Vain neljä kuukautta Snellmanin Pariisissa oleskelun jälkeen vei vallankumous helmikuussa 1848 kolmessa päivässä Ranskan monarkilta kruunun. Nyt Snellmanin juuri äsken koluamiin työläiskortteleihin rakennettiin katukivistä ja huonekaluista katusulkuja, joiden takaa kapinalliset uhmasivat virkavaltaa. Hallituksen apuun kutsuma virkavalta kieltäytyi tottelemasta. Tilanne kärjistyi sotilaiden tulen avaamiseen, minkä jälkeen tasavaltalaiset kiihottajat kantoivat ruumiita pitkin kaupunkia. Ludvig Filip luopui kruunusta 24. helmikuuta ja matkusti Englantiin.

Tasavaltalaiset tunkeutuivat edustajakamariin ja julistivat tasavallan Lamartinen ja Louis Blancin johdolla ja kutsuivat koolle perustuslakia säätävän kokouksen, joka 4. toukokuuta valitsi toimeenpanevan komitean. Siihen ei kuulunut kuitenkaan yhtään sosialistista tasavaltalaista, ja Pariisi asettui muuta Ranskaa vasten kuten vuonna 1792. Perustuslakia säätävää kansalliskokousta vastassa olivat Pariisin työpajojen tyytymättömät ja epätoivoiset miehet, jotka 15. toukokuuta hyökkäsivät kansalliskokousta vastaan, hajottivat sen ja julistivat yhteiskunnallisen vallankumouksen, jonka täytyi heidän mielestään seurata poliittista helmikuun vallankumousta. Kansalliskaarti palautti järjestyksen ja varautui lakkauttamaan työpajat. Seurasivat ”veriset kesäkuun päivät” 24.–26.6., jolloin Pariisissa riehui hirvittävä luokkasota. Kesäkuun tapahtumat saivat koko Euroopan kauhun valtaan.196

Pariisin uutisten saavuttua Pietariin Nikolai I katkaisi diplomaattisuhteet Ranskaan. Kun poliittisten muutosten vyöry ehti Berliiniin ja Wieniin, lakkasivat Preussi ja Itävalta toimimasta Venäjän aatteellisena suojamuurina. Euroopan muutosaalto näkyi Suomessa Nikolai I:n 26. maaliskuuta antamassa manifestissa, jossa alamaisia tiukasti vaadittiin puolustamaan legitismiä ja vallitsevaa järjestelmää. Keisari ilmoitti ”hävittävän tulvan” lähestyvän ja kehotti taisteluun ”Venäjän kunnian ja sen rajojen pyhyyden” puolesta. Venäläisen paternalismin hengessä kaikki voimat oli kerättävä puolustamaan ”uskontoa, keisaria ja isänmaata”. Kaikissa Suomen kirkoissa luetut rukouspäiväjulistukset sisälsivät ”vaikuttavin sanankääntein laadittua propagandaa” ja ”vastavallankumouksen teologiaa”, joissa korostettiin suomalaisten onnellisuutta alamaisten hyvinvoinnista huolehtivan keisarillisen esivallan alaisuudessa.

Snellman oli tehnyt matkansa viime hetkellä, koska kevään ja kesän aikana 1848 annettiin useita ulkomaille matkustuskieltoja. Kenraalikuvernööri Menšikov oli varautunut sulkemaan Suomen vastaisen rajan, jos Tukholmassa syttyisi levottomuuksia. Viranomaiset kohdistivat poliittisen valvonnan kahteen tahoon: nuoreen akateemiseen älymystöön ja yhteiskunnan ”alaluokkaan”. Wienin tapahtumien jälkeen – joihin ylioppilaat olivat osallistuneet – valvontaa Helsingissä kiristi uusi sijaiskansleri, Kaukasuksen useissa taisteluissa mainetta saavuttanut kenraali J. M. Nordenstam.197

Toimenpiteisiin oli syytäkin, vaikka 10. maaliskuuta 1848 Cygnaeus ja Topelius olivat vasta kuulleet epävarmoja huhuja Pariisin tapahtumista. Nämä kaksi ja suuri joukko muita, Elmgren, Arppe, Clewe, Zilliacus sekä Otto ja August Schauman, ahtautuivat Clopattin konditorian yksityishuoneeseen tutkimaan St. Petersburg Zeitungin numeroita. Uutisen selvittyä he kaikki tyrmistyivät hämmästyksestä ja ääneti tyhjensivät samppanjalasit. Schauman kirjoitti päiväkirjaansa: ”Se, joka palavin nuorukaismielin on saanut elää vuoden 1848 – langetkoon polvilleen ja kiittäköön Jumalaa!”198 Viikkoa myöhemmin uusi kenraalikuvernöörin apulainen Platon Ivanovitš Rokassovski sai määräyksen kukistaa mahdolliset mellakat sotavoimin. Yliopiston sijaiskansleri Nordenstam varoitti rehtorin kautta ylioppilaita laulamasta kaduilla. Inspehtorit huolehtivat sallitusta lukemisesta pienimmissäkin ystäväpiireissä. Kuraattorit vahtivat ylioppilaiden juopottelua, koska santarmit olivat nyt erityisen valppaina.199

Vallankumouksen aattotunnelmia paikan päällä seurannut Snellman ei ollut tässä joukossa. Kaukana Helsingin kiihkeistä tunnelmista hän suunnitteli filosofian professuurin hakemista, mikä viranomaisten silmissä oli hänen maineellaan kumouksellista toimintaa. Kun Pariisin vallankumousuutiset olivat saavuttaneet Helsingin yliopistopiirit, Snellman jätti hakemuksensa professuuria varten. Nöyrin sanakääntein hän vetosi hakemuksensa perusteluksi ”niihin vähäisiin kirjallisiin teoksiin, jotka olen julkaissut ja jotka sikäli kuin niiden voidaan katsoa osoittavan ’aitoa tieteellistä tietämystä’  ”. Samalla hän toivoi arvioitaessa otettavan kohtuullisesti huomioon ”maassamme kirjallisuuden alalla vallitsevat olot sekä yksityiselämäni vaiheet, jotka eivät juuri ole olleet edullisia tieteellisen tutkimuksen harjoittamiseen.” Hakemuksen liitteenä oli mainittu yhdeksän filosofista teosta.200 Muodollisesti Snellman oli ylivertainen hakija, mutta hankalampaa ajoitusta ei olisi voinut sattua.

Euroopan vallankumousuutisten olosuhteissa Snellmanin asettuminen filosofian professuurin tavoittelijaksi näytti viranomaisista suoranaiselta sodanjulistukselta, mutta hänelle itselleen se merkitsi vakavaa yritystä vetäytyä julkisuuden taisteluista. Hän paljasti näitä ajatuksiaan ystävälleen Tengströmille, joka useaan otteeseen oli toivonut Snellmania seuraajakseen. Tähän suuntaan Snellmania kypsytti Tengströmin pojan Robertin äkillinen kuolema ja välirikko Nervanderin kanssa. Snellman oli pitänyt Robertia ”maaraukkamme tulevaisuuden puolesta toimivana tehokkaana työntekijänä”.201 Jokainen tiesi, että hänet menettäessään isänmaa kärsi menetyksen. Snellman huokasi: ”Kun lasketaan ne harvat, joista on toivoa, näyttää oikeastaan siltä kuin meidän tuhoutumisemme olisi kirjoitettu kohtalon kirjaan ja vain jokunen, jonka annetaan mennä hukkaan, sellainen kuin minä, säästetään kuluttamaan loppuun paras osa itsestään mahdottoman tavoitteen takia.”

Samassa kirjeessä Snellman kiitti Tengströmiä neuvoista Nervanderin suhteen. Hän ei ollut voinut olla lähemmin yhteydessä Nervanderin kanssa, kun toinen yritti rikkoa sen mitä toinen yrittää rakentaa. Kun Nervander oli hänen mielestään lamaantuen tai laskelmoiden vaihtanut puolta, häntä ei voinut vastustajana enää kunnioittaa. Kuitenkin se suretti syvästi Snellmania.202 Tengström kehotti vaihtamaan hyökkäämisen rauhallisempaan pohdiskelevaan tyyliin, jolla ystävyys voisi säilyä. Hänen mielestään Snellmanin unohtumaton ansio oli tuoda tavoite esiin erinomaisella tavalla, mutta hänen mielestään Suomi tarvitsi vuosisadan tai pari ennen kuin aineelliset edellytykset henkisen elämän kukoistamiselle olisivat syntyneet.203

Tengströmin rauhoittavat sanat innostivat Snellmanin tiivistämään tunnelmansa tammikuussa 1848: ”Olen itse jo kauan tiennyt, että mieleni on alkanut katkeroitua, kuitenkin pikemminkin vetäytymisen suuntaan kuin avoimiin ilmaisuihin pyrkien.” Syyksi hän näki pyrkimystensä tuloksettomuuden, kun taistelua ei ollut. Hänen mukaansa kansallisuudesta viedään osanen joka päivä ja ”alkukantaisuutemme ja luonteenlaatumme vuoksi” emme osaa ”kaivata sitä, mitä menetämme”.

Snellman maalaili tummin värein Suomen tulevaisuutta: miten kreikanuskoisista venäläisistä tulee virkamiehiä ja venäjästä tärkein koulukieli sekä viranomaiskieli. Keisarikunta ei tule sietämään rajojensa sisällä vierasta kieltä, vieraita lakeja, vierasta uskontoa. ”Sivistyksemme jää päivä päivältä enemmän jälkeen sivistyneestä Euroopasta.”  Viimeksi kuluneiden 40 vuoden aikana muu Eurooppa oli edistynyt askelin, joille ei löytynyt vertaa historiasta. Snellmanin mielestä pahin onnettomuus oli, että kansa ei tuntenut suurta mielenkiintoa nykyisiä tapahtumia kohtaan. Hän ei voinut olla hiljaa, kun pienet kansakunnat näyttivät kaikkialla tuhoutuvan eikä hänen järkensä mukaan niiden tullut sitä edistää omilla toimillaan. Siksi Snellman peräänkuulutti tietoisuuden sytyttämistä oman isänmaan tilanteesta: ”Kunhan tietoisuus on olemassa, vähäisinkin voi vastustaa ulkoapäin pakolla tunkeutuvaa sivistysmuotoa omaa vakaumustaan ja ajattelutapaansa suojaavan sisäisen torjunnan avulla.” Snellman tajusi olevansa eristyksissä käsityksineen. Katkeruuttaan hän ei voinut tällä puolustella mutta selittää kylläkin. Silti hän uskoi voivansa vakuuttaa: ”Sisimmässäni rakastan Jumalaa ja koko maailmaa.”204

Snellmanin itsetilitystä ruokki myös kodin onni ja puolison 20-vuotisyntymäpäivä 14.1.1848. Apeassa onnittelurunossaan Snellman kiteyttää henkisen väsymyksensä:

”En kulje enää rinnallas

viimeistä talveas.

Mullassa maan ei povikaan

Sykähdä kaipuutaan.

Vaan juuri nyt se pakahtuu

Kesästä, jonka soit, Ilosta jonka mulle toit

Ennen kuin aukee haudan suu.”

