Miten Kuopio-aineisto sitten suhtautuu Snellmanin muuhun tuotantoon ja mikä paikka sillä on hänen toiminnassaan? Tämä kysymys liittyy koko Saima-lehden luonteeseen.

 Aloitin tämän tutkimuksen Snellmanin kirjeellä, joka voidaan nähdä niin, että Saimasta oli tuleva hänen omalta kannaltaan käänteentekevä asia hänen siihenastisessa tuotannossaan ja hänen toiminnassaan. Myös Saiman ilmestymisajalta on olemassa varsin paljon Snellmanin kirjeenvaihtoa, joka tavalla tai toisella sivuaa Saimaa. Varsinaisesti Kuopio-palstaa tai kuopiolaisia aiheita niissä ei kuitenkaan pääsääntöisesti käsitellä. Snellmanin kirjeenvaihto tai muukaan aineisto ei siten anna suoranaisesti lisää valaistusta nimenomaan Kuopio-aineistoa koskien. Saiman yleisestä merkityksestä ja Snellmanin suhtautumistavasta lehteensä kirjeenvaihto kylläkin kertoo paljon.

 Saiman ja sen mukana Kuopio-palstan merkityksen pohtimiseksi on tarkasteltava myös Snellmanin aiempaa tuotantoa. En lähde erityisesti filosofisesta tuotannosta vaan Snellmanin koko tuotannosta.

 Aluksi on syytä huomata, että Snellman ei tullut mitenkään nuorena julkisuuteen. Hänen julkinen toimintansa alkaa vasta 30 ikävuoden tienoilla, jolta ajalta ovat hänen painetut opinnäytteensä ja ensimmäiset julkaistut lehtikirjoitukset. Useimmiten Snellmanin tutkiminen on tavallaan aloitettu siitä, kun hän tulee esille jo varsin valmiina, silloin kiistatta hegeliläisenä filosofina.

 J. V. Snellmanin 1830-lukua voi sekä hänen kirjallisen tuotantonsa että muun julkisen toimintansa valossa luonnehtia oman tien etsimisen ja perustojen luomisen ajaksi. Mutta varsinaista nuoruudentuotantoa Snellmanilla ei julkaistussa muodossa ole lainkaan, eivätkä hänen julkaisemansa tekstit ylipäänsä anna paljoakaan kuvaa hänen ajattelunsa kaikkein varhaisimmasta kehityksestä.[1]

 Snellmanin Samlade Arbeten -sarja antaa aiempaa paremman kuvan Snellmanin ajattelun varhaisista taustoista 1820-luvulta lähtien, mutta kovin paljoa ei sieltäkään löydy, koska Snellmanin varhaisvaiheessa ja nimenomaan hänen varhaisessa ajattelussaan on paljon sellaista, josta ei ole jäänyt kirjallisia lähteitä. Joka tapauksessa Snellmanin ajattelun ja omakohtaisen elämänkatsomuksen pohja rakentuu jo niihin aikoihin, jolloin hän ei ollut vielä omaksunut hegeliläistä filosofiaa. (Manninen, kommentaari  I:85 & 86, SA I, 755)

 Eräitä hänen keskeisiä vaikuttajiaan olivat Pohjanmaalla tuolloin vaikuttaneet uskonnolliset mystikkoliikkeet ja niiden myötä ruotsalainen ajattelija, muiden mystikkojen tavoin jälkimaailmalta usein kyseenalaisen maineen saanut Emanuel Swedenborg. J. V. Snellmanin isä Christian Henrik Snellman oli kiivas ja tietoinen, paljon lukenut swedenborgilainen. Nuorempi Snellman asettui omalle tielleen, eikä ainakaan päältä katsoen omaksunut isän oppeja, mutta toisaalta ne ovat epäilemättä suodattuneet eri tavoin myös hänen omaan ajatteluunsa. Swedenborgin keskeisiä oppeja oli ajatus kahdesta todellisuudesta, aineellisesta ja henkisestä, näkyvästä ja näkymättömästä, joiden välillä vallitsee hyvinkin tarkka vastaavuus. (Manninen 1995, 188)

 Snellmanin eräs tunnettu lause kuuluu: olen itse tehnyt oman pääni. Se on eräästä kirjeestä jossa hän vertaa itseään tovereihinsa, ja vaikka tuo lause saattaa näyttää tyhmänylpeältä, se toisaalta osoittaa sangen realistista minäkuvaa. Snellman ei todellakaan ollut mikään nuori nero, jolle ominaista on vaivattomuus ja kepeys. Hän opiskeli myös Hegeliään pitkään ja raskaasti, jotenkin hyvin määrätietoisesti. Kiirettä hänellä ei ollut, tai hän oli hitaasti kiiruhtaja.[2]

 Snellmanin yhteiskunnallisen ajattelun juuria voidaan etsiä jo hänen ensimmäisestä julkisesta puheenvuorostaan vuodelta 1832. Kyseessä ei ole julkaistu kirjoitus, vaan Snellmanin Pohjalaisessa osakunnassa pitämä puheenvuoro.[3]  Siinä käydään läpi osakuntalaisen velvollisuuksia eli kysymys on yksilön ja yhteisön suhteesta. Matti Klinge on osoittanut miten koko tuon ajan sukupolvi oppi ”politikoinnin” ja koko julkisen toiminnan nimenomaan ylioppilasmaailmassa, ennen muuta osakunnissa, jotka siihen aikaan olivat julkisen toiminnan ainoita kasvualustoja. Siksi Snellmanin myöhempi käsitys Suomen kansakunnastakin ja suomalaisuudesta on itse asiassa saanut vaikutteita osakunnasta ja osakuntahengestä – Snellmanin äidinkielellä molemmat, osakunta ja kansakunta ovat ´nation´. (esim. Klinge 1978, 33–37, Klinge 1982, 264, Klinge 1989, 179)

 Vaikka Snellmanin yliopistoaikaa ja osakuntatoimintaa, ja toisaalta hänen kansallisuusajatteluaan, on sinänsä tutkittu paljon, niin tähän seikkaan, että Snellmanin kansakunta-käsite juontuu vahvasti ylioppilaiden osakunnasta, on kiinnitetty vähemmän huomiota. Snellmanin ajattelua on tavattu kutsua nationalismiksi ja sitä on mielellään tulkittu erilaisten nationalismin tulkintojen tai määrittelyn valossa, mutta tällöin jää helposti huomaamatta tämä Snellmanin nation-käsitteen tärkeä ja omaperäinen juuri, johon palaan vielä tuonnempana.

