Lehtimiestoiminta

Snellmanin lehtimiesura alkoi varsinaisesti vuonna 1839 kolmena
vihkona ilmestyneestä kirjallisesta aikakauslehdestä Spanska
Flugan, joka oli yritys luoda Suomeen ”ahtaat akateemiset rajat
ylittävä keskustelufoorumi” (Savolainen 2000b, 11). Tosin jo 1830-
luvun alussa hän oli luonnostellut pari lehtiartikkelia
aikomuksenaan julkaista ne Helsingfors Morgonbladissa, mutta
hän ei lähettänyt kumpaakaan julkaistavaksi (Savolainen 2000a,
14). Jo ennen Spanska Flugania hän oli 1830-luvun lopulla
kirjoittanut kirja-arvostelun Helsingfors Morgonbladiin Fredrik
Cygnaeuksen suomalaista kaunokirjallisuutta käsittelevästä
teoksesta. Läpimurron lehtimiehenä Snellman teki
ruotsinkaudellaan toimiessaan vuoden 1839 lopulta vuoden 1842
kesään saakka Freja-lehden aputoimittajana (Savolainen 2000b,
12–14).
Snellmanin toimiminen Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina
1843B1849 seurasi välittömästi hänen filosofisen luomistyönsä
huippua. Kuopion kaudella lehtimiestyöstä muodostui koulutyön
ohella merkittävä aluevaltaus Snellmanin elämässä. Se oli
”herättäjän työtä ja vastatuulta” (Wilenius 1982b). Vuoden 1844
alusta hän alkoi toimittaa suomenkielistä, varsin kansantajuista
Maamiehen ystävää sekä ruotsinkielistä, sivistyneistölle
suunnattua Saimalehteä. Erityisesti Saiman kautta Snellman pyrki
tulkitsemaan hegeliläisen filosofian periaatteita
yhteiskunnallisessa käytännössä ja herättämään sivistyneistöä
fennomanian aatteeseen. Saima lakkautettiin 1846. Vuosina
116
1847B1849 ja 1855B1863 Snellman toimitti Litteraturblad för
allmän medborgerlig bildning kirjallisuuslehteä, aluksi
muodollisesti Elias Lönnrotin nimissä.
Sekä Saima että Litteraturblad olivat nimenomaan Snellmanin
lehtiä. Varsinkin Litteraturbladin artikkelit lähtivät usein
ajankohtaisista aiheista, mutta muotoutuivat varsin laajoiksi
katsauksiksi, jopa yleispäteviä erittelyjä sisältäviksi
pienoistutkielmiksi (Ruutu 1981, 35B36; Savolainen 2002e, 9).
Snellman sai nimityksen professorin virkaan vuoden 1856 alusta
ja keisarin korkeimmat neuvonantajat tilasivat häneltä lausuntoja
erilaisista ajankohtaisista kysymyksistä. Hänen toiminnassaan
yhdistyivät paitsi professorin, sanomalehtimiehen ja poliittisen
neuvonantajan roolit myös aviopuolison ja isän sekä B kesäkuusta
1857 lähtien B lesken ja viiden lapsen yksinhuoltajan asema ja
velvollisuudet (Savolainen 2003d, 8).
Litteraturbladlehden lakattua ilmestymästä Snellman kirjoitti
vielä useita artikkeleja Finlands Allmänna Tidning lehteen 1864B
1867 ja Morgonbladet-lehteen 1872B1881. Näissä artikkeleissa
hän ei enää tarkastellut perhekysymystä yhtä monipuolisesti kuin
varsinaisesti omissa lehdissään. Sekä Saimassa että
Litteraturbladissa Snellman toimi nimenomaan kansallisena
herättäjänä. Myös myöhemmissä kirjoituksissaan hän käsitteli
kansallisesti merkittäviä, ajankohtaisia kysymyksiä. Snellmanin
myöhempää lehtitoimintaa on eritellyt muiden muassa Landgren
(1981), joka nostaa historiallisesti erityisen merkittäväksi
Snellmanin kannanotot liberaalisen puolueen ohjelmaan.
