Turun hovioikeuden päätettyä elokuussa 1839 erottaa Snellmanin puoleksi vuodeksi dosentuuristaan hän anoi heti lupaa matkustaa ulkomaille. Matkaansa hän perusteli tieteellisen pätevyytensä kehittämisellä ja suuresti heikentyneellä terveydellään. Kansleri myönsi virkavapautta kaksi vuotta dosentin toimesta ulkomailla oleskelua varten.2 Näin Snellman saattoi lähteä pitkälle Euroopan-matkalleen, jonka aikana hän selvitteli itselleen teologian ja filosofian suhdetta tai paremminkin Jumalan olemassaolon ja filosofian suhdetta. Nämä kysymykset vaikuttivat taustalla, kun hän osallistui Tukholman lehdistöpolemiikkeihin ja keskusteluihin Saksan filosofisilla kentillä tai vetäytyi kirjoituskammioihin hakien voimaa kutsumukselleen ja vahvistusta vakaumukselleen.

Matkan ensimmäinen etappi oli Tukholma. Snellman astui perjantaina 23.11.1839 Turussa ruotsalaiseen Solide-höyrylaivaan, joka oli jo muutaman vuoden ajan hoitanut säännöllistä postikuljetusta ja matkustajaliikennettä Turun ja Tukholman välillä. Hän teki matkaa kaksi päivää pakkasessa, lumituiskussa ja navakassa tuulessa. Sää oli niin huono, että paleleva Snellman joutui nukkumaan kaksi yötä turkki päällä ja saappaat jalassa. Koska hänellä ei ollut hyttipaikkaa, hän joutui yöpymään riippumatossa, joka ripustettiin salonkiin joka ilta klo 21.00.3 Saavuttuaan maanantaina 25.11.1839 synnyinkaupunkiinsa hän saattoi aloittaa heti kirjoitustyöt, koska oli löytänyt hyvän asunnon Norra Benickebrinken 2:sta keskeltä Gamla Stania Suurtorin vierestä. Katu oli saanut nimensä erään ravintoloitsijan mukaan – tämän ammatin harjoittajia oli korttelissa muutenkin runsaasti.4

Snellman ei olisi voinut ajoittaa saapumistaan Tukholmaan paremmin, koska täydellisenä vastakohtana kotimaan poliittiselle talviunelle Ruotsin valtakunnan pääkaupungissa elettiin poliittisesti ja kirjallisesti vilkasta aikaa, jota ei sensuuri kahlinnut. Snellman tuli Tukholmaan keskelle valtiopäiväkuumetta ja kiivaita lehdistötaisteluja, ilmapiiriin, jossa uusi kirjallisuus oli viriämässä. Kaikki oli täysin erilaista kuin Suomen sensuurin näännyttämät olot, joista Snellmanilla oli henkilökohtaisia kokemuksia. Vaikka hänellä olikin alun perin vakavia suunnitelmia uusien filosofisten tutkimusten varalle, ne raukesivat nopeasti, kun hänet tempaistiin keskelle kiihkeää päivänpolitiikkaa. Konkreettisesti hän pääsi nauttimaan tästä henkisestä vireydestä, kun hänet kutsuttiin jäseneksi Freja-seuraan, innostuneiden nuorten sanomalehtimiesten ja kirjailijoiden seurustelupiiriin. Nimensä seura oli saanut Freja-lehdestä, jonka aputoimittajaksi Snellman värvättiin jo 6. joulukuuta 1839.

Frejan piiri oli liittynyt oppositioon muiden lehtien rinnalle, kun valtiopäivien lähestyessä kritiikki kuningas Kaarle XIV Juhanan vanhoillista hallitusta kohtaan kasvoi. Vanhaa kuningasta syytettiin itsevaltiudesta, Venäjän suosimisesta ja kamarillahallituksesta, jolla viitattiin 15 vuotta virassa olleen valtakunnanmarsalkka Magnus Brahen asemaan kuninkaan neuvonantajana. Poikkeuksellisen vahvan ja 25 vuotta hallinneen kuninkaan lähipiiriä – valtioneuvoksia ja valtiosihteereitä – leimasi konservatiivisuuden henki, kun neuvonantajat – Brahe ensimmäisenä – pääsivät yksityisissä esittelyissä kuiskuttelemaan kuninkaan korvaan ja ohjaamaan päätöksentekoa henkilökohtaisesti. Omia etujaan ajaakseen neuvonantajat hyödynsivät asemansa tehokkaasti; he saivat ystäviään ja sukulaisiaan korkeisiin virkoihin, koska kuningas käytti rahapalkkioita ja korruptiota hallitsemis- ja suostuttelukeinoinaan.5