 Kuuluisassa ohjelmallisessa kirjeessään Cygnaeukselle, Lillelle ja muille 1840 Snellman esittää mainitun luonnehdinnan oman päänsä luomisesta. Arvoituksellista ilmaisua voi tulkita niin, että Snellman loi uraansa ja ajatteluaan hyvin itsetietoisesti ja määrätietoisesti, mutta myös hitaasti ja vaivalloisesti. Ainakin tällä tavoin tulkiten hänen itseymmärryksensä näyttäisi sopivan hyvin yhteen hänen kehityksestään jälkimaailmalle näyttäytyvän kuvan kanssa. Snellmanin 1830-luvun erilaisia ja erityyppisiä tekstejä voi siten lukea hieman eri suuntiin menevänä haeskeluna, jossa kuitenkin näkyy jokin muotoutumassa oleva linja.

 Jos Snellmanin 1830-lukua tarkastellaan jonkinlaisena ”oman pään luomisena”, tai sen yhtenä vaiheena, niin eräs olennainen kysymys on luonnollisesti se, mikä näissä teksteissä on ”omaa” tai ”ominta” Snellmania. Tämän arvioiminen on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta se on luonnollisesti välttämätöntä. Viime kädessä kysymys on siitä, mikä mies Snellman oikein oli. Mikä hänessä on olennaista, miten häntä voi yleisellä tasolla luonnehtia, mihin hänet on sijoitettava?

 Vaikka Snellman-tutkimus on viime vuosikymmeninä varsin paljon keskittynyt Snellmanin toiminnan varhaisempiin vaiheisiin, niin silti Snellmania itseään, hänen puhtaasti omaa ajatteluaan, on tutkittu varsin vähän. Snellmanin suhde ulkopuolisiin järjestelmiin, ennen muuta Hegeliin ja hegeliläisyyteen, on hallinnut tutkimusta varsin pitkään.

 Vielä vähemmän on kuitenkin tutkittu tai pohdittu Snellmanin ajattelun ja muun toiminnan muodostamaa kokonaisuutta ja sen kehitystä. Tämä kysymys on kuitenkin olennainen nimenomaan Snellmanin kohdalla, koska Snellmanin vaikutus ja historiaan jättämä jälki koostuu toiminnasta varsin erilaisilla alueilla, jotka kuitenkin kiistattomasti muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden. Tämä on näkökulma, josta myös hänen 1830-luvun tuotantoaan on mahdollista ja mielekästä tarkastella.

 Snellmanin varhaisimpia kirjallisia tuotteita on vuodelta 1832 oleva luonnos lehtikirjoitukseksi, joka on Kootuissa teoksissa otsikoitu Julkisten oppilaitosten paremmuudesta. Tekstiä ei ole julkaistu, mutta aivan ilmeisesti teksti on kirjoitettu julkaisemista ajatellen, julkisuuteen saatettavan lehtikirjoituksen muotoon ja tyyliin.[4] Teksti on tavallaan kaavamaista ja hapuilevaa, mutta toisaalta siinä on jo hyvin puhtaana Snellmanille sittemmin ominaisen poleemisen tyylin aineksia, jossa eri vaihtoehdot asetetaan vastakkain selkeästi argumentoiden, mutta kirjoittajan oma kanta tulee myös selkeästi esille kautta linjan.

 Tekstin aihepiiri, koulutus ja sivistys, on myöhemmin kaikkein ominta Snellmania, samoin kirjoituksen probleema, julkisen ja yksityisen suhde. Teksti on syntynyt tavallaan satunnaisesti, ajankohtaisen tilanteen tarjoamasta virikkeestä, mutta toisaalta ei ole lainkaan sattuma, että Snellman jo varhain kirjoittaa nimenomaan tämäntyyppisen tekstin. Ehkä niin sen sisällöstä kuin tyylistäkin on löydettävissä jotain Snellmanin ajattelun omaa piirrettä, juuri sitä oman pään luomista.

 Vuodelta 1834 on säilynyt nähtävästi pelkäksi luonnokseksi jäänyt muuatta F. V. Avellania koskeva kirjelmä Hämäläiselle osakunnalle. Tämän tekstin ymmärtämiseksi taustat ovat tarpeen. Kyse oli eräästä yliopistopoliittisesta jupakasta, joka myös kosketti Snellmania itseään. Nyt en puutu kirjoituksen aiheuttaneeseen tilanteeseen tai välikohtaukseen vaan nimenomaan Snellmanin argumentaatioon. Snellman polemisoi jupakkaan vähäisellä tavalla osallistuneen Hämäläis-osakunnan jäsenen Avellanin kantoja vastaan, jotka Snellman itse tunsi vain toisen käden kautta. Avellanin kohdalla lienee ollut kysymys vain äkkinäisesti tuiskaistuista oman käyttäytymisen puolusteluista, mutta Snellman suhtautuu niihin hyvin periaatteellisesti. [5] Avellan on toiminut vastoin yhdessä tehtyjä päätöksiä ja sanonut, että hän vastaa itse itsestään eikä hänen toimintansa kuulu osakunnalle. Snellmanille tällainen kanta on täysin mahdoton (Oittinen 2006, 11)

 Tässä kirjoituksessa tulee ensi kertaa esiin eräs kaikkein tyypillisin Snellman, ankara ja perinpohjainen, hyvin jyrkkiä näkemyksiä edustava poleemikko. Lähtökohta on käytännöllinen kiista tietyn ihmisen tietystä teosta ja sen perusteluista, mutta Snellman nostaa sen filosofiselle tasolle. Hän esittää siis ongelman aivan uudessa valossa, mutta toisaalta hänellä on valmiina oma, täysin selvä kanta.