Viimeinen säkeistö kertoo kuitenkin kodin tuomasta toivosta:

”Ja tuntee: rakkaus yhteinen

Luonasi kodin saa,

Se elävänä pitää sen,

Ikuista puolustaa.”205  

Vaimon syntymäpäivien jälkeen Tengströmiltä tuli vastaus Snellmanin aikaisempaan arvioon Suomen henkisestä tilasta. Tengströmin mukaan hallitsevan kansakunnan etu oli otettava huomioon: ”Kiitollisuus vaatii tämän seikan huomioon ottamista, ja se on samalla ovelaa – – tilanteen arkaluonteisuus on pidettävä mielessä.” Lopuksi hän toisti väitteensä, että suomalainen kulttuuri ei nousisi korkeammalle nykyiseltä siveellis-uskonnolliselta tasoltaan, ennen kuin se olisi kohonnut teollisen tuotantotoiminnan asteelle. Hyödyllisin tieto oli varmasti se, että Tengström oli 11.12. lähettänyt eroanomuksen filosofian professuurista.206

Snellman tulkitsi omasta puolestaan ajan merkit toisin; murheellista oli että teitä avaavia merkkejä ilmaantui joka päivä lisää. Kun häntä syytettiin itserakkaudesta, hän halusi huomauttaa muiden sokaistuvan omasta edustaan: ”Lyhyesti sanottuna; sellainen varovaisuus ja viisaus, joka yleisestä edusta huolehtiessaan ei uhraa hitustakaan yksityisestä edustaan, on minusta vähintään yhtä epäilyttävää kuin omat etunsa muuten syrjään jättävä itserakkaus.” Hän myönsi, ettei hän penkonut sisimpäänsä mielellään. Snellmanille oli selvää, että hän ei kuitenkaan pystynyt irrottamaan kättään kynän varresta. Hän lohduttautui sillä, että sen käyttämisestä lyhyen elämän aikana oli enemmän hyötyä kuin katumisesta, vaikka esitystapa oli tiukasti sidottu. Kirjeen lopussa hän kertoi lähettäneensä hakupaperit Sireliukselle, vaikka professuurin hakeminen olikin enemmän vastenmielistä kuin houkuttelevaa. Eristetty asema yliopistossa ei houkutellut.207

Snellman joutui valmistautumaan virkaväitöskirjan laatimiseen alakuloisissa tunnelmissa, koska 18.3. hän sai Tengströmiltä yllättävän tiedon: ”Meitä on kohdannut kauhea isku. Nervander on poissa. Hän kuoli isorokkoon viime keskiviikkona illalla kello yksitoista. Tämä oli hirmuinen tapaus.” Kauan Tengström ei tästä aiheesta malttanut jatkaa vaan riensi Snellmanin pätevöitymisaikatauluun tulevaa professuuria ajatellen. Hän oli kuullut, että kilpahakija Aminoff oli anonut lisäaikaa ja oli itsestään selvää, että sitä myönnettäisiin myös Snellmanille. Tengström myönsi, että saatuaan professuurin Snellman joutuisi eristyksiin – aluksi mutta hänen kutsumustehtäväänsä kuuluisi ”verkkojen kutominen ja ympäristön haltuunotto, asioihin tarttuminen ja vaikuttaminen”. Tengström muistutti vielä: ”Jos tulet tänne, Sinun tehtäväsi on voittaa, ei ilman taistelua eikä ponnistelua.”208

Valmistautuminenkin tuntui olevan Snellmanille ponnistelua, koska hän oli suurissa veloissa. Hakemuksen jättämisen aikoihin Snellman sai kaksi ulosmittausta 170 ja 200 ruplan edestä ja joutui pyytämään hätäistä apua rehtori Boreniukselta Porvoosta rahoittaakseen hakijaksi ilmoittautumisen.209 Tuntemukset Nervanderin poismenosta jäävät salaisuudeksi, vaikka erään Lönnrotille lähetetyn kirjeen jälkisanoissa Snellman totesi sen olleen kova isku hänellekin.210

Valmistautuessaan laatimaan väitöskirjaansa Snellmania ärsytti muiden lehtien tapa uutisoida vallankumoustapahtumia. Kirjoituksissaan Snellman leimasi maan lehdistön ikävystyttäväksi, hengettömäksi ja hyödyttömäksi.211 Lönnrotille hän totesi virallisen lehden olleen täynnä valheita ja vääristeltyjä kertomuksia Ranskan vallankumouksesta, joka oli sujunut siihen asti maltillisesti ja hyvässä järjestyksessä: ”Neljäs sääty, työväki, on hankkiutunut sen avulla tasa-arvoiseksi muiden kanssa.” Meneillään oli koko inhimillisen kulttuurin vallankumous, vaikka tämä olisi pitänyt ymmärtää aikoja sitten.212

Huhtikuussa hän arvosteli Borgå Tidningin vallankumousuutisointia lehden kirjoitettua räjähdyksen ennättämisestä etäiseen isänmaahamme, jota ”lyhytnäköiset onnensoturit yrittivät meilläkin apinoida ja yllyttää niihin lukuisiin onnettomuutta tuottaviin hankkeisiin, joiden Ranskalle tuhoisat seuraukset puolueeton pystyy helposti ennustamaan”. Snellmanin mielestä kansakunnalla oli oikeus harmistua tästä totuudenvastaisesta tiedonannosta, joka oli kopioitu ilmiselvästi ruotsalaisesta tai norjalaisesta lehdestä. Snellmanin mukaan ”oli tökeröä viskata julkisuuteen tuollainen värssy selityksittä ja vielä typerämpää, ettei töppäystä havaita ja tehdä mitä tehtävissä on asian korjaamiseksi seuraavassa numerossa”.213

Snellman oli harmissaan siksikin, että Suomen lehdistöstä ei voinut saada vallankumouk-sesta mitään irti. Ensimmäisessä suomeksi laatimassaan kirjeessään, joka oli osoitettu Lönnrotille, Snellman puuskahti: ”Vaikia om minulle täällä ollut saaha mitikään sanomistamme ilmi. Kaikkia, mitä ei kukaan voisi arvata, syöpi se raaka, mieletön ja ylpiä Sensuuri suuhunsa.”214

Sensuuria johti kenraalikuvernööri Menši-kov, joka maaliskuusta 1848 oli ohjannut lehdistön kirjoittelua sensuurikomitean ohi. Tällaisen epäluottamuksen takia komitean puheenjohtajana toiminut Tengström jätti eronpyyntönsä 23.3.1847. Hänen seuraajakseen valittiin Snellmanin tuleva kilpahakija G. G. Aminoff, joka sai haltuunsa viiden helsinkiläisen lehden ennakkotarkastuksen. Helmikuun vallankumouksen jälkeen 18.3.1848 kenraalikuvernööri käski tiukentamaan sensuuria eri puolilta maata ja käski julkaisemaan vain sen, mitä ilmestyi virallisessa lehdessä. Hänen uusi apulaisensa Rokassovski sai erikoisohjeet ei vain sensuurikomitean valvontaa vaan myös kuvernöörejä varten.215 Sanomalehdissä oli lupa julkaista vain sellaisia ulkomaan uutisia, jotka oli julkaistu aikaisemmin Journal de St Petersburgissa tai sensuurin tarkistamissa ulkomaan lehdissä.216

Saiman kiistoista asti lojaalin myöntyväisyyden manttelia oli kantanut Helsingfors Tidningarin Topelius. Hänestä tuli syntipukki maalis-huhtikuun vaihteessa, kun hän kuvasi vallankumousuutisten seuraamista Helsingissä eräässä pakinassaan Kirjeitä kapteeni Leopoldille: ”Luja vakaumuksemme on, ettei ole mitään Suomelle ja sen pääkaupungille terveellisempää kuin rauha, järjestys, levollisuus, samoin me lujasti toivomme, ettei näitä yhteiskunnan peruspylväitä ainakaan meillä tulla horjuttamaan. Katselemme maailman tapahtumia, no niin, sitä jokaisen sivistyneen ihmisen tulee tehdä, sillä päivän historia tarjoaa runsaasti tärkeitä opetuksia; mutta me emme halua niissä näytellä muuta osaa kuin sitä pientä, mutta kunnioitettavaa joka voi olla meille suotu kulttuurihistorian alalla. Suomen kansa, umpimielisessä katselevaisessa levollisuudessaan, on niin vähän politiikkaan taipuvainen, että uskon maailman voivan romahtaa kokoon sen päälle saattamatta sen huulilta silti kuulumaan kuin jokapäiväisen: mitä kuuluu ja vai niin!”

Topeliuksen mukaan hyvä näyte tästä suomalaisesta ”flegmasta” oli ylioppilaiden lukuyhdistyksen huoneistossa, jossa tupruteltiin sikareja ja pelattiin shakkia maailmanuutisten vieressä: ”Tasavallasta ei kukaan välittänyt.” Sensuurin takia Topelius saattoi ainoastaan piikillä herättää nuorisoa, mutta loukkaantuneena Pohjalainen osakunta tulkitsi Topeliuksen yrittäneen lujittaa viranomaisten uskoa suomalaisten tyytyväisyyteen maan asemaa ja oloja kohtaan. Topelius joutui eroamaan iäksi pohjalaisesta osakunnasta, koska oli syyttänyt osakuntaansa poliittisesta tietämättömyydestä ja passiivisuudesta.217

Viranomaisten valvonta rakoili ensimmäisen kerran 6.4., kun Helsingissä vietettiin juopotellen Wilhelmin-päivää mutta Upsalassa suurta skandinaavista ylioppilasjuhlaa. Siellä ylistettiin Ranskan tasavaltaa ja vapautta, ja kaikki puheet olivat Venäjän vastaisia. Puheissa kehotettiin ylioppilaita nousemaan barrikadeille vallankumouksen puolesta. Vuoron perään laulettiin Marseljeesia ja Kung Carlia. Kun juhlasta kerrottiin Helsingfors Tidningarissa, tulkittiin vallankumouksellisen tartuntapesäkkeen siirtyneen liian lähelle Suomea.

Tilanteen onnistui rauhoittamaan professori Cygnaeus, joka nautti suomalaisten viranomaisten, ministerivaltiosihteeri Armfeltin ja sijaiskansleri Nordenstamin luottamusta. Suunnitelmansa toteuttaakseen Cygnaeus hankki luvan 12 vuoden tauon jälkeen kevätjuhlan pitämiseen 13.5.1848. Tästä Floran päivän juhlasta suunniteltiin taitava mielipiteiden ohjausmanööveri. Cygnaeuksen laatimien kahden muistion mukaisesti latentti vallankumouksellisuus oli tarkoitus kääntää lojaaliksi suomalaisuuden ylistykseksi. Tällä tavalla taitettiin kärki spontaaneilta kevätjuhlilta ja mielenosoituksilta. Tapa oli opittu jo arkkipiispa Tengströmin aikana: hallitsijarakkauden ja lojaalin suomalaisuuden osoittaminen riitti täysin Venäjälle. Se vakuutti kriisitilanteessa irtisanoutumisesta kansainvälisestä vallankumouksellisuudesta.218 Kuvio sopi Nordenstamille ja Armfeltille hyvin tehdessään hedelmällistä yhteistyötä yliopiston valvonnassa. Sijaiskansleri toimitti Armfeltille kopiot Menšikoville menevistä raporteista.219

Floran päivän220 juhlien onnistumisen varmistamiseksi tilaisuuden järjestäjien oli löydettävä juhlille kyllin syrjäinen paikka, kirjoitettava kontrolloidut puheet, estettävä poliittisesti vaarallisten symbolien käyttö, järjestettävä paljon hurraahuutoja esivallalle ja huolehdittava sopivasta tarjoilusta. Juhlia varten professori Palmén järjesti sukulaisensa J. G. von Bonsdorffin mailta syrjäisen paikan, Kumtähden niityn, Espoon tullin vierestä. Ylioppilaskulkueen kärkeen oli tilaustyönä ommeltu Suomen lippu jonka keskellä oli Suomen vaakuna laakeriseppeleen ympäröimänä. Lippu oli tilapäisesti valmistettu vain tätä juhlaa varten, mutta lopulta sitä ei uskallettu kantaa kulkueessa vaan se pystytettiin valmiiksi juhlakentälle. Marseljeesin spontaanin laulamisen estämiseksi Yliopiston musiikinopettajalta Fredrik Paciukselta tilattiin sävellys Maamme-lauluun. Sävel löi itsensä täydellisesti läpi. Paikalla oli 300 ylioppilasta ja 200 kutsuvierasta valtiollisen ja yliopistollisen johdon edustajineen.

