Saiman juttutyypit
Kinnunen jakaa Saiman sisällön neljään pääryhmään: pääjutut, kaunokirjallinen aineisto, pikku-uutiset sekä ilmoitusluontoinen materiaali. Nämä juttutyypit voidaan nähdä koko lehden ilmestymisen ajan eikä niiden luonteessa tai niiden kesken tapahdu lehden elinkaaren aikana ratkaisevaa muutosta. Saiman päälehti säilyy koko ajan suhteellisen samanlaisena, mikä helpottaa sen tutkimista yhtenä kokonaisuutena. (Kinnunen 1981, 88)
Pääjutut ovat Saiman tunnetuin tavaramerkki, sen eniten tutkittu ja analysoitu osa. Niitä voisi kutsua myös nimellä ”ykkösjuttu” mutta pääkirjoituksia ne tämän sanan myöhemmin vakiintuneessa merkityksessä sen sijaan eivät ole. Pääjuttujen saama huomio on myös ollut epäilemättä perusteltua. Jokaisessa numerossa on siis muusta sisällöstä selvästi erottuva, yhteiskunnallisesti kantaaottava ja pohtiva pääjuttu jostain ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä ja keskustelunaiheesta. Pääjuttu on lähes aina lehden laajin juttu, ja Snellmanin ajatusten esiintuomisen kannalta ilmeisesti myös tärkein.
Pääjuttujen muodostaman kokonaisuuden tarkastelu epäilemättä osoittaa, mihin Snellman ensisijaisesti lehdellään pyrki. Pääjutut muodostavat usein juttusarjoja, jossa samaa teemaa käsiteltiin perättäisissä tai lähekkäin ilmestyneissä numeroissa. Nämä jatkokirjoitukset tai kiinteästi yhteenliittyvät juttusarjat on erilaisissa kootuissa tai valituissa teoksissa jälkeenpäin julkaistu yleensä yhtenäisinä kokonaisuuksina. Tämä ratkaisu on luettavuuden kannalta täysin perusteltu ja paikallaan, mutta samalla esimerkki siitä, miten lehtikirjoitusten julkaiseminen myöhemmin kirjan muodossa väistämättä myös muuttaa niiden luonnetta alkuperäisestä. Erilaisissa valittujen tai koottujen teosten editioissa Saiman pääjutut ovat saaneet sellaisen ulospanon, joka on jälkeenpäin korostanut niiden erityistä merkitystä suhteessa Saiman muihin kirjoituksiin entistä enemmän.
Kaunokirjallista aineistoa on myös useimmissa lehden numeroissa ja palstatilasta tämä alue vie varsin suuren osan. Kaunokirjallisen aineiston laajin osa ovat jatkokertomuksina julkaistut novellit tai kertomukset, joiden lisäksi lehdessä on runoja sekä alkuperäisteoksina että käännöksinä, ja lisäksi monenlaisia pienempiä tarinoita tai anekdootteja. Tätä aineistoa tutkinut Karkama katsoo, että Snellmanin novellit täydensivät hänen yhteiskunnallista kirjoitteluaan ja olivat linjassa lehden yleisen tarkoitusperän kanssa. Ne eivät siten olleet ensisijassa viihteellistä aineistoa, vaikka niillä myös se tehtävä olikin. (Karkama 1985, 128–129, Savolainen 2006, 364)
Snellman tuo lehdessään useassa yhteydessä esille, että hän tavoitteli myös naisia lukijoiden joukkoon ja tarjosi sisältöä nimenomaan naislukijoita ajatellen. Snellman ei siis kohdentanut lehteään vain jollekin yhdenlaiselle yleisölle, vaan nykytermein ”segmentoi” lehden sisältöä erilaisia lukijaryhmiä ajatellen.[1]
Kaunokirjallisen aineiston kohdalla on havaittavissa ajallista muutosta, sillä tämän ryhmän osuus lehden sisällöstä vähenee loppuaikoina (Kinnunen 1981, 167). Vaikka Saiman aineisto pysyy koko kolmivuotiskauden pääpiirteissään samanlaisena, niin viihteellisemmän aineiston väheneminen liittyy hienoiseen muutokseen, joka tuon kolmen vuoden kuluessa voidaan kuitenkin havaita. Olemassaolonsa loppua kohti lehti painottui jossain määrin vakavampaan suhtautumiseen viihteellisen ja humoristisesti ilakoivan, moneen suuntaan ryöppyilevän aineiston sijasta.
