Snellmanin filosofian opinnot saivat uuden käänteen, kun Turku tuhoutui tulipalossa 4. syyskuuta 1827. Palo sai alkunsa ruokatavarakauppias Hellmanin talosta pohjoisessa korttelissa Aninkaisten mäellä. Voimakas tuuli levitti kipinöitä, eikä kaupungin pohjoista korttelia voitu enää pelastaa. Asukkaat seurasivat masentuneina palon leviämistä. Maaherra Erik Walleniusta syytettiin huonosta johdosta, eikä venäläinen sotaväkikään ollut innolla auttamassa.

Kaikki toivoivat, että Aurajoki pysäyttäisi tulipalon ja estäisi tulen leviämisen tuomiokirkkoa ympäröiviin keskustan kortteleihin. Toivo oli turha: ensin syttyi palamaan rehtori G. G. Hällströmin talo, josta tuli levisi nopeasti vaivaistaloon, koulurakennukseen ja tuomiokirkkoon, jonka tornikello löi kolmelta viimeisen lyönnin ja romahti alas. Ilmanpaine rikkoi ikkunat akatemian talossa, ja tuli pääsi sisään kirjavarastoihin polttaen kokonaisia hyllyjä. Noin 18 tunnin sammutustyön jälkeen tuli saatiin hallintaan. Vaara ei ollut kuitenkaan ohi, ja raunioita vahdittiin aina lokakuun alkuun asti.2

Snellmanin ensimmäisten opiskeluvuosien kirjallisista vaiheista jäi vähän jäljelle, kun vuoden 1827 tulipalossa tuhoutui akatemian kirjasto kirjoineen, käsikirjoituksineen ja karttoineen sekä luonnontieteelliset kokoelmat, kirjapaino, apteekki ja kasvitieteellinen puutarha. Arkisto saatiin osittain pelastettua ja kassakirstut talteen. Myös juhlasali ja konsistorisali säilyivät vahingoittumattomina.

Kun Snellman sattui olemaan kaupungissa palon alkaessa, hän osoitti samaa neuvokkuutta ja reippautta kuin Oulun palossa viisi vuotta aikaisemmin. Aluksi hän pelasti tavaroita useasta talosta kantaen niitä tullin ulkopuolelle. Nähtyään humalaisen kuskin viruvan ojassa hevonen ja kärryt vierellään Snellman sieppasi ajopelit käyttöönsä luvaten maksun myöhemmin ja alkoi kiireellä kuljettaa tavaroita turvaan. Joka kerta kun hän tuli ulos kaupungista hurjaa vauhtia täyden kuorman kanssa, hevosen omistaja yritti hillitä häntä huutamalla. Tavaroiden pelastamiseen keskittynyt Snellman ei itse muista palosta paljoakaan.3 Syksyllä 1827 opetusta ei ollut, koska opiskelijoille ei ollut tarjota asuntoja tuhoutuneessa kaupungissa. Kuulusteluja järjestettiin kuitenkin.4

Avustustoimet käynnistyivät nopeasti kenraalikuvernööri A. Zakrevskin johdolla. Hän tuli itse paikalle organisoimaan toimintaa, ja hänen tarmokkuutensa lämmitti suuresti turkulaisia. Uskoa tulevaisuuteen kirkastivat keisarin nopeat päätökset rahallisesta avusta ja ministerivaltiosihteeri Rehbinderin lähettäminen paikalle. Kaupunkilaiset alkoivat uskoa, että kaupunki selviytyisi ja kukoistaisi parin vuoden päästä. Myös professorit ja muut akatemialaiset olivat ryhtyneet toiveikkaasti jälleenrakennustyöhön.5 Kuitenkin vain neljä viikkoa tulipalon jälkeen pidetyssä konsistorin kokouksessa koettiin yllätys: ratsulähetti toi Pietarista manifestin, jonka mukaan keisari siirsi akatemian Helsinkiin ja antoi sille nimeksi Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Mukana olleissa kirjelmissä annettiin lähempiä ohjeita yliopiston sijainnista ja muista käytännön asioista.

