Saima ilmestyi Kuopiossa kolmen vuoden ajan, kolme täyttä vuosikertaa 1844–1846. Lehti ilmestyi kerran viikossa ja varsinaisen lehden lisäksi tuli eri aikoina vaihtelevasti ilmestynyt kirjallisuusliite. Tämän liitteen nimi oli vuonna 1844 Litteraturbladet till Saima, vuosina 1845–1846 se ilmestyi nimellä Kallavesi.
Kaikkiaan Saima-lehdestä ilmestyi kolmen vuosikerran aikana 154 varsinaista numeroa sekä 32 kirjallisuusliitettä (vuonna 1844 8 numeroa, 1845 5 ja vuonna 1846 19 liitenumeroa). Kuopiota koskeva paikallinen aineisto sisältyy varsinaiseen lehteen, josta vastedes käytän tässä myös nimitystä ”päälehti” (tai ”peruslehti”). Kirjallisuusliitteissä ei tutkimaani paikallista aineistoa ole. Siten myös tässä tutkimuksessa keskitytään vain päälehteen, vaikka yleisesti ottaen voidaan todeta, että kirjallisuusliitteet ovat jääneet Saiman tutkimuksessa ehkä liian vähälle, itse päälehteä vähemmälle huomiolle. Niiden tarkempi analysoiminen olisi tarpeen muun muassa sen olennaisen kysymyksen kannalta, mihin Snellman tässä lehtimiestoiminnassaan oikeastaan tähtäsi. (Saima 1844, 1845, 1846, faksimile 1993)
Jo pelkkä kirjallisuusliitteiden olemassaolo ja Snellmanin niille osoittama merkitys kertoo siitä, että Saima-lehdellä ei ollut vain yhtä päämäärää, vaan Snellman tavoitteli useampiakin erilaisia asioita. Kahden erilaisen, mutta toisiinsa liittyvän ja toisiaan täydentävän lehden julkaiseminen yhdessä oli idea, joka Snellmanilla tässä projektissa oli alun alkaen ja se oli hänelle ilmeisen tärkeä idea. Havun mukaan juuri tällainen malli saattoi olla Snellmanilla mielessä jo 1837 (Havu 1970, 12–13), hänen ensimmäisen Ruotsin-matkansa aikana, ja jo ennen kuin Snellman käynnisti edes ensimmäisen lehtensä, vuosina 1839–1840 ilmestyneen Spanska Fluganin.[1]
Päälehti säilyi ulkoiselta muodoltaan samanlaisena koko kolmen vuoden ajan. Se oli nelisivuinen ja kolmipalstainen, joten yhdessä numerossa oli 12 palstaa. Kolmen ilmestymisvuotensa aikana päälehti sisälsi yhteensä 616 sivua eli 1848 palstaa. Kirjasinlajit ja sitä kautta palstalle mahtuvan tekstin määrä vaihtelivat jonkin verran, mutta karkeasti ottaen Saiman yhdelle, leipätekstin kokonaan täyttämälle palstalle mahtuu noin 2000 merkkiä eli suunnilleen yhden nykyisen normaaliliuskan verran tekstiä.
Kun otetaan huomioon muun kuin leipätekstin, siis nimiöiden, otsikoiden ja muiden elementtien viemä tila, voidaan edelleen hyvin karkeasti arvioida, että Saiman päälehti sisälsi kolmivuotisen elinkaarensa aikana noin 1500–1600 liuskaa tekstiä. Tämä suuntaa-antava luku ja havainto on tarpeen vain osoittamaan, että Saiman materiaali on laajuudeltaan sellaista luokkaa, että se voidaan hahmottaa ja varsin tarkoinkin tutkia kokonaisuutena. Saimaa on mahdollista ja perusteltuakin tutkia ja lähestyä jollain tapaa yhtenäisenä teoksena. Tämä ei luonnollisestikaan selity vain sillä, että lehden aineisto on määrällisesti tietyn laajuinen, vaan ennen muuta sisällön luonteen vuoksi.
