Kuningasseikkailuun viimeiseen asti sitoutuneen Paasikiven aika korkeissa asemissa ei ollut vielä tullut satunnaisia tehtäviä lukuun ottamatta. Vuonna 1908 hänet kutsuttiin valtiovarainpäälliköksi Hjeltin senaattiin, eduskuntaan hänet valittiin 1906, 1909 ja 1910–1913 ja pääministerinä hän toimi toukokuusta marraskuuhun 1918. Paasikivi oli kuitenkin eronnut valtionvirastaan ja siirtynyt 1914 Kansallispankin pääjohtajaksi, missä virassa hän oli 20 vuotta. Häntä yritettiin houkutella takaisin Valtiokonttoriin, mutta Snellmanin opissa kasvaneena hän ei ollut asiasta innostunut: ”Jokaisessa eron otossa tulee ainakin kaksi tahoa kysymykseen. Henkilö anoo enemmän tai vähemmän alamaisesti eron – tai ei myönnä sitä, aina mielensä mukaan, varsinkin kun kysymys on luottamusviroista.”

Toverit säälittelivät Paasikiven ratkaisua avoimesti nähdessään hänet hoitelemassa konttorissa juoksevia asioita: ”Voi sinua hyvä veli parka, mihin olet joutunut”, päivitteli Ernst Nevanlinna. Yrjö-Koskisen poika, Paasikiven vanha opettaja Eino Sakari Yrjö-Koskinen tuli Hämeenlinnasta pitämään nuhdesaarnaa valtionviran ja eduskunnan jättämisestä ja tulemisesta ”tämmöiseen” paikkaan: ”Nyt tuhlaat voimasi yksityisessä laitoksessa sen sijaan, että tekisit työtä maan hyväksi.” Lopuksi hän sanoi: ”Mitä iloa sinulla on siitä, että kuolemasi jälkeen perunkirjoituksessasi on enemmän tätä maallista tavaraa.” Paasikivi olikin alakuloinen, koska ylioppilasajoista asti hän oli pitänyt yleisten asioiden harrastusta tärkeimpänä tehtävänään. Hän oli kasvanut Snellmanin Valtio-opin vaikutuspiirissä: ”Poliittinen toiminta ylentää ja jalostaa ihmisen mielen.”71

Kirjallisuus huolehti perusteellisesti aitosuomalaisesta sykkeestä. Santeri Alkion (Filander) teos Talonpoika ja Suomen vapaus (1922) oli eräänlainen yhteiskunnallinen katekismus kansalaissodan jälkiaatoksina. Sitä sävytti sosia-lismin ja kommunismin pelko ja toisaalta usko siihen, että suomalainen kulttuuri ja vapaus lepäsivät talonpoikaisella pohjalla. Alkion mukaan Arwidsson, Castrén, Snellman ja Lönnrot ”ovat kansallisen keväimen kevätkäkösiä”, joiden kukkumisesta suomalainen talonpoika arkisessa aherruksessaan ei paljon tiedä. Kansan sydän sykähti sen sijaan Paavo Ruotsalaisen herätystyössä. Alkiolla oli vakaumus siitä, että itsenäisellä Suomella oli oltava hallituksessa ”talonpoikaisen vallan vartijat”. Raunioituva Eurooppa ei rikastuttanut hänen mukaansa suomalaista kulttuuria, vaan Suomen tulevaisuus oli ”talonpoikaisessa maalaiselämässä”.72

Volter Kilven Kansallista itsetutkiskelua. Suomalaisen kulttuurin ääriviivoja (1917) oli henkistä rajankäyntiä Suomen kulttuurin ainesosien riitamailla. Kilpi alusti suuren suomalaisuuskeskustelun ja -taistelun seuraavalle kahdelle vuosikymmenelle. Tarkastelun lähtökohtana oli, että ruotsinkielinen yläluokka ja suomenkielinen kansa olivat vieraantuneet toisistaan, vaikka verenperinnöltään ja historialliselta perinnöltään ne eivät olleet eri kansaa. Keskeisimpänä syynä ruotsinkielisen perinnäiskulttuurin ja suomalaisen sivistyksen juopaan hän piti maakunnallisia eroja: edellinen perustui länsisuomalaiseen, jälkimmäinen itäsuomalaiseen kansanluonteeseen. Ero oli sama kuin germaanisuuden ja slaavilaisuuden välillä. Rikkiviisas arvostelu ja sanataituruus saa teoksen vilisemään hauskoja termejä: ”pohjalaisten kotitanhua-ihannointi”, ”ruotsalaisen kulttuurin kiinanmuuri”, ”muodin- ja ajanhengen leimaavat kermapiirit”.

Kilpi totesi, että suomalainen kansallinen sivistys oli eristäytynyt eurooppalaisuudesta ja kulki kohti hiljaista hivutuskuolemaa. Hänen mielestään yhtä tympäisevä ja mahtipontinen kuin ”ruotsalaisuuden päivä” oli ”Kalevalan päivä”. Ne olivat merkkejä eristäytymisestä, joka oli kaiken edistyksen este. Hänen loppulauseensa oli kuin kansallisen klinikan lääkärin: ”Ehkä koko nykyinen kansallinen kysymyksemme onkin Suomen kansan historian tiedotonta itsekorjausta.” Kysymys oli elimistön puhdistautumisesta, kun ruotsinkielinen sivistys ”irtautuu kuin myrkky” ja sen jälkeen tulevat aitosuomalaiset parantajat.73

Yksi parantajista oli Veikko Forsnäs, joka sittemmin Koskenniemenä tasoitti tiensä aktiivisen suomalaisuustaistelun johtavaksi runoilijaksi ja kirjallisen Suomen mielipidejohtajaksi. Hän puki nuoren itsenäisen valtion idealisoivaan uusantiikkiseen Spartan ja Hellaan kuosiin. Vuosien varrella hän sopeutui Runebergin perintöön yhä enemmän kulttuurin yhtenäisyyteen kielieroihin katsomatta. Hän nosti Kiven ja Kalevalan rinnalle Runebergin.

Koskenniemestä tuli isänmaallinen kasvattaja, kun suomalaisille opetettiin kouluissa kansalliset peruskuvat Nuijamiesten marssissa, Isänmaan virressä, Finlandiassa ja Lippulaulussa. Hän antoi tunnuskuvat Akateemiselle Karjala-Seuralle Pohjantuulen torvessa ja aitosuomalaisuudelle runossa Snellman:

”Snellman, jättivarjos tänään

yli Suomen lankeaa

ensimmäisnä, ylimpänä

Suomen suku kumartaa

sinua sun tullessasi

kunniasi kaupunkiin

missä kerran sanoistasi

tulisimmin taisteltiin.”