 Snellman nostaa tyylipuhtaasti esille usein koko yhteiskuntafilosofian peruskysymykseksi nimetyn ongelman, yksilön ja yhteisön välisen suhteen, ja asettaa selkeästi vastakkain individualismin ja kollektivismin klassiset kannat. Mutta kysymys ei ole myöskään vain siitä, että Snellman käyttäisi ajankohtaista yksittäistapausta abstraktin filosofisen pohdinnan materiaalina ja lähtökohtana. Snellman itse on siinä tilanteessa myös poliittinen toimija ja osallinen, ja hänen tekstinsäkin on osoitettu nimenomaan poliittiselle yhteisölle, osakunnalle, tarkoituksena vaikuttaa sen käytännöllisiin linjauksiin. Snellman käyttää siis syvälle menevää filosofista argumentaatiota käytännön poliittisen tilanteen yhteydessä, ne eivät ole erillisiä asioita.

 Ja jos Snellmanin koko myöhempi ajattelu ja pitkä ura pitäisi kiteyttää yhteen ainoaan teemaan tai lauseeseen, niin mikä se olisi? Mikä on Snellmanin itsensä eniten toistama ja hänen koko tuotantoaan ehkä eniten kannattava ja läpäisevä yksittäinen ajatus tai teema? Se voisi olla juuri tuo kysymys yksilön ja yhteisön suhteesta, jonka hän taas yhdistää nimenomaan vapauden käsitteeseen. Kerran toisensa jälkeen Snellman kautta vuosikymmenien toistaa eri sanoin ajatusta, jonka mukaan yksilön tulee ratkaista itse, ottaa ratkaisu omasta vakaumuksestaan, mutta hänen vakaumuksensa tulee olla objektiivisesti oikean mukainen ja ratkaisun tulee noudattaa sitä, mikä on objektiivisesti totta ja oikeaa. (Ojanen 2002a, 76, Oittinen 2006,10–11).

 Tämä on filosofian kannalta syvästi paradoksaalinen ja ongelmallinen ydinajatus, jota Snellman aivan samassa muodossa tuo esille 1830-luvulta alkaen professorikauden luentoihin ja myöhäisimpiin kirjoituksiinsa saakka. Ja tämä väittämä liittyy nimenomaan vapauteen. Snellman ei väsy toistamasta sitä, että juuri tämä, siis omasta vakaumuksesta nouseva oikean mukainen ratkaisu ja toiminta, se ja vain se on yksilön vapautta.

 Vapaus ei siten Snellmanille ole vapaata ratkaisuvaltaa, liberum arbitrium. Sen Snellman yhä uudelleen samaistaa mielivaltaan, joka on vapauden alempi aste ja tavallaan toden, syvemmän vapauden vastakohta. Vapaaksi teon tekee vasta sen sisältö, se että teko on objektiivisen oikean mukainen ja kuitenkin vapaasti, yksilön omasta oivalluksesta syntynyt.

 Mainitussa kirjeluonnoksessaan Snellman siis ensimmäisiä kertoja kiteyttää tämän ydinteemansa. Hän perustelee kannanottonsa tärkeyttä muun muassa sillä, että juuri vapauden luonne ja vapauden käsite ymmärretään nuorison keskuudessa helposti väärin, vapaudeksi toimia omien mielihalujen mukaan toisista piittaamatta. Myös tämä ajatus, että kasvaminen ja kasvattaminen liittyvät olennaisesti vapauden oikean tietoisuuden saavuttamiseen, säilyy sitten Snellmanilla halki vuosikymmenien.

 Snellmanin kirjeluonnoksessa osoittama tapa kytkeä filosofinen argumentaatio johonkin konkreettisempaan kiistakysymykseen muodostui hänelle sittemmin tyypilliseksi. Snellman esittää filosofisen kantansa selkeästi ja vetää siitä käytännön johtopäätökset tai sovellutukset, jotka ovat kiistattomat, jos tuo kanta tai tietyt siihen sisältyvät lähtökohdat hyväksytään.

 Myös rehtorin kiellon vuoksi yliopistossa vuonna 1837 pitämättä jäänyt luentosarja akateemisen vapauden olemuksesta käsittelee osin samaa asiaa. Siinä on kysymys oman ajattelun ja olemassa olevan tiedon suhteesta ja sitä kautta tietämiseen liittyvästä vapaudesta, mutta siinä sivutaan myös yksilön ja yhteisön suhdetta muistakin näkökulmista.[6]

 On sanottu, että tämän käsikirjoituksen pohjalta muokattu kirja, joka ilmestyi nimellä Om det akademista studium Tukholmassa 1840 [7], on Snellmanin siihen asti itsenäisin teos. Siitä huolimatta tämä teos ei ole tutkimuksessa ehkä saanut arvoistaan huomiota Snellmanin filosofian ydinteoksena. Itse olen pitänyt Akateemisesta opiskelusta -kirjaa Snellmanin ehkä parhaana filosofisena kirjana, ja Manninen toteaa, että jos Snellmanilta luetaan vain yksi teksti, niin tämä kirja olkoon se.  (Ojanen 2002a, 77, Manninen 2006, 47)

 Kysymys oman ajattelun ja olemassa olevan tiedon suhteesta on kaikkein ominta Snellmania, samoin kuin kysymys yksilön suhteesta yhteisöön toiminnassa. Nämä asiat liittyvät Snellmanilla äärimmäisen läheisesti toisiinsa. Molempien kysymysten ratkaisu on siveellisyydessä siinä mielessä kuin Snellman tuon käsitteen ymmärsi, siis siinä että yksilö vapaaehtoisesti, omasta järjellisestä oivalluksestaan noudattaa olemassa olevaa lakia ja omaksuu olemassa olevan tradition. Edellä esitetyn mukaan todellinen vapaus on siis paljolti samaa kuin siveellisyys.