Sanomalehtikirjoittaminen auttoi Snellmania kirkastamaan ja
terävöittämään filosofista ajatteluaan ja poliittista ohjelmaansa.
Juuri lehtimiestoiminnan kautta Snellmanin yhteiskuntapoliittinen
linja selkiytyi pitkälti jo Kuopion kaudella vuosina 1844B1846 ja
hänen sivistys-, talous-, sosiaali- ja kansallisuusohjelmansa saivat
konkreettista sisältöä (ks. Savolainen 2002a, 14B18; 2002b,
15B16; 2002d, 14B17). Hän liikkui kirjoituksissaan laajalti
yhteiskuntaelämän eri alueilla. Snellman tähtäsi ensisijaisesti
sivistyneistön yhteiskunnallisen tietoisuuden ja vastuuntunnon
herättämiseen, mutta hänen tavoitteenaan oli myös yleinen
kansanvalistus. Hänelle kansallinen lehdistö ja kirjallisuus olivat
117
ennen kaikkea sivistyksen välineitä, mutta samalla hän näki ne
osana kokonaisvaltaista yhteiskunnallista edistystä ja korosti
sivistyksen ja talouden vuorovaikutusta kansallisen hyvinvoinnin
rakentumisessa (ks. Savolainen 2002a, 14B15; 2002b, 14B16;
2002c, 17B18; 2003b, 12B13). Sanomalehtikirjoittamisen kautta
Snellman liikkui ajan hermolla, käsitteli ajankohtaisia poliittisia
kysymyksiä, otti kantaa, paljasti epäkohtia ja vaati
yhteiskunnallisia uudistuksia.
Lehtimiehenä Snellmanin toteutti johdonmukaisesti
fennomaanista kansallisuusohjelmaa, jossa oli kaksi puolta:
yhtäältä laajan suomenkielisen rahvaan sivistäminen, toisaalta
ruotsinkielisen sivistyneistön kansallistaminen, suomalaistaminen.
Hän vaati suomenkielisen kirjallisuuden tukemista ja
kansansivistyksen tehostamista sekä taloudellisia ja sosiaalisia
uudistuksia kansakunnan elinvoiman vahvistamiseksi. Snellmanin
lehtimiestoimintaa siivitti vahva usko sivistykseen: että vaalimalla
kansallista sivistystä Suomi voidaan kohottaa kulttuurikansaksi.
Hän käsitti kansallisen sanomalehdistön osaksi kansallista
sivistystä. Snellman toteutti liberaalista lehdistökäsitystään
sensuurin paineen alaisena, mikä vaati tasapainoilua ja oveluutta
niin aiheiden valinnassa kuin niiden käsittelytavassakin. Hän
käsittelikin useissa laajoissa artikkeleissaan epäsuorasti erilaisia
yhteiskunnallisia epäkohtia ja vaati yhteiskunnallisia uudistuksia
tavalla, johon sensuuriviranomaisten oli vaikea puuttua. (Ks.
Kinnunen 1981, 51B60; Tommila 1981, 45B50.)
Snellmanin lehtiä olisi nykykäytännön mukaan kutsuttava
pikemmin aikakaus kuin sanomalehdiksi. Tosin ne sisälsivät myös
uutisia ajankohtaisista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista
tapahtumista. Ajankohtaisistakin asioista kirjoittaessaan Snellman
kuitenkin hahmotti aihetta yleisesti, filosofisesti. Hän lienee
tottunut käyttämään kynää siten, että sen jäljessä on nähtävissä
filosofisen analyysin ja spekulaation leima. Sanomalehtimiehenä
hänessä yhdistyivät filosofi ja julistaja, ja ”harva filosofi on ollut
Snellmanin kaltainen omien oppiensa pätevä kansanomaistaja,
jolla oli tilaisuus soveltaa ohjelmaansa käytännössä” (Savolainen
2002a, 13). Snellmanin tyylissä on nähtävissä vaikutteita
hegeliläisestä käsitteiden dialektisesta kehittelystä silloinkin, kun
118
hän kirjoittaa ”kansantajuisesti”, vaikka hän ei sellaisenaan
omaksunutkaan Hegelin metodia filosofisen ajattelunsa
lähtökohdaksi.