Koskenniemen elämäntyö liittyi Turun yliopistoon. Hänet nimitettiin 1920 kirjallisuuden professoriksi. Myöhemmin Koskenniemi kiinnitti huomion siihen, että kieliraja oli muuttunut kulttuurirajaksi, mistä syystä Snellmanin unelma täysin suomalaistuneesta sivistyneistöstä ei ollut toteutunut. Oli kaksi kansakuntaa, kaksi kansallista tahtoa. Koskenniemen mukaan suomalaisuusliike ei tunnustanut vain yhteistä isänmaata vaan myös yhteisen, jakamattoman suomalaisen kulttuurin. Äänenpainossa oli kaikua J. A. Kemiläisen 26.5.1926 radiossa lausumista ajatuksista, joiden mukaan yhdeksän leipää kymmenestä kuuluisi suomenkielisille. Kemiläinen sanoi olevansa Snellmanin vaatimusten kannalla mutta lievempi suhteessa rannikkoruotsalaisiin.74

Vuoden 1922 lopussa monista pienistä puroista syntyi Akateeminen Karjala-Seura, AKS. Taustalla oli revanssihenki, kun Tarton rauhassa 1920 Itä-Karjala jäi toteutumattomaksi haaveeksi. Neuvottelijoina olivat suomettarelainen myöntyväisyyspoliitikko Paasikivi ja sosiaalidemokraatti Tanner. Heidän takanaan oli ohjaksissa kokoomuspuolueen johtaja Ingman ja jääkäriliikkeen tuominnut, itsenäisyysmahdollisuuksiin epäuskoisesti suhtautunut ja itärajan takaisiin asioi-hin puuttumisen torjunut legalisti Ståhlberg. Tunteet kävivät kuumina. Rapolan nimismies, heimosoturiylioppilas Bobi Sivén ampui itsensä 12.1.1922 protestina rapolalaisten pettämisestä. Sisäministeri Heikki Ritavuori sai 14.2. maksaa hengellään kotiovellaan Ståhlbergin tylyyden Itä-Karjalan vapaaehtoisia kohtaan. AKS:n perustamiseen liittyi myös kiista puolustuslaitoksen organisoimisesta, kun sen johto oli ”ruotsalais-ryssäläisten” upseerien käsissä. Vanhat herrat, valtionhoitaja Mannerheim ja presidentti Ståhlberg eivät piitanneet jääkärien tekemistä uudistusehdotuksista. Puolustusvoimien puhdistamista ja uudistamista vaativalla leirillä oli vahvat henkilösiteet AKS:n perustajiin.75

AKS:n perustamiseen vaikutti ajan yleinen henkikin. Sivistyneistö oli vuosisadan alussa Snellmaninsa lukenut. AKS syntyi kotimaisesta aatekehityksestä ja poliittisista kokemuksista. Taustalla oli Arwidssonin, Snellmanin, Lönnrotin ja Castrénin aateperintö eli fennomania, kansallinen kulttuuri-idealismi, kielipohjainen heimohenkisyys ja venäläisvastainen länsimielisyys. Aktivismi, itsenäisyysliike ja heimosoturien perintö, vuoden 1918 trauma, nopea säätykierto, kielelliset epäkohdat ja pelko Venäjän imperialismin paluusta kytkivät sen oman maan historiaan.

AKS:n perustamisen taustalla oli Itä-Karjalan kansannousun jälkeen perustettu seura. Mukana olivat jääkärivärväyksen organisaattori Elmo E. Kaila apulaisenaan Bobi Sivén ja tämän veli Paavo (sittemmin Susitaival), Itä-Karjalan vapaaehtoisten joukkojen komentaja Gunnar von Hertzen ja Paavo Talvela, pääesikunnan entinen tiedotuspäällikkö Eero Heickell (Kuussaari) ja itsenäisyysmies Herman Stenberg. Tukihenkilöinä olivat entiset spalerniitit, jääkäriliikkeen isä Yrjö Ruutu ja Etelä-Pohjanmaan etapin keskusorganisaattori Vihtori Kosola (Erkki Räikkönen).76 Vihan Veljet oli AKS:n sisärengas tai sen ensimmäinen versio. Seura sai joka tapauksessa lentävän lähdön isoilta veljiltä. AKS:n tulevista merkkimiehistä Viljo Helanen saarnasi ”ryssänvihaa” jo ennen Kailan ”vihaohjelman syntyä”. Tervehdykset allekirjoitettiin ”veljesi ryssänvihassa”. Toinen eräänlainen ”kummiyhteisö” oli vuonna 1920 perustettu Karjalan Liitto ”Pro Carelia”. 77

Kielen ja kansallisuuden samastaminen, menestyksen kytkeminen kansallishenkeen ja usko tahdon voimaan olivat kaikki Snellmanin perintöä, joka vaikutti suomalaisessa kulttuurissa ja ajatusmaailmassa eikä ollut minkään järjestön yksityisomaisuutta. AKS rakensi ohjelmansa kuitenkin keskeisesti Snellmanin pohjalle ja siteerasi häntä ahkerasti vaikkakin valikoiden. Idänpolitiikan realisti sivuutettiin huolella. Yleisin sitaatti oli ”Aseeton kansa on kelvoton” ja ”Suomen kansan voima on sivistyksessä”. Ensin oli luotava luja ja korkeatasoinen kansallinen kulttuuri ja siihen pohjatutuva kansallinen tietoisuus. Se löytäisi aseensa, kun otollinen hetki tulisi.78

Pitkän kansallisen ja uskonnollisen, usean sukupolven kestäneen yhtenäiskulttuurin jälkeen vuoden 1918 sota oli järkytys, joka miellettiin perinteisiin kiinnittyneissä piireissä seuraukseksi isien uskosta ja opeista luopumiselle. Yrjö Ruutu toi esille jo keväällä 1918 eheytymisen tarpeen. Hänestä tuli ”kansankokonaisuuden edun” ja sosiaalipoliittisen eheyttämisen johtava propagandisti Suunta-lehdessään ja teoksessaan Uusi suunta. AKS:n halu pestä pois silmistä ”paha uni punaisista ja valkoisista” oli peräisin Ruudun ajattelusta. Sisällissodan trauma nostatti myös uskonnollisuutta, jota tietä myös AKS kulki henkilöyhteyksiensä kautta. E. Kaila, arkkipiispa Johanssonin poika ja Elias Simojoki määrittivät itsensä 1800-luvun stenbäckiläisen ylioppilasherätyksen perillisiksi.79