Hallitus yritti vaientaa arvostelun lakkauttamalla jatkuvasti sanomalehtiä, jotka jo 1820-luvulta lähtien olivat alkaneet politisoitua ja jakautua uudistushaluisiin ja konservatiiveihin. Vastustuksen kärjessä oli Aftonbladet, jota johti taitavasti Lars Johan Hierta. Lehti edusti puhtaaksiviljeltyä liberalismia: se ajoi perustuslaillisuutta, edustuslaitoksen uudistamista, elinkeinovapautta ja yleensä demokraattisuuden lisäämistä. Koska se ahdisteli hallitusta kaikkein kiivaimmin, sen nimen edessä oli vuonna 1841 järjestysnumero 21 lakkauttamiskertojen mukaisesti. Aftonbladetin linjoilla oli W. F. Dalmanin Dagligt Allehanda ja muita pienempiä lehtiä. Suomessa näistä taisteluista ei tiedetty, koska lehtiä ei saanut tuoda Suomeen. Liberaalilehtien vastapainoksi vahvaa konservatiivista sävyä edustivat J. C. Askelöfin Svenska Minerva ja valtiokirkollinen Svenska Biet. Vuonna 1836 perustettu Freja yritti sijoittua näiden puoluemuodostelmien väliin. Konservatiivista lehdistöä tukivat aateli ja papisto, muut kolme lehteä edustivat porvaristoa ja talonpoikia, keskiluokan ydintä.6 Freja oli näistä pienin, mutta olosuhteet tekivät siitä merkittävän vaikuttajan – ja nyt myös Snellmanin tehokkaasti avustamana.

Frejan perustaminen toi alusta asti melkoista vipinää lehdistöpolemiikkeihin. Lehtien välillä raivosi suoranainen sota, kun ne haukkuivat toisiaan lukijoiden kyllästymiseen saakka. Freja nimitti Aftonbladetia ”vapauden vuokralakeijaksi” tai ”juoruakaksi, joka polkuhinnasta juoksee kenen asioita tahansa”. Frejaa nimiteltiin lörpötteleväksi nymfiksi ja salaiseksi kamarillalehdeksi. Suuri muutos tapahtui 1839, kun Frejan päätoimittajaksi tuli 28-vuotias August Blanche, lakimies, joka tunnettiin taitavana, satiiris-poleemisena kirjoittajana. Koska hän oli perimmiltään kuitenkin kirjailija, lehden pääsisältönä oli aluksi kaunokirjallinen aineisto: lyhyet humoristiset novellit, tilapäisrunot ja päivän uutiset. Snellmanin mukaan Blanchen vuosina 1839–1841 ironiseen sävyyn kirjoittamat poliittiset artikkelit vetivät vertoja muiden maiden parhaille aikaansaannoksille. Kiihkeän lehdistöuransa jälkeen Blanche siirtyikin sittemmin kokonaan näytelmäkirjailijaksi ja Tukholman kuninkaallisen teatterin kirjailijaksi.7