Snellmanin lehtikirjoitukset käsittelivät laajasti monenlaisia
kysymyksiä elämän eri alueilta. Osa artikkeleista kosketteli
suoranaisesti perheelämää, erityisesti vanhempana toimimista ja
kotikasvatusta. Osassa kirjoituksia hän tarkasteli perhettä
yhteiskunnallisena instituutiona, sen historiallista ja
yhteiskunnallista merkitystä ja sen suhdetta valtioon. Yleisesti
ottaen Snellmanin ote lehtikirjoituksissa oli astetta
käytännöllisempi kuin hänen varsinaisesti ”akateemisissa”
kirjoituksissaan. Tosin Litteraturbladissa, jota hän toimitti osin
professorinkaudellaan, ilmestyi useita ”akateemiseksikin”
luokiteltavia kirjoituksia.
Kuten Eero Ojanen on osoittanut, on kyseenalaista sanoa
Snellmanin siirtyneen lehtitoiminnan kautta ”filosofiasta
käytäntöön”, vaikka hänen tyylinsä kirjoittajana muuttuikin
radikaalisti. On erinäisiä viitteitä siihenkin suuntaan, että
”Snellmanin luova filosofia alun pitäenkin syntyi suhteessa hänen
käytännöllis-isänmaalliseen projektiinsa, jopa sen osana” (Ojanen
2002, 108). Tällöin hänen perhefilosofiansakin olisi nähtävä
osaksi hänen yhteiskunnallista ohjelmaansa ja etsittävä siitä
erityistä yhteiskuntapoliittista sisältöä. Tutkimuksessa, jonka
tarkoituksena on analysoida Snellmanin perhefilosofiaa, hänen
perhettä käsittelevillä lehtiartikkeleillaan olisi tällöin vähintäänkin
varsinaisia filosofisia tekstejä täydentävä merkitys.
Sanomalehtiartikkelit historiallisina lähteinä eroavat
yksityisistä kirjeistä ennen muuta siinä, että kirjoittaja on
tarkoittanut ne julkisuuteen. Se on todennäköisesti vaikuttanut
siihen, mitä ja millä tavoin hän kirjoittaa. Sanomalehtimiehenä
Snellmanilla oli pyrkimys vaikuttaa yhteiskuntaan, pikemmin kuin
viihdyttää lukijoita. Tämä pyrkimys sisältynee myös niihin
lehtikirjoituksiin, joissa hän käsitteli perheelämän kysymyksiä.
Lehtikirjoitusten perusteella Snellmanin perheajattelussa ei
näyttäisi tapahtuneen iän myötä sanottavaa muutosta. Tosin on
muistettava, että hän aloitti lehtimiestoimintansa verrattain
119
myöhään ja että hänen varhaisimmatkaan perhettä käsittelevät
artikkelinsa eivät olleet varsinaisia nuoruuden kirjoituksia.
Olen tässä tutkimuksessa analysoinut Snellmanin
lehtikirjoituksista luonnollisesti niitä, joissa hän on käsitellyt
perhettä: avioliittoa, parisuhdetta, vanhemmuutta, lasten
kotikasvatusta, perheen yhteiskunnallista merkitystä tai perheen ja
valtion välisen suhteen problematiikkaa. Erityisesti perheen
yhteiskunnallista merkitystä ja perheen ja valtion suhdetta
koskevalta osalta olen käyttänyt lähdeaineistona myös Snellmanin
Litteraturbladissa 1860-luvun alussa julkaisemia kiistakirjoituksia,
joissa tämä arvosteli Cygnaeuksen ehdotusta
kansakoululaitoksen järjestämisestä ja kritisoi luonnonmukaisen
kasvatuksen oppia.