Snellmanin päivänä 1923 seura otti käyttöönsä tunnuksensa – valan, merkin, lipun ja marssin – kun Suomen Pankin edessä paljastettiin Snellmanin muistopatsas. AKS marssi ylioppilastalolta patsaalle suojeluskuntapukuisen johtajansa ja uutukaisen lippunsa perässä. Juuri ennen oli vannottu ensimmäiset valat ja Erkki Räikkönen puhunut isänmaalle, Snellmanille ja Suur-Suomi-aatteelle. Esiintyessään Snellmanin patsaalla seura sai runsaasti huomiota julkisuudessa.80 Vuonna 1931 AKS marssi edelleen Snellmanin kansallisuusaatteen mukaisesti: oman valtion puolustaminen, väestön pääkielen aseman ja kulttuurin kehittäminen ja varuillaanolo Venäjän suuntaan. Marssia johtaneen kyltissä oli teksti: Snellmanin ohjelma perille saakka.81

Ernst Nevanlinna kiteytti Snellmanin merkityksen puhuessaan patsaan paljastustilaisuudessa 12.5.1923. Hänen lähtökohtanaan oli, että kansa ei ollut kenellekään suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin Snellmanille. Se johtui hänen vaatimuksestaan: Suomen tuli olla mitä se itse oli, ei mitä muut; Suomen kansan tuli tajuta, että sillä oli oma suomalainen henki ja oma suomalainen kutsumus; sen tuli kehittää tätä henkeä ja täyttää tämä kutsumus ja sen tuli hakea elämänsä voimat omasta itsestään. Tämä Suomen suurin julkisen sanan mies oli herättänyt Suomessa kansallisen tietoisuuden, mutta myös sen kansallishengen, jolla isänmaan yhteiset harrastukset tulivat toiminnaksi ja jota ilman kansakunta ei voinut elää.

Pelastamalla kansakuntansa tällä tavalla Snellman oli hankkinut Suomen kansan aikakirjoissa katoamattoman kunnian. Hän antoi ikuisiksi ajoiksi Suomen kansan lapsille esikuvan toimia isänmaan hyväksi. Se oli herkeämätöntä työtä ja taistelua aatteiden, oikeuden ja totuuden, kansan ja isänmaan, nykyisyyden ja tulevaisuuden puolesta kaikkea vastaan, mikä oli väärää, valheellista, kieroa ja huonoa. Mitkään vaikeudet hänen elämänsä aikana eivät pidättäneet häntä täyttämästä sitä, mitä hän katsoi velvollisuuksiensa vaativan.82

Paasikiven puoluetoverin Nevanlinnan valinta patsaanpaljastuspuheen pitäjäksi oli mielenkiintoinen veto. Finanssiasiantuntija, joka oli laatinut tutkimuksia Suomen rahaoloista, julkisesta taloudesta ja budjetista, kuvasi Snellmanin aatteellista merkitystä painottaen sitä, että snellmanilaisessa sivistyksessä henkinen ja aineellinen kulkivat käsi kädessä. Snellmanin tämä puoli pääsi esiin myös Paasikiven toiminnassa Kansantaloudellisen yhdistyksen esimiehenä. Hän olisi henkilökohtaisesti nähnyt kansainvälisen kaupan esteiden kulkevan kohti purkamista ja kansainvälistä työnjakoa. Esimerkiksi kun presidentti oli kutsuvieraana Kansallisteatterissa 18.9.1927, hän vetosi Snellmaniin todeten, että henkinen ja aineellinen sivistys liittyivät toisiinsa. Kulttuuri ja sivistys eivät voineet edistyä, ellei tuotanto kasvanut. Rahalaitosten kilpailu johti polemiikkeihin, joista eräs alkoi Hannes Gebhardin puheesta osuustoimintapäivillä 12.4.1926. Hän piti ystäväänsä oppineena mutta teoreettisena miehenä, joka oli äkkipikainen ja suuttui nopeasti. Paasikivi ja Kairamo vieroksuivat kuitenkin osuuskassaliikettä ja maalaisliittolaista talousajattelua.83

Urheilujohtaja Kekkonen johdatti 4.5.1926 lukijat esityksessään Suomalainen tunto ja tahto ajattelemaan vuoden 1906 tapahtumia, kun Johannes Linnankosken herätyshuuto kuultiin ja noin 100 000 suomalaista vaihtoi muukalaisperäisen nimensä suomalaiseksi ja luopui vieraasta lipusta tunnustaen oman värinsä, suomalaisen värin. Kekkonen kuvaili, miten ”Kolehmaisen Hanneksen, Nurmen Paavon ja Ritolan Villen” kansanomaisuus oli ollut heidän suomalaisten nimiensä ansiota. Siksi suomenkielisten urheilijoiden tuli muistaa, että he ovat suomalaisia ja että he edustavat Suomen kansaa. Siksi heidän tuli jo nimellään todistaa kansallisuutensa. Lopuksi hän vetosi: ”Nyt on sopiva aika suomalaistuttaa nimensä. Ensi Snellmanin päivänä on joukkonimenmuutto. Suomalainen urheilija, sinä, jolla on muukalaisperäinen sukunimi: Hanki itsellesi oikea lippu, Suomen lippu, s.o. suomalainen sukunimi.”84

Snellmanin nimeä ikuistettiin edelleen ahkerasti eri kohteissa. Kuopion kaupungin kansakoulun johtokunta päätti 26.2.1926, että ”Kuopionlahden koulun nimi on tästedes oleva perustajansa mukaan Snellmanin koulu”. Kuopion kaupunginvaltuusto merkitsi asian 5.3.1926 tiedoksi. Helsingissä Snellman sai todellisen revanssin, kun hänen entisen ahdistelijansa keisari Nikolai I:n mukaan 1836 nimetty katu muutettiin 1928 Snellmaninkaduksi. Vuodesta 1604 se oli ollut Tavastgatan ja 1802–1836 Senatsgatan. Snellman oli ollut myös ehdolla kadunnimeksi 1912 Meilahteen ja 1923 Kolmannen linjan nimeksi.85 Snellmanin mukaan katuja ja teitä oli nimetty Kuopion ja Helsingin lisäksi myös Kokkolassa, Oulussa, Alahärmässä, Mikkelissä, Lappeenrannassa ja Äänekoskella.86