Saiman ”eheys” perustuu suurelta osin siihen, että lehti oli kokonaan Snellmanin itsensä toimittama, ja sisällön selkeä valtaosa oli hänen itse kirjoittamaansa journalistista tekstiä. Muiden kirjoittajien lehteen lähettämien tekstien ja ulkopuolelta tulleen ilmoitusluontoisen aineiston osuus kokonaisuudesta oli verraten vähäinen, ja ulkopuolelta lähetetyt kirjoitukset liittyivät yleensä Snellmanin itsensäkin käsittelemiin asioihin. Kinnusen laskelmien mukaan Snellman kirjoitti noin 80 % lehden kirjoituksista eli journalistisesta sisällöstä itse, joten voidaan todella puhua yhden miehen lehdestä. Lehti oli myös hyvin asiapitoinen sikäli, että toimituksen ulkopuolelta tulleen ilmoitusluontoisen ja sen kaltaisen aineiston osuus oli suhteellisen pieni, vaikka sillä olikin oma paikkansa sanomalehdessä myös tuolloin. (Kinnunen 1981, 65)
Saimaa koskeva tutkimus ja kirjoittelu onkin varsin yksimielisesti korostanut sitä, että Saima oli kokonaisvaltainen, hyvin selkeälinjainen lehti. Se oli nimenomaan kirjoittajansa luomus, hyvin harkitusti toimitettu lehti, jonka koko sisältö, kaikki erilaiset juttutyypit ja aineistot selkeästi palvelivat tietoista kokonaisnäkemystä. Tässä suhteessa lehden on katsottu poikenneen aikakauden muista suomalaisista lehdistä, joiden usein sanottiin olevan pikemmin eri tahoilta haalittua ja sattumanvaraisen oloisesti kokoonpantua materiaalia. Tämä luonnehdinta ja vastakkainasettelu on kärjistetty, mutta ei silti täysin perusteeton. Tosin tutkimuksessa on kysytty myös, onko Saima saanut historiassa ansiotontakin kunniaa tai liian ylikorostuneen aseman suomalaisen lehdistön uudistajana. (Kinnunen 1981, 87–88, Tommila 1989, 139–140)
Myös lehden elinkaaresta muotoutui lopulta sellainen, että se mahdollistaa ja tukee lehden koko materiaalin näkemistä yhtenä kokonaisuutena, vaikka juuri tämän pituinen elinkaari ei alkujaan varmaankaan ollut tarkoitus. Lehti lakkasi julkaisijan kannalta väkivaltaisesti, viranomaisen päätöksellä vastoin julkaisijan omaa sen hetkistä tahtoa.
Saiman lakkauttaminen senaatin päätöksellä joulukuussa 1846 on asia, joka on epäilemättä merkittävästi lisännyt lehden historiallista mainetta, ja lakkauttamisprosessia on tutkittu kohtalaisen paljon. Th. Rein käsitteli asiaa Snellman-elämäkerrassaan, jonka jälkeen Alpo Silander tutki erityisesti tätä prosessia jo 1900-luvun alussa ja myöhemmin asiaa käsitteli Yrjö Nurmio. Saiman dramaattinen loppu on tullut tarkoin esille myös uusimman Samlade Arbeten -sarjan kommentaareissa sekä tuoreimmassa elämäkerrassa. (Rein 1981a, 419–432, Silander 1906, 23–33, Nurmio 1946, 133–159, Savolainen 2006, 440–446)
Lakkauttamisprosessin ja ylipäänsä viranomaistoiminnan saama huomio on jättänyt sivummalle muun muassa kysymyksen siitä, millaiseksi Snellman itse oli lehtensä elinkaaren ajatellut. Lienee selvää, että hän ei suunnitellut sille mitään täsmällistä kestoa jo siitäkään syystä, että lehden taloudellinen kannattavuus oli täysin ennakoimaton asia. Eräät ilmaukset hänen kirjeissään viittaavat kuitenkin siihen, että hän itse ehkä alun alkaenkin ajatteli lehden suhteellisen lyhytkestoiseksi projektiksi, niin kuin tällaiset lehdet tuohon aikaan usein olivat.[2]
On perusteltua olettaa, että Snellman itse ajatteli lehtensä yhdeksi teoksi yhteiskunnallisen vaikuttajan urallaan, avaukseksi tai ”taisteluhuudoksi” jota sitten seuraisivat muut teot. Saima osoittautui kuitenkin taloudellisesti kannattavaksi hankkeeksi, ja siinä mielessä sen lakkauttaminen tuli juuri sillä hetkellä Snellmanin kannalta ennenaikaisesti (Savolainen 2006, 445, Rein 1981a, 432).
Saima ei siten ollut nippu erilaista eri asioista kokoon koottua materiaalia, vaan todellinen yhtenäinen teos. Monet tutkijat ja kommentoijat ovat viitanneet siihen, että juuri tässä seikassa on avain myös siihen, että Saimasta tuli niin vaikuttava (Kinnunen 1981, 102, Savolainen 2006, 356). Saima oli Suomen oloissa uudenlainen lehti, koska sillä oli selkeä linja, ja se oli huolellisesti toimitettu niin että koko lehti todella palveli tätä linjaa. Toisaalta tätä Saima-lehden kokonaisuutta ja yksityiskohtiin asti menevää linjakkuutta ei tutkimuksessa ole kovin yksityiskohtaisesti analysoitu.