Lehtimiestoiminnalla oli erityinen merkitys Snellmanin
kehittymiselle yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi, osallistujaksi ja
vaikuttajaksi. Hänen lehtimiestoimintansa merkitystä hänen
valtiomiestoiminnalleen tutkineen Ruudun (1981) mukaan
erityisesti Litteraturbladin toimittaminen avasi Snellmanille tien
politiikan parrasvaloihin. Juuri lehtikirjoituksissa hän selvitteli
välinsä nousevan liberalismin kanssa ja loi ”snellmanilaisen
fennomanian” perustukset. Hegeliläisesti suuntautuneen
nationalismin pohjalta Snellman torjui päättäväisesti
Skandinaviassa vaikuttaneen radikaalin liberaalin politiikan
syyttäen sitä liiallisesta individualismista. Snellmanin
kulttuuriohjelmasta muotoutui yhä selvemmin poliittinen ohjelma.

Parisuhde ja aviollinen rakkaus

Miehen ja naisen suhteessa aktualisoituvat inhimillisen
olemassaolon perusvoimat. Siinä kohtaavat luonto ja henki,
vaistot ja järki, aistillisuus ja harkinta. Snellman puolusti
johdonmukaisesti yksiavioisuutta, aviollista uskollisuutta ja
aistillisten intohimojen alistamista järjen äänelle. Hän perusteli
kantaansa niin Det går an -teokseen kohdistamassaan kritiikissä
kuin filosofisissa teksteissään ja lehtikirjoituksissaan vetoamalla
niin lasten kuin yhteiskunnankin etuun.
120

Snellmanin perhekeskeinen ja avioliittoa ja perhettä järjellisenä
yhteiselämän muotoina puolustava ajattelutapa on nähtävissä
selkeästi ruotsinkaudella kirjoitetuissa Frejan artikkeleissa. Jo
joissakin ensimmäisistä artikkeleistaan hän hyökkäsi voimakkaasti
Det går an -romaanin edustamaa vapaan rakkauden aatetta
vastaan. Erityisesti mainittakoon tammikuussa 1840 julkaistut
artikkelit Ihmisoikeus ja luonnonlaki ja ”Punaisten
nauharuusukkeiden” solmu nro –17 (Kootut teokset 2, 86–94),
joissa hän pyrki osoittamaan vapaan rakkauden aatteen
perustuvan epähistorialliseen, epäyhteiskunnalliseen ja
järjenvastaiseen käsitykseen moraalista, avioliitosta, perheelämästä
ja rakkaudesta. Alkuvuodesta 1840 hän julkaisi myös
oman jatkoromaaninsa Det går an -teokselle sekä vuonna 1842
keskeneräiseksi jääneeseen neliosaiseksi tarkoitettuun
teossarjaan Fyra giftermål kuuluneen romaanin Kärlek och kärlek,
joissa hän käsitteli sukupuolisen rakkauden, avioliiton ja perheelämän
teemoja (ks. Karkama 1985). Lisäksi hän kirjoitti
ruotsinkaudellaan Frejaan muutaman yhteiskunta- ja valtio-opillisia
kysymyksiä käsittelevän artikkelin, joissa hän tarkasteli myös
perhettä ja sen asemaa yhteiskuntaelämässä.
Niistä Frejan artikkeleista, joissa Snellman käsitteli avioliittoa ja
perhettä, välittyy sama avioliitto- ja perhekeskeinen ajattelutapa
kuin hänen ruotsinkaudella kirjoittamistaan yhteiskuntafilosofisista
ja kaunokirjallisista kirjoituksistaan. Hän torjui yksilökeskeisen
rakkauskäsityksen ja ajatuksen vapaasta rakkaudesta ihmisen
luonnollisena oikeutena. Hän luonnehti vapaan rakkauden aatetta,
”että saa tehdä mitä haluaa”, järjen ja siveellisyyden vastaiseksi
ajattelutavaksi ja korosti avioliiton ja perheen kuulumista järjelliseen
rakkauteen – samoin kuin järjelliseen yhteiskuntaelämään. Tässä
yhteydessä hän torjui myös sellaisen yhteiskunta-ajattelun, jossa
luonnonjärjestyksestä yritetään johtaa yhteiskuntajärjestys. (Kootut
teokset 2, 86–90.) Snellmanin mukaan yhteiskuntajärjestyksen
ulkopuolella vallitsee mielivalta, ei siveellisyys – myös
parisuhteessa.