 Tämä siveellisyyden tulkinta sopii mainiosti Hegelin ajattelun puitteisiin, mutta väitän, että tämän kysymyksenasettelun merkitys, siis sen erityinen korostaminen, on nimenomaan Snellmania itseään. Jos ajattelisi Hegelin koko järjestelmää ja sen mahdollista kiteyttävää ydinlausetta, niin päätyisi luultavasti eri tulokseen kuin Snellmanin kohdalla. Hegelin perusongelma on se, kuinka luodaan käsitteen itsekehityksen kautta systeemi, eli kuinka hänen spekulatiivisella metodillaan luodaan kokonainen järjestelmä, joka sitten tavoittaa filosofian keinoin oman aikakauden ja koko siihen johtaneen hengen itsekehityksen. Snellmanin ongelma ei ollut tämäntyyppinen järjestelmän luominen, vaikka hän järjestelmän puolesta filosofiassa aina kiivaileekin. Eikä Snellmanin ydinongelma ollut maailman tai hengen kuvaaminen kokonaisuutena oman itsekehityksensä kautta.

 Snellmanin ydinongelma oli yksilön ja yhteisön suhde, joka puolestaan tarkoittaa nimenomaan yksilön toimintaa yhteiskunnassa ja sitä, miten tuo toiminta perustellaan. Siksi Snellmanin ajattelu ei ole varsinaisesti todellisuuden tavoittamista tai kuvaamista, vaan siihen vaikuttamista. Vielä syvemmin voisi sanoa, että Snellmanin ajattelu on jossain mielessä yhtymistä itse todellisuuteen, siis olemassa olevaan dynaamiseen prosessiin. Se ei ole todellisuuden kuvaamista, mutta ei myöskään pelkästään pyrkimystä vaikkapa muuttaa todellisuutta, vaan se on itse todellisuuden oman luonteen syvintä tavoittamista. 

 Myös tähän tekstiin pätee edellä esitetty havainto: Snellman kehittää 1830-luvulla varsinaista omaa ajatteluaan nimenomaan käytännöllisen vaikuttamisensa ja poliittisen toiminnan, tässä tapauksessa yliopistopolitiikan, konkreettisessa yhteydessä.

 Snellmanin aktiivinen suhde yliopiston yhteisten asioiden hoitoon, siis politiikkaan, johti sitten myös tunnettuun oikeusprosessiin Snellmanille langetettuine rangaistuksineen  ja sen tuloksena syntyneeseen teokseen, Snellmanin 1841 omalla kustannuksellaan julkaisemiin oikeudenkäyntiasiakirjoihin vuosilta 1837–1839.[8]

 Oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat erikoinen teksti. Ne ovat luonnollisesti erilainen tekstityyppi kuin esimerkiksi akateeminen luentosarja. Silti – tai juuri siksi – myös nämä tekstit kertovat Snellmanin filosofiasta ja sen kehittymisestä. Itse asiassa oikeudenkäyntipöytäkirjat edustavat nekin jossain mielessä kaikkein ominta Snellmania. Tarkkaa juridista harkintaa vaativassa byrokraattisessa kiistassa Snellman yhtäkkiä omassa puheenvuorossaan puhkeaa puhtaasti filosofiseen luentoon. Hän esittää käsityksensä yliopiston ideasta, opiskelijan ja ylioppilasosakuntien paikasta yliopistossa ja siitä, miten esimerkiksi osakunnan johto tämän idean valossa tulee valita.  (Rantala 2013, 56–58)

 Toisinaan ”valtiouskollisuudesta” parjattu Snellman esittää ohimennen lausunnossaan myös kansalaistottelemattomuuden klassisen perustelun: yksilö voi jättää ylhäältä tulleen määräyksen noudattamatta, jos tuo määräys on väärä. Ja määräys on väärä silloin, jos ylempi käskijä itse esimerkiksi rikkoo lakia tai niitä korkeampia periaatteita, joiden varassa koko järjestelmä toimii.

 Määräyksiä ei saa rikkoa oman edun tavoittelun nimissä tai siksi, että jokin säädös ei vain miellytä, mutta jos määräykset itse sotivat yleistä etua, oikeaa ja järjellistä ideaa vastaan, niin tilanne on toinen. Jos määräykset itse ovat väärässä, niin lainkuuliaisen kansalaisen velvollisuuskin saattaa olla jättää noudattamatta niitä.

 Snellmanin mukaan yliopiston johto ei osakuntia määräillessään toiminut yliopiston idean, sivistyksen idean mukaisesti. Se ei oivaltanut oikealla tavalla tietämisen todellista luonnetta, ja siksi hänellä ei ollut ainoastaan oikeus vaan myös velvollisuus jättää noudattamatta päätöstä. Tässä tulee jälleen esille se, miten Snellman nostaa oman toimintansa jossain konkreettisessa tilanteessa, ja jopa pikkuasiassa, hyvin korkealle periaatteelliselle tasolle. Samalla hän kuitenkin myös tässä itse esiintyy yhtenä jutun osapuolena ja toimijana, ei vain periaatteellisena tarkastelijana.

