Heti valmistumisensa jälkeen Snellman toimi opettajana syksystä 1833 kevääseen 1836 vasta-avatussa Helsingin lyseossa Vuorikatu 22:ssa. Nervanderin sairastuttua hän oli ottanut hoitaakseen tämän tunteja jo keväällä 1831. Lyseon rehtorina toimi Axel Adolf Laurell. Opettajat olivat Lauantaiseuran kantavia voimia.201 Lista on edustava siinäkin mielessä, että opetusohjelman toteuttaminen oli täysin opettajakunnan tietojen ja taitojen varassa. Opettaminen edellytti aitoa kutsumusta, koska lyseon opetusohjelmassa triviaalikoulun ja lukion opintokurssit oli räätälöity yhdeksi kokonaisuudeksi. Pääpaino oli humanistisilla oppiaineilla, joissa klassiset kielet olivat etusijalla. Aikaa myöten uudet kielet ja luonnontieteelliset oppiaineet saivat myös tilaa.

Lyseossa oli paljon uusia aineita ja käytössä oli aineopettajajärjestelmä. 202 Mekaanisen ulkoluvun välttämiseksi yritettiin lukuaineet sijoittaa psykologisesti oppilaiden edellytyksiä vastaavaksi ja vanhat oppikirjat korvattiin tuoreemmilla.

Ruumiillinen rangaistus korvattiin arestirangaistuksella ja etupäässä koetettiin vedota oppilaiden kunnian- ja velvollisuudentuntoon. Uushumanistisena tavoitteena ei ollut ainoastaan opettaa vaan myös kasvattaa lapsia. Laurellin periaatteiden mukaan kasvatuksessa oli otettava tasapuolisesti huomioon ruumiillinen ja henkinen puoli. Näillä periaatteilla oppilaitos saavutti nopeasti suosion ja sai luottamuksen. Viiden ensimmäisen vuoden aikana koulussa opetettiin 165:tä oppilasta.203

Snellmanin aloittaessa opetustyönsä lyseos-sa syksyllä 1833 koulussa oli 13 opettajaa ja 88 oppilasta, joista 25 oli uusia. 204 Pedagogisia valmiuksia hän oli hankkinut opiskeluaikana kotiopettajana. Dosentuurin hankittuaan hän valmisti seitsemän vuoden aikana 40–50 nuorukaista ylioppilastutkintoa varten ”ylioppilastehtaassaan”. Snellmanin sitoutumista opetukseen kuvastaa eräs käsikirjoitus, jossa hän puolustaa julkista opetusta yksityistä vastaan otsikolla Julkisten opetuslaitosten paremmuudesta. Kannanotto perustuu omiin kokemuksiin julkisista kouluista ja useiden vuosien yksityisopetuksen antamisesta. Lueteltuaan yksityisopetuksen monia haittapuolia hän toteaa, miten hankalaa näissä olosuhteissa on löytää keinoja innostavalle opetukselle tai saada edes siitä kiinnostavaa, kuten esimerkiksi kieliopista.205 Snellman tiesi mistä puhui, koska hän opetti lyseossa vaikeaa ainetta, latinaa. Latinan tunteja ensimmäisen luokan 26 oppitunnista oli 10. Opetusta helpottaakseen Snellman julkaisi ensimmäisen luokan opetusta varten latinan kielen oppikirjan professori Gyldénin antamista harjoitusesimerkeistä.206 Kirja ilmestyi 10.8.1834.207

Snellmanin harjoituskirjan merkitys on suuri, koska tähän aikaan uusista oppikirjoista oli huutava pula. Teos koostui yksinomaan harjoitusesimerkeistä ja aiheeseen sopivista harjoituslauseista. Kieliopillisia selityksiä kirjassa ei ollut. Sivun alareunaan sijoitettu sanasto auttoi tulkitsemaan harjoituslauseita. Esimerkiksi adjektiivin vertailuasteita harjoiteltiin seuraavilla esimerkeillä: ”Arabialaiset hevoset ovat melko nopeita. Lapin porot ovat nopeampia” tai ”Tukholman asukkaat ovat rikkaita, Englannin kauppiaat ovat rikkaampia, velattomat ovat kaikkein rikkaimpia.” Huomiota herättää esimerkkien runsaus ja sanaston monipuolisuus. Jokaista kielioppiasiaa valaisevat latinankieliset esimerkkilauseet oli otettu ensimmäisen luokan opetusohjelmaan sisältyvistä raamatunhistorian, maantiedon kursseista sekä geometrian ja aritmetiikan alkeista.