Snellman ei kieltänyt intohimojen todellisuutta. Hän tunsi
ihmismielen häilyvyyden. Juuri tätä heikkoutta vastaan tuli asettua
järjen asein. Näin tuli tehdä, koska se on järkevää ja koska juuri
121
järkevyys, subjektiivisuuden kumoutuminen objektiivisuuteen, on
inhimillistä sanan korkeammassa merkityksessä. Esimerkiksi
Valtio-opissa Snellman toteaa, että ”vaiston ei voi sanoa johtavan
ihmistä yksiavioisuuteen, kuten tapahtuu monilla eläimillä, vaan se
samoin kuin suhteen pitkäaikaisuuskin, johtuu siitä, että ihminen
ymmärtää, mitä asiat vaativat” (Valtio-oppi, luku 8). Samaa hän
korosti myös avioliittoa käsittelevissä lehtikirjoituksissaan.
Snellman erotti käsitteellisesti objektiivista tarkoitusta
toteuttavan aviollisen rakkauden (äkta kärleken) ja puhtaasti
subjektiiviseen kiintymykseen perustuvan nuoruudenrakkauden
(ungdomskärleken) (Samlade arbeten XI.1, 504; käännös JH):
”Att kärleken mellan makarne, den äkta kärleken, är en
annan, än ungdomskänslan, detta är ett obestridligt faktum;
och olikheten finnes just deri, att den äkta kärleken bevisar
sig i yttre fakta, i handling, är objektiv, icke såsom
ungdomskärleken består i en blott känsla, ett faktum endast
för subjektet, för det subjektiva medvetandet.”
”On vastaansanomaton tosiasia, että puolisoiden välinen
rakkaus, aviollinen rakkaus, on muuta kuin
nuoruudenrakkaus; ja ero on juuri siinä, että aviollinen
rakkaus, joka ilmaisee itsensä ulkoisesti, toiminnassa, ja on
objektiivista eikä nuoruuden rakkauden tavoin perustu
pelkkään tunteeseen, joka on vain subjektiivista ja koskee
vain subjektiivista tietoisuutta.”
Aviollista rakkautta kannattelee oikeaan ja järjelliseen toimintaan
suuntautuva siveellinen motiivi, pyrkimys subjektiiviset intressit ja
taipumukset ylittävään yhteishyvään. Aviollinen side on
luonteeltaan siveellinen, koska se sisältää tämän järjellisen
motiivin. Siten aviollinen rakkaus eroaa nuoruuden
itsekeskeisestä rakkaudesta, joka perustuu vain mielivaltaiseen
subjektiiviseen kiintymykseen ilman objektiivista siveellistä
tarkoitusta.
Jo Oikeusopissa Snellman luonnehti nuoruudenrakkautta ”vain
halun ilmaukseksi”, joka avioliiton kautta voi muuttua ”siveelliseksi
rakkaudeksi” ja edelleen, että ”siveellinen rakkaus kehittyy yhä
enemmän ja enemmän avioliiton aikana, saa tavan ja tottumuksen
122
muodon ja vapautuu luonnonvietistä”. Tämä vuoksi ”niin kutsutut
järkiavioliitot ovat kaikkein onnellisimpia, jos ne solmitaan
varmoina tulevasta siveellisestä suhteesta” (Oikeusoppi, Kootut
teokset 2, 433.) Snellman oli jo yli 30-vuotias ja vielä naimaton B
ei siis enää kovin nuori B puolustaessaan näin järkiavioliittoja.