 Yliopiston johdon puheenvuoroissa todetaan tavallaan hyvin vastaansanomattomasti, että jos alainen saa itse arvioida, onko ylemmän viranomaisen päätös oikea, ja tältä pohjalta itse päättää sen noudattamisesta, se vie pohjan koko hallinnolta ja yhteiskuntajärjestykseltä. Näin asia epäilemättä onkin, mutta jos taas hyväksytään Snellmanin esittämä ajatus, että yliopiston tehtävä ja olemassaolon perusta on toteuttaa sivistyksen ideaa, niin myös Snellmanin argumentit ovat huomionarvoisia ja painavia, vaikkei niillä oikeusjuttua voitettaisikaan.[9]

 Oikeudenkäyntipöytäkirjoilla on se mielenkiintoinen yhteys Saiman kohtaloihin, että eräissä tosin luonnoksiksi jääneissä Saimaan liittyvissä kirjekonsepteissa Snellman opastaa korkeita viranomaisia sensuurin luonteesta ja tehtävästä hieman samaan tapaan kuin hän oikeusprosessissaan vetosi yliopiston ideaan ja neuvoi myös yliopiston johtoa sen suhteen.[10]

 Snellmanin 1830-luvun keskenään muuten hyvin erilaisissa teksteissä toistuvat siis jatkuvasti samat kysymykset yksilön ja yhteisön suhteesta, sivistyksestä, vapaudesta ja toiminnasta. Snellmanin ongelmat ovat filosofisia, mutta ne eivät ole yksin sitä. Snellman ei etsi puhtaan teoreettisia ratkaisuja, sillä ne hänellä on jo itse asiassa valmiina. Mutta kysymys ei hänelle olekaan vain teoreettisista ongelmista vaan samalla käytännöstä, yhteiskunnallisen toiminnan ja vaikuttamisen lähtökohdista, päämääristä, perusteista ja keinoista.

 Snellmanin varhaisten tekstien lähiluku asettaa kysymyksen teorian ja käytännön, filosofian ja toiminnan, suhteesta hiukan toiseen valoon kuin mitä se on usein esitetty. Voidaan väittää, että Snellman ei ensin ollut filosofi, joka sai filosofiasta maailmankatsomuksen ja sitten halusi lähteä viemään sitä jollain tapaa käytäntöön. Snellmanin tarpeet ja toiveet olivat ensi sijassa käytännölliset, ja filosofia oli hänelle yksi väline tässä asiassa, yksi käytännön osa. Hegeliläisyys ja koko filosofia oli hänelle suuri ja keskeinen asia, mutta sittenkin se kaikki oli hänelle ehkä pikemmin työkalu jotain muuta varten. Idea käytäntöön suuntautumisesta ei Snellmanille tullut hegeliläisyydestä vaan se oli olemassa jo aiemmin ja hegeliläisyys oli hänen etsimänsä työkalu sen tarpeisiin.

 Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä yksinkertaista ja tavallaan päinvastaista kantaa, että käytäntö on jollain tapaa teorian kriteeri, sillä myös koko tämä asetelma on ensin problematisoitava.

 Snellmanin kirjallisessa tuotannossa 1830-luku joka tapauksessa päättyi jälleen uuden vaiheen, lehtimiestyön, alkamiseen Spanska Fluganin myötä. Spanska Flugan oli monella tapaa hapuileva ja kokeileva, mutta toisaalta erittäin rohkea ja suomalaisessa kontekstissa hyvinkin harvinaislaatuinen yritys luoda filosofis-yhteiskunnallista julkaisua ja keskustelua. Spanska Flugan osoittaa, että tällainen lehtimiestoiminnan ajatus oli Snellmanilla jo varhain, mutta hän tarvitsi vielä paljon oppia ja kokemusta ennen kuin hän kykeni myöhemmin tuon ideansa toteuttamaan, niin Saimassa kuin Litteraturbladetissakin. (Kinnunen 1981, 88)

 On usein sanottu, että Snellman Kuopion ja Saiman-vaiheen myötä jollain tavoin siirtyi filosofiasta ”käytäntöön”, ensin lehtimiestyöhön ja siitä aikanaan edelleen muihin tehtäviin. Tämän käsityksen taustalla on myös se yleinen ja sinänsä kiistaton havainto, että Snellmanin filosofiset tekstit ja hänen lehtikirjoituksensa niin Saimassa kuin muuallakin ovat tyyliltään varsin erilaisia.

 Voidaan kuitenkin kysyä, ovatko yksinomaan filosofiset teokset saaneet kuitenkin liian suuren merkityksen myös Snellmanin 1830- ja 1840-lukuja tutkittaessa? Tämä pätee ainakin silloin, jos haluamme tavoittaa Snellmanin kaikkein omimman ajattelun ja hänen ajattelunsa ytimen. 1830-luvun ensimmäiset filosofiset teokset olivat ennen muuta oppikirjoja, jotka oli kirjoitettu tiettyyn ajateltuun tarpeeseen tietyn mallin mukaan. On aina hyvin kyseenalaista, missä määrin oppikirja varsinaisesti ilmaisee tekijänsä ”omaa” tai ”ominta” ajattelua, koska oppikirjaa ei ole sellaiseen tarpeeseen ensi sijassa edes tarkoitettu. Oppikirjojen tutkiminen Snellmanin filosofian tai oman ajattelun ilmaisijoina on yksipuolista.

 Snellmanin 1830-luvun oppikirjoille ei siten välttämättä tarvitsisi antaa kovinkaan suurta merkitystä hänen koko ajattelunsa kannalta. Snellmanin pääteokseksi usein mainittu Idee der Persöhnlichkeit eli Persoonallisuuden idea (1841) oli luonnollisesti jo täysin itsenäinen akateeminen teos, mutta sekin oli selvästi suunnattu tiettyyn akateemiseen debattiin, tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Edellä osoitin, että Snellmanin omat intressit eivät kuitenkaan alun alkaenkaan olleet pelkästään tieteellis-akateemisessa urassa ja kirjoittamisessa. Päinvastoin suhde tieteellisyyteen ja tiedeyhteisöön on Snellmanin kohdalla tutkimusongelma, johon ei ole valmista, helppoa vastausta. Persoonallisuuden idea on eittämättä Snellmanin tuotannon tärkeimpiä teoksia, mutta silti vain yksi osa Snellmanin tuotantoa, johon myös samanaikaisesti sisältyi myös paljon muuta. (Tiusanen 2002, 68–73)

 Snellmanin ulkomaanmatkan kirjoitusprojekti oli valtava. Vaikka hän julkaisi osin jo aiemmin valmiina ollutta materiaalia, se ei muuta miksikään sitä, että vuosina 1840–1842, kolmen kalenterivuoden aikana, Snellman julkaisi kahdeksan keskenään hyvin erityyppistä kirjaa sekä suuren määrän laajoja lehtiartikkeleja. Kirjojen joukkoon mahtuu vaativaa tieteellistä tekstiä, populaarimpaa tieteellistä kirjoittamista, oppikirjoja, kaunokirjallisuutta sekä kulttuuripitoinen matkakirja.