Ohjelmassa oli kahdeksan puhetta, joiden esittäjät oli turvallisesti valittu vanhemman ylioppilaspolven keskuudesta. Cygnaeus piti puheen kansleri-suuriruhtinaalle. Laskevan auringon valossa hän piti vielä tunnin puheen isänmaalle, ”Suomen nimelle”. Luonnosta siitä ei ole säilynyt; se oli suunniteltu vain tuota hetkeä varten suuntaamaan murrosajan paineet Suomen ja yliopiston kannalta poliittisesti oikeisiin uomiin. Vaikuttavan puheen aikana kuulijat puhkesivat useisiin suosionosoituksiin ja sen päätyttyä paljastivat päänsä laulaakseen jälleen kerran Maamme-laulun.

Viranomaisten myönteinen palaute juhlien onnistumisesta saatiin jo paikan päällä, kun Nordenstam kiitti ylioppilaita juhlan jalosta luonteesta. Tämän jälkeen ylioppilaat kantoivat hänet myrskyisten hurraahuutojen saattelemana rinnettä ylös häntä odottaviin vaunuihin ja hän sai matkustaa kotiinsa riemusaatossa. Tällä tavalla tuoreen sijaiskanslerin äkkivalloituksella oli hetkeksi pelastettu uhanalaiset osakunnat urkkijoilta ja poliiseilta. Professori Grot kirjoitti juhlasta Pietarin yliopiston rehtorille seikkaperäisen selostuksen, jonka tämä toimitti välittömästi perintöruhtinas Aleksanterille ja sitä kautta keisarille.

Juhlat tekivät toivotun vaikutuksen ja Topelius on muistiinpanoillaan luonut niille erityisen jälkimaineen. Kauneimman kuvauksen juhlan tunnelmasta hän loi kaksi päivää myöhemmin 11-säkeisessä runossaan Suomen nimi. Runon toinen säkeistö on kuvaava:

”Vaan joukot nuoret ne riemuisna

Saa kokoon kummuilla, mailla;

Ei tunnu pakkoa, murhetta,

He kerran kevähän helmassa

Vain liehuu lintujen lailla.”

Tämän johdosta hän kehotti antamaan kaiken:

”yksin Suomelle, työs, lempes, henkesi

Sen kunniaks elää ja kuollakin

Nyt vanno´os, nuorukainen!”221

Ylioppilaskunnat olivat pitäneet sen, minkä olivat Cygnaeukselle luvanneet. Lippu, laulu ja puhe olivat taitavan teatterimiehen Cygnaeuk-sen ohjaavan käden ansiosta luoneet kuvan kauniista ja rauhallisesta isänmaasta. Kuva oli kaikin puolin rauhallisen idyllinen ja klassisen hallittu. Pääasia oli, että juhlan tunnelatauksessa ei ollut mitään myrskyisää eikä puheissa kumouksellisuutta. Lippuakaan ei ollut tehty barrikadeille eikä laulua taisteluihin. Juhlahumun haihduttua ylioppilaat kai tajusivat hämärästi edustaneensa sitä ainoaa vapaata, liikkuvaa, mielipidettä muodostavaa kansanjoukkoa, joka eri tahoilla Eurooppaa oli tehnyt yrityksen alkaa ohjata itse yhteiskunnan koneistoa.222 Vielä kaukaisempi tämä ”ulkokansan kapina” oli talonpojille, joiden arkkiveisuissa puhuttiin Suomen kansan uskollisuudesta: ”emme kiellä keisaria, hajoittele hallitusta.”

Kuopiossa ajatuksiinsa vaipunutta Snellmania nämä näytelmät eivät puhutelleet. Hän oli suoran toiminnan miehiä, ja ajan pysähtynyt henki pelkästään masensi häntä. Cygnaeus ihmetteli kesällä toverinsa alakuloisuutta. Snellman nimitti tilaansa tylsäksi apaattisuudeksi, koska jo viisi vuotta oli kulunut Kuopiossa tai yhtä hyvin Suomessa. 223 Hänen mielestään sen henkisen kyvyn, joka ei täällä näivettynyt, oli oltava laadultaan poikkeuksellinen. Vaikka hän ei voinut kehua taloudellisella tilanteellaan, hän näki yliopiston sellaisena pesänä, että olisi ollut itse mieluummin myyntipöydän takana kuin kateederilla. Masennusta lisäsi Cygnaeuksen Nervanderista julkaisema muistokirjoitus. Snellman luki sitä kyynelsilmin suruissaan siitä, ettei Nervander koskaan ollut paljastanut hänelle sisimmässään kokemaansa masennusta vaan jonkinlaisen ylpeyden vallassa oli halunnut osoittaa olevansa kadehdittavassa asemassa.

Snellman torjui Cygnaeuksen ystävälliset neuvot ja lohduttautui sillä, että hän vaati aivan yksinkertaisesti, että hänen ajattelutapaansa oli suvaittava, eikä hänellä ollut mitään pelättävää sen suhteen. Hän halusi korostaa, että ”yleinen sivistys, joka ilmenee kirjallisuudessa, elinkeinoissa ja sosiaalisissa laitoksissa, niin oppisivistyneistön kuin kansankin koulutuksessa, rikoslainsäädännössä, kuntalaitoksessa, koko yhteiselämässämme – on pysähtynyt pisteeseen, jonka pimeyden vasta muussa Euroopassa tapahtuva liikkuminen oikein selvästi osoittaa.” Kirjeen lopuksi hän pyytää ystäväänsä toimimaan väitöskirjansa latinan tarkastajana.

Samaan sävyyn Snellman kirjoitti pari päivää myöhemmin heinäkuun lopussa Tengströmille.224

 Hiljaisuutensa hän selitti masentuneisuudella ja yksinäisyydellä. Kirjeen alussa hän toisti samoja ajatuksia kuin Cygnaeukselle. Ranskan tapahtumat olivat vaikuttaneet syvästi Snellmaniin, kuten jokaiseen ajattelevaan ihmiseen. Tämä lisäsi raskasta tietoisuutta siitä, että ”kulttuurin jokainen edistysaskel muussa Euroopassa jättää meidän matalan sivistyksemme yhä kauemmas jälkeen – – Miten kaukana jäljessä me olemmekaan jo ennestään; ja miten paljon kauemmaksi jäämmekään vain muutamassa vuodessa!”

Snellman palasi vielä Robert Tengströmin äkillisen kuoleman aiheuttamaan suruun; tämän eläessä hän oli tuntenut suurempaa luottamusta tulevaan sukupolveen. Jos muita olisi, heidät tiedettäisiin. Snellman itse oli haluton lähtemään yliopistoon. Kysymys oli tietämättömyydestä; vain suurin ponnistuksin väitöskirjan laadinta oli lähtenyt käyntiin ja yöt olivat kuluneet sen parissa. Työn aikana Snellman oli ilahtunut huomatessaan innostuksensa aiheeseen. Työn oli tarkoitus alkaa siitä ja päättyä siihen, mitä Hegel piti siirtymänä luonnonfilosofiasta hengenfilosofiaan. Snellman pyysi Tengströmiä toimittamaan pikapostissa jonkun sopivan teoksen avuksi, esimerkiksi Rosenkrantzia. Snellman mainitsi myös Tengströmille Nervanderin kuoleman painaneen hänen mieltään raskaasti. Cygnaeuksen laatima muistokirjoitus oli lisännyt tätä taakkaa.

Snellmanin latinankielisen väitöskirjan Hengen suhteesta aineeseen225 aiheena oli organismin käsite geologian tutkimustulosten näkökulmasta. Aihe oli ajankohtainen hegeliaaneille, jotka kokoontuivat Michelet’n ympärillä Berliinissä. Toisaalta Snellman oli inspiroitunut L. Noackin ”jahrbücherin” ohjelmasta, johon osallistuivat Schultz Schultzenstein, Temler, Bicking ja Peipers, joihin väitöskirjassa on viitteitä. Tutkimusongelman Snellman selvitti hegeliläisellä maneerilla: organismi on idean ilmentymä. Hänen perusajatuksenaan oli, että filosofia oli epärehellistä ja luonnontutkimus kevytmielistä. Snellmanin mielestä Hegel oli hyvässä uskossa lähtenyt maaorganismista ja geologisesta prosessista. Filosofin seuraajat eivät olleet kiinnittäneet huomiota luonnontutkimukseen.

Snellmanin johdattelu lähti pitkältä, metafyysisestä ajatteluopista, jonka mukaan luonnontieteilijät olivat riisuneet ideoilta kaiken todellisuuden. Snellman moitti Hegeliä ja Schellingiä siitä, että he olivat kiinnittäneet liian vähän huomiota luonnontutkimukseen ja väheksyneet kysymystä alkuperäisestä syntymisestä. Kosmogonian jäljet olivat pelottaneet filosofeja, jotka salaa olivat ajatelleet, että maapallo oli ollut aina olemassa. Hänen väitteensä oli, että filosofia edistyy yhtä paljon kokemuksen kuin järjen avulla. Snellmanin suppea esitys kehitti aineen ja hengen keskinäistä suhdetta samaan suuntaan, mutta yksityiskohtaisemmin kuin Persoonallisuuden idea.226

Teos on kirjoitettu kuivahkoon abstraktiin tyyliin – mutta elävällä latinalla. Monet muut ajan hegeliläiset väitöskirjat (F. Collan, R. E. Lagus, C. I. Qvist ja J. R. Tengström) operoivat enemmän tai vähemmän vakiintuneilla filosofisilla termeillä. Vaikka Snellman ei tehnyt tästä poikkeusta, hän erosi muista lauseiden nasevuudessa, kun hän pyrki kielelliseen ja ajatukselliseen selkeyteen. Tyylinsä puolesta Snellman näyttää olevan latinankielisessä väitöskirjatraditiossa täysin oman tiensä kulkija. Kun Snellman vaati pedagogina ”lyhyyttä, yksinkertaisuutta, selvyyttä ja selkeyttä”, hän noudatti opetuksiaan myös omassa ilmaisussaan.227

Snellmanin ansiot latinan kielessä tulevat esiin väitöstilaisuuden alkuluennon huolellisessa viimeistelyssä. Korjaukset osoittavat, että hän hallitsi latinansa loistavasti: parin sivun pituisessa tekstissä on vaihdettu sanoja tai sanajärjestystä, useita kohtia on lievennetty tai kärjistetty jollain pikku sanalla. Tästä huolimatta Snellman totesi: ”Seuraten tapaa meidän on tunnustettava, että olemme käyttäneet väkinäisesti kieltä, joka on roomalaisilla kirjailijoilla todella selkeää ja merkittävää, mutta suussamme ajan ja paikan arvoista.” Tässä on kysymys itsensä retorisesta vähättelystä kuulijoiden suopeuden herättämiseksi, koska Snellmanin painettu latina oli niin harvoin virheellistä.228

Teos ei valmistunut helposti painokuntoon. Elokuun 14. päivänä Snellman lähetti väitöskirjan alkuosan professori Wilhelm Gabriel Lagukselle painatusluvan hankkimista varten. Loppuosan hän lupasi 28.8. mennessä.²²⁹ Snellman oli viime tingassa huomannut virheitä käsikirjoituksessa ja hätäisesti pyytänyt Cygnaeusta hakemaan käsikirjoitusta painosta pois niin paljon kuin latomista haittaamatta pystyi. Yksin tarkistaminen ei kuitenkaan onnistuisi, joten ystävän piti hankkia apua kauniilla puheilla tai rahalla. Lopuksi hän pyysi ystäväänsä huolehtimaan, että kirja valmistui 10.9. mennessä, muuten ”olet sulkenut minut paratiisin porttien ulkopuolelle”. Jokainen kieli- ja painovirhe olisi kompastus matkalla sinne. Snellman oli koko ajan hyvin levoton ja pyysi Cygnaeusta raportoimaan asioiden sujumisesta.²³⁰