Snellmanin lehtikirjoituksissa esiintyi kiinnostavia psykologisia
avauksia, jotka osaltaan auttavat hahmottamaan hänen
parisuhde- ja avioliittokäsityksensä filosofis-antropologista
ulottuvuutta. Esimerkiksi Saimassa välittömästi Snellmanin
kihlautumisen jälkeen vuonna 1845 julkaistussa kirjoituksessa
Nuorukaisen ja miehen ihanteet hän kuvasi nuoruus ja
miehuusiän ajattelutavan erilaisuutta (ks. Kootut teokset 8,
125B128). Erityisenä tarkastelun kohteena oli erot näiden
ikäkausien naisihanteessa.
Kirjoituksen mukaan nuoruus on unelmien aikaa.
Nuorukaisen elämään kuuluu sydämen avautuminen totuuden ja
oikeuden ihanteille, velvollisuudelle ja isänmaalle. Monien
yritysten, taisteluiden ja epäonnistumisten jälkeen nuorukainen
vähitellen tajuaa pyrkimyksillään olevan menestystä vain sikäli,
kuin ne ovat ihmiskunnan yleisen suunnan mukaisia. Oman
toiminnan vähäpätöisyyden tajuaminen, sen käsittäminen
häviäväksi, mitättömäksi osaksi ihmiskunnan suurta historiaa
tekee nuorukaisesta miehen.
Mieheksi tulemiseen kuuluu myös kodin merkityksen
uudenlainen oivaltaminen. Miehen tavoittelema onni on toinen kuin
nuorukaisen. Taisteltuaan loppuun nuoruuden intonsa ja
unelmansa, ”tietoisena siitä, että ... tekonsa ovat
maailmanjärjestyksessä häviäviä pisteitä, pienempiä kuin pisara
valtameressä”, ihminen pyrkii kodin rauhaan. Kodin elämä antaa
miehelle mahdollisuuden osoittaa rakkautta lähimmilleen ja saada
osakseen vastarakkautta. Se luo perustan maltillisille, kypsille,
harkituille ratkaisuille ja suunnitelmille elämässä. Näin ihminen
kasvaa sukupuolisuudessa ja rakkaudessa nuoruuden
itsekeskeisyydestä siveelliseen mielenlaatuun, avioliiton ja perheelämän
moraalisten velvollisuuksien täyttämisenä ilmenevään
rakkauden järjelliseen toteuttamiseen.
123
Tämä nuorukaisen ja miehen ajattelutavan erilaisuus ilmenee
myös erilaisena naisihanteena. Miehuusiässä tavoitellaan kodin
onnea, jolloin naisihannekin on sen mukainen. Nuorukainen elää
lapsuuskotinsa siteessä, mikä antaa hänen pyrkimyksilleen tietyn
kiinnekohdan B olivatpa ne miten ihanteellisia hyvänsä.
Lapsuuskodista irtauduttuaan, nuoruuden taistelut taisteltuaan ja
kypsyyden saavutettuaan B mieheksi tultuaan B hän tarvitsee
puolison, joka antaa elämään tyyneyttä ja lepoa, rauhaisan
kotielämän onnea. Nuorukaisen intohimot ovat väistyneet miehen
naisihanteestakin.
On vaikea arvioida, missä määrin Snellmanin kirjoitus
perustuu omakohtaiseen kokemukseen ihanteiden muuttumisesta
iän myötä. Joka tapauksessa hän esittää osuvasti ja
kaunopuheisesti yhden psykologisen lainalaisuuden, jonka
moderni kehityspsykologinen elämänkaaritutkimus vahvistaa.
Eero Ojasen mukaan Snellmanin artikkeli on vahvasti
omaelämäkerrallinen ja kuvaa B avioliiton kynnyksellä B hänen
omaa kokemustaan kasvamisesta nuoruudesta miehuuteen ja
perhe-elämään sitoutumisen aiheuttamasta muutoksesta hänen
ajatteluunsa ja elämänorientaatioonsa (Ojanen 1995, 709).
