Pöytäkirjat lähdemateriaalina
Senaattorina toimiessaan Snellman joutui senaatin talousosaston
jäsenenä käsittelemään yksityisten perheiden asioita valtion
puolesta. Valtion ja perheen välisen suhteen problematiikka, jota
Snellman oli kirjoituksissaan käsitellyt abstraktina ja
periaatteellisena kysymyksenä, konkretisoitui näissä ratkaisuissa.
Senaatin talousosasto toimi monissa merkittävissä asioissa
hallintovirastona ja korkeimpana hallinnollisena lainkäyttäjänä (ks.
Savolainen 2004d, 26B27). Olen käyttänyt lähdeaineistona
senaatin talousosaston ja plenumin pöytäkirjoissa säilyneitä
Snellmanin lausuntoja asioissa, jotka koskevat perhettä.
Historiallisina lähteinä nämä asiakirjat eroavat yksityisistä kirjeistä
ja myös lehtikirjoituksista ennen muuta siinä, että niissä
lausunnon antajan henkilö jää takaalalle ja ratkaisevaksi tulee se
tehtävä, jota varten asiakirjat laaditaan. Kysymyksessä ovat
viralliset asiakirjat, joiden laatimisessa on noudatettu hyväksyttyä
formaalista kaavaa.
Lähdeaineistona ovat olleet pöytäkirjat vuosilta 1863B1868,
jolloin Snellman toimi senaattorin virassa.
Avioliittolupa ja avioeroanomukset plenumissa
Snellmanin toimiessa senaattorina oli voimassa vuoden 1734 lain
naimiskaari, jonka mukaan avioero voitiin myöntää vain toteen
näytetyn aviollisen uskottomuuden tai puolison hylkäämisen
perusteella. Alioikeuksien lisäksi eron saatoi myöntää erivapaus
174
eli dispananssiteitse ylintä tuomiovaltaa käyttänyt elin. Suomessa
autonomian ajalla tämä elin oli senaatti. Erivapausmenettelyssä
eron myöntäminen perustui viranomaisen vapaaseen
harkintavaltaan. Avioliiton purkaminen ei ollut 1800luvun
säätyyhteiskunnassa yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Liittojen
purkautumista haluttiin säännellä lähinnä aatteellista syistä.
Dispananssimahdollisuus tyydytti riittävästi virkaaatelin
eronsaantitarpeet eikä painetta uusien normien luomiseen siten
ollut. Liittojen purkautuminen oli sekä tosiasiallisesti että
oikeudellisesti harvinaista ennen 1890lukua. Erivapausmenettelyä
varten ei ollut mitään ohjeita, mutta käytännössä sen sisältöön
vaikutti Ruotsissa vuonna 1810 käyttöön otettu eronormisto.
Dispananssiviranomaisen tosin edellytettiin tekevän päätöksensä
jonkinlaisena kokonaisharkintana, mikä tarkoitti sitä, että
täsmällistä kriteeristöä avioeron saamiseksi erivapausteitse ei
haluttukaan säätää. (Ks. Mahkonen 1978, 85B88, 91B92,
96B100.)
Senaatin plenumissa Snellman joutui määrittämään kantansa
kansalaisten avioliittolupa ja avioeroanomuksiin. Vuodesta 1810
alkaen avioero- ja erivapausasiat käsiteltiin senaatin plenumissa,
joka saattoi myöntää yksittäisissä tapauksissa poikkeamisen
vallitsevasta lainsäädännöstä (ks. Savolainen 1998, 1558B1559).
Vuosien 1863B1868 aikana senaatin plenumissa Snellman
määritteli kantansa 19 avioliittolupa ja neljään avioeroanomukseen
sekä yhteen anomukseen kihlauksen purkamiseksi. Hän suhtautui
kaikkiin avioliittolupa-anomuksiin periaatteessa myönteisesti. Sitä
vastoin avioeroanomuksista kolmeen hän suhtautui torjuvasti ja
vain yhteen puoltavasti. Kihlauksen purkamisen hän periaatteessa
hyväksyi.
Snellmanin periaatteellinen kielteisyys avioeroa kohtaan
ilmeni hänen kannanotoissaan senaattorina, kun hän käsitteli
avioerolupaanomuksia. Hänen perhekäsityksensä mukaan
avioliitto on elämänkestävä yhteiskunnallinen ja moraalinen
suhde, jonka purkaminen on vastoin siveellistä
maailmanjärjestystä. Siksi kielteistä asennoitumista
avioeroanomuksiin voidaan pitää johdonmukaisena seurauksena
Snellmanin avioliitto ja perhekäsityksestä. Sitä vastoin historian
175
tutkimuksen ratkaistavaksi jää selvittää, miksi Snellman yhdessä
neljästä avioeroanomustapauksesta asettui puoltavalle kannalle.
Kysymys on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että Snellman
menetteli asiassa periaatteellisen kantansa vastaisesti.
Snellmanin käyttäytymiselle voidaan etsiä erilaisia selityksiä.