Snellmanin ahdistusta lisäsi, että eristäytyessään tieteelliseen kirjoittamiseen hän oli laiminlyönyt lähiomaisiaan. Snellmanin puristaessa väitöskirjaansa valmiiksi hänen oma isänsä luuli hänen matkustaneen kesäksi ulkomaille, koska hänestä ei ollut kuulunut mitään. Isä lohdutti kuitenkin poikaansa, että hän menisi tyytyväisenä hautaan tietäessään, että poika oli toiminut todellisen ihmisyyden hyväksi.²³¹ Lanko Johan August von Essen kirjoitti Kepon tilaltaan, että isää loukkasi kovasti se, kun mitään ei ollut kuulunut, vaikka ”ukko on odottanut, lakannut odottamasta ja taas alkanut odottaa”.²³²

Jeanette-vaimo puolestaan syytti itseään, ettei ymmärtänyt miestään paremmin. Hän vakuutti Helsinkiin väittelemään lähteneelle miehelleen, ettei kysymys ollut välinpitämättömyydestä vaan voimien puutteesta toimia kuten olisi mieluista: ”Minä jätän nyt kaiken Luojan käsiin, hän ohjaa kyllä kaiken parhain päin, äläkä sinäkään enää sureksi, vaan luota Jumalan apuun.”²³³

Snellman saapui Helsinkiin torstai-iltana 14.9. väitöstilaisuutta varten ja asettui asumaan ystävänsä, vuorimestari Fredrik Tengströmin luo. Seuraavana päivänä hän teki pakolliset kumarruskäynnit kenraalikuvernöörin, sijaiskanslerin ja muiden tärkeiden henkilöiden luokse. Etukäteen hän oli aprikoinut heidän vastaanottonsa sävyä, mutta jälkikäteen tuntui, että hänellä oli hyvä mahdollisuus virkaan.²³⁴ Väitöstilaisuus oli 27.9.1848. Kustoksena toiminut professori Grot kertoi, että paikalla oli massoittain kuulijoita.²³⁵

Väitöksen aluksi Snellman piti laatimansa latinankielisen rukouksen: ”Pyhä Jumala, joka ohjaat ihmisten sydämiä totuuden katsastamisessa ja rehellisyyden vaalimisessa, auta meitä kaikkia, ettemme käännä oikeaa ja rehellistä harkintaamme vastakohdakseen! Suojele armostasi hyvin rakasta isänmaatamme! Pidä terveenä Kunnianrvoisa Keisarimme, vallanperijä ja koko Keisarillinen perhe! Ohjaa tätä yliopistoa totuutta todistavalla hengelläsi, ohjaa opettajia ja opiskelijoita, niin että kaikki mielessään pyrkivät vilpittömästi tavoittelemaan totuutta ja hyvettä. Elettyään elämänsä he kuolkoot Sinua kohtaan kiitollisin mielin, itse jälkipolvien kiitoksien arvoisina!”236

Snellman piti lectio praecursoriansa filosofian merkityksestä akateemisissa opinnoissa. Hän lähti siitä, että jokainen, joka tunnustaa, ettei ihminen elä itseään varten, vaan ihmiskuntaa varten, varmasti mielellään sallii sydämensä täyttyä todellisella sivistyksellä ja olla sen ohjauksessa. Hän oli sitä mieltä, että filosofia johdattaa tieteitä opiskelevan todelliseen sivistykseen paremmin kuin muut oppiaineet: ”Filosofoidessaan hän tietenkin tulee oppimaan, että hänen käsityksensä maailmankaikkeudesta on todellisuudessa hengenviljelyn hedelmä, joka on kypsytetty vuosisatojen ajan.”237

Itse väitöstilaisuutta kuvasi eräs nuori ylioppilas Agathon Meurmanille: ”Snellman, sinun epäjumalasi (kunnia sinulle siitä!) väitteli keskiviikkona tavalla, etten tunne hänen vertaistaan kunniassa. Auditorio oli täpötäynnä erilaista kansaa, mukana Nordenstam (varakansleri). Vastaväittäjä Gyldén (syntipukki käskystä) meni niin pitkälle avuttomuudessaan, että auditorion nurkat raikuivat ivanaurusta. Snellmanin oli pakko lopuksi selittää, että ”oli parasta lopettaa väittely, koska ainetta ei voitu asettaa silmien eteen nähtäväksi eikä sitä muulla tavoin voitu käsittää.” Illalla Snellmanille pidettiin komeat illalliset, joille osallistui 70 henkeä. Snellman puhui isänmaan tarpeista ja kehotti lämpimän veljellisesti kaikkia uhrautumaan työhön sen hyväksi. Samassa tilaisuudessa Cygnaeus ”mestarin äänellä deklamoi pojilleen fantasioitaan”. Juhlien jälkeen Snellman, saatettiin majapaikkaansa ja hänelle laulettiin kolme kertaa Maamme-laulu. Mitään pelottavaa meteliä ei tapahtunut, koska Snellman oli erikseen pyytänyt, että kadulla ei viritettäisi mitään laulua.238

Muutamaa päivää myöhemmin 30.9.1848 väitteli kilpahakija Aminoff, jota ylioppilaat eivät voineet sietää: ankara sensori ei ollut suo-siossa.239 Nuoriso yritti tavallaan auttaa Snellmania. Kun tämä oli jättänyt hakemuksen 11.3., he olivat ilmoittaneet Meurmanille: ”Neron ihana loiste tyhmyyden mustan ja ilkeän mustetahran (=Aminoff) yli tekee tämän pienen tosiasian niin kauniiksi, niin kohottavan rattoisaksi, kuin on aamuruskon nousu paksun, turruttaneen yön jälkeen. Hän on hakeva, mutta tuleeko saamaan, se on vielä unelmien maailmassa.” Väitöspäivänä ylioppilaat osoittivat mieltään ”kuivaa setää” kohtaan jäämällä ilman ennakkosopimusta pois väitöstilaisuudesta. Aminoff paisutti jutun suureksi: ”Hän on huutanut liittoutumisesta, salakapinasta ja muusta samanlaisesta, uhaten esittää asian konsistorille. Tehköön sen! Ei kukaan estä myöskään ylioppilaiden kyllästymistä hänen tarjoamaansa rihkamaan.” Veikkaus oli, että ”suosikkijärjestelmä ei häpeä skandaalia”.240

Aminoff oli aikoinaan kuulunut Lauantaiseuraan. Hän oli ansiokas pedagogi, mutta tiedemiehenä vähäpätöinen. Kilpailijastaan Snellman totesi lyhyesti: ”enemmän virka-ansioita joita lain mukaan ei oteta huomioon, mutta hänellä on myös se ansio, että hän on kirjailijana rajoittunut akateemisiin väitöskirjoihin ja sensorina pakottanut toisia samaan pidättyväisyyteen.” 241

Molempien väitöskirjat hyväksyttiin tiedekunnan kokouksessa 30.9.1848. Konsistori joutui omassa istunnossaan 14.10.1848 vaikeaan tilanteeseen. Grotin päätös oli erityisen vaikea väitöstilaisuuksien jälkeen. Hän ei ollut kyennyt ratkaisemaan asiaa, mutta näytti siltä, että hän aikoi äänestää Snellmania. Se oli turvallisinta, koska häntä ei mahdollisesti kuitenkaan nimitettäisi ja näin Grot itse ei pilaisi mainettaan opiskelijoiden silmissä.242

Samalla logiikalla näytti toimivan suurin osa professoreista: Snellmanin asetti ensimmäiselle sijalle 14 professoria, joukossa myös vanhat kiistakumppanit Laurell ja Linsén. Kolme professoria, Ursin, Lagus ja Blomqvist pistivät Aminoffin ensimmäiselle sijalle. Koska monilla professoreilla oli kytkentöjä hegeliläiseen maailmaan, ehdokasasettelukeskustelusta tuli samalla pesänselvitys tämän vallitsevan paradigman suhteen. Yliopisto haki tässä tutkimuksellista ja opetuksellista päälinjausta mutta ennen kaikkea jokainen professori erikseen teki tiliä lähimenneisyytensä filosofisesta näkemyksestään.243

Ennen kuin varsinaisesta ehdokasasettelusta päästiin keskustelemaan, professori Laurell halusi selvittää, oliko hän poleemisesti jäävi arvioimaan Snellmanin pätevyyttä, koska hän ei hyväksynyt sitä totuutta, mikä oli väittelijöiden filosofisten periaatteiden takana. Toisaalta Laurellin tulkinnan mukaan nuorhegeliläisiin laskettava Snellman oli julkisesti julistanut Laurellin hegeliläisyyden vastustajaksi. Professori Arppe oli sitä mieltä, että oikeudenkäymiskaaren mukaan Laurell ei ollut jäävi käsittelemään asiaa. Tähän mielipiteeseen yhtyivät Woldstedt, Palmén, Lille, Törnroth, Geitlin, af Schultén, Lagus ja Rein. Gyldénin mukaan hän oli jäävi, mihin yhtyivät Grot, Laurell ja Ilmoni. Kahdeksalla äänellä kolmea vastaan Laurell saattoi osallistua asian käsittelyyn.

Seuraavaksi konsistori käsitteli hakijoiden kelpoisuutta hakea professuuria. Kysymykseksi nousi Snellmanin puuttuva lisensiaatintutkinto tohtorinväitöksineen.244 Arppen mukaan Aminoffilla oli statuuttien pykälän 210 mukaan ja Snellmanilla pykälän 212 mukaan oikeus hakea virkaa. Vaikka Snellmanilla ei ollut pykälän 210 mukaista oppiarvoa (tohtori) hän korvasi puutteen näyttävällä filosofin urallaan. Tätä mieltä olivat myös Schauman, Gyldén, Woldstedt, Palmén, Grot, Lille, Törnroth, Lagus ja Rein. Kirjallisessa puheenvuorossaan Laurell protestoi ja kiinnitti huomiota pykälän 212 ilmaukseen, jonka mukaan hakijan filosofisen tuotannon täytyy olla ”allmänt känd för sann vetenskapligt kunskap”. Hänen mielestään nuorhegeliläinen tuotanto ei ollut tässä asemassa. Siksi hakijoiden tuotanto ei täyttänyt asetettuja kriteerejä. Muun tuotannon ja suoritettujen tutkintojen perusteella hän katsoi Snellmanin ja Aminoffin olevan oikeutettuja hakemaan virkaa. Laurell jätettiin yksin eriävine mielipiteineen. Ursin jätti myös pitkän kirjallisen lausunnon, jossa hän viittasi lisensiaatin- ja tohtorintutkintojen suorittamisen mahdollisuuteen tiedekunnassa. Sitä vastoin Snellman oli hankkinut ”litterär celebritet” julkaisemalla töitä filosofian alalta. Keskustelun tuloksena molemmat julistettiin kelvollisiksi.

Kolmas keskustelu käytiin väitöskirjojen laadusta. Laurell esitti, että Snellmanin ja Aminoffin filosofinen suuntautuminen ei taannut monipuolista tieteellistä opetusta. Tämän jälkeen professorit asettivat hakijat paremmuusjärjestykseen. Lausunnot annettiin pitkissä kirjallisissa perusteluissa.