 Useimmat näistä teoksista olivat tekijälleen uudenlaisia aluevaltauksia, joten tekijä avasi lähes samanaikaisesti itselleen monta uutta uraa. Frejan lehtikirjoitukset (1839–1842) eivät ole lainkaan vähempiarvoinen tuotos kuin kirjat, itse asiassa päinvastoin. Frejan artikkelit merkitsivät hyppäyksenomaista muutosta verrattuna Snellmanin aiempaan lehtikirjoitteluun, ja se varmuus, jota hänen linjansa ja tyylinsä lehdessä melkeinpä alusta alkaen osoittaa, on yksi Snellmanin huomattavia saavutuksia noina vuosina.

 Snellmanin ulkomaanmatkan tuotanto on siten kirjoittamisen monitaiturin suoritus, jolle kuka tahansa kirjoittamisen pitkän linjan ammattilainen nostaa hattua. Luonnollisesti Snellman kirjoitti taloudellisesta pakosta, toimeentulon hankkimiseksi, mutta toimeentulon pakko ja luovuus eivät tässä asiassa ole vastakohtia. Nykytermiä soveltaen Snellman on elänyt pitkäaikaista flow´ta, joka ei sinänsä ole ainutlaatuinen asia, mutta aina yhtä kiinnostava ja jollain tavalla selittämätön. 

 Yksi osa tätä ilmiötä on se ainakin näennäinen helppous, jolla Snellman niin henkilökohtaisesti kuin kirjoittajana pääsi Ruotsin kirjallisiin piireihin ja alkoi nopeasti saada asemaa niin filosofisena lehtikirjoittajana kuin kaunokirjailijana. Suopea vastaanotto tietysti innosti kirjoittamaan lisää, ja innosti myös sellaisille urille, joista aiemmassa tuotannossa ei ole lainkaan merkkejä. Snellman oli toki esiintynyt runoilijana jo kotimaassa, ja Spanska Flugan tarjosi joitain vaatimattomia lyhytproosakokeiluja, mutta antaako mikään Snellmanin aikaisemmassa tuotannossa ja toiminnassa viitteitä esimerkiksi siitä, että hän ryhtyisi kirjoittamaan romaaneja?

 Toisaalta tällainen luovuuden tihentymä voidaan nähdä myös tiettynä hajanaisuutena. Snellmanin ulkomaanmatkan tuotannossa näkyvät nopean kirjoittamisen merkit, samoin eräänlainen haeskelu eri ilmaisukeinojen välillä. Tällainen suunnan etsiminen, mutta myös sen löytäminen näkyy erityisesti Läran om Staten -teoksessa eli vakiintuneen suomennoskäytännön mukaisesti Valtio-opissa (1842). Se on erikoinen teos, erilainen kuin aiemmat filosofiset teokset, jotka oli selkeästi tarkoitettu oppikirjoiksi tai sitten akateemisiksi tutkielmiksi ja jotka kulkivat turvallisesti omaa rataansa.

 Valtio-oppi on monessa mielessä hyvin paradoksaalinen teos, joka kertoo kiteytetysti kirjoittajansa kokonaistilanteesta. (Olen ennen Kootut teokset -sarjaa tehnyt siitä aiemman käännöksen pohjalta tarkistetun suomennoksen nimellä Oppi valtiosta, J.V. Snellman v 1-4, osa 2, 1982. Puolustin ratkaisua paitsi sillä, että se on sanatarkka, myös sillä että se vastaa teoksen luonnetta. Snellman itse asiassa ei halunnut esittää tiukkaa, systemaattista Valtio-oppia, vaan omaperäisemmän ja vähemmän systemaattisen opin valtiosta. Valtio-oppi on kuitenkin kieltämättä suomen kielen ilmaisuna iskevämpi ja lisäksi se on vakiintunut kyseisen teoksen suomenkieliseksi nimeksi, vaikka myös Oppi valtiosta -muotoa on käytetty.)

 Paradoksaalisuus on muun muassa siinä, että Snellman tekstissään korostaa voimakkaasti filosofian luonnetta nimenomaan systemaattisena tieteenä, mutta toteutus puhuu sitä vastaan. Hän lähtee tavallaan systeemin puitteista, ja teoksen perusrakenne noudattaa hegeliläistä perhe-kansalaisyhteiskunta-valtio-kolmijakoa, mutta sen sisällä toteutus hajoaa täysin. Teos ei noudata hegeliläistä käsitteen kehittelyn tai itsekehityksen ideaa vaan asioiden kuljetus eteenpäin tapahtuu tekstissä aivan toisella tavalla.