Kirjaan sisältyy myös mielenkiintoinen kuvaus Suomesta: ”Suomi on hyvin terveellinen maa, sillä viileät pohjatuulet virkistävät ilmaa. Maan sisäosat ovat hyvin kauniita. Matalien vuorten välissä on peilikirkkaita järviä, joita varjostavat valtavan laajat metsät. Siellä voi nähdä sorjia haapoja, tummia kuusia, korkeita mäntyjä, valkoisia koivuja ja notkeita leppiä. Useimmat kaupungit ovat pieniä. Naantali on pienempi kuin Pori, joka taas on pienempi kuin Turku. Helsingissä on suurempia ja komeam-pia rakennuksia kuin muissa kaupungeissa. Asukkaat ovat vakavia, vaiteliaita, hurskaita ja hyväntahtoisia eivätkä juurikaan noudata ulkomaisia tapoja.” Harjoituskirjan loppusanoissa Snellman esittää jonkinlaiseksi opiskelun ohjenuoraksi: ”Non enim multa legenda sunt, sed multu.” (Ei pidä lukea monenlaista, vaan paljon.) Snellmanin toimittama teos toi suuren parannuksen aikaisemmin ulkolukuun perustuneeseen latinan opiskeluun. Oppikirjasta otettiin kaksi uusintapainosta. Teosta käytettiin oppikirjana vielä vuonna 1865–1866.

Koulun tavoitteena oli valmistaa opiskelijoita valtionhallinnon palvelukseen, niin siviili- kuin kirkonkin virkoihin. Kun tarkastelee lyseon matrikkelia, näyttää siltä, että suurin osa eliitin lapsista sai nauttia lauantaiseuralaisten opetuksesta, mikä todistaa jotain koulun opetuksen tasosta. Erityisen silmiinpistävää on tulevien senaattoreiden ja muiden korkeiden virkamiesten suuri määrä. Snellmanin tullessa opettajaksi koulussa olivat jo vuoden opiskelleet tulevat senaattorit Oscar Norrmén, F. R. De la Chapelle ja A. B. Weissenberg, kuten myös tulevat Suomen Pankin johtajat O. R. Frenckell ja P. A. Törnqvist. Vuonna 1833 Snellmanin ensimmäiselle luokalle tulivat kenraalinkuvernöörin kanslian tulevat johtajat C. E. Walleen ja R. I. Örn sekä tuleva senaattori C. A. T. Sederholm. Vuonna 1834 koulun aloitti tuleva senaattori A. A. Brunou ja vuonna 1835 C. G. Ehrström.208

Snellmania on luonnehdittu vaativaksi opettajaksi: ”Sen joka kerran on nähnyt Snellmanin ja kuunnellut häntä, ei ole vaikea kuvitella häntä pedagogina ja latinan opettajana: totinen, terävä, varma ja omaa ajattelua vaativa, ulkonaisesti kova, mutta sydämeltään hyvä, jopa lämmin.”209 Vastoin koulun kurituskäytäntöä Snellmanin sanotaan käyttäneen ruumiillista rangaistusta, mitä rehtori Laurell ei hyväksynyt.210

Kuitenkaan merkintöjä tällaisesta kurinpidosta ei rangaistuspäiväkirjassa ole eikä Snellmanin linja näytä poikkeavan kollegoiden antamista rangaistuksista. Vaikka vaati taitoa pitää kurissa 10–14-vuotiaat pojat, suoranaisia vallattomuuksia ei tarvinnut kitkeä, vaan ongelmana oli huolimattomuus. Esimerkiksi keväällä 1835 Snellman antoi yhteensä 23 pojalle muistutuksen huolimattomasta kääntämisestä. Pahimmassa tapauksessa hän suositteli puolen tunnin arestia. Kahta poikaa latina ei tuntunut kiinnostavan, koska he saivat muistutuksen samasta asiasta 2–3 kertaa. Kuitenkin toisesta, Carl Martinista, tuli meriluutnantti Venäjän laivastoon ja toisesta, K. B. A. Ignatiuksesta, notaari Helsingin kaupungin maistraattiin.