Yksi mahdollisuus on, että häntä painostettiin puoltamaan
anomusta. Anoja kuului aatelissäätyyn ja anomusta käsiteltiin
ajankohtana, jolloin Snellman valmistautui itse aateloitavaksi. Hän
on saattanut toimia asiassa myös oman yksityisen intressinsä
mukaisesti ja pelata omaa poliittista peliään, mikä muutoin
periaatteistaan tiukasti kiinni pitävälle Snellmanille lienee ollut
harvinaista. Snellmanin käyttäytymisen syitä ja taustaa
yksityiskohtaisemmin analysoinut Barbro Kindstedt on päätynyt
lähinnä tulkintaan, jonka mukaan Snellman taipui arvovaltaisen
aatelissuvun edessä (Kindstedt 1990). Snellmanin kannanotot
avioeroanomuksiin osoittavat joka tapauksessa, että hänen
mielestään avioliitto on periaatteessa purkamaton. Tapaus, jossa
Snellman muutti alun perin kielteisen kantansa, lienee ollut
harvinainen poikkeus Snellmanin kannanmäärityksissä, joissa hän
yleensä pyrki periaatteelliseen johdonmukaisuuteen. Lähteitä siitä,
mikä lopulta sai jyrkästi periaatteellisen Snellmanin muuttamaan
asiassa kantaansa, ei ole löydetty. Ratkaisun psykologinen puoli
jäänee joka tapauksessa historian hämärään.
On korostettu, että Snellmanin poliittisessa linjassa ei ole
havaittavissa muutoksia hänen siirryttyään senaattoriksi,
”hallituksen leiriin” (Savolainen 1991, 157). Snellmanin
lähentymisen hallitukseen on sanottu tapahtuneen samassa
suhteessa kuin hallitus hallitsijavaihdoksen jälkeen eteni
vapaamieliseen suuntaan (Rein 1981b, 390). Snellman korosti
edelleen muun muassa sosiaalisten parannusten
välttämättömyyttä poikkeamatta aikaisemmista näkemyksistään.
Silti ei liene mahdotonta, että hän taipui periaatteissaan
sukuvaltaisen senaatin käsitellessä aatelisen henkilön asiaa,
ajankohtana, jolloin hän itse B aikaisemmin kieltäydyttyään
aatelisen arvosta B vielä odotti aateloimista.
Snellman ei suhtautunut avioeroon ehdottoman kielteisesti:
Hegeliä seuraten hän katsoi, että hedelmättömyys ja ”tyhjä pesä”
sen jälkeen, kun lapset ovat lähteneet maailmalle, oikeuttavat
puolisoiden eron, koska avioliitto ei tällöin toteuta siveellistä
tarkoitustaan. Mielivaltainen vapaus avioeroon sen sijaan olisi
vastoin ”järkeä ja siveellisyyttä”. (Ks. Patoluoto 1990, 94B97.)
Hegel oli esittänyt vastaavan ajatuksen perheen olemassaolon
tarkoituksen lakkaamisen myötä tapahtuvasta perheen
hajoamisesta sen kehityksen korkeimpana kehitysasteena lasten
tultua täysi-ikäisiksi oikeudellisesti toimikelpoisiksi persooniksi (ks.
Oikeusfilosofia, ' 177) ja Snellman yhtyi tähän (Valtio-oppi, luku 8;
Kootut teokset 5, 56):
”On helposti käsitettävissä, että avioliitto ei täytä
tarkoitustaan, jos se puretaan ennen kuin lasten lähtö
perheestä hajottaa perheen”
Perheen lastenkasvatustehtävä oli siis Snellmanin ajattelussa
peruste avioeron kieltämiselle. Hegelin tavoin hän katsoi, että
perheen korkein kehitysaste B se että vanhempien siveellinen
tahto on siveellistä tahtoa myös perheen lapsissa – merkitsee sen
hajoamista. Tällöin myös vanhempien kasvatustehtävä on
lakannut.
Snellman seurasi senaattorina johdonmukaisesti linjaa, jonka
hän oli omaksunut jo nuoruusvaiheensa yhteiskuntafilosofisissa
pohdinnoissa. Hän suhtautui kielteisesti avioeroihin, koska katsoi
niiden olevan ristiriidassa siveellisen maailmanjärjestyksen kanssa.
Avioeron kieltäminen oli johdonmukainen seuraus moraalin
yhteisöllistä puolta korostavasta ajattelusta. Snellmanin mukaan
ihminen saavuttaa yksilöllisen tarkoituksensa vain yhteisön
jäsenenä ja on velvollinen alistamaan irrationaaliset subjektiiviset
mielihalunsa yleistä hyvää ja oikeaa ilmentävän siveellisyyden
objektiivisen hengen alaisuuteen. Avioero rikkoo inhimillisen
yhteiselämän moraalisia perustuksia.
Perhettä koskevat asiat senaatin talousosastossa
Senaatin talousosastossa Snellman otti kantaa useaan lesken
anomukseen. Hän puolsi poikkeuksetta anomuksia taloudellisen
tuen myöntämiseksi vähävaraiselle perheelle. Snellman osoitti
177
ymmärtämystä perhesosiaalisiin kysymyksiin muutoinkin, mikä tuli
selvästi esiin myös eräissä hänen köyhäinhoitoa käsittelevissä
lehtikirjoituksissaan.
Muutoin senaatin talousosaston pöytäkirjat eivät sisällä
aineistoa, joka suoranaisesti selvittäisi Snellmanin perheajattelun
yhteyttä hänen kannanottoihinsa senaattorina. Kuitenkin ne
osoittavat selvästi hänen ottaneen huomioon ratkaisuissaan
perheelämän kannalta tärkeitä sosiaalisia näkökohtia. Vastaavat
kannanmääritykset pitkälti puuttuvat hänen perheen ja valtion
suhdetta erittelevistä kirjoituksistaan, vaikka niissä onkin
yksittäisiä viittauksia perheiden sosiaalisiin oloihin.