Frejan päätoimittajana Blanche päätti noudattaa ankaraa puolueettomuutta, totuutta ja suoruutta kaikissa asioissa sekä itsenäisyyttä kaikkien puolueiden suhteen. Tällä linjalla pysyminen oli vaikeaa, koska kukaan ei kiitellyt, mutta kaikki moittivat. Lehti koki suurena loukkauksena saamansa nimityksen ”lojaali”. Vastaavasti se herjasi Aftonbladetia ”aatelislehdeksi”. Lehden iskukykyä parantaakseen Blanche alkoi vuoden 1839 lopulla värvätä lehteen useita päteviä aputoimittajia. Tässä tilanteessa Snellman ilmestyi paikalle kuin kutsuttuna ja todella tarpeeseen. Liittymistä seuraan helpottivat vanhat tuttavuudet. Runoilija C. A. Nicanderin Snellman oli tavannut edellisellä matkallaan vuonna 1837. Tältä ajalta oli ennestään tuttu myös lehden silloinen päätoimittaja G. H. Mellin, maanmies ja ennen kaikkea pohjalainen. Tämä piiri otti Snellmanin avosylin vastaan. Frejan ilmestyessä 6.12.1839 ensimmäisen kerran laajennetussa muodossa ilmoitettiin, että toimitukseen oli liittynyt useita isänmaan arvokkaita kirjailijoita. Tästä eteenpäin useiden artikkeleiden alla oli nimimerkki F-e tai pelkkä F. (Finne), joka tarkoitti Snellmania. Hänen oman todistuksensa mukaan Frejan poliittinen esiintyminen oli nuorten intomielisten miesten esiintymisen mukaista. Heillä ei ollut sivutarkoituksia tai puoluevihaa.8

Joissakin yhteyksissä Frejan toimitus samaistettiin niin kutsuttuun Nuoren Ruotsin liikkeeseen. Kysymys oli yleiseurooppalaista esikuvaa noudattavasta kaunokirjallisesta ja osittain myös poliittisesta, alun perin Saksasta tulleesta ilmiöstä, joka oli levinnyt myös Ranskaan ja Italiaan.9 Toimituksen useista oman tien kulkijoista lehden linja ei ollut aina johdonmukainen, mutta siitä muodostui kuitenkin Nuoren Ruotsin – tulevan uuden kultaisen ajan – äänenkannattaja. Innostuksen paloa pidettiin yllä kokoontumalla joka päivä ajankohtaisten lehdistöpolemiikkien päätteeksi Södermalmin merimieshuoneelle eli Merimiesseuran koulun tiloihin ison pöydän ja sen keskelle asetetun laivan pienoismallin ympärille syömään hernesoppaa, juomaan punssia ja keskustelemaan myöhään yöhön ja arvostelemaan hallituksen toimia. Tässä piirissä Blanche oli ”presidentti”, Johan Johansson ”pääministeri”, kirjailija K. A. af Kullberg toimi ”valtioneuvoksena” ja kaunokirjallisena apumiehenä ja Mellin edesvastuuttomana hallituksen neuvonantajana. G. G. Ingelman, Sommelius ja Kiellman-Göransson olivat piirissä runoilijoita ja Tollin ja Theodor Sandström aputoimittajia. Nyt tähän palavasieluiseen joukkoon oli liittynyt myös Snellman.10

Snellman on laatinut kokouksiin osallistujista eloisan kuvauksen. Hänen mukaansa keskellä huonetta seisoi yleensä suuriääninen ja pitkäveteinen Johan ”Argus”-Johansson, jolla oli tapana pysäytellä kaduilla ylhäisiä virkamiehiä. Loputtomilla puheillaan hän pidätteli heitä niin pitkään, että ”he vaipuivat maahan ja viruivat kuin matkalaukut hänen jalkojensa juurella” tai hän saattoi tarttua heitä kauluksista ja tingata perusteluja typerille päätöksille. Snellmanin mukaan Mellin oli kaikkien ystävä ja veli, ”Uuden Ruotsin” päällikkö, joka kirjallisena tyyppinä ja kävelevänä kirjastona korjaili hyväntahtoisesti vasta-alkajien tekstejä ja sepitteli itse mitä tahansa. Snellmanin mukaan hän eli päivästä päivään köyhänä mutta – kuten muutkin – aatteista rikkaana. Lehtimies Theodor Sandströmin tahto oli niin luja, ettei siihen pystynyt mikään. Hän oli ”hehkuva vihassa tyranneja ja sortajia vastaan” ja aina valmis auttamaan onnettomia ja heikkoja. Ferdinand Tollin oli monipuolinen nero, poliittisten pilakuvien piirtäjä ja hullutusten keksijä. Joukkoon kuuluivat myös runoilija Herman Sätherberg ja Johan Gabriel Carlén.