On helppo kuvitella, miltä turkulaisista tuntui nokisten raunioidensa äärellä kuulla menettäneensä pääkaupunkiaseman lisäksi nyt myös yliopistokaupungin aseman. Akatemian siirto jätti jäljelle tyhjyyden tunteen ja katkeruuden. Viha kohdistui venäläisiin ja helsinkiläisiin. Turkulaisia oli lyöty heti uudelleen, vaikka heitä oli juuri kohdannut suuri onnettomuus. Professori Immanuel Ilmoni kiteytti tunnelmat kysymykseen: ”Onko kristillistä riistää kaikki resurssit merkittävältä kaupungilta liekkien tehtyä siitä soraläjän?”6 Katkeruutta Turussa syvensi erityisesti se, että syypääksi akatemian siirtoon paljastui kaupunkilaisten aiemmin ihailema Zakrevski. Kenraalikuvernööri oli esittänyt ajatuksen keisarille, koska hän halusi yliopiston ja opiskelijat lähemmäksi Pietaria, parempaan valvontaan. Turkulaiset saattoivat vain jäädä kitkerästi haukkumaan Helsinkiä nimellä ”Svältingfors” (Nälkäkoski)7.

Akatemia sai arvoisensa ympäristön Helsingissä, kun palanut kaupunki oli maaherra G. F. Stjernvallin aloitteesta rakennettu uudelleen aivan uusien mittojen ja vaatimusten mukaiseksi.8 Rakentaminen aloitettiin, kun uudisrakennuskomitean puheenjohtajaksi nimitetty Kustaa III:n entinen suosikki J. A. Ehrenström alkoi itsevaltaisesti toteuttaa rakennustöitä laatimansa asemakaavan mukaisesti. Hänen mielestään yleishyödyllistä hanketta toteutettaessa ei yksityisiä etuja voitu ottaa juurikaan huomioon: asemakaava oli keisarin hyväksymä, ja sitä vastaan asettuva nousi keisarin määräystä vastaan. Tonttinsa luovuttamisesta kieltäytyneitä Ehrenström uhkaili toteamalla kuivasti, että ”maan herralle kuuluvalla vallalla” koko pääkaupunki voitiin siirtää toiseen paikkaan, jos yhteistyöhalukkuutta ei löytyisi.9

Uuden pääkaupungin luomisessa arkkitehdilla oli merkittävä rooli. Paras mahdollinen saatiin, kun Ehrenströmille esiteltiin Tallinnan kaupunginarkkitehti, Berliinissä syntynyt ja Pietarissa kaksi vuotta asunut C. L. Engel.10 Helsingin keskustaan syntyi suuria, Suomessa ”ennennäkemättömiä palatseja”. Engelin piirtämässä ”senaatintalossa, yliopistossa, kolmessa kasarmissa ja suunnattomassa sairaalassa ilmeni keisarin tahto. Sen rinnalla kuninkaan tahto, joka oli rakentanut Vaasan ihaillun hovioikeu-den ja Turun ylistetyn yliopiston, aleni melkeinpä porvarilliseksi”, kuten Topelius asian muistiinpanoissaan ilmaisee. Kasarmit tekivät erityisen vaikutuksen: näitä ”hirviöitä” ohikulkijat ”töllistelivät” pelokkaina. Senaatintalon edessä maalta tulleet ohikulkijat ihmettelivät, että siellä varmaan asui keisari.11 Nämä reaktiot kuvaavat hyvin sitä, millaisen vaikutuksen keisari halusi tehdä asukkaisiin uuden pääkaupungin näyttävillä julkisilla rakennuksilla ja millaisen sosiaalisen statuksen ne loivat rakennuksissa työskenteleville henkilöille. Keisarille rakennettiin oma palatsi kauppaneuvos Heidenstrauchin kauppa- ja asuinpalatsin tiloihin (nykyinen presidentin linna). Vaikka keisari tuskin koskaan asui palatsissaan ja kävikin siellä erittäin harvoin, palatsia pidettiin jatkuvassa käyttövalmiudessa.