Snellmanin kokemukset vastasivat hyvin hänen jo aikaisemmin
filosofisissa ja kaunokirjallisissa teoksissaan esittämiä tulkintoja
rakkauden, avioliiton ja perhe-elämän psykologisista
merkityssisällöistä.
Samaan aikaan perheen perustamisen kanssa Snellmanin
kirjalliseen tyyliin tuli uudenlaista vakavuutta. Viihteenomainen
aineisto, jonka Snellman omien sanojensakin mukaan oli
suunnannut erityisesti naislukijoille, väheni hänen kirjoituksissaan
1840-luvun puolivälissä, jolloin hän avioitui. Avioliiton solmiminen
mitä ilmeisimmin muutti Snellmanin suhdetta naisiin yleensä, mikä
näkyi uudenlaisena suuntautumisena myös lehtikirjoittajana.
Kepeä ja naislukijoita kosiskeleva tyyli sai antaa tilaa
vakavahenkisemmälle otteelle. Tällainen muutos saattaa osaltaan
kertoa henkisestä siirtymästä, jossa nuorukaisen ihanteet antavat
tilaa miehen ihanteille.
Filosofis-antropologiselta kannalta merkityksellistä
Snellmanin kirjoituksessa nuorukaisen ja miehen ihanteista on
124
miehuusiän tyynen harkinnan ja levollisuuden asettaminen
nuoruuden tunnekuohujen yläpuolelle. Epäilemättä kuvaus miehen
naisihanteesta vastasi Snellmanin omaa naisihannetta, jonka
puolesta hän oli aikaisemminkin taittanut peistä. Erityisesti
kaunokirjallisissa teoksissaan hän oli tuonut esiin naisihanteensa,
jossa korostuivat siveys, nöyryys, vaatimattomuus ja uhrautuvuus.
Snellmanille tämä oli filosofinen kysymys: naisihanne ja sen
mukainen perheelämän idylli ja ideaali saivat hänen ajattelussaan
vahvan eettisen ja syvästi elämänkatsomuksellisen sisällön.
Pertti Karkaman mukaan Snellmanin avioliitto- ja
perhekäsitystä ei voida ymmärtää irrallaan hänen käsityksistään
miehen ja naisen olemuksesta ja yhteiskunnallisesta asemasta.
Nainen on heikko ja etsii vain onnea; mies tavoittelee kunniaa.
Naisen paikka on yksityisessä, miehen myös julkisessa
elämänpiirissä. Naisen luonnollinen tehtävä on hoitaa kotona
lapsia, kun taas miehen luonnollisina toimintakenttinä perheen
lisäksi ovat kansalaisyhteiskunta ja valtio. Romaaneissaan
Snellman antaa lohduttoman kuvan perhe-elämästä, joka ei
rakennu tälle järjestykselle. Hän kiinnitti erityistä huomiota siihen,
että huolenpito lapsista jää tällöin retuperälle. Asetelma on tuhoisa
myös parisuhteelle. (Karkama 1992, 739; 1993, 761.)
Snellmanin ajan yhteiskunnassa avioliitto merkitsi naiselle
itsenäisempää, turvatumpaa ja arvostetumpaa asemaa kuin
eläminen naimattomana, kun taas miehen mahdollisuuksiin
naimattomuudella ei ollut sanottavaa vaikutusta (ks. Häggman
1994, 220). Tämän vuoksi mies saattoi kokea tarjoavansa naiselle
avioliitossa suojaa ja vapautta. Nainen oli yhteiskunnallisesti
riippuvainen miehestä ja hänen elämänsä määrittyi paljolti miehen
kautta. Suhde oli epäsymmetrinen. Niinpä Snellmankaan ei ollut
kiinnostunut naisen vaihtuvista miesihanteista. Hän ei vain
hyväksynyt miesvaltaista elämänmuotoa vaan myös puolusti sitä
kirjoituksissaan.
Snellmanin ihanteellinen ja romantisoiva naiskuva sävytti
hänen avioliittokäsitystään ja käsityksiään sukupuolisen
rakkauden luonteesta. Nainen oli hänelle kirjaimellisesti ”