Snellmanin mukaan nämä merimieskoulun salin nuoret intoilijat muodostivat jonkinlaisen vallankumouksellisen klubin nimeltään Grosskophta. Laivan pienoismalli kuvasi valtiolaivaa: sen komentaja oli ”Me Jumalan armosta”, varakomentaja oli hovikansleri, miehistönä oli kansa, pääpursimiehenä valtiosäädyt, luotsina yleinen mielipide, perämiehenä vapaa sanomalehdistö. Tästä miehistöstä huolimatta alus kulki tuuliajolla. Kokouksissa ivailtiin vapaasti neljää valtiosäätyä ja toivotettiin niille kuolemaa sekä suorasanaisesti että runomitassa. Seuran vallaton meno alkoi pian kiinnostaa hallitusta. Kuningas vainusi seurassa jakobiinisuutta, ja poliisimestari määrättiin tekemään tutkimuksia. Tutkimukset eivät johtaneet tuloksiin, kun urkkijoiksi lähetetyt poliisin palvelijat olivat seuran innokkaita jäseniä ja osoittivat raporteillaan seuralaiset uskollisiksi rojalisteiksi.11

Näinä iltoina Snellman sai nauttia keskusteluista, joissa osattiin mennä asioiden ytimeen. Syvimmän vaikutuksen häneen teki filosofi Johan Johansson. Perustamassaan Argus-lehdessä Johansson oli arvostellut Ruotsin vanhoillista yhteiskuntajärjestystä 1830-luvun alusta asti. 18 vuotta lehteään toimittanut Johansson oli saanut kunnianimen ”Ruotsin poliittisen lehdistön perustaja”. Koska Johanssonilla ei ollut kuitenkaan ”tyyliä eikä leikkivää sukkeluutta”, uudemman ajan ”keveämmät ja liikkuvat taistelijat” voittivat hänet lopulta Snellmanin arvion mukaan. Johansson oli Frejan muita toimittajia vanhempi ja ehkä konservatiivisempi. Konservatiivien piirissä häntä kuitenkin pidettiin radikaalina yhteiskuntakriitikkona, jota kohtaan monet akateemiset oppineet tunsivat syvää halveksuntaa.

Johansson oli jonkinlainen keskitien kulkija. Vaikka hän esiintyikin jyrkkänä säätyerioikeuksien ja monarkistisen absolutismin vastustajana, hän pyrki – toisin kuin radikaalit liberaalit – rakentamaan yhteiskuntakäsitystään olemassa olevalle historialliselle pohjalle. Tämä omalaatuinen keskitie liberalismin ja konservatismin välillä johti kannanottoihin molempien puolueiden hyväksi. Snellmanin ja Johanssonin kohdatessa toisensa kohtasi myös kaksi erilaista hegeliläistä traditiota: Suomessa miltei akateemisen koulukunnan aseman saavuttanut valtasuoni ja Ruotsissa käytännön yhteiskuntaelämän muokkaama, vain hämärästi erottuva säie.12

Suomalaissyntyinen, Snellmania muutamaa vuotta vanhempi Mellin oli Nuoren Ruotsin henkinen johtaja, jolla aikaansaavana toimijana oli aina kynä valmiina. Hän oli syntynyt Revonlahdella saarnaajan perheeseen Snellmanin isoisän Piippolan pappilan naapurustossa. Mellinit muuttivat Suomen sodan jälkeen Ruotsiin, jossa pojan vanhemmat kuolivat. Mellinin kasvatuksesta huolehti F. M. Franzén, joka ohjasi kasvattinsa papin uralle. Mellin valmistui papiksi, mutta tuli tunnetuksi novelleillaan.13 Blanche kuvasi Melliniä suureksi näkijäksi, joka kykeni aavistamaan tulevaisuuden kehityslinjat. Mellinin romaani Sveriges sista strid oli eräänlainen nuoren sivistyneistön ohjelmanjulistus. Teoksen fiktiivisessä asetelmassa Venäjä on valloittanut Ruotsin, ja konservatiivinen virkamiehistö jatkaa viroissaan, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarinan sankareiksi nousevat Frejan kirjoittajat, jotka jatkavat taistelua metsistä käsin muiden annettua periksi. Ruotsalaiset nousevat Blanchen ja Carlénin johdolla kapinaan sortajia vastaan, ja lopuksi Carlén surmaa Venäjän keisarin. Näin riippumaton sivistysporvaristo kansakunnan etujoukkona taistelee kansallisen edun hyväksi itsekkään etunsa uhraten. Teoksessaan Mellin yhdisti haaveellisen vapaudenkaipuunsa saksalaisen idealismin vaatimukseen järjen autonomiasta.14