Uutisaineistoksi luokiteltavaa tai luokiteltua materiaalia on jokseenkin jokaisessa numerossa. On kuitenkin huomattava, että Snellman itse käyttää sangen harvoin uutinen (nyhet) -termiä, vaikka sitä on sittemmin Kootuissa teoksissa käytetty runsaasti toimituksellisena otsikkona.
Aivan lehden loppuvaiheita, vuoden 1846 viimeisiä numeroita lukuun ottamatta, uutisaineistossa toistuu kolme vakituista otsikkoa, jotka kaikki löytyvät lähes jokaisesta numerosta: Inrikes (Kotimaasta), Utrikes (Ulkomailta) sekä Kuopio. Lisäksi on erilaisia muita, harvemmin esiintyviä otsikoita sekä varsin paljon kokonaan otsikoimattomia pieniä juttuja tai tekstinpalasia. Varsinkin alkuvaiheessa lehden uutistyyppisessä aineistossa herätti suurta huomiota lehdistökriittinen Knäppar (Näpäyksiä) -palsta, jossa Snellman esitti kriittisiä kommentteja muiden lehtien sisällöstä ja linjasta.
Kinnunen, Selén ja Savolainen ovat yhdenmukaisesti todenneet, että uutisaineisto palveli selkeästi Snellmanin linjaa, eikä siten ollut satunnaista. Kotimaan ja ulkomaiden uutiset olivat alkujaan muista lehdistä peräisin, mutta niiden valikointi, toimittaminen ja usein omaperäinen kommentointi oli Snellmanin omaa työtä. Saima ei siten pyrkinyt ensi sijassa uutisten objektiiviseen välittämiseen sinänsä, eikä myöskään mahdollisimman nopea uutisvälitys ollut itsetarkoitus. (Vento 1954, 100–101, Savolainen 2006, 365). Uutisten kommentointi toimi usein muiden lehtien kritisoimisen välikappaleena, mutta uutisten ja niihin liitettyjen kommenttien kautta Saima-lehti myös kertoi asioista, joiden avoin tai laajempi käsittely olisi poliittisista syistä ollut hankalaa. (Kinnunen 1981, 99, Savolainen 2006, 364–365)
Saiman uutisissa korostuivat esimerkiksi erilaiset vallankumousliikehdinnät ja kansalliset liikehdinnät erityisesti pienissä, asemansa ja oman kansallisuutensa puolesta taistelevissa kansoissa ja kulttuureissa. Erityisen tarkoin Saima seurasi esimerkiksi Irlannin tapahtumia ja kansallista liikettä siellä (Selén, kommentaari IV:70, SA IV, 705–706). Mutta lehden uutispalstoilla korostuu myös eri maiden poliittisen elämän ja käytännön valtiollisen elämän kuten parlamentin toiminnan ja usein myös hallitsijanvaihdosten tarkka seuraaminen – Suomessa mitään varsinaista poliittista elämää ei ollut eikä tällaisista asioista voitu avoimesti keskustella. Siten Saiman näennäisesti objektiivista uutisointia voi pitää myös johdatteluna siihen, mitä valtiollinen elämä ja toiminta voisivat olla, siis lukijoiden mahdollisena valmistamisena käytännön valtiolliseen elämään. (Selén, kommentaari IV:4, SA IV 692–693) Myös huumorin käyttö on olennainen osa Saiman uutisointia, ja Snellman viljeli mielellään huumoria myös muissa pienissä teksteissä.
Sisällön neljäs osio, Ilmoitusluontoista ja muuta sen kaltaista materiaalia -ryhmä sisältää monentyyppistä aineistoa, jota yleensä pidetään lehden sisällön kannalta vähämerkityksisenä. Tämä ryhmä sisältääkin paljon sellaista aineistoa, jolla ei Snellmanin tai lehden linjan kannalta ole sanottavaa merkitystä, mutta toisaalta myös pienet ja vähäpätöisiltä näyttävät tekstinpätkät voivat lehdessä sisältää jonkin mielenkiintoisen kannanoton tai näkemyksen. Tätäkään ryhmää ei siten voi täysin sulkea tarkastelun ulkopuolelle, etenkään silloin kun tutkitaan lehden paikallista aineistoa.