Vuonna 1819 senaatti muutti Helsinkiin, vaikkakin etuajassa, koska uusi rakennus kuivui muuttovalmiiksi vasta 1822. Siihen asti senaattorit joutuivat työskentelemään tilapäisissä vuokratiloissa.12 Vihdoin senaatti sai asettua rakennukseen (nykyinen valtioneuvoston linna), jonka tyylilliset vaikutteet olivat Pietarista ja Rooman keisarikunnasta. Roomalaiseen vaikutukseen viittasivat portaikon kaari, kupolin ja keisarin istuntosalin holvit sekä palkistojen ja räystäiden runsas koristelu ja ensimmäisen kerroksen ikkunoiden ja ovien holvikaaret. Pietariin puolestaan viittasivat rakennuksen värit: empirenkeltainen ja yksityiskohtia korostanut valkoinen.13 Uusi virasto ja uudet työskentelytilat kohottivat senaattoreiden sosiaalisen statuksen aivan uudelle tasolle. Aiemminhan he olivat työskennelleet ahtaassa nahkuri Richterin talossa Turussa, jossa talousosasto oli aloittanut toimintansa. Turun Akatemian professorit ja opiskelijat pääsivät myös nauttimaan tästä loistosta vuosina 1828–1832, kun osa yliopistosta toimi ensin senaatintalossa väliaikaisesti tiloissa.

Yliopiston siirtoa järjestellyt muuttokomitea luovutti keisarille loppumietinnön, jonka mukaan toiminnan tuli alkaa Helsingissä 1.10.1828.14 Siirtymisaikataulu riippui sopivien tilojen järjestymisestä. Konsistori piti viimeisen kokouksen Turussa 12.9.1828, ja loppukuukausi meni muuttopuuhissa. Helsingissä yliopistolle varattiin tilat Etelä-Esplanadi 6:ssa divisioonanpäällikön (sotaväen ylitarkastajan) talosta, ja siellä yliopisto työskenteli kevätlukukauden 1832 loppuun. Engelin suunnittelema, vuonna 1824 valmistunut talo (nykyinen Smolna eli Valtioneuvoston juhlahuoneisto) näytti pikemmin yksityispalatsilta kuin julkiselta rakennukselta. Tontin olivat lahjoittaneet kiitolliset kaupunkilaiset maaherra Stjernvallille vuonna 1813, ja hänen leskensä oli luovuttanut sen myöhemmin korvauksetta valtiolle. Palatsi oli niin hieno, että kenraalikuvernööri muutti siihen asumaan, kun yliopisto sai omat tilat.15

Yliopiston kokoa kuvastaa hyvin se, että koko instituutti mahtui Smolnassa 25 huoneeseen. Rehtorin kanslian, arkiston, konsistorin ja tiedekuntien kokoushuoneen lisäksi oli kolme auditoriota. Lääketieteilijöille oli oma luentosali sekä kaksi huonetta anatomisiin kokeisiin. Myös fyysikoille ja kemisteille oli omat laboratoriohuoneensa ja kokoelmille varastohuoneet. Lisäksi oli tilat vahtimestareille ja halkovarastoille. Suurempia juhlatilaisuuksia varten oli saatu tilat Senaatintalon itäsiiven yläkerrasta. Sieltä oli varattu tilat myös kirjastolle, akateemiselle tuomioistuimelle sekä kurinpitovaliokuntaa ja talousjaostoa varten. Alakerrassa oli arestihuone ja vahtituvat. 16 Näissä väliaikaistiloissa Snellman opiskeli maisteriksi.