1920- ja 1930-luvun päiväkirjamerkinnöistä päätellen Paasikivi ei ollut kuitenkaan syrjässä, koska hän melkein halveksi yleisen mielipiteen tasoa päivänpolttavissa asioissa. Hänen mielestään Suomesta puuttui traditiota kannattava homogeeninen suomalainen ylä- ja keskiluokka, jolle historiallisen ajattelutavan levittäminen oli tärkeää. Hän pohti näitä kysymyksiä 1925–1926 pienessä piirissä, johon kuuluivat kutsuja U. Lehtonen, hänen appensa Danielson-Kalmari, Voionmaa, Tanner, K. R. Brotherus, Niilo Liakka, Oskari Mantere, Edvard Gylling ja Martti Ruuth. He perustivat Historian Ystäväin Liiton huhtikuussa 1926. Tämä johti törmäykseen Historiallisen seuran kanssa.

Paasikivi kaipasi ihanteellista, humanistista ja romanttista henkeä, mutta joutui 1930-luvulle tultaessa huomaamaan, että Snellmanin ja Yrjö-Koskisen yleisinhimillisyyden ja kansallisuuden aatteet eivät olleetkaan voittaneet vaan kehitys oli lähtenyt toiseen suuntaan. Kun aikakauden sotilaalliset ja poliittiset varjot pitenivät, Paasikivi alkoi suhtautua varauksellisesti kansallisvaltioajatuksen snellmanilais-hegeliläisiin perusteisiin. Hän kirjoitti päiväkirjaansa 11.10.1932, että asiaa mietittyään Snellmanin valtio-oppi oli hänestä rakennettu suurten kansojen mukaan, eivätkä pienet kansat oikeastaan sopineet Snellmanin valtioteoriaan.87

Paasikiven päiväkirjamerkinnöistä poiketen monet toivat esiin päinvastaisia piirteitä Snellmanin valtio-opista. Heikki Lehmusto pohti asiaa 1929 ja otti lähtökohdakseen sen, että Snellman identifioi kansakunnan ja kansallisvaltion. Kansallisuuksien valtiolle hän ei antanut suurtakaan arvoa. Lehmuston mukaan tutkijat olivat virheellisesti väittäneet Snellmanin pitäneen silmällä normaaleja valtio-oloja ja unohtaneet hänen historialliseen pakkoon nojaavan ajatuksensa. Snellmanin mukaan ”missä on kansakunta, siellä on myös valtio” eikä ”missä valtio, siellä kansakunta”. Suur-Suomen ratkaisua odottaessa Lehmusto voi vain yhtyä Snellmanin sanoihin: ”Historia kaikkialla ja aina pyrkii muodostamaan valtion rajat kansallisen ykseyden mukaisesti.”88

Toisessa artikkelissa 1927 Lehmusto toi esiin kansallishengen siveellisyyden ylimpänä ohjeena. Yksilön tahdon täytyi alistua kansakunnan tahtoon ja tämän puolestaan tuli kuunnella kansallishenkeä, joka hioutui maailmanhengen vaatimusten mukaan. Siksi Snellmanin mukaan kaikenlainen kosmopolitismi eli yleismaailmallisuus todisti jo siveellistä rappiotilaa. Kansakunnan ei helpolla tulisi vaihtaa tapojansa tai kansallisluonnettansa ”muukalaiseen”. Ainoastaan huonoa oli jalostettava sen avulla.89

Nimimerkki ”Valkoinen mies” kirjoitti 1929, että Snellmanin mukaan työ kansakunnan puolesta, sen omintakeisuuden, onnen ja kunnian puolesta oli sivistyneen ihmisen merkki ja velvollisuus. Kun sen ohjeena oli kansakunnan ajatustapa s. o. henki, työ oli mitä epäitsekkäintä edistämään kansan onnea puhtaan isänmaanrakkauden velvoittamana. Siksi kirjoittajan mukaan järjestystä, sivistystä ja edistystä ei voinut syntyä ennen kuin valtio kohotetaan peruskivilleen ja valtiovalta arvoonsa: ”Valtiollisen mielialan ja valtiotietoisuuden levittäminen on nykyhetken tärkein kansalaistehtävä.” Vaaranalaisissa pikkuvaltioissakin yksilön ja puolueen edut oli alistettava valtakunnan ja yhteisten etujen alle. Tuli muistaa Snellmanin vaatimus valtiovallan arvon säilyttämisestä ja voimakkaasta hallitusvallasta. Kokemus oli osoittanut, että niiden alas repiminen johti koko kansan siveelliseen rappioon.90

Teoksessa Suuria suomalaisia (1930) Sakari Kuusi kuvaa Snellmanin valtio-oppia luottamuksen opiksi. Keisarin hyviin tarkoituksiin piti luottaa, vaikka välillä näyttäisi huonolta. Kirjan johdannossa Snellmania kuvataan lujaksi ja horjumattomaksi mieheksi, joka tinkimättä ja seurauksia pelkäämättä noudatti vakaumustaan. Vaikka vastukset olivat välillä vuorien korkuisia, hän ei väistänyt vaan taisteli saavuttaen voittoja joita ei itsekään osannut kuvitella. Hänen ympärilleen ryhmittyi tuhansia muita taistelemaan hänen suurien aatteidensa puolesta esikuvan jo maatessa haudan levossa.91

Kansallisessa elämäkerrastossa Salomaa määrittelee 1934 Snellmanin ”polyhistoriksi”, jonka suurin työ toteutui kansakunnan herättäjänä. Hänen mielestään oli vaikea kuvitella, millaiseksi kansan tila olisi muodostunut ilman Snellmania. Hänen valtiomiestoimintansa, jossa yhdistyivät profeetallinen näkemys, isänmaan rakkaus, harvinainen sitkeys ja pettämätön taitavuus, johti kansakunnan uusille urille, näytti tien itsenäisyyteen ja teki maamme sivistyselämän mahdolliseksi. Innostus oli kaiken perusta; kansakunta oli hidas syttymään, mutta kun se kerran oli syttynyt, tulta ei saatu helposti sammumaan. Snellman neuvotteli ainoastaan omantuntonsa kanssa ja oli varhain kokenut, mihin luja tahto vaikeissakin oloissa vei. Elämäkerraston oikeista sävyistä huolehti toimituskunta, joka vilisi suomalaisuusmiehiä.92