Snellmanin lähimmäksi ystäväksi Frejan piirissä tuli päätoimittaja August Blanche, jonka ”rehellistä ja ystävyydessä uskollista mielenlaatua” hän erityisesti arvosti.15 Ihmisinä nämä kaksi olivat kuitenkin toistensa vastakohtia. Kun Snellman oli looginen ajattelija, Blanche viljeli moralisoivia opetuksia ja korkeita elämänihanteita, jotka nousivat hänen pikkuporvarillisesta kasvuympäristöstään. Hän oli Tukholman kirkkoherran M. Bergvallin avioton poika, jonka äiti oli sittemmin avioitunut varakkaan käsityöläismestarin kanssa. Blanchen lapsuutta leimasi perinteinen ammattikuntahenki: ankara työ, vasaran pauke ja mestareiden ainainen huutaminen kahdelle kisällille, kuudelle oppipojalle ja kahdelle piialle. Nämä kokemukset muodostivat pohjan hänen yhteiskunnallisille katsomuksilleen.16

Suhteissaan muihin lehtiin Blanche ei ollut mikään diplomaatti vaan hyvinkin tulinen ja kiivas. Vastustajalleen, Aftonbladetin päätoimittajalle Hiertalle hän tunnusti suoraan, että hän ei kelpaisi koskaan poliittiseksi arvioijaksi ja lisäksi hänellä oli monia syntejä omallatunnollaan, koska hän oli antanut kunnioittamiensa ihmisten ohjailla itseään liikaa.17 Vapaiden käsien antaminen näkyi myös Frejan sisällössä. Päätoimittajan kontrolloimatta julkisuuteen pääsi mielipiteitä, jotka kohahduttivat tai antoivat syytä ivallisiin huomautuksiin. Useiden erilaisten kirjoittajien sävyttämä Frejan aatemaailma jäi epämääräiseksi ja asenne päivänpolttaviin kiistoihin epäselväksi.

Joitakin suuntaviivoja kuitenkin noudatettiin ja niistä pidettiin yhdessä kiinni. Frejan yhteinen kanta uusiin taloudellisiin oppeihin oli suhteellisen kielteinen, kun esimerkiksi Aftonbladet noudatti dogmaattista taloudellista liberalismia. Kaikki Frejan kirjoittajat eivät olleet tässäkään samoilla linjoilla. Johansson oli selvästi tehtailijoiden ja teollistumisen puolella, Blanche ja Kullberg taas romantisoivat käsiteol-lisuutta. Blanche varoitteli rajoittamattomasta elinkeinovapaudesta ja Kullberg loi kauhukuvia teollistumisen vaaroista. Tällaiset kirjoitukset saavuttivat vastakaikua pikkuporvarillisissa piireissä, joille maistuivat patriarkaaliset perinteiset arvot. Kaikkia Frejan kirjoittajia yhdisti aatelisvihamielisyys. Useissa kirjoituksissa keskityttiin aateliston rappion kuvaukseen. Eräs turhautunut vastustaja huudahtikin: ”Yritä vain osoittaa kelvolliseksi henkilö, jolla on nimensä edessä ´von´, niin saatte nähdä, millaisella kiihkolla se käy hänen kimppuunsa ja koettaa tukahduttaa poloisen tunkkaiseen syliinsä.”18

