Kuopio-palstan aihepiirit ja niiden käsittelytapa eivät ensi katsomalta juurikaan kerro, että niiden tekijä on arvostettu ja toisaalta abstraktina fantastikkonakin pidetty akateeminen filosofi. Kuopio-palstasta löytyy hyvin vähän ainesta, jota voisi suorastaan nimittää filosofiseksi. Tämä on mielenkiintoinen havainto sikälikin, että Snellmanilla oli lehdentekemisen kanssa kova kiire ja hänen aiempi filosofinen perehtyneisyytensä olisi tarjonnut hänelle runsain mitoin valmista aineistoa käytettäväksi. Hän olisi voinut eri tavoin yhdistellä filosofista tietämystään myös moniin arkisiin asioihin, mutta näyttää siltä, että filosofia sinänsä ei Snellmanille ole tässä yhteydessä kaikkein olennaisin asia.  

 On tärkeä huomata, että Saiman ajattelu ylipäänsä ei oikeastaan missään kohdin nojaa mihinkään ulkopuoliseen. Snellmanin ajattelu Saimassa ei ole aivan sanatarkasti ”soveltavaa filosofiaa” siinä mielessä, että Snellman ei lehtikirjoituksissaan missään vaiheessa vetoa mihinkään ulkopuoliseen. Hän ei perustele kantojaan millään ulkopuolisella filosofialla, ei edes omilla teoksillaan, vaan argumentointi lähtee aina siitä tilanteesta, yksistään ongelman ja tilanteen omilla ehdoilla. Lehtijuttu on oma kokonaisuutensa joka selvittelee asiaa ilman muita auktoriteetteja. Niinpä Snellmanin argumentointi alkaa hyvin usein tyyliin ”kuten jokainen jalosti ajatteleva myöntää”, ”kuten jokaisen järkevän tarkastelijan on myönnettävä” tms.

 Toisin sanoen, Snellman pyrkii Saimassa lähtemään tavallaan puhtaalta pöydältä. Saima ei pyri soveltamaan mitään ulkopuolellaan olevaa filosofiaa vaan se itsessään on tuo filosofia.

 Tarkempi katse havaitsee toki muutaman filosofisen tai siihen suuntaan liittyvän kirjoituksen. Jo edellä kuvattu Kuopio-palstan avaus, uutinen lukion tulosta Kuopioon, on tarkemmin katsottuna aivan muutakin kuin uutinen. Siinä kyllä todetaan uutisluontoisesti Kuopion saavan lukion, mutta lyhyen tekstin lopussa pohditaan jo koko uuden lukiojärjestyksen luonnetta, ja kirjoittaja ottaa kriittisesti kantaa asiaan – ja ilmeisen asiantuntevasti. Koulujärjestelmän kysymykset olivat sittemmin eräs Saiman tärkeimpiä pääjuttujen aiheita. Teksti lukion tulosta onkin samalla lyhyt, napakka kannanotto siihen millainen lukion laitoksena ylipäätään pitäisi olla.

 Myös tämän jälkeen selvemmin filosofisluontoiset kommentit liittyvät usein lukiota koskevaan kirjoitteluun. Lukio toikin kaupunkiin aivan uudenlaista oppinutta elämää. Lukion opettajat pitivät virkaanastujaisesitelmänsä, jotka olivat luonteeltaan tieteellisiä puheenvuoroja. Samoin piispan puhe lukion avajaisissa oli tätä luokkaa. Näitä virkaanastujaisesitelmiä siteerataan useaankin kertaan. Kirjoitusten sisältö on paljolti referoivaa, mutta kirjoittaja myös kommentoi ja asemoi itsensä tällöin selkeästi tieteelliselle tasolle.

 Toinen filosofisia tai maailmankatsomuksellisia kannanottoja Kuopio-palstallakin kirvoittanut asia oli herännäisyys eli pietismi. Aihe oli paikallinen, sillä Saiman väitteen mukaan pietismi oli levittäytynyt paikkakunnalla kansanliikkeenä, ja nyt pietistit saivat oppineen johtajan, kun tunnettu herännäisjohtaja Julius Immanuel Bergh tuli lukion opettajaksi. Snellman siteeraa Berghin puheita useaan otteeseen, ensin raamattuseuran kokouksessa, ja sittemmin virkaanastujaisissa. Virkaanastujaispuhetta selostetaan aluksi Kuopio-palstalla, mutta asian käsittely jatkuu sitten seuraavassa numerossa oman otsikkonsa alla. Koska tämä jälkimmäinen kirjoitus on suoranaista jatkoa Kuopio-palstalle, käsittelen myös sitä tässä.[1]

 Berghin kohdalla Snellman ja Saima käyvät aitoon filosofiseen keskusteluun. Itse asiassa koko Snellmanin tuotannossa tämä on harvinainen tapaus dialogista, jossa hän on selkeästi eri mieltä toisen kanssa, mutta osoittaa myös vilpittömän arvostuksen keskustelukumppania ja tämän näkemyksiä kohtaan. Kummallakin on myös paljon yhteistä, kuten historian näkeminen kokonaisuutena ja ihmisen oman vakaumuksen esille nostaminen. Korostetun yhteistä on se että kumpikin näkee ihmisen sivistyksen nimenomaan aktiivisuutena ja toimintana, toisin sanoen ihmisen tietoisuus on jotain, joka on toimintaa. Se ei edes vain ilmene toiminnassa, vaan se nimenomaan itsessään on toimintaa suhteessa omaan ympäristöön. Pelkkä itsekeskeinen itsensä kehittäminen tai esimerkiksi esteettiseen täydellisyyteen ja siten jonkinlaiseen maailmanvieroksuntaan pyrkiminen ei tyydytä kumpaakaan keskustelijaa.