Maija Juvas kuvasi 1937 Snellmanin valloittavimmiksi ominaisuuksiksi persoonan laajuuden ja yhtenäisyyden. Hän oli spesialisti filosofiassa ja taiteessa sekä uskonnollisissa, taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mutta kuitenkin hän oli spesialistin vastakohta, ”humanisti”. Snellmanille koko kulttuurielämä oli yhtenäistä laajaa henkistä elämää, jota valaisi ja kannatti yhtenäinen, laaja maailmankatsomus. Hän oli valtiomies mutta intohimoinen keskustelija, seurustelija, taiteen ja kirjallisuuden nautiskelija: sanalla sanoen – sivistynyt.93

Samaan aikaan aitosuomalaisuus kukki pakinoissa, joiden aiheina olivat vuosikymmenien ajan kielipolitiikka ja suomalaistaminen. Väinö Nuorteva eli Olli tarkasteli pakinassaan Audienssi ”Suomimaan” oloja afrikkalaisesta näkökulmasta: täällä oli ”jopa yliopisto, jonka opettajaviisaat eivät kuitenkaan monet osaa ’viisastella suomi-kielellä’. Hyvä, hyvä siellä on muukalaisen mielellä.” Martti Haavio kirjoitti Polyfemoksena, Aapeluksena ja Mongoolina. Esimerkiksi pakinassa Kuuntervaajat (1922) Anterssonit, Petterssonit ja Mikkelssonit eivät puolla myöskään opettajaa viron ja unkarin kieleen, koska niitä ei voi hankkia sellaisiin kieliin kuin ”muinaistepehuani, muinasichimu, muinaistulimaa ja muinaisaustralia”.

Urho Kekkonen oli mukana tervaamassa Aleksanterin monogrammia ja liimailemassa suomalaisia nimilappuja Nikolainkadun (Snellmaninkatu) ja Wladimirinkadun (Kalevankatu) kilpiin. Nimimerkillä Känä ja Lautamies hän kirjoitti aiheesta. Sovinistis-rasistisessa pakinassaan Minä olin diktaattori (1928) Lautamies siirrättää Hufvudstadsbladetin Sipooseen, ajatuttaa juutalaiset pois Heikinkadulta ja poistattaa kaikki ”ryssänmuistot” maasta. Vuonna 1931 railakas teksti kohdistui lapuanliikkeen johtajan Vihtori Kosolan nimittämiseen maanviljelysopin professoriksi, jonka virkaanastujais-esitelmän aiheena oli: ”Ei kysy Suomen pellot, millä kielellä kyntäjä kiroilee.” Antero Manninen julkaisi nimimerkillä Kveeni pilkkarunon Professor Medelsvensson (1934). Joel Lehtonen kirjoitti satiirisen kuvauksen kielitaistelusta ajankuvauksessa Henkien taistelu (1933).94

Teoksessaan Ikuinen kysymys (1930) Jalmari Finne totesi: ”Ruotsalaisilta me saimme voileipäpöydän. Se oli kyllä hyvin maukas ja hyvin hauska keksintö, mutta sen jälkeen kun minä tulin aitosuomalaiseksi, olen sen kokonaan hylännyt.” Romaani Sammuva valo syntyi vihan vallassa, ja teoksen väitteet ja syytökset ovat aitosuomalaisia: ”ruotsalaiset ovat toimineet eduskunnassa omia etuja ajaessaan yhdessä kommunistien kanssa.” Valtiollinen johto oli niiden käsissä, jotka olivat vihanneet venäläisyyttä perin pohjin. Arvi Järventaus kuvasi romaanissaan Miehen kunnia (1932) räikeästi yliopiston väärinkäytöksiä. Hänen mukaansa jos silloiset sivistyssuvut olisivat uskoneet Snellmania, tuota ”vuosisadan jäykkäniskaa”, ei olisi tarvittu nykyisiä kiistoja eikä koko aitosuomalaisuutta. Runebergin patsas oli ruotsalaisuuden muistomerkki ja Snellmanin ja Lönnrotin patsaat olivat liian vaatimattomissa paikoissa.95

AKS:stä vuonna 1832 eronneet aktiivit perustivat Kärki-nimisen ylioppilasyhdistyksen. Niilo Kärjen esikuvan mukaan haluttiin korostaa yhtäältä sillan rakentamista vasemmalle ja toisaalta kansallisvaltioajatuksen realisoimista. Yhdistyksen puheenjohtajana toimi V. J. Sukselainen. Tavoitteena oli saada sivistyneistö ajattelemaan yhteiskunnallisesti ja työväestö kansallisesti. Kärkiläiset alkoivat ajaa ohjelmaansa Suomalaisuuden liiton kautta.

Kun Kekkonen toimi Viljo Helasen ohella johtajana ylioppilaspolitiikassa, AKS:läiset marssivat Suomalaisuuden liiton vuosikokoukseen Aurorankadulle. Kekkonen totesi liiton nukkuneen nahkoihinsa, kun sukunimien suomalaistamistoimikunnankin muodostivat neiti Cannelin ja herrat Engelberg, Brander ja Niklander. Engelberg ihmetteli, että kokoukseen oli tunkeutunut joukko, jota ei milloinkaan ollut nähty liiton töissä. Miksi herrat eivät voineet poistua häiritsemästä. Puheenjohtaja Haataja antoi kuitenkin nuorten puhua. Jyrkempi suomalaisuussuuntaus voitti, kun Kekkonen ja Martti Haavio valittiin keskushallitukseen ja he tekivät siitä suomalaistyön keskuksen. Kun elämä oli Helaselle aatetta varten, Kekkonen oli toista maata: aate oli elämää varten. Ylioppilaspolitiikassakin oli aikansa hehkuttava, mutta se oli pian jätettävä. Maaliskuussa 1928 Kekkonen jätti Ylioppilaslehden todeten: ”Siinä suhteessa traditiot ovat pysyneet, mutta vaahto on puhallettu pois. Kauniita sivuja Kekkonen. Niissä on ollut aatetta ja taistelua, on ollut elämää.”96