Ylipäänsä Saimaa tutkittaessa on syytä todeta, että tällaiseen lehdistön varhaisvaiheeseen ja vielä vakiintumattomaan vaiheeseen kuuluvaan lehteen ei voi suoraan soveltaa käsitteitä ja jaotteluja, jotka ovat syntyneet myöhempää, kehittynyttä ja vakiintunutta lehdistöä silmälläpitäen. Saimaa on tutkittava tavallaan sen omilla ehdoilla.
Saiman luonne yhden miehen lehtenä ja hyvin omintakeisena kokonaisuutena asettaa myös omia haasteitaan tutkimukselle. Snellman oli monipuolinen kirjoittaja, joka Saimaa tehdessään aivan ilmeisesti nautti kirjoittamisesta ja kokeili mielellään erilaisia keinoja. Siksi huomion kiinnittäminen vain pääjuttuihin tai merkittäviltä näyttäviin teksteihin voi olla yksipuolista. Lehden pikkupalat ovat usein tosiaankin sangen merkityksettömiä täytepaloja, mutta toisinaan jokin pieni, otsikkoa vailla oleva ja nykylukijasta ensin epämääräiseltä näyttävä tekstinpalanen tai kommentti voi pitää sisällään selkeän kannanoton.[2]
Ei ole täysin yksiselitteistä sekään, mikä lehti Saima oikeastaan oli. Se on perinteisesti luokiteltu sanomalehdeksi ja tämä on perusteltua, mutta Saimassa oli monia piirteitä, jotka nykyajassa muistuttavat enemmän joitain muita lehtityyppejä kuin varsinaista sanomalehdistöä. On myös huomattava, että vaikka Snellman itse määritteli lehtensä selkeästi nimityksellä tidning, sanomalehti, niin tämän käsitteen ala oli tuohon aikaan nykyistä laajempi. Tidning-nimellä saatettiin kutsua myös myöhemmän ajan katsannossa varsin aikakauslehtimäisiä julkaisuja. Saiman kirjallisuusliitteet olivat joka tapauksessa selkeämmin aikakauslehtimäisiä tuotteita, kuten esimerkiksi Skoltidningen-niminen kouluväelle tarkoitettu julkaisu.
Myöhempänä aikana sanomalehti on ollut ensi sijassa uutisten välittäjä, mutta Snellmanin Saima ei sitä oikeastaan ollut. Saiman tiukka kantaaottavuus ja kokonaisnäkemystä palveleva sisältö lähentää sitä myöhemmän ajan poliittiseen lehdistöön, mutta Saima ei myöskään ollut minkään itsensä ulkopuolella olevan tahon tai aatteen äänenkannattaja, vaan ajoi toimittajansa Snellmanin omia mielipiteitä. Lehden subjektiivisuus, kantaaottavuus ja koko lehden leimautuminen toimittajansa kautta lähentää Saimaa myös myöhemmän ajan kulttuuri- ja mielipidelehtiin.
Saimaa on ilmestymispaikkakuntansa nojalla saatettu kutsua myös Kuopion paikallislehdeksi, mutta myöhemmän ajan paikallislehteä se ei vastaa, sillä lehti suuntautui kuitenkin selkeästi valtakunnalliselle yleisölle. Tähän kysymykseen palaan Kuopio-aineiston valossa tuonnempana. Voidaan joka tapauksessa sanoa, että Saimassa voi nähdä yhtäläisyyksiä moniinkin myöhemmän ajan lehtityyppeihin (Kinnunen 1981, 87–88, 102). Suomen lehdistön historiassa tällainen tapaus, että selkeästi valtakunnallinen lehti ilmestyy pääkaupungin ulkopuolella, on myös sangen harvinainen.
Saiman lisäksi Snellman alkoi vuoden 1844 alusta toimittaa toistakin lehteä, suomenkieliselle rahvaalle suunnattua Maamiehen ystävää. Tämä lehti ei kuitenkaan ollut Snellmanin perustama eikä se missään vaiheessa ollut hänen julkaisemansa. Se ei siten ollut hänen oma hankkeensa vaan Kuopion kirjapainon omistajan majuri Karstenin yritys, jossa Snellman toimi alkuvaiheessa lyhyen aikaa lehden palkattuna toimittajana. Maamiehen ystävä oli siten Snellmanin kannalta vähäisempi asia, jota ei hänen työssään mitenkään voi verrata Saimaan, mutta myös suomenkielisen lehden toimittaminen osoittaa Snellmanin valistusajattelun ja myös kansansivistysajattelun laajuutta. (Savolainen 2006, 352–353)