Pääsipä Snellman muistuttamaan huonosta käännöksestä R. I. Örniäkin, joka kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin oli järjestämässä hänelle eroa senaattorin virasta. Poikien opiskelumotivaatio kielissä oli heikoin, koska kreikan opettajan Runebergin ja venäjän opettajan A. Sitikovin nimet vilisevät rangaistuksen määrääjien listassa Snellmanin ohella.211

Snellmanin uran nopea päättyminen lyseon opettajana jätti arvailuille varaa, ja entistä arvoituksellisemmaksi sen tekevät kaksi säilynyttä kirjettä, jotka viittaavat johonkin järjestyshäiriöön ja ilmeisesti Snellmanin arvostelukyvyn pettämiseen sen hoitamisessa. Kirjeessään Snellman hätääntyneenä pyytää Laurellia menemään aamuksi kouluun pitämään kaksi tuntia hänen puolestaan, koska enää hän ei voinut mennä sinne: ”Jotta voitaisiin pelastaa edes se vähä, mitä jäljellä on, sano, ettei minua ole voitu taivutella ilmaantumaan sinne – – havaitsen sangen hyvin miten paljon pahaa olen saanut aikaan; minulla on kuitenkin tietyn tapauksen suhteen hyvä omatunto.” Toisessa lipukkeessa hän ilmoittaa: ”Alistun kaikkeen mikä harkitaan Laitoksen kannalta parhaaksi. 3. luokka oli äsken täällä ja pyysi minulta anteeksi.”212 Näyttää siltä, että Snellmanin opetustyö päättyi keväällä 1836 johonkin kiivaaseen kohtaukseen ja siitä aiheutuneeseen kurinpidolliseen ristiriitaan Laurellin kanssa. Kolme vuotta Laurellin kanssa samassa koulussa oli Snellmanille haastavaa myös tutkimuksellisesti, koska molemmat kävivät kilvoittelua hegeliläisen filosofian ja teologian välillä.

Snellman oli jättänyt pappisopinnot kesken, mutta Laurell ehti valmistua papiksi 1829. Heti seuraavana vuonna Laurell palasi dosentinväitöskirjassaan Hegeliin saamatta kuitenkaan ajatteluunsa pysyvää filosofista näkökulmaa. Hän liukuikin sitten teologiaan ja Schleiermacheriin. Laurell on todennut, että häneltä meni 10 vuotta Hegeliin ja toiset 10 vuotta siihen, että pääsi eroon hänestä.213 Snellmanin kertoman mukaan Hegelin niteet pysyivät hänen pöydällään vuosikymmeniä. Filosofiassa Laurellin ja Snellmanin ero oli suuri, mutta he löysivät toisensa paremmin koulumiehinä. Siirtyminen luetun ymmärtämiseen pelkästä mekaanisesta ulkoluvusta oli myöhemmin myös Snellmanin korostamia periaatteita. Laurellin kolme periaatetta olivat: uskonto puhuttelee, valtio suojelee ja tiede ohjaa. Tieteen tehtävä oli elävöittää opiskelua, ja opetusohjelma määräsi oppiaineiden valinnan, paikan ja käsittelytavan. Nämä periaatteet hän esitteli ensimmäisessä vuositutkinnossa pitämässään puheessaan ”Afhandlingas i uppfostringsläran”, jossa hän pohti sivistyksen käsitettä ja sivistyksen ilmenemismuotoja. Laurell kannatti ylhäältä johdettua porvarillista sivistystä, kun taas Snellmanin ajattelussa oli avainasemassa passiivisen Suomen kansan aktivoiminen hoitamaan omia asioitaan.214