Ensimmäinen uuden suunnan mukainen puheenjohtaja oli Yrjö Ruutu vuonna 1928. Vuodesta 1916 liitto oli julkaissut Suomalainen Suomi -vuosikirjaa, jonka päätoimittaja oli Martti Haavio ja toimitussihteeri L. A. Puntila. Liiton ja lehden tavoitteena oli panna ”koko programmi toimeen” – K. P. T. – eli viedä Snellmanin, Lauri Kivekkään, Yrjö-Koskisen ja Linnankosken työ loppuun. Ryhmän ympärille muodostui vuodesta 1932 niin sanottu kesäyliopisto, joka kokoontui Colombian kahvilassa päiväkahville ja lounaalle pohtimaan kirjallisuuteen, tieteeseen ja politiikkaan liittyviä kysymyksiä.97

Paasikiven maailmankuvalle tarjosi omat haasteensa lapuanliikkeen järjestäytyminen Pohjanmaalla uudelleen 12.3.1932. Liike haluttiin säilyttää taistelussa sosialismia vastaan sattuneista ylilyönneistä huolimatta. Pohjanmaalla todellisena organisaattorina toimi presidentin poika E. G. Svinhufvud, joka piti yhteyttä isäänsä uutta kansanliikettä hahmoteltaessa. Linjana oli pitää ulkona Mäntsälän miehet. Vaasa-lehti vakuutti, että suomalainen sivistynyt nuoriso oli jyrkästi sitä mieltä, että suomalaisuus oli tässä maassa kohotettava oikeuksiinsa ja ruotsalaisten palvominen oli kerta kaikkiaan jätettävä pois. Lehden mukaan selvän tekeminen suomalaisuuden asiassa oli vihdoin tullut yhdeksi suurimmiksi kansallisista harrastuksista. Tätä mieltä olivat Seinäjoen kunnantalolla kokoontuneet 80 henkeä 10.4.1932, mutta varovaisuutta oli ilmassa. Jotkut vetäytyivät tästä presidenttikokouksesta.

Kokoomuksen johtomiehistä kansanliikkeeseen suhtautui myönteisimmin TT Paavo Virkkunen, jonka mukaan liikkeen tavoitteena piti olla isänmaallisen kannan kohottaminen ja syventäminen kansan keskuudessa. Sen oli toimittava uskonnollisten käsitteiden syventämiseksi, puolustustahdon lujittamiseksi ja osoitettava luokkataistelun turmiollisuus. Toukokuussa liike sai nimekseen Isämaallinen kansanliike. 98

Lapuanliikkeelle koitti uusi aika, kun 600 hengen päätöskokouksessa Lapualla 28.5.1932 lehtori Ala-Kulju viittasi Snellmanin herätyshuutoihin ja vapaussodan saavutuksiin. Uudestisyntyvän kansanliikkeen tuli pyrkiä niihin suuriin päämääriin, joiden takana häämötti voimakas kansallisvaltio, Suur-Suomi. IKL:ää ja vanhasuomalaisia yhdisti fennomaaninen ideo-logia, joka perustui kokonaisuudessaan Snellmanin teoriaan valtiosta: se oli elinkelpoinen vain jos sitä elähdytti kansallishenki. Sille kieli oli välttämätön mutta puolue ei ajanut vain yhden kansanryhmän asiaa vaan pyrki esiintymään koko kansan puolueena. IKL pyrki jatkamaan vanhasuomalaisten linjaa eikä kokenut olevansa vasemmistolainen tai oikeistolainen. Kansanliike tunnusti vain yhden puolueen: Suomen. Se piti itseään uutena maailmankatsomuksena. Vaatimus puolueiden lakkauttamisesta oli perintöä Yrjö-Koskisen ajatuksesta ”kansallisesta ajattelutavasta”, jonka mukaan kehityksen oli määrä johtaa siihen, että koko kansa omaksuisi fennomaanisen ideologian.99

Samoihin aikoihin Kemiläisen hengessä Viljo Hytönen julkaisi 1933 teoksen Suomen kansallisen heräämisen vuosisata. Vuonna 1935 ilmestyi John. H. Wuorisen Suomalaisuuden historia. Aitosuomalaisuuden kertaus- ja valistuskurssikirjat saivat jatkoa, kun 1936 ilmestyi Suomalaisuuden kirja ja Koskenniemen Miekka ja Taltta. Puheita kansallisista aiheista. Snellmanin päivänä kirjoittamassaan esipuheessa Koskenniemi julisti: ”Suomalaisen sivistyksen työssä on oltava aseistettuna kuin vanhan testamentin kaupunginrakentajat: yht’aikaa miekalla ja taltalla.” Taltta eli positiivinen kulttuurityö oli tärkeämpi.100

Kaksi vuotta myöhemmin Paasikivi joutui ottamaan kantaa IKL:n toimintaan, kun hän otti johtoonsa kriisiin ajautuneen kokoomuspuolueen sen valtuuskunnan puheenjohtajana toukokuussa 1934. Hänen johdollaan oli tehtävä pesäero IKL:n toimintaan ja määriteltävä sitä varten konservatiivisen kokoomuspuolueen linja erotuksena valtiososialistisesta IKL:stä, joka oli asettunut ”saksalaisten natsien kannalle”. Kokoomuksen sisäisessä eheyttämisessä Paasikivi korosti, että konservatismi ei merkinnyt demokratian tai uudistuspolitiikan vastustamista, mutta toiminnassa tuli lähteä perinteiden ja kokemusten realiteeteista eikä keinotekoisista mullistuksista. Hän vetosi mielellään Snellmanin opetukseen ”olevien olojen järjellisen kehityksen puolustamisesta”. Ei ollut vaikeaa osoittaa epäkohtia, mutta toista oli järkevien keinojen löytäminen. Kokoomuksen oli toimittava näin harkintaa noudattaen ja samalla pyrittävä säilyttämään hyödyllinen ja elinvoimainen. Paasikiven mielestä yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen puoskarointia piti välttää. IKL:n ihannoima fasismi ja kansallissosialismi menetelmineen rajoittivat yksilönvapautta, joka Snellmanin mukaan kuului suurimpiin inhimillisen sivistyksen luomiin arvoihin, joista ei pitänyt luopua.101

Vuoden 1936 eduskuntavaalien suuri voittaja oli sosiaalidemokraattinen puolue 83 paikalla. Kokoomus kasvatti paikkansa 20:een. IKL säikytti entisen asemansa mutta sen esiinmarssi oli pysähtynyt. Kokoomus oli samalla noussut aallonpohjasta löydettyään oman konservatiivisen linjansa. Ansio laskettiin tästä Paasikivelle, koska vanhan johdon alaisena puolue olisi pirstoutunut. Hyvillä mielin Paasikivi valmistautui poistumaan voittajana areenalta – Tukholman suurlähettilääksi.102