 Väitän, että Valtio-opissa tapahtuu selvä muutos kesken teoksen. Sehän on kirjoitettu hyvin lyhyessä ajassa, varsinkin kun otamme huomioon, mikä kirjoittajan elämäntilanne ja mitä hänen muut työnsä olivat. Etenkin kansalaisyhteiskunta-jakson alussa, oikeusfilosofisissa pohdinnoissa, kirjoittaja tuntuu olevan jotenkin hukassa, hän lainaa pitkästi erilaisia lähteitä, toimii niiden armoilla ja referoi keskusteluja hieman sinne tänne, mutta sitten tapahtuu muutos. Kansalaisyhteiskunta-jakson loppuosa ja valtio-jakso on kielellisesti ja hengeltään toisenlaista, tekijä on niissä löytänyt oman sanottavansa ja ilmaisutapansa, ote muuttuu nasevammaksi ja vankemmaksi. (Ojanen 1981, 38–39)

 Jos kysytään, mikä on ”ominta” Snellmania, niin Valtio-opin loppuosaa voi pitää eräänä hänen persoonallista tyyliään ja otettaan hyvin ilmentävänä esimerkkinä. Esimerkiksi Idee der Persöhnlichkeit ei ole lainkaan yhtä omintakeinen teos kuin Valtio-oppi, se on ”vain” oppinut panos tiettyyn valmiiseen keskusteluun. Idee-teoksen nostaminen Snellmanin filosofiseksi pääteokseksi ohi Valtio-opin on tietenkin mahdollista, mutta siihen sisältyy silloin aivan tietty, voimakas tulkinta itse filosofiasta, eikä se tulkinta ole ainakaan täysin Snellmanin oman hengen mukainen.

 Valtio-oppi on Snellmanin ehkä tunnetuin yksittäinen teos, jota ilman muuta pidetään hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa ja toimintansa eräänä kivijalkana, mutta siitä ei ole juurikaan tehty erityistutkimuksia. Ei ole myöskään perusteellisesti tutkittu sen vaikutushistoriaa Suomessa, mutta sopii epäillä, että teoksen lukeminen ja sen vaikuttavuus on sittenkin jäänyt kaikkina aikoina varsin vähäiseksi. Ilmestyttyään teos herätti niin Ruotsissa kuin Suomessakin tiettyä huomiota, mutta laajaksi sitä ei voi sanoa. Suomessa teosta alettiin vähänkään laajemmin lukea ehkä vasta paljon jälkeenpäin, silloin kun Snellman jo oli kiistaton suurmies.

 Edelläoleva ei tarkoita välttämättä sitä, että juuri vuonna 1842, kesken Valtio-opin kirjoittamisen, Snellmanin koko ajattelussa olisi tapahtunut jokin suuri käänne. Päinvastoin, Valtio-opin loppuosan itsenäinen, iskevä tyyli näkyy jo vuodenvaihteesta 1839–1840 alkaen lehtijutuissa, siis Frejan kirjoituksissa. Frejan avustajana Snellman jollain tapaa löysi oman tyylinsä, mutta toisaalta tuo tyyli esiintyy hyvin pian niin selkeänä ja valmiina, että kysymys on jostain, joka on ollut ainakin pinnan alla olemassa, esillepääsyään odotellen. Spanska Fluganissakin siitä oli jo merkkejä, mutta Frejassa se löytyi.

 Voidaan ajatella niinkin, että pari vuotta myöhemmin, Valtio-opin loppujaksossa Snellman löysi myös tieteellisyyttä lähenevään tekstiin ja laajaan monografiaan sen kirjoittamisen otteen, jonka hän lehtikirjoituksissaan oli tavoittanut jo aiemmin. Filosofiaa tutkittaessa on tapana pääsääntöisesti tulkita jonkin ajattelijan ajattelussa tapahtuneita muutoksia, mutta ilmaisutavan muutos jää yleensä vähemmälle. (Alavuotunki 1986, 68–69)

 Snellmanin ulkomaanmatkan hurjan luomisperiodin loppu on dramaattinen – ensi katsomalta se yllättää. Usean todella tuotteliaan vuoden jälkeen Snellman ei vuonna 1843 julkaissut yhtään mitään, vaikka hänellä olisi etenkin alkuvuodesta ollut kaikki mahdollisuudet käytettävissään – ainakin siinä mielessä, että hän ei ollut viran tai vakituisen työn sitoma. Erityisesti jää mietityttämään Snellmanin kaunokirjallisen työn katkeaminen, vaikka suhde kustantajaan oli olemassa ja tilanne siten erittäin otollinen.

 Kirjeenvaihto Häggströmin perheen, kuten myös muiden ruotsalaisten ystävien kanssa, on koskettava osoitus siitä, miten nopeasti myös Snellmanin omat intressit noina vuosina vaihtelivat. Snellmania suorastaan maaniteltiin Ruotsista kirjoittamaan lisää, kustantaja odotti kiihkeästi. Snellmanin tilanne kirjoittajana oli siten todella suotuisa – ja kuitenkaan hän ei kirjoittanut, tai saanut ainakaan valmista aikaan. Snellmanin nopea vieraantuminen monista ruotsalaisista kontakteistaan paluun jälkeen on mielenkiintoinen ilmiö, ja jotkut hänen kontakteistaan toki säilyivät jonkin aikaa. Snellmanin kirjeenvaihto Häggströmin ja Looströmin kanssa jatkui Suomeen paluun jälkeen aluksi vilkkaana, mutta hiipui vähitellen jo vuoden 1843 aikana eikä näiden kontaktien jatkumisesta myöhemmin ole mitään merkkejä.

 Snellmanin romaanituotannon nopea päättyminen viittaisi jonkinlaiseen aavistukseen siitä, että se ei kuitenkaan ollut hänen ominta alaansa vaan pikemmin kokeilu, joka oli tarpeen hänen myöhemmän linjansa kannalta. Snellman ei ehkä ollut merkittävä romaanikirjailija, eivätkä hänen novellinsakaan Karkaman mukaan ole sinällään mestariteoksia, mutta niiden paikka julkaisukontekstissaan eli Saima-lehdessä on osuva. Ne liittyivät Snellmanin kokonaisohjelmaan ja palvelivat lehden kokonaisuutta, siksi niitä ei pidäkään ajatella vain erillisinä kaunokirjallisina tuotteina. (Karkama 1985, 128)

 Kirjeenvaihdon perusteella näyttäisi siltä, että Snellman ei 1843 suinkaan harkitusti vetäytynyt tauolle, vaan ainakin jossain vaiheessa ajatteli vahvan julkaisuputken jatkuvan. Ehkä hengähdystauko pitkän kiihkeän luomisen jälkeen tuli välttämättömyytenä, kuin luonnostaan. Tässä mielessä jopa jonkinlainen äkkipysäys ei enää ole lainkaan yllättävä asia.