Muiden lehtien syytöksiin Frejan linjattomuudesta Blanchen puolustus oli, että hänen avustajansa kantoivat itse moraalisen vastuun kirjoituksistaan. Tällä tavalla myös Snellman sai runsaasti toimintavapautta lehdessä. Hän osasi olla tästä kiitollinen, ja ensimmäisissä artikkeleissaan hän puolustikin Frejan linjaa. Snellman halusi vastata Aftonbladetille, jonka useissa artikkeleissa oli vaadittu, että Frejaan oli välttämättä nimettävä moraalisesti vastuullinen toimittaja. Snellman kysyykin ivallisesti: ”Voisiko Aftonbladet mahdollisesti sallia pienelle Frejallekin avustajia, joista kukin olisi moraalisesti vastuussa kirjoituksissaan? Vai katsooko Aftonbladet todellakin, että toinen voi olla moraalisesti vastuussa toisen teoista?” Hänen mielestään totuudellisuuden tutkimisessa nimien ilmoittaminen ei ollut tärkeää, koska kyse oli asiasta eikä henkilöstä. Frejan toimitus koostui useista henkilöistä, joista ketään ei ollut vakaumuksineen tai mielipiteineen alistettu yhden ”yksinvaltiaan” orjaksi. Snellmanin mukaan Freja tunsi Aftonbladetin ja Dagligt Allehandan esimerkit: niiden niin sanotut moraalisesti vastuulliset julkaisijat tunnettiin huhupuheiden perusteella, eikä kumpikaan niistä ollut ilmoittanut nimiä. Freja ei tahtonut heittäytyä riitelemään, mutta se halusi taistella kuitenkin kaikkia pikkumaisen oman edun ja loukatun ylpeyden ilmauksia vastaan.19 Tämän linjan mukaisesti Snellman julkaisi useita kirjoituksia Frejassa vuoden 1839 lopulla ja keväällä 1840. Kirjoittamisen kaari kulki filosofisista teksteistä yhteiskunnallisen vaikuttamiseen.

1   Snellmanin kirje F. Cygnaeukselle ja B. O. Lillelle kesällä 1840 Tukholmasta. KT 2, 261.

2   Puoltoanomus ulkomaanmatkaa varten yliopistolle 27.9.1839 ja Virkavapaushakemus yliopiston kanslerille 28.9.1839. KT 1, 506-507. Ks. Veli-Matti Aution kommentaari I: 218 ja 219.

3   D. A. Bromberg, Ångfartygspost i Östersjöområdet 1839–1875. Finlands Filatelistförbunds publikationsserie 6. Rauma 1981, 25–26 ja 46. Aluksen järjestyssääntöjen mukaan Snellmanilla oli mahdollisuus nauttia aamiaista klo 8–10  päivällistä klo 14–15 ja illallista klo 20–21. Syöminen tuskin oli suuri nautinto, koska matka kesti kaksi päivää pakkasessa, lumituiskussa ja navakassa tuulessa. Sää oli niin huono, että paleleva Snellman joutui nukkumaan kaksi yötä turkki päällä ja saappaat jalassa. Koska hänellä ei ollut hyttipaikkaa, hän joutui yöpymään riippumatossa, joka ripustettiin salonkiin joka ilta klo 21.00.

4   Stockholms gatunamn. Borås 1992, 63 ja 71.

5   Seppo Tiihonen, Herruus 2: Ruotsi ja Venäjä. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 11. Helsinki 1994, 88.

6   Alf Kjéllen, Sociala idéer och motiv hos svenska författare under 1830- och 1840-talet. Uppsala 1937, 26–27. Ks. myös Päiviö Tommila, Suomen sanomalehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio 1988, 132. ks. myös Jouni Alavuotunki, J. V. Snellman Ruotsissa 1839–1840. Aatteet yhteiskunnallisessa ja historiallisessa miljöössä. Oulun yliopiston historian laitoksen julkaisuja I/1986, 16–26.

7   Snellmanin oleskelua Tukholmassa kuvataan hänen oman kuvauksensa perusteella ilman eri viittausta. ks. Litteraturblad nro 1, 2, 3 ja 4, tammi-, helmi-, maalis- ja huhtikuu 1848: Ruotsalaisia siluetteja. KT 10, 420-474.

8   KT 10, 437.

9   Alavuotunki 1986, 27–30.

10  Nils Erdmann, August Blanche och hans samtid. Stockholm 1892, 125–127.

11  Erdmann 1892, 127–133. .

12  Alavuotunki 1986, 29–32.

13  Alavuotunki 1986, 35–36.

14  Alavuotunki 1986, 34–38. Ks. Mellin (1840), 38–40 ja 105–108.

15  KT 10, 430–440.

16  Kjéllen 1934, 55–57.

17  Martin Lamm, Minnesteckning över August Blanche. Svenska Akademiens handlingar ifrån år 1866 nro 41. Stockholm 1930, 43–44.

18  Kjéllen 1937, 30–33.

19  Freja nro 1, 3.1.1840: Sanomalehden toimitusten moraalisesta vastuusta. KT 2, 83–86.