Kemian uusi professori Adolf Edvard Arppe perusteli mielipiteensä pykälällä 214, jonka mukaan hakijan paremmuuden ratkaisi vain taitavuus, ei mikään muu kriteeri. Tämän mukaisesti hänen mielestään ensimmäinen ehdokassija kuului kiistatta Snellmanille. Hän oli yksi maan tuotteliaimmasta kirjoittajista, jonka epätavallisista spekulaatiokyvyistä todistivat hänen lahjakkaat teoksensa. Hänen saksankielinen teoksensa Persoonallisuuden idea oli tuottanut hänelle sijan filosofian historiassa. Dosenttiaikanaan hän oli innostanut nuorisoa tutkimukseen.

Käytännöllisen teologian vastanimitetty professori Frans Ludvig Schauman viittasi siihen, että taitavuutta ei voi mitata virkavuosilla. Snellmanin kirjallinen tuotanto Aminoffiin nähden oli huomattavasti suurempi. Snellmanin terävyyttä ja itsenäisyyttä todistava ruotsin- ja saksankielinen tuotanto ei Schaumanin mukaan ollut tuonut hänelle arvostettua nimeä ainoastaan kotimaassa vaan myös ulkomailla. Tämän todistuksena hän esitteli suuren määrän kehuvia arvosteluja tieteellisistä aikakauskirjoista. Ruotsista hän esitteli ”Studier, Kritiker och Notiser”-, ”Frey”- ja ”Upsala Intelligensblad” -lehtien arvioita, jotka loivat kuvan erinomaisesta tiedemiehestä. Hänen mukaansa Snellman ei Ruotsissa ainoastaan osallistunut päivän keskusteluun vaan myös uudisti filosofian tutkimusta Tukholmassa ja Upsalassa. Saksassa Persoonallisuuden idea sai Michelet’n nostamaan Snellmanin Marheineken, Rosenkranzin, Göschelin ja Geblerin rinnalle.

Schauman muistutti, että jopa hänen kritisoijansa Reiff ja Mertz tunnustivat Snellmanin terävyyden. Lausuntonsa lopuksi hän toi esiin teologisten aikakauskirjojen arvostelut Snellmanin kristinuskon käsityksistä, kuten esimerkiksi Bernin yliopiston, sittemmin Marburgin yliopiston professorin Eduard Zellerin Theologiska Jahrbücher -julkaisussa ilmestyneen arvostelun, josta hän luki pitkiä otteita. Toinen arvostelu, jota hän referoi, oli Studier der Evangelischen Gesichtlichkeit Württembergs -julkaisusta. Näillä vakuuttavilla näytöillä Schauman asetti Snellmanin ensimmäiselle ehdokassijalle.

Tuore kreikan kirjallisuuden professori Nils Gabriel Gyldén halusi Arppen ja Schaumanin tapaan asettaa Snellmanin ensimmäiselle sijalle, mutta arvioi ehdokkaansa filosofista tuotantoa eri tapaan kuin Schauman. Hän ei voinut noteerata Schaumanin mainitsemia arvosteluja, koska ne olivat enemmän hegeliläisen koulukunnan sisäistä fraseologiaa kuin todellista näkemystä. Tieteellisen arvioinnin perustana ei voinut olla se, että piti hegelismiä korkeimpana tietoisuutena tai vallitsevana maailmanfilosofiana.

Gyldén totesi viiltävästi, että filosofiaa ei edistänyt se, että odotettiin uutta Hegeliä kuten juutalaiset uutta Messiasta. Tällä tavalla hänen mielestään hegeliaanit halusivat nousta vielä korkeammalle, absoluuttisenkin yläpuolelle, viettämään todellista jumalelämää, jossa he sulautuisivat täydelliseen ideaan ja jättäisivät tavalliset kuolevaiset kärsimään vastakohtaisuuksista ja ristiriidoista. Yliopistofilosofian pelastamiseksi Gyldén halusi muistuttaa, että hegeliläinen filosofia ei ollut enää hallitseva suuntaus; se ei ollut menettänyt positiivista vaikutusta ainoastaan uskontoon, taiteeseen ja elämään vaan myös itse filosofiaan. Hegelismin vaihetta ihmiskunnan kulttuurihistoriassa arvioitaessa sitä voitiin verrata varoittavaan majakkaan ajatusten äärettömällä merellä. Tulevaisuuden filosofian tuli irrottautua Hegelin vaikutuksesta. Hegelin kanssa samaan joukkoon hänen mielestään kuuluivat Kant, Fichte ja Schelling, jotka olivat yrittäneet ällistyttää maailmaa korkealla kirjaviisaudellaan. Gyldén ei tuntenut Snellmanin tuotantoa riittävästi mutta oli varma, että hegeliläisessä koulukunnassa oli paljon liikkumatilaa, jossa hän oli erinomaisesti kunnostautunut.

Tähtitieteen professori Fredrik Woldstedt yhtyi siihen mitä Schauman oli sanonut. Palmén yhtyi Arppen ja Schaumanin kantoihin. Grot ja Lille yhtyivät Arppen kantaan mutta Gyldénin kantaan siinä, mitä hän totesi hegeliläisten arvostelujen arvosta. Törnroth yhtyi Arppen kantaan. Laurell oli samaa mieltä Gyldénin kanssa hegeliläisten arviointien arvosta mutta halusi asettaa Snellmanin ensimmäiselle ehdokassijalle, koska hän oli osoittanut tässä mielessä väitöskirjassaan enemmän itsenäisyyttä kuin Aminoff. Lisäksi se oli selkeä esitys. Geitlin ja Ilmoni olivat samaa mieltä Arppen kanssa, mutta halusivat korostaa lisäksi sitä, miten syvästi Snellman kirjailijana ja opettajana oli vaikuttanut isänmaan kirjallisuuteen. Matematiikan professori Nathanael Gerhard af Schulténin mukaan väitöskirjojen perusteella hakijat olivat tasaväkisiä, mutta aikaisemman tuotannon perusteella Snellman oli asetettava ensimmäiselle sijalle.

Anatomian ja fysiologian professorina vuodesta 1825 ja rehtorina 1839–1845 toiminut Nils Gabriel Ursin vapautti Snellmanin siitä, että hänellä ei ollut pykälän 210 edellyttämää oppiarvoa. Samalla lailla hän vapautti Aminoffin pykälän 214 edellytyksestä ja asetti hänet ensimmäiselle sijalle. Yleisen oikeuden professori vuodesta 1823 ollut Wilhelm Gabriel Lagus nosti esiin periaatteen Salus Academie lex suprema ecto. Sen mukaisesti Aminoffin taidot olivat yhtä perusteelliset kuin laajatkin. Hänen ahkeruutensa ja omistautumisensa vastasi yliopiston opettajan velvollisuuksia. Koska hän ei ole enempää kuin 50-vuotias ja oli ollut 17 vuotta yliopiston opettajana ja olisi ansainnut professuurin jo 1838, Lagus asetti hänet ensimmäiselle sijalle. Rehtori Gabriel Rein tunnusti Aminoffin pätevyyden mutta pykälän 214 mukaan päätyi Arppen ja Schaumanin esityksestä antamaan Snellmanille ensimmäisen sijan hänen tieteellisesti laajan kirjallisen toimintansa vuoksi. Linsénin ja Blomqvistin äänet päätettiin kommuniseerata eli lausunto haettiin poissaolevilta jäseniltä. Linsén kannatti Snellmania, Blomqvist Aminoffia. Cygnaeuk-sen mukaan Linsén todisti viimeiseen asti epäjohdonmukaisuuttaan edesottamuksissaan antaessaan äänensä Snellmanille.245

Tässä poliittisesti herkässä tilanteessa Snellman sai odottamattoman suuren äänivyöryn. Se ei kuitenkaan ollut kovin yllättävää, koska ratkaisu riippui yksinomaan keisarista. Näin jokainen saattoi turvallisesti puhua konsistorissa suunsa puhtaaksi ja pelata omaa peliään, koska ratkaisu ei riippunut omasta äänestä. Kukin saattoi varmistaa kannatuksensa opiskelijoiden keskuudessa. Snellman sai murskavoiton, mutta mielipiteet jakoivat konsistorin jäsenet selvästi kolmeen ryhmään. Yhdentoista professorin ryhmä Arppen johdolla piti Snellmanin asettamista etusijalle yliopiston etuna. Tämä hakija oli persoonallisesti innostava ja herättävä ja kansainvälisesti hänen tieteelliset kykynsä olivat tunnustaneet vastustajatkin. Kannanotto uushegeliläisyyden asemasta yliopistossa ei ollut tärkeää.

Neljän professorin ryhmä Laurellin ja Gyldénin johdolla asetti Snellmanin etusijalle hänen tieteellisten ansioidensa ja tuottavuutensa takia, mutta tieteellisiä ansioita pidettiin ohimenevinä ja hegeliläisyyden aseman toivottiin pian murenevan Suomessa. Kolmen professorin ryhmälle hegeliläisyys oli sivu-ansio ja Aminoff haluttiin nostaa virka-ansioilla johtoon. Hänen luonteenominaisuuksiensa ja selkeän esitystapansa kiittäminen läheni hymistelyä. Valituksessaan Aminoff murehti omien opetus-ansioidensa sivuuttamista ja väitti Snellmanin raskaiden ja vaikeatajuisten teosten merkitystä nuorisolle pienemmäksi kuin mitä päältä katsoen näytti.246

Ursinin, Laguksen ja Blomqvistin asennoituminen ei ollut yllätys, koska konsistorin vanhimpina jäseninä he eivät olleet unohtaneet Snellmanin uhmakasta käytöstä konsistoria kohtaan 1830-luvulla, kun hänet erotettiin dosentuurista. Henkilökohtaiset antipatiat olivat ylittämättömiä. Aminoffin ystäviin lukeutuneen Blomqvistin kuolemansairaana antamassa lausunnossa näyttäytyi Snellmanin todellinen vihamies. Katkeruus juontui siitä, että Snellman oli Spanska Fluganissa arvostellut hänen toimittamaansa virallista lehteä ja Saimassa syyttänyt häntä Runebergin Kuningas Fjalarin arvostelematta jättämisestä. Blomqvist oli kärsinyt näistä hyökkäyksistä niin kovasti, että oli koettanut hakeutua jopa kirkollistoimituskuntaan pois Snellmanin tieltä.247

Professorinimityksen ratkeamista Pietarissa Snellmanin kannalta oikeudenmukaisesti vaikeutti se, että Litteraturbladin takia hänen kimpussaan oli jatkuvasti kuvernööri Ramsay, joka lähetti säännöllisesti raportteja Snellmanin kirjoituksista Pietariin. Snellman oli varma, että hän kirjoitti lehden olevan ”Snellmanin johtama poliittinen klubi”. Snellmanin mukaan Pietariin oli lähetetty kuvernöörin tyhmyyttään lehdestä poistamia artikkeleita ja ohimennen kuultuja lausahduksia, joita tiedonantajat olivat urkkineet soluttautuneena Snellmanin jokapäiväiseen seurapiiriin. Sydämistynyt Snellman oletti hänen lähettävän valheita, joita kuvernööri matalamielisyydessään kasasi kokoon. Hän nimitteli kuvernööriä täiksi, joka vaikutti hänen kohtaloonsa täällä ”Takapajulassa”. Snellman kokosi kaikki nämä naurettavuudet raporttiin, jonka hän toivoi Cygnaeuksen toimittavan luotettavaa tietä Armfeltille Pietariin, esimerkiksi valtiosihteeriviraston luottovirkamiesten Langenskiöldin tai Walleenin kautta.248