Vuoden 1936 vaalit olivat tappiolliset aitosuomalaisille, kun sosiaalidemokraateilla ja RKP:llä oli enemmistö eduskunnassa. Kokoomuksen edustajista viisi oli aitosuomalaisia, maalaisliiton 54 edustajasta suomalaisuusaatteen kannattajia oli 19. Kekkonen ajoi maalaisliittoa kulttuuripuolueeksi, jolloin onnistuttiin valtaamaan Suomalaisuuden liitto, joka asettui puolueen katveeseen. 103

Samaan aikaan Nissenin kahvilassa istuivat vuoden 1937 alussa Lauri Hakulinen, Ilmari Turja ja Kustaa Vilkuna, jotka antoivat ilman virkaa olleelle 29-vuotiaalle Puntilalle tehtäväksi kirjoittaa artikkelin Suomen kulttuurirahaston perustamisesta. Suomalaisuusaatteen kannattajat olivat jo aiemmin alkaneet miettiä suomenkielisten heikkoa asemaa teollisuudessa ja liike-elämässä. Suomalainen puolue alkoi tavoitella ruotsinkielisen ylivallan murtamista tai ainakin sen kaventamista talouselämässä. Kansallisosakepankki oli perustettu 1889 ja vuotta myöhemmin vakuutusyhtiö Suomi ja palovakuutusyhtiö Pohjola. Akateeminen Karjala-Seura lähetti 1930 mietinnön talouselämän suomalaistamisesta Suomalaisuuden liitolle.

Urho Kekkonen innosti Suomen Heimossa ja Ylioppilaslehdessä kansaa taistelemaan ruotsalaista pääomaa vastaan. Pian taistelu yhdistettiin taloudellisten edellytysten puuttumiseen suomalaisilta tutkijoilta. Puntila kirjoitti 1934, että ”kysymys suomalaisen sivistyneen köyhälistön syntymisestä on lähinnä suomalaisen kansanaineksen elinkysymys”. Olemassa olevat rahastot, Kotimaisen tieteellisen työn rahasto ja Tiedeakatemian yhteydessä toimiva Nuorten tutkijain rahasto, eivät ratkaisseet ongelmaa. Suomenkielistä kulttuuria oli tukemassa vain 1917 perustettu Kordelinin säätiö.104

Kulttuurirahasto-asiaa olivat tuoneet esille aikaisemmin myös Juhani Aho ja Arvo Inkilä. Ajatusta toimeenpanemaan lähteneen Puntilan oppi-isä oli Danielson-Kalmari, joka perusti ajattelunsa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen aatemaailmaan. Puntilan maailmakuvaan vaikuttivat 1920-luvun loppu Hämäläis-osakunnassa aikana, jolloin inspehtoreina olivat Danielson-Kalmari ja Suolahti. Artikkeli ilmestyi Suomen Kuvalehdessä helmikuussa 1937 otsikolla Missä on suomalainen kulttuurirahasto? Sen mukaan jokaista suomalaista kohti oli kulttuurirahoja 40 markkaa, jokaista ruotsalaista kohti 800 markkaa. Turjan kanssa oli ollut kiivas keskustelu siitä, pitikö maassa olla ”Suomen” vai ”suomalainen” kulttuurirahasto.105

Asia eteni nopeasti: Kalevalanpäivänä perustettiin kannatusyhdistys, kesäkuussa 1937 saatiin keräyslupa. Puntila kirjoitti artikkelin Suomen kulttuurirahastoa luomaan, joka levitettiin kaikkiin lehtiin. Koululaiset kiersivät listojen kanssa ovelta ovelle rakentaen näin hankkeelle ideologista pohjaa. Suurlahjoittajilta saatiin pääomaperusta. Ensimmäisenä suurlahjoituksena Helmi ja Valfrid Nuuttila Asikkalasta lahjoittivat säätiölle 500 000 markkaa 21.7.1937. Perustamiskirjan allekirjoitti 170 000 kansalaista. Peruspääoma oli 10 miljoonaa joista 7 miljoonaa oli alle 1 000 markan lahjoituksia. 27.2.1938 perustettu säätiö oli todella koko kansan rahasto.106

AKS:n ideat elivät voimakkaina erityisesti Matti Kuusen (Granfelt) tuotannossa ja parhaimmillaan Runon ja raudan kirjassa (1935). Hänen karmean humoristinen ja särmikäs tyylinsä ei ainakaan ihannoinut tasapäistä kansanvaltaa. Omien sanojensa mukaan jo 18-vuotiaa-na ”nulikkadiktaattorina” hän irvisteli sopukulttuuria eli lännestä valon tuojaksi kiitettyä ruotsalaisperintöä. Ravistelevin ja tunnetuin riimittely on Tuutulaulu Suomen kansalle, jossa koko uneliaan suomalaisen kulttuurin päällä liekkipatsaan tavoin loistaa ”Made in Sweden”. Kuusi ivailee suomalaisten kiitollisuudenvelkaa joka suuntaan:

”Aapiskukko, samovaari, pyssy, aatteet korkeat,

uusi mieli, uusi kieli, sivistys ja perunat!

Milläs, milläs, Suomen kansa, maksoit näistä yhtäkään! Pokkaan syvään, Suomen kansa, itään, länteen, etelään!”

Kuusessa on leinomaista keskinkertaisuuden pilkkaajaa. Hän riimitteli miten kansakunnan lippulaiva seilaa kapteenitta ja itse kansa kavahtaa kahta asiaa:

”Katso etees, suomen kansa, kaksi muit’ on mustempaa: suomalaisuus, kansallisuus – niitä kaihda kallis maa!”107

Snellmanin aatteet kelpasivat mainiosti vasemmistollekin. Esimerkiksi Akateemisen Sosialistiseuran ASS:n piirissä Raoul Palmgrenin puhe Snellmanin patsaalla 12.5.1936 linkitti Snellmanin vasemmistolaisälymystön pioneeriksi: ”Me seisomme täällä kunnioittamassa Suomen ensimmäistä suuren tyylin sanomalehtimiestä ja hänen sankarikautensa taistelua ihmisoikeuksien puolesta – – . Tästä elämäntyöstä: taistelusta uuden yhteiskuntamuodon, kansalaisoikeuksien, suurten joukkojen sivistystarpeiden puolesta, kansallisen nousun yhdistämisestä kansainväliseen liikkeeseen, vie linja työväenliikkeeseen ja sen taisteluun tänä päivänä.” R. Palomeren nimellä julkaisemassaan romaanissa Palmgren julisti, että ensi kertaa työväenluokka oli osoittanut mieltä Snellmanin patsaalla ja ensi kertaa tätä kansallisen herättäjän pyhää muistokiveä olivat koristaneet punaiset värit. Palmgrenin mielestä porvarilliseen Snellman-monopoliin oli saatu ensimmäinen aukko. Fasistinen Snellman-myytti oli murettu ja kansanrintamakäynti suoritettu kansalliseen historiaan.108