 Snellmanin ajattelu on ilmeisesti ollut jatkuvassa murroksessa, eikä tämä tarkoita vain jotain yhdensuuntaista muutosta, vaan monenlaista liikettä yhtä aikaa. Juuri vuodelta 1843 ovat Snellmanin paljon siteeratut kirjeet, joissa hän koko tuotannossaan kaikkein jyrkimmin arvostelee hegeliläisyyttä ja pyrkii tekemään pesäeroa. Näiden kirjeiden tulkinnassa ei kuitenkaan aina ole korostettu sitä perusasiaa, että ne ovat kirjeitä. Snellman, kuten yleensä muutkin, ilmaisi itseään kirjeenvaihdossa aivan eri tavoin kuin julkaistuissa teksteissä, eikä kahden eri tekstityypin tekstien vertailu siten välttämättä kerro ajattelun muuttumisesta. Snellman on monesti kirjeissään hyvinkin dramatisoiva ja osoittaa myös itse olevansa tietoinen tästä taipumuksesta.

 Vuotta 1843 on usein mainittu käännekohtana Snellmanin ajattelussa ja sanottu, että tuossa vaiheessa hän irtautuu hegeliläisyydestä kohti omaa itsenäistä ajattelua. Snellmanin ajattelun muutos on nähty kriisinä suhteessa Hegeliin myös riippumatta siitä, mitä näkökulmaa tutkija itse on edustanut tai miten tutkija on suhtautunut mielipiteitä helposti jakavaan Hegeliin. Hegeliin kriittisesti suhtautuvat tutkijat saattavat kirjoittaa, että Snellman irtautui jäykästä, dogmaattisesta ja teoreettisesta Hegelistä kohti omaperäisempää, joustavampaa, konkreettisempaa ja empiirisempää ajattelua. (esim. Teljo 1934)  

 Mutta samana vuonna Snellman piti myös luentosarjansa Hengen olemuksesta, joka osoitti hänen idealistisen hengenfilosofiansa päinvastoin olevan liikkeessä pikemmin eteenpäin, pitemmälle. Kevään 1843 luennot yliopistolla ovat jossain mielessä abstraktisinta, teoreettisinta ja spekulatiivisinta filosofiaa, jota Snellman koskaan on tuottanut. Näitä luentoja on Snellman-kirjallisuudessa käsitelty suhteellisen vähän, mutta Samlade Arbeten kuitenkin toi ne esille aiempaa paremmin.

 Huomionarvoista on sekin, että Snellman jo luentojen alussa helmikuun alussa 1843 nimeää luentonsa viimeiseksi esiintymisekseen yliopistolla, mikä on erikoinen asia vaikka tiedämme Snellmanin taipumukseen oman itsensä retoriseen vähättelyyn. Se on outo sanonta mieheltä, jota on totuttu pitämään taistelijaluonteena: hän oli siis luopunut yliopistosta jo tuossa vaiheessa, kohta Suomeen palattuaan. [11]

 Hengen filosofian luentoja voisi silloin periaatteessa ajatella tietoiseksi yhteenvedoksi, päätepisteeksi ja myös taaksepäin katsomiseksi vaiheessa, jossa Snellman on suuntautumassa uusiin asioihin. Mutta voidaan myös ajatella, että Snellmanin hyvin tiukka hengenfilosofinen suuntautuminen luennoilla ja toisaalta hänen uudenlainen suuntautumiseensa käytännön toimintaan 1843 ovat nimenomaan samaa asiaa. Ne liittyvät yhteen, ovat saman asian kaksi eri puolta.

 Toisin sanoen, ajatus siitä että Snellman olisi hylännyt abstraktin filosofian ja siirtynyt käytäntöön, on liian yksioikoinen – etenkin kun Snellman myös koko lopun elämänsä piti filosofisesti kiinni aiemmista positioistaan. Kyse ei ole Snellmanin filosofian muuttumisesta vaan siitä, että hänen asenteensa suhteessa filosofiaan muuttui, ja filosofian paikka hänen elämässään muuttui, mutta ei niinkään itse filosofian sisältö. Kuten tutkimuksessa usein on todettu, filosofian sisällä Snellmanin perusnäkemykset säilyivät monessa mielessä loppuun asti varsin samanlaisina, ja niitä voi epäilemättä luonnehtia hegeliläisiksi, mutta sen sijaan filosofian merkitys hänelle muuttui selkeästi ajan myötä.

 Väitän myös, että Snellmanin aiempikin filosofia itse asiassa ennakoi tätä uutta vaihetta. Abstraktisuudessaan ja vaikeaselkoisuudessaan Snellmanin hengenfilosofia itse asiassa päätyi sekin toiminnan vaatimukseen: persoonallinen henki on nimenomaan toimiva henki ja aktiivisti toimiessaan henki myös tavoittaa oman varsinaisen itsensä. Persoonallinen henki on syvintä itsetietoisuutta, mutta itsetietoisuus puolestaan on toimintaa. (SA II, 33, KT 3, 219)

 Koska Snellmanin ajatukset käytännöstä eli yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta olivat monella tapaa olemassa jo ennen hänen hengenfilosofisen järjestelmänsä muotoutumista, voidaan ajatella, että Snellman ei saanut käytäntöön suuntautumisen ideaa filosofiasta vaan päinvastoin hän loi filosofian, joka teoreettisesti perusteli hänen suuntautumisensa käytäntöön. Toisaalta tapa, miten Snellman tarkasteli tuota käytäntöä, oli kylläkin saman hengenfilosofian vaikuttamaa.