Snellman oli arveluissaan oikeassa. Kun hän oli tilannut väitöskirjan painatustyön Frenckeliltä 20.8., kahta päivää aikaisemmin kenraalikuvernööri Menšikov oli kirjoittanut Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothenille. Vallankumouksen pelossa ja Snellmanin herätyshuudon sitkeästi jatkuessa hän julisti: ”Tämä yksilö on kommunisti.” Vahvistamattomien tietojen mukaan Snellman agitoi edelleen, mistä hän halusi ystäväänsä varoittaa.249 Menšikov seurasi Litteraturbladin kirjoittelua tarkasti ja totesi senkin kiihottavan ylioppilasnuorisoa radikalismiin. Hän näki edelleen Snellmanin vähäpätöisten otsikoiden alla ”yrittävän vähentää voimassa olevien laitosten hyötyä”. Snellman kritisoi hänen mielestään yliopistoa passiivisuudesta ja ”selvästi sekoittaa sivistyksen aatteet vallankumouksen ylistelyyn”.250

Epäluulot istuivat syvällä. Saiman kirjoitukset kaiversivat edelleen, kun saman vuoden lopulla von Kothen kirjoitti, että ”jos jokin on vahingoittanut maatamme niin varmaankin hän joka kyseenalaistaa kaiken mahdollisen ja on tällä linjalla synnyttänyt jäljittelijöitä jotka ilman kykyjä asettuvat esteeksi kaikelle hyvälle, mikä hallinnollisesti saataisiin aikaiseksi ilman suurta meteliä”.251

Cygnaeuksen vastaanotettua Snellmanin laatiman aineiston Pietariin lähetettäväksi hän ei ollut varma raportin esittämisestä juuri, kun professuurinimitys oli meneillään. Hänen mielestään ”hengeltään ja voimaltaan sellainen teksti kuin se osaksi on, saisi heikkoon astiaan viskattuna aikaan hirmuisen käymisen – joka aiheutuisi kauhistumisesta”. Hän ei halunnut ottaa omalle vastuulleen tällaista hämminkiä vaan antoi sen miehelle, joka osasi arvioida sopivan tilanteen. Tällä hän tarkoitti Anders Reinhold -veljeään, valtiosihteeriviraston apulaistoimitussihteeriä. Cygnaeus suositteli Snellmanille pistäytymistä Pietarissa, jossa vartin keskustelu sopivan henkilön kanssa sammuttaisi vuosien juoruilun huhumyllyn ja paljastaisi sen ilkeämieliseksi suunpieksännäksi. Cygnaeus kehotti ystäväänsä: ”Valitse nyt tässä tienhaarassa, reipas Herakles, lähdetkö myyntitiskille – – vievälle kaidalle polulle vai konsistorin vihreän neuvottelupöydän ääreen johtavalle leveälle valtatielle.”252

Snellman kieltäytyi noudattamasta tätä neuvoa, koska piti hänen rohkaisukseen esitettyjä seikkoja sellaisinaan sopivina ohjeiksi jokaiselle yksinkertaiselle onnenonkijalle. ”Jokainen asioiden edistämisen tie, johon viittaamaankaan laki on liian hieno, on lainvastainen tie.” Aluksi hänen puolestaan asia oli saanut edetä omaa rataansa, eikä asia ollut häirinnyt häntä välillä ollenkaan. Konsistorin äänestyspäätös ylitti odotukset ja viittasi todennäköiseen menestykseen. Nyt kun tilanne näytti taas kääntyneen, Snellman ajatteli: ”painukoon se ihanuus h-ttiin.” Hänen uskonsa menestykseen ei ollut kuitenkaan niin luja, että hän voisi erota jo etukäteen. Snellman ilmoitti murehtivansa maailman asioita enemmän kuin omiaan.

Cygnaeukselle hän ihmetteli, kykenikö historia sijoittamaan heidät myöhemmin tälle vuosisadalle ja voitiinko Suomessa havaita mitään mielenkiintoa maailman menoa kohtaan. ”Kuten nykyisin äänessä olevien pojanpojanpoikien isoisänisät nyt touhuilevat kukin omassa haudassaan peruukkejaan puuteroiden ja napsien makeisia makeisrasioistaan mekin istumme täällä omissa haudoissamme, kuolleina sen elämän kannalta, joka elää.” Tämän vuoksi haaveet professuurista katosivat helposti: ”Hauta kuin hauta, raato kuin raato.” Jos hän olisi helposti ”liikuttunut akka”, hän olisi eristäytynyt vielä enemmän. Ihmiskunnan pitäisi vaatia, että ”jokainen ihminen on kokonainen eikä esiinny elämässä saamassaan asemassa toisenlaisena kuin hän on vakaumuksellisena ihmisenä”.253

Valintamenettelyn kuviot alkoivat selvitä joulukuun alussa tarkemmin Snellmanille, kun Kellgren toimitti hänelle tietoja konsistorin lausuntojen sisällöistä. Ainoastaan af Schulténin lausunto ärsytti Snellmania valituksen harkitsemiseen asti, koska se sisälsi monia raukkamaisia, monimielisiä vihjailuja. Hän ajatteli kuitenkin, että oikaisua tuskin saisi ja olikin niin, että äänestäjät uskoivat esittäneensä asian oikein hienosti esittäessään sen oikein karkeasti. Snellman ei aikonut katkeroitua hänen tietämättömyytensä takia. Tengströmille hän sanoi olevansa tietämätön siitä, millainen tulevaisuus hänellä oli edessään. Cygnaeuksen neuvo osoitti, ettei Snellmania tarvittu tuolle paikalle. Hän ajatteli, ettei pitänyt vaatia liikoja, kun tänä aikana Suomessa oltiin vielä alhaisella tasolla. Elämä oli kulunut loppuun samassa raadannassa ja minne hän ajautuisikin, hän yritti kestää jäljellä olevan ajan. Kirjeen lopussa hän pyysi anteeksi kehnoksi muuttunutta käsialaansa.254

Näihin aikoihin Cygnaeuksen veli Pietarissa oli harkinnut saattaa Snellmanin 26.10. laatiman kirjelmän perille ministerivaltiosihteeri Armfeltille. Snellman halusi ilmoittaa kuvernööri Ramsayn väärinkäytösten ratkaisevan hänen kohtalonsa ilman Armfeltin vaikutusvaltaista sanaa hänen puolestaan. Kirjeessään Armfeltille Snellman sanoi odottavansa masentuneena päätöstä professuurista, koska se ratkaisisi oliko hänen luovuttava tieteestä ja kirjallisuudesta. Se oli ollut hänen kiinnostuksen kohteensa 37 ikävuoteen ilman virkaa, ja viimeiset kuusi vuotta hän oli kestänyt niukan leivän varassa. Snellman ei pystynyt elättämään sillä enää perhettään vaan katsoi välttämättömäksi vaihtaa sivistyksen edistämiseen tähtäävän työn aineellisesti tuottavaan ansiotyöhön. Masentavinta hänelle oli, että Kuopion kuvernööri oli ottanut tehtäväkseen ratkaista, millainen oli tieteen arvo ihmishengen jalostajana. Snellman tiesi kreivi Armfeltin suojelevan häntä sellaista henkilöä vastaan, joka tuomitsi kokonaisen elämäntyön yksittäisten virheiden takia.255

Vetoomuksista huolimatta Armfelt ja Nor-den-stam olivat kuitenkin voimattomia Menši-kovin edessä eivätkä uskaltaneet ruveta työskentelemään oman ehdokkaansa puolesta.256 Von Kothen kirjoitti samoihin aikoihin Armfeltille, että Nordenstam tulisi kutsua Pietariin, jotta asia saataisiin nopeasti ratkaistuksi. Suomessa ei voitu järjestää levottomuuksia, kun Berliinissä, Böömissä ja Unkarissa riehui kapinahenki samaan aikaan. Armfeltin vastaus 11.12.1848 osoitti, että Snellman ei voinut odottaa tukea häneltä. Kuvernööri Ramsayn vahvasta asemasta taas kertoi, että hänelle myönnettiin 21.3.1849 Pyhän Stanislauksen ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkki.257

Snellmanin ahdistusta lisäsi ystävien epärealistinen voitonvarmuus hänen menestyksestään, vaikka hän näki selvät tappion merkit ilmassa. Runeberg kirjoitti tammikuun alussa 1849 odottavansa kärsimättömänä nimitystä, joka hänen kuulemansa mukaan oli koko ajan varmempi.258 Tilanteesta ulospääsyyn Snellmanille tarjoutui tilaisuus, kun Bernhard Elis Malmström Upsalasta ilmoitti, että filosofian professori E. A. Schöder oli kuollut ja virka oli yllättäen vapautunut. Hän halusi vakuuttaa, että Snellmanin hakemus tultaisiin ottamaan vastaan mitä suurimmilla mielihyvällä. Muina hakijoina olisi tieteellisen maineensa lundilaisten kanssa riidellessä tärvellyt F. G. Afzelius sekä dosentti Ribbing ja lehtori Carlstén.259

Snellman odotti professuurin ratkeamista Suomessa vielä helmikuun puoliväliin saakka, kunnes lähetti hakemuksen Upsalaan.260 Kaksi viikkoa myöhemmin hän kirjoitti Malmströmille, että huhut väittivät hänen saaneen nimityksen mutta todennäköistä oli, että se on liukunut käsistä. Upsalan tarjous yllätti hänet suuren kiusauksen hetkellä, koska todennäköisin vaihtoehto kotimaassa olisi siirtyminen porvarilliseen ammattiin perheen toimeentulon takaamiseksi. Kirkkoherran virkaa hän ei voinut hakea; sen estäisi hänen vakaumuksensa Suomen sen hetkisissä kirkollisissa oloissa. Vaikka Upsalassa oli vähän mahdollisuuksia, hän eroaisi rehtorin virasta joka tapauksessa. Kirjoitettuaan kirjeen melkein loppuun Snellman kuitenkin huudahtaa: ”Ei, ei – viime hetkessä: vedä hakemus pois! Haluan kuolla kunniaani menettämättä.”261

Ratkaisu professuurista oli tehty Pietarissa edellisenä päivänä: Aminoff nimitettiin virkaan 23.2.1849. Nimitys ei ollut odottamaton, mutta se oli raskas pettymys maan yleiselle mielipiteelle, koska Snellmania pidettiin itseoikeutettuna virkaan. Pohjalainen osakunta oli siirtänyt inspehtorin vaaleja odottaessaan nimityksen varmistumista. Ylioppilasnuoriso katsoi Snellmanin kärsineen suuren vääryyden – väärän miehen nimittäminen loukkasi sen oikeudentunnetta. Turhautuminen purkautui äänekkäisiin mielenilmaisuihin.262 Nordestam oli sallinut Snellmanin juhlinnan väittelytilaisuuden jälkeen ja uudelleen joulukuussa, koska sen estäminen olisi hänen mielestään vain lisännyt kuopiolaisen filosofin gloriaa. Nyt nuorisoa oli vaikea pidätellä, ja pettymys kohdistui samalla vanhoihin johtajiin, koska Kumtähden kentällä pidetyn juhlan tunnelma oli jäänyt kytemään, vaikka se oli sujunutkin johtajien ohjauksessa toivotulla tavalla.263

Tieto Snellmanin häviöstä ei ollut vielä julkinen 3.3., mutta esimakua ylioppilaiden mielialoista saatiin Mathias Castrénin kotiinpaluujuhlassa, kun 300 ylioppilasta osoitti Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjan mukaan ”enemmän säädyttömyyttä ja raakuutta kuin mitä vuosikymmeniin oli nähty julkisessa tilaisuudessa”. Huipentuma oli, kun ”fennomanian murheellisen hahmon ritari”, hurjapäinen Otto Palander heitti humalapäissään punssilasinsa keisarin Nikolai I:n rintakuvalle päin naamaa ja nokesi sikarillaan sille viikset.