Alun perin aitosuomalaisesti Salonen eli Matti Kurjensaari kuvasi omaa liberaalia ja tasavaltalaista kehitystään romaanissaan Nuoruuden toinen näytös (1939). Isänmaan kuva oli aivan toinen kuin vallinneessa AKS:n hegemoniassa. Teoksessa Suomen tasavaltaista hallitusmuotoa hävennyt nuori mies totesi suomalaisesta maisemasta: ”Tyypillistä demokratiaa esittävä maisema on piirrettävä sillä tavoin, että siitä tulvii painostava kesäpäivän tunnelma. Se on suomalainen kirkonkylä siniristilippuineen, keskellä kirkko ja seurojen talo, sivussa lampaita laitumella ja edessä iso navetta. Tämä olkoon kirotun, nukkuvan rauhan tunnuskuva. Ja taustalla olisi hyvä näkyä idän symbolit, sirppi ja vasara. Näin ilmaistakoon Suomen kansan petos maataan kohtaan, oli se poika sanonut, hän joka kuului suureen veljeskuntaan. Mutta meidän maisemamme on ankara ja musta. Se on suomalainen soturi tappara kädessä, voittoon ryntäämässä, oli se poika sanonut ja ollut intoa täynnä, vilpitön ja vihainen.”109

Eila Pennasen romaani Ennen sotaa oli nuoruus (1942) käsitteli 1930-luvun lopun opiskelijatytön kehitystä kohti kansallista, jopa kansalliskiihkoista vakaumusta AKS:n piirissä. Kun monet toverit kaatuivat talvisodassa, hän oppi tajuamaan itsensä kansankokonaisuuden osana. Loppukaneettinaan Pennanen esitti naisnäkökulman aitosuomalaisen ylioppilasliikkeen aikoihin: ”Jos sota ei vaatisi enemmän hänen kohdallaan, saisi hän kerran muuttua opiskelijasta naiseksi ja toteuttaa itsensä parhaimmalla tavalla, millä nainen voi.”110

70 Blomstedt 1969, 380–382.

71 Paasikivi, 1957, 214–215.

72 Sihvo 1989, 410.

73 Sihvo 1989, 412.

74 Sihvo 1989, 413.

75 Eskelinen 2004, 72–76.

76 Eskelinen 2004, 78 ja 82.

77 Eskelinen 2004, 87–93.

78 Heikki Eskelinen, Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. Akateemisen Karjala-Seuran historia I: tausta, organisaatio, aatteet ja asema yhteiskunnassa 1922–1939. Helsinki 2004, 55–61.

79 Eskelinen 2004, 63–64.

80 Eskelinen 2004, 109.

81 Ks. Eskelisen teoksen takakannen kuva, Suomen kuvapalvelu OY:stä.

82 Puhe Snellmanin patsaan paljastustilaisuudessa 12.5.1923 teoksessa E. Nevanlinna: Aatteita ja ihmisiä. Porvoo 1933, 10–22.

83 Polvinen 1992, 226–237.

84 Nimimerkillä U. K. Suomalainen tunto ja tahto. Suomen urheilulehti 18/4.5.1926. teoksessa Rillit pois ja riman yli. Urho Kekkonen urheilumiehenä. (toim. Ari Uino). Keuruu 1999, 60–61.

85 Helsingin kadunnimet 1. Helsingin kaupungin julkaisuja 24. Helsinki 1970, 137.

86 Posti Oyj:n postinumeroluettelo: www.verkkoposti.com. Erityisesti Lappeenrannan kadunnimistä ks. Laila Lehikoinen, Lappeenrannan kadunnimet. Etelä-Karjalan museo ja Mikkelin kadunnimistä ks. Panu Nieminen, Mikkelin kadunnimet. Joensuun yliopiston Suomen kielen laitos 1995.

87 Hannu Immonen, Historian ystävä teoksessa Tuomo Polvinen, J. K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 2:1918–1939. Porvoo 1992, 372–373 ja 385–386.

88 Heikki Lehmusto, Kansakunta ja kansallisvaltio. J. V. Snellmanin mielipiteiden tarkastelua. Ajatus. Filosofisen yhdistyksen vuosikirja III. Porvoo 1929, 5–14.

89 Heikki Lehmusto, Mitä on siveellisyys. J. V. Snellmanin käsitys siitä. Ajatus II. Porvoo 1927, 31.

90 J. W. Snellmanin käsitys valtiosta. Sana ja Miekka 1929.

91 Sakari Kuusi, Johan Vilhelm Snellman. Teoksessa Suuria suomalaisia. Jyväskylä 1930, 30.63.

92 J. E. Salomaa, Juhana Vilhelm Snellman. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto V. Porvoo 1934, 152– 169.

93 Maija Juvas, Snellmanin elämäkertaa lukiessa. Teoksessa Päiväkirja 1937, 12–19.

94 Sihvo 1989, 418–420.

95 Sihvo 1989, 417–418.

96 Ilmari Turja, Herrojen kanssa marjassa. Porvoo 1973, 158–165.

97 Pohls 1989, 20–23.

98 Mikko Uola, Sinimusta veljeskunta. Isänmaallinen kansanliike 1932–1944. Helsinki 1982, 16–32.

99 Uola 1982, 103–104.

100                        Sihvo 1989, 414–415. Ks. Muistelmia suurmiehestämme Vaasan yhteiskoulun 10-vuotisjuhlassa 23.10. 1933, s. 182–197.

101                        Polvinen 1992, 173–179.

102                        Polvinen 1992, 198.

103                        Pohls 1989, 43–44.

104                        Maritta Pohls, Suomen kulttuuri-rahaston historia. Porvoo 1989, 23–26.

105                        Pohls 1989, 22–33.

106                        Pohls 1989, 39–58.

107                        Sihvo 1989, 426.

108                        Sihvo 1989, 429–430.

109                        Sihvo 1989, 425.

110                        Sihvo 1989, 428–429.