 Tässä hengessä Snellman lainaa Berghiltä pitkän, hyvin kriittisen Goethea koskevan sitaatin, jonka kannanotto ilmeisesti vastaa sangen hyvin hänen omaansa. Kumpikaan ei siedä Goethea, joka on heille vain omaan itseensä keskittyneen ylimielisen ja elitistisen estetismin edustaja.

 Mutta myös erot ovat selvät: kun Bergh julistaa kristillisen kulttuurin nousua ja näkee, että tällainen hengellinen nousu tulee tapahtumaan maailmallisen kulttuurin sortuessa omaan hengettömyyteensä, niin Snellman näkee aivan toisin. Hänelle kristinusko on nimenomaan maailmallista siinä mielessä, että se on osa vallitsevaa kulttuuria. Se on läsnä kaikkialla yhteiskunnassamme ja yhteiskunnan edelleen kehittämisen tulee tapahtua juuri kristinuskon parhaiden ihanteiden hengessä.

 Bergin kuvaamaa vastakkainasettelua ei siis Snellmanin mukaan ole, eikä ole mitään erillistä hengen maailmaa tai kristinuskon valtakuntaa, vaan molemmat ovat läsnä vallitsevassa elämässä. Pietismiin liittynyt maailmallisen kulttuurin vähättely on virheellinen kanta ja lisäksi ristiriitainen: jos kristinusko ei lähes kahdessa vuosituhannessa olisi saanut mitään aikaan maan päällä, niin ei sillä Snellmanin mielestä olisi paljoakaan arvoa. Hänen mielestään myös maallinen kulttuurimme on päinvastoin täysin kristinuskon vaikuttamaa, eikä sitä näin ollen ole kristinuskon hengessä perusteltua täydelleen tuomita. ( Selén, kommentaari V:101 ja Murtorinne, kommentaari  V:102, SA V, 736–737)

 Eino Murtorinne on kommentoinut Berghin ja Snellmanin myös henkilökohtaisesti käymiä teologisia keskusteluja Kuopiossa sanomalla, että noiden kahden miehen väittelyissä, joita tarinoiden mukaan käytiin mm. yötä myöten Kuopion kirkon portailla, kiisteltiin aivan samoista asioista ja samalla tasolla kuin samoihin aikoihin Saksan oppineisuuden keskuksissa.

 Suomen historiaa ajatellen taas voisi todeta, että heränneiden johtohahmon ja nousevan kansallisen liikkeen johtohahmon toisiaan arvostavassa kohtaamisessa oli ensi idullaan Suomen historiassa myöhemmin niin olennainen uskonnollisen herätyksen ja isänmaallisen ajattelun liitto – ja Kuopio-palsta oli kenties ensimmäinen tilanne, jossa tämä asia ja tämä kohtaamisen mahdollisuus julkisuudessa dokumentoitiin.

 Oma ryhmänsä aivan erityisellä tavalla kantaaottavia tekstejä ovat ne uutiset tai kommentit, joissa käsitellään suomen kielen käyttöä. Kerran Kuopio-palsta kertoo piispan pitäneen julkisessa tarkastuksessa puheen suomeksi, jonka jälkeen ihmetellään näennäisen viattomasti, että monessa muussa maassa mahtaisi olla vaikea ymmärtää, miksi maan valtaenemmistön kielellä pidetystä julkisesta puheesta kannattaa erikseen mainita ja mikä sellaisesta tekee uutisen.

 Toisessa yhteydessä lehti mainitsee, että suomen kieltä käytettiin mahdollisesti ensimmäisen kerran julkisessa tilaisuudessa kirkkosalien ulkopuolella, kun eräässä kuopiolaisessa konsertissa laulajattaret esittivät suomenkielisiä lauluja. Tämä on siten todella iso kannanotto, ja lehden esittämä väite kertoo Kuopiossa tapahtuneen symbolisesti todella tärkeän asian. Tämän tutkimuksen tehtävä ei ollut selvittää, pitikö Saiman tieto ensimmäisestä julkisesta suomen kielen käyttämisestä paikkansa, mutta näin lehti kertoi joka tapauksessa asian olevan. (Yksi laulajattarista taas oli Snellmanin tuleva puoliso Johanna Lovisa Wennberg.)

 Kolmannessa tapauksessa Kuopio-palsta kertoo, että kaupungin palovartija oli ruotsinkielisen ”lokkan er tie laaken”-huudon sijasta ryhtynyt huutamaan suomeksi ”kello on kymmenen lyönyt”. Tätä Kuopio-palsta kutsuu ehkä hieman humoristisessakin sävyssä kaupungin edistymiseksi ajan tai aikakauden hengen mukaisesti.[2]