Laurellin kehityksen katsotaan myöhemmin kääntyneen hegeliläisyydestä kirkollisen oikeaoppineisuuden suuntaan. Laurellin suhteet Snellmaniin kylmenivät lopullisesti 1836, kun Snellman arvioi vastaväittäjänä hänen dogmatiikan professuuria varten laatimaansa väitöskirjaa. Snellman selitti Laurellin kääntyneen itsekkäistä syistä virkauran varmistamiseksi. Laurellin kääntymys oli alkanut jo 1831 puheessa, jossa hän yritti sovittaa individualistisia ajatusaineksia hegeliläiseen kollektivismiin. Laurell ryhtyi tutkimaan Schleiermacherin ajatuksia ja luennoimaan niistä. Laurellin ajattelijan uraa sävyttää yritys yhdistää kristinusko Hegelin filosofiaan. Tällä tavalla hän kantoi Hegelistä luopumisen aihetta.215 Snellmanin kohtalo oli aivan päinvastainen: hän kantoi vankassa Hegel-harrastuksessaan kristinuskon luopumisen aihetta koko elämänsä. Koko hänen tuleva tieteellinen tuotantonsa todistaa tästä.

201 Otso Kukkonen, Kieli ja kansallisuus J. V. Snellmanin filosofiassa. Suomalainen Suomi 23. (1955), 271–272.

202 K. G. Leinberg, Helsingfors lyceum under de trettiofem första åren af dess verksamhet. Helsingfor 1866, 20. Snellmanin kollegoina olivat Backman (1833–34), A. G. Borg (1835–37), K. A. Bygdén 81834–46), F. A. Ehrström (183–3), N. A. Gyldén (1831–34), W. Heikel (1833–35), W. Heikel (1834–35), Fabian Langenskiöld (1835–36), B. O. Lille (1831–36), F. N. Melartin (1833, 35), J. J. Nervander (1831, 36), J. L. Runeberg (1831–36), H. A. Sirelius (1834–35, 41), A. Sitikoff (1832–39) ja J. E. Öhman (1835–36).

203                         Leinberg 1866, 118–123.

204                         Matti Ruuth, Koulut. Teoksessa Helsingin kaupungin historia III.2. Helsinki 1950, 453–454. Ks. myös Helsingfors Lyceum, arkistoluettelo 731:1. Ks. myös latinankoulujen uudistuspyrkimyksistä 1800-l. Kyllikki Tiensuu, Edvard Bergenheim. Toiminta koulumiehenä ja arkkipiispana vuoteen 1863. Kirkkohistoriallisia tutkimuksia 133. Helsinki 1985, 31–35.

205                         Leinberg 1966, 103.

206                         Julkisten opetuslaitosten paremmuudesta [1832], luonnos lehtikirjoitukseksi. KT 1, 70–71.

207                         ”Öfnings-exempel lämpade till latinska språkets etymologi. Helsingfors 1824”. Reijo Pitkärannan kommentaari SA I: 1.

208                         Snellman toteaa professori Gyldénin laatineen harjoitusesimerkit ja itse toimineensa julkaisijana. Ks. lehtikirjoituksessaan. Morgonbladet 5.8.1879. KT 24, 389.

209                         Helsingfors lyceum: Oppilasmatrikkeli 1831–1865, kansio Bb1. Kansallisarkisto. Ks. myös Harald Dalström, Helsingfors lycei matrikel 1831–1889. Suomen sukututkimusseuran julkaisuja XXI. Helsingfors 1953, 1–19.

210                         F. Gustafsson, Snellman Grammaticus. Tidskrift utgifven Pedagogiska Föreningen 1906.

211                         Salomaa 1944, 32–33.

212                         Helsingfors Lyceum: rangaistuspöytäkirja 1835–1836, kansio Ab1. Kansallisarkisto. Ks. Leinberg 1866: Förteckning öfver de Lycei elever, hvilka blifit till Universitetet dimitterade, 124– 132.

213                         A. A. Laurellille (1836). KT 1, 197.

214                         Kari Väyrynen, Der Prozess der Bildung und Erziehung im Finnischen Hegelianismus. Studia historica 42. Helsinki 1992, 62–63. ks. myös Th. Rein, Åbo Universitets lärdomshistoria 10. Filosofins studium vid Åbo Universitet. Helsingfors 1908, 309–312.

215                         Väyrynen 1992, 77 ja 87. Ks. kasvatusopillisista kirjoituksista tarkemmin Penttinen 1971, 20–28.