Tämän kohtauksen selvittely oli vielä kesken, kun vanhoillisen, kuivan ja turhantarkan Aminoffin nimittäminen Snellmanin ohi kiihdytti mielet uudelleen. Kun myötätuntoa ei voitu osoittaa Kuopiossa asuvalle Snellmanille, kokoontui 8.3. noin 150 ylioppilasta Aminoffin asunnon edustalle kissannaukujaisiin. Viidentoista minuutin pituisessa konsertissa meluttiin korvia huumaavasti kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla välineillä. Sen jälkeen joukko marssi Marseljeesia laulaen osoittamaan mieltään Snellmania vastaan äänestäneelle Ursinille ja vihatulle postinurkkijalle Wulffertille. Mielenilmauk-set jatkuivat pitkin kevättä. Savo-karjalainen osakunta peruutti vuosikokouksensa 9.3. kuten kolme muutakin osakuntaa myöhemmin: ylioppilaat halusivat viettää suruaikaa, kun heille ei suotu Snellmania opettajaksi ja johtajaksi. 264

Pohjalainen osakunta tuomitsi Palanderin riehumisen, muttei Aminoffin naukujaisia. Se haluttiin säilyttää pienenä vallankumousdemonstraationa, vähäisenä osallistumisena maanosan kuohuntaan. Nordenstam raportoi tapahtuneesta Armfeltille vasta kaksi päivää myöhemmin ja yritti luoda tapahtumasta perin idyllisen kuvan. Vaikka hän halusi luoda Pietariin käsityksen vallattomasta laulelusta, johon ei liittynyt mitään sisä- tai ulkopoliittisia sävyjä, hän harkitsi seuraavassa kotimaan käskykirjeessä poliisipatrullien varustamista kiväärein ja kovin panoksin. Tietoa meni Pietariin muutakin tietä ja Menšikov saattoi kertoa tapahtumista suoraan keisarille. Johtopäätös oli selvä: ”Wienissäkin alettiin kissannaukujaisilla.”265

Ylioppilaiden mekastaessa Helsingissä tieto ei ollut saavuttanut vielä Snellmania, joka arveli Lönnrotille nimityksen viivästymisen ennakoivan huonoa lopputulosta, mihin hän oli valmistautunut. Lisäksi hän totesi huojentuneensa peruuttaessaan hakemuksen Upsalaan. Hänen aikomuksenaan oli joka tapauksessa siirtää Litteraturbladin painatus Helsinkiin.266

Kun Snellman vihdoin sai tiedon ratkaisusta, Tengström riensi ensimmäisten joukosta lausumaan hänelle myötämielisiä ja kohottavia sanoja. Snellman oli siitä kiitollinen, koska elämä olisi raskasta ilman jalosieluisten lähimmäisten myötäelämistä. Hän puolestaan lohduttautui sillä, että ennakolta tiedetty vastoinkäyminen ei juuri painanut mieltä. Hetkellistä katkeruutta hän tunsi siitä, että jälleen kerran tuli muistutus siitä, että eletään yhteiskunnassa, jossa hyvä tahto ja uuttera työ yleisen edun palvelemiseksi eivät riitä mihinkään. Tengströmille hän halusi selvittää Upsalan hakemuksensa rivakan peruuttamisen oikean laidan, jotta huhut eivät vääntäneet asiaa epäedulliseen suuntaan. Vaikka hakuaikaa oli lisätty huhtikuuhun, Snellman oli karaistunut kestämään kiusauksen eikä muuttanut kirjojaan Upsalaan.267

Myöhemmin hän totesi Malmströmille olevansa kuin uusi ihminen peruutettuaan hakemuksen. Tämä varmasti ymmärsi muita paremmin, että miehen velvollisuus oli olla isänmaan asialla niin pahoina kuin hyvinäkin aikoina ja että tämän velvollisuuden ohittava tieteen tai totuuden palveleminen on itsekkyyden keksintöä.268

Lopulta Snellmanin korviin kiiri myös huhuja Helsingissä tapahtuneista omavaltaisuuksista ja niiden ikävistä seurauksista. Tengströmille hän iloitsi, että onneksi vahinko ei ollut suuri. Olojen vaikeutuminen oli selvä asia mutta Snellmanin mukaan tuskin oli aihetta pelätä harkitsemattomuutta niiden taholta, jotka yllyttivät. Epävarmempaa sen sijaan oli, säilyikö pakkasen läpi jokin kipinä parempien aikojen tuloon saakka. Snellmanin mukaan ”kaikki on vielä niin puolinaista ja velttoa, että karaistunut sitkeys on keskuudessamme varmastikin harvinainen Herran lahja”.269

Näissä olosuhteissa Snellman ehti toivottaa Castrénin tervetulleeksi isänmaahansa. Tutkijan kotiinpaluu aarteineen ilahdutti ystävää kovin. Yksitoista vuotta oli kulunut heidän tapaamisestaan ja sinä aikana Snellman oli ehtinyt tehdä koko urakaarensa niin ylös kuin alaskin. Castrén saattoi luottaa siihen, että Snellman oman uransa perusteella ymmärsi ja tunnusti sen arvon, minkä Castrénin levähtämätön, uhrautuva ja menestyksekäs ponnistelu ansaitsi.270 Kirje yllätti Castrénin kesken ostjakinkielisen aapisen suunnittelun. Hän kiitti vanhasta neuvosta, jonka mukaan koti on paras paikka, vaikka pitäisi tuohiliposta vettä juoda. Hänellä ei ollut harhakuvia kotimaisesta rahoituksesta, koska molempien yhteiset kokemukset osoittivat, että yliopiston rahastoja ei ollut tarkoitettu tieteen edistämiseen.271

Runeberg ei halunnut esittää valittelua siitä, miten Snellmanin asialle Helsingissä oli käynyt. Murheellisempaa hänestä oli se tylyys, jota Suomen kansalle oli onnistuttu osoittamaan, kun ”se kerrankin suorastaan ihmeellisesti on esittänyt hartaan ja innokkaan pyynnön”. Koska hän ei tiennyt vielä Upsalan hakemuksen peruuttamisesta, hän vetosi, että Snellman tekisi kaikkensa pysyäkseen Suomessa: ”Minulla ei olisi sydäntä kehottaa Sinua katkeraan kamppailuun taloudellisia huolia ja tuhatta muuta tukaluutta vastaan, mutta tämä maa on köyhä äitimme, ja sellaisen puolesta mielellään kärsiikin jostakin, jos se käy välttämättömäksi.”  Vielä kerran kirjeensä lopussa Runeberg vetosi: ”Älä hylkää Suomea, ellei tie kerta kaikkiaan nouse pystyyn. Kärsi mieluummin nälkää täällä.” Runeberg kertoi myös, että monelta taholta oli esitetty toivomuksia, että Snellman hakisi Aminoffilta vapautuvaa apulaisprofessuuria. Tieteen ja nuorison sivistämisen hyväksi voi vaikuttaa yhtä hyvin apulaisen paikalta. Askeleella olisi painava moraalinen merkitys. 272

Sanalla kun Snellman kiitti Runebergia ”kyynelsilmin ja sydän täynnä” Vänrikki Stoolista, hän totesi, että hänen mahdollisuutensa kaikkiin virkoihin olivat vähäiset. Siksi hän aikoi erota nykyisestäkin virastaan ja tulla toimeen ilman maallisia armonosoituksia. Snellman piti ratkaisua perusteltuna, koska ”on ilmeistä, että valtion julkisiin virkoihin pääsemiseksi vaaditaan ajattelutapoja ja ansioita, joita en voi omaksua enkä hankkia”. Snellman kiitti erityisesti Runebergin Fredrika-vaimoa myötämielisyyden osoituksesta ja totesi heti perään: ”Minun pikku rassukallani ei ole juuri minkäänlaista käsitystä yleisten asioiden menosta. Kuitenkin hän pitää Sinusta paljon.”273

Snellman oli ilmoittanut myös Tengströmille, ettei aikonut hakea apulaisen virkaa. Tämä muistutti kirjeessään, että kenelläkään ei ollut oikeutta ihmetellä Snellmanin haluttomuutta altistua hylkäystuomiolle, vaikka laajalle levinneen käsityksen mukaan hänen pelkäämänsä uusi vastoinkäyminen ei olisi vahingoittanut hänen mainettaan. Sitä paitsi apulaisen paikkoja ei ollut enää vapaana ja viime päivinä oli levinnyt huhuja yliopiston uudelleenjärjestelyistä, joita varten oli asetettu komitea. Tengström alkoi vähitellen toipua omasta järkytyksestään ja huokasi, miten oli kadottanut toivonsa siitä, että Snellman olisi saanut pysyä yhteiskunnan yhteisen edun palvelijana: ”Jäljellä on tyhjyys, joka muistuttaa tyhjyyttä jonkun sellaisen mentyä, joka on todella kuulunut omiin.”274

Jatkuvat levottomuudet ja mielenilmaukset johtivat siihen, että toukokuussa 1849 ei vietetty kevätjuhlaa, koska oli ”ylioppilaskunnan suruvuosi”. Tunnelma viritti myös roh-keaan yksityisyritteliäisyyteen: ylioppilas C. von Brandenburg esimerkiksi tunkeutui humalassa venäläisen kenraalitar Christianowskin seuraan kadulla ja tappeli tovereineen hänen palvelijansa kanssa eikä välittänyt lainkaan paikalle tulleesta sijaiskansleri Nordenstamista. Monet tapahtumat ärsyttivät mieliä joka taholla.275 Akateemisen vapauden loppu alkoi häämöttää todella, kun toukokuussa 1849 asetettiin komitea kreivi Mannerheimin johdolla tarkistamaan yliopiston voimassa olevia asetuksia vuodelta 1828. Tällainen oli ollut suuntaus jo monissa muissakin Euroopan maissa.276

Ylioppilasrähinöiden jatkuessa koko ajan käskemään tottuneen Kaukasuksen vuoristokansojen kesyttäjän, sijaiskansleri Nordenstamin mielestä rehtori ja kurinpitotoimikunta olivat osoittautuneet kykenemättömiksi. Hän sivuutti ne ja jopa uuden sääntökomiteankin ja hankki Pietarista kokonaan uudet määräykset kurittomien ylioppilaiden hallitsemiseksi. Voimaan tuli esimerkiksi univormupakko ylioppilaille. Vallankumouksellinen liike yhdessä kotimaan pettymyksen kanssa piti kuitenkin ylioppilaat jatkuvassa levottomuuden tilassa. Osakunnissa ja lukuyhdistyksissä seurattiin kapinaliikkeitä taantumuksen suurvalloissa Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä. Erityisen kiinnostuneita ylioppilaat olivat Puolan tapahtumista ja unkarilaisten vapaustaistelusta osoittaen oman kantansa laulamalla Marseljeesia Helsingin kaduilla. Kun unkarilaiset kukistettiin syksyllä 1849 ja kapina päättyi Itävallan voittoon ja unkarilaisten verivirtoihin, ylioppilaat tunsivat, että ”kaikki meidän rohkeasti rakentamamme pilvilinnat olivat muuttuneet savuaviksi raunioiksi”. August Schauman kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kaamea on viime vuosi ollut meille. Saarretaan ja kuristetaan kaikilla tahoilla ja joka päivä. Nordenstam raivoaa.”277

Koettaessaan hallita vuoden 1849 ylioppilaslevottomuuksia pohjalaisten kuraattori Cygnaeus oli valinnut sovittelulinjan, mutta se ei tyydyttänyt osakuntalaisia. Loppujen lopuksi osakunnan laillisuusrintama sanoi Cygnaeukselle suoraan, että hän oli esiintynyt puoluepoliitikkona ja antanut Nordenstamin hallita osakuntaa ja ylioppilaskuntaa. Suomen historian ikuinen ongelma nousi esille: miten Venäjän kantaan oli suhtauduttava. Cygnaeus, joka oli kasvanut isänsä, piispa Zachris Cygnaeuksen vaikutuspiirissä ja oleskellut pitkiä aikoja Pietarissa korkeiden arvohenkilöiden seurassa ja asettunut ministerivaltiosihteerin neuvonantajaksi, oli kasvanut lojaliteettiajatteluun. Hänen mielestään Suomen asemaa ei pitänyt horjuttaa poliittisilla mielenosoituksilla. Näihin aikoihin 43-vuotias Cygnaeus edusti Turun traditiota ja Schellingin harmonisen yliopisto- ja yhteiskuntakäsityksen miehiä. 1840-luvun nuoriso hahmotti asiat toisin: he tunnustivat Snellmanin edustaman dynaamisen ja dialektisen toiminnan, jolle uskontokritiikkikään ei ollut vieras. Siksi Cygnaeuksen erottaminen oli parlamentaarinen eikä vallankumouksellinen toimenpide.278 Tällä tavalla Snellmanin viimeinen avoin tukija joutui jättämään Snellmanin yksin jatkamaan suoraa taistelua. 

