elinkeinojen edistämistä.454 Täysimittainen luonnos löytyy suostunnasta, kansakoulukysymyksestä, kulkulaitosten parantamisesta ja rautateiden rakentamisesta.455

Snellmanin käsiala näkyi selvimmin kansakoulua koskevassa lopullisessa ehdotuksessa, joka jätettiin esityksenä säädyille. Osaston kokouksissa Snellman joutui erimielisyyteen esimerkiksi A. L. Bornin kanssa suostunnan ja paloviinaveron käyttämisestä sekä J. A. von Bornin kanssa kulkulaitoskysymyksestä. Ensimmäiset lakiehdotukset olivat maaliskuussa 1863 senaatissa, jossa esitykset käsiteltiin valmistumisjärjestyksessä kevään kuluessa. Kun ne oli hyväksytty Pietarissa ja suomennettu, ne painettiin loppukesällä 1863 valtiopäivävaalien ollessa käynnissä.456

431                        Ketola 1992, 89–90.

432                        E. Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 15.1.1862. Ref. Törngren 1939.

433                        Kirje Stjernvall-Walleenilta 16.11. 1861. KT 18, 147.

434                        Litteraturbladet 1861:12, Tämän lehden vuoden vanha uuden vuoden tervehdys. KT 18, 166–181.

435                        Armfeltin konsepti Gripenbergille ja Rokasovskille. Armfeltin kokoelma. Rein 1981 (II), 296.

436                        Litteraturbladet 1861:12, Valiokunnan toiminnasta. KT 18, X:38.156–166.

437                        Litteraturbladet 1861:10. Valtiopäiväkysymykset. KT 18, 82–87.

438                        Krusius-Ahrenberg 1981, 72–73. ks. myös Bergh 1884, 72–76.

439                        Armfelt Rokassovskille 24.1.1862. Ref. Rein II, 299.

440                        Johan August von Essen vaimolleen 22.1.1862. Ref. Krusius-Ahrenberg 1981, 66–73.

441                        Krusius-Ahrenberg 1981, 66–71. Edustajien nimet ks. Bergh 1884, 70–72.

442                         Asioiden käsittelyä on tarkasti selostanut Krusius-Ahrenberg 1981, 75–89.

443                        Juhlia kuvaa von Essen vaimolleen lähettämissään kirjeissä 7., 14., 19., 23., 26.2 sekä 6.3.1862. Ref. Krusius-Ahrenberg 1981, 91.

444                        Stjernvall-Walleen Aurora Karamzinille 29.3.1862.

445                        Litteraturblad 1862:8–12, Muutamia mietteitä tammikuun valiokunnan toiminnasta. KT 19, 67–122.

446                       Ks. valtiopäiväasioiden luettelo Bergh 1884, 77–86: § 1, § 6, § 7,§ 8,§ 11, § 12, § 14, § 17, § 20, § 21, § 30. § 35, § 36, § 37, § 38, § 41, § 42, § 47, § 48.

447                        Litteraturblad 1862:3, Sananvapaudesta. KT 18, 401–411.

448                        Litteraturblad 1862:4, Painovapaudesta Suomessa. KT 18, 413–429.

449                        Litteraturblad 1862:5, Mielipiteitä kotimaisesta sanomalehdistöstä. KT 18, 441–451.Ks. myös Litteraturblad 1862:12, Suomenkieliset lehdet. KT 19, 234–239.

450                        Ks. ”Utkast till motiver för presslag, koncept”,  ”Votum angående kaution för periodiska skrifter av politisk innehåll” sekä ”I Presskommitténs namn uppsatta motiver till två förfatningsförslag, koncept”. Henrik Knifin kommentaari, SA XI.1:103,104 ja 105.

451                        Raimo Savolaisen kommentaari, SA X:92.

452                        V. Furuhjelm Nordströmille 31.7. 1863 ja Nordström Furuhjelmille 23.7. ja 27.7.1863. Ref. Krusius-Ahrenberg 1981, 99–100.

453                        Senaatin ptk 19.4.–24.5.1862 sekä VSV akti 1864/30.

454                        SA XI.1.:121.

455                        SA XI.1.:119, 120, 122 ja 123. Ks. Snellmanin virka-arkisto: kansio IV DA 29a. Kansallisarkisto.

456                        Raimo Savolaisen kommentaari, SA XI.1:119.