Yliopiston avajaiset 2.10.1828 olivat tärkeä kokemus uudelle yliopistokaupungille. Syyskuun viimeisenä päivänä yliopiston väki oli kokoontunut ensimmäistä kertaa ja poikennut kunniakäynnillä kaupunkiin saapuneen ministerivaltiosihteeri Rehbinderin luona. Varsinaisena avajaispäivänä Rehbinder asetti kenraali A. A. Thesleffin sijaiskanslerin virkaan konsistorin salissa. Sen jälkeen ovet avattiin ja akatemian henkilökunta ja 200 opiskelijaa päästettiin sisään. Rehbinderin ja Thesleffin pidettyä puheet käveltiin juhlavana kulkueena Vanhaan kirkkoon, jossa kirkkoherra E. A. Crohns saarnasi.

Kirkosta siirryttiin Senaatintalon itäsiiven saliin, jossa arvovaltaiset kutsuvieraat jo odottivat. Rehtori Myréen luki rukouksen uuden yliopiston menestykseksi ja loi katsauksen kansallisen sivistyksen edistykseen Suomessa. Vastoin konsistorin kantaa rehtori olisi halunnut alleviivata uuden yliopiston syntymistä perustamisdiplomilla ja uuden matrikkelin aloittamisella. Asia hautautui hiljalleen, koska Turun Akate-mian perinteitä kantavaa yliopistoa ei voitu katsoa juuri perustetuksi. Konsistori piti ensimmäisen kokouksensa 4. lokakuuta ja ensimmäiset yliopistoluennot pidettiin 6. lokakuuta.17

1   Runo sekalaisissa muistiinpanoissa ”Varia”. KT 1, 28.

2   Nikula 1972, 35–38. ks. myös Svante Dahlström, Åbo brand 1827. Studier i Åbo Stads byggnadshistoria intill 1843. Teoksessa Bidrag till Åbo stads historia XIV. Åbo 1929, 299–328.

3   Rein 1981 (I), 47.

4   Nikula 1972, 443–444.

5   Nikula 1972, 41–47. ks. myös Alexis A. Lillja, Arseniij Andrejevitj Zakrevskij. Helsingfors 1948, 277–296.

6   Nikula 1972, 443–446.

7   Lillja 1948, 284–285.

8   Z. Topelius, Muistiinpanoja vanhasta Helsingistä. Jyväskylä 1986, 21.

9   Yrjö Blomstedt, Kustavilainen ja kaupunginrakentaja. Helsinki 1963, 276–277.

10  Blomstedt 1963, 299–300.

11  Topelius 1986, 30.

12  Päiviö Tommila, Suomen autonomian synty 1808–1819. Helsinki 1984, 141.

13  Seppo Tiihonen & Heikki Ylikangas, Virka–valta–kulttuuri. Suomalaisen hallintokulttuurin kehitys. Helsinki 1992, 145.

14  Yliopiston muuttokomitean mietintö 19.12.1827. Konsistorin arkisto, kansio Hdb1:yliopistokomiteat. Helsingin yliopiston keskusarkisto.

15  Carolus Lindberg ja Gabriel Rein, Asemakaavoittelu ja rakennustoiminta. Helsingin kaupungin historia III. Helsinki 1950, 57. ks. myös Kaija Ollila ja Kirsti Toppari, Puhvelista punatulkkuun. Helsingin vanhoja kortteleita. Helsinki 1975, 99.

16  Yliopiston muuttokomitean pöytäkirja 10.11.1827 § 4. Konsistorin arkisto, kansio Hdb1:yliopistokomiteat. Helsingin yliopiston keskusarkisto.

17  Carl von Bonsdorff, Muutto Turusta Helsinkiin. Teoksessa Helsingin yliopiston alkuajoilta. Porvoo 1928, 22–23. ks. myös Heikel 1940, 391–392.