196                        R. R. Palmer, Uuden ajan maailmanhistoria II. Helsinki 1966, 203–207.

197                        Juhani Paasivirta, Suomi ja Eurooppa. Autonomiakausi ja kansainväliset kriisit 1808–1914. Helsinki 1978, 139–142 ja Marko Sjöblom, Rukouspäiväjulistukset ja suomalainen sääty-yhteiskunta vuosina 1809–1859. Teoksessa Sääty-yhteiskunnasta Ahtisaareen. Artikkeleita hallinnosta ja sen historiasta. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 21. Helsinki 1995, 235 sekä Tapani Vuorela, Taantumuksesta uudistuksiin 1825–1868. Opetusministeriön historia II. Helsinki 1980, 24–26 ja 214–215.

198                        August Schauman, Kuudelta vuosikymmeneltä I. Helsinki 1963, 300–301. Ks. myös Klinge 1978, 148 ja Castrén 1945, 300–315.

199                        Klinge 1989, 188.

200                        Hakemus professuuria varten 11.3.1848. KT 11, 42–44.

201                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 26.11.1847. KT 10, 339.

202                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 11.12.1847. KT 10, 380.

203                        Kirjekonsepti Johan Jacob Tengströmiltä 1847. KT 10, 382–383.

204                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 1.1.1848. KT 10, 390–394.

205                        ”Niin kului vuodet nopeaan”, runo Johanna Lovisa Snellmanin 20-vuotissyntymäpäivänä 14.1.1848. KT 10, 394–395.

206                        Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 18.1.1848. KT 10, 395–398.

207                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 6.3.1848. KT 11, 39–42.

208                        Kirje Johan Jacob Tensgtrömiltä 18.3.1848. KT 11, 44-47.

209                        Kirje Alexander Ferdinand Boreniukselle 20.3.1848. KT 11, 20.3.1848.

210                        Kirje Elias Lönnrotille 28.3.1848. KT 11, 48–50.

211                        Litteraturblad maaliskuu 1848:3. Sanomalehtikatsaus. KT 11, 27–28.

212                        Kirje Elias Lönnrotille 28.3.1848. KT 11, 48–50.

213                        Litteraturblad huhtikuu 1848:4. Sanomalehtikatsaus. KT 11, 62–63.

214                        Kirje Elias Lönnrotille 9.5.1848. KT 11, 153–154.

215                        Nurmio 1847, 162–166.

216                        Paasivirta 1978, 146–147. Ks. Kenraalikuvernöörin salaiset aktit 1848–1865:266.

217                        Matti Klinge, Turun ajoista 1840-luvun aktivismiin. Ylioppilaskunnan historia 1828–1852 I. Helsinki 1978,  150–151. Ks. myös Vasenius 1919 (III), 312–313. Mikko Juva ei väitöskirjassaan anna tilanteesta tarkkaa kuvaa, koska referoi ainoastaan Topeliuksen artikkelin alkuosaa ja luo hänestä sillä tavalla maltillisen ylioppilasjohtajan. Ks. Mikko Juva, Suomen sivistyneistö uskonnollisen vapaamielisyyden murroksessa 1848–1869. Helsinki 1950, 1950, 77.

218                        Matti Klinge, Murroksen vuosikymmen. Teoksessa Helsingin yliopisto 1640–1990 II: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Helsinki 1989. 1989, 188–190. Tilannetta auttoi se, että valtiosihteerinvirastossa Pietarissa työskenteli hänen veljensä Reinhold Cygnaeus, jonka kautta viestit liikkuivat hyvin.

219                        Johan Mauritz Nordenstam Alexander Armfeltille 22.4.1848. Armfeltin kokoelma II. Kansallisarkisto.

220                        Klinge 1978, 153–159; Klinge 1989, 190–193; Schauman 1967, 301–307; Grot 1915 (II), 290–296. ks. myös Uusmaalaisen osakunnan pöytäkirja 2.5., 4.5, 9.5 ja 11.5.1848. ks. Cygnaeuksen äänen murtumisesta Marta Hirn 1959, 82.

221                        Suomennos kokoelmasta ”Z. Topeliuksen runoja, 1898”. Ref. Schauman 1967, 305–306. Paasivirta osoittaa Topeliuksen virheellisesti takakireyden tulkiksi, koska referoi kronologisesti Topeliuksen osakunnasta erottamiseen johtanutta lehtikirjoitusta Floran päivän juhlan jälkeen, vaikka Topeliuksen kirjoituksissa oli aivan eri sävy tämän jälkeen. Ks. Paasivirta 1978, 150.

222                        Klinge 1978, 154 ja 159.

223                        Fredrik Cygnaeukselle 29.7.1848. KT 11, 213–217. Paasivirta (1978, 154) referoi Snellmanin lauseen virheellisesti. Snellman ei sano ”poikkeuksellinen” mutta kuvailee asian niin.” Vrt. Kootut teokset XII (1931), 143–144.

224                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 31.7.1848. KT 11, 218–220.

225                        ”Hengen suhteesta aineeseen”. KT 11, 266–295.

226                        Vesa Oittisen kommentaari, SA VI:33. Arvio on tehty Snellmanin väitöstilaisuudessa käyttämän version perusteella. Ks. myös Salomaa 1968, 188–192.

227                        Erkki Sironen, J. V. Snellmanin oma ääni latinankielisessä akateemisessa traditiossa. Teoksessa Käännetty Snellman. Suomentajien syväsukelluksia J. V. Snellmanin elämään ja toimintaan. Toim. Raimo Savolainen & Sari Linnavalli & Jorma Selovuori. Snellman instituutin C-sarja nro 6. Kuopio 2002, 52–53.

228                        Sironen 2002, 57–58. Ks. Snellmanin alkuperäiskäsikirjoitus, SA VI:141.

229                        Kirje Wilhelm Gabriel Lagukselle 14.8.1848. KT 11, 229.

230                        Kirje Fredrik Cygnaeukselle 14.8. 1848. KT 11, 229.

231                        Kirje Christian Henrik Snellmanilta 7.9.1848. KT 11, 256–257.

232                        Kirje Otto von Esseniltä 7.9.1848. KT 11, 257.

233                        Kirje Jeanette Snellmanilta 12.9. 1848. KT I1, 257-258.

234                        Kirje Jeanette Snellmanille 16.9. 1848. KT 11, 259.

235                        J. Grot P. Plentjanoville 17.9.1848, II:317.

236                        Rukous väitöksessä 27.9.1848. KT 11, 263.

237                        Lectio Praecursoria 27.9.1848. KT 11, 264–266. Ks. Vesa Oittisen kommentaari, SA VI:141.

238                        Paavo Virkkunen, Agathon Meurman. Henkilö ja elämätyö I:1826–1855. Helsinki 1935, 223–224 ja J. E. Salomaa, J. V. Snellman. Elämä ja filosofia. Helsinki 1944, 192. Meurmanin kirjeenvaihtotovereita olivat Antero Warelius, Karl Otto Palander, Vanja Groundström ja Karl Gustaf Wivolin. Vrt. Virkkunen 1935 (I), 216–219.

239                        J. Grot P. Plenjatnoville 20.9.1848. 1915 (II), 317.

240                        Virkkunen 1935, 222–223.

241                        Havu 1945, 195.

242                        J. Grot P. Plentjoville 20.9.1848. 1915 (II), 317.

243                        Konsistorin pöytäkirja 14.10.1848: §9. Keskushallinnon arkisto I: kansio Ca 22. Helsingin yliopiston keskusarkisto.

244                        Autio 1981, 169.

245                        Fredrik Cygnaeukselta 17.11.1848. KT 11, 319.

246                        Autio 1981, 169.

247                        Autio 1981, 170:viite 41. ks. Hugo E. Pipping 1971, 142.

248                        Kirje Fredrik Cygnaeukselle lokakuussa 1848. KT 11, 300–301.

249                        A. Menšikov C. von Kothenille 18.8.1848. von Kothenin kirjekokoelma, kansio 10. Ref. Kristiina Kalleinen, ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä. Suomen kirjallisuuden seuran toimituksia 815. Pieksämäki  2001, 215.

250                        Klinge 1989, 184.

251                        C. von Kothen  S. H. Antellille 4.11.1848. Reg. Lagerborg 1953, 65.

252                        Kirje Fredrik Cygnaeukselta 17.11.1848. KT 11, 316-317.

253                        Kirje Fredrik Cygnaeukselle 27.11.1848. KT 11, 320–324.

254                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 9.12.1848. KT 11, 379–380.

255                        Kirje Alexander Armfeltille joulukuussa 1848. KT 11, 381–382.

256                        Autio 1981, 169. Ks. Valtiosihteeriviraston nootti 1849/13. Kansallisarkisto.

257                        Pertti Hakalan kommentaari, SA VI:147.

258                        Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 4.1.1849. KT 11, 401–402.

259                        Kirje Bernhard Elis Malmströmiltä 16.1.1849. KT 11, 403.

260                        Kirje Bernhard Elis Malmströmille 13.2.1849. KT 11, 430.

261                        Kirje Bernhard Elis Malmströmille 27.2.1849. KT 11, 432–433.

262                        Salomaa 1944, 195 ja Snellman Borenius 1968, 328–329.

263                        Klinge 1978, 166.

264                        Waris 1939, 236–237. Klinge 1978, 167–168. Ks. myös Vasenius 1919 (III), 327.

265                        Klinge 1978, 170–171. Ks. Nordenstamin kirjeet 10.3. ja 17.3.1849. Armfeltin arkisto. Virallinen A. Menšikovin nootti on 28.3.1849. Ks. Armfeltin arkisto II b 15.

266                        Kirje Elias Lönnrotille 3.3.1849. KT 11, 439–440.

267                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 20.3.1849. KT 11, 442-443.

268                        Kirje Bernhard Elis Malmströmille 19.4.1849. KT 11, 449–450.

269                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 20.3.1849. KT 11, 443.

270                        Kirje Mathias Aleksander Castrénille 20.3.1849. KT 11, 444–445.

271                        Kirje Mathias Aleksander Castrénilta 4.4.1849. KT 11, 447–448.

272                        Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 21.4.1849. KT 11, 451.

273                        Kirje Johan Ludvig Runebergille 30.4.1849. KT 11, 453.

274                        Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 26.5.1849. KT 11, 496–497.

275                        Waris 1939, 237–238 ja Klinge 1978, 172. Ks. J. M. Nordenstam A. Armfeltille 24.3.1849.

276                        Waris 1939, 241.

277                        Waris 1939, 240–241.

278                        Klinge 1978, 175–178. Ks. Pohjalaisen osakunnan pöytäkirja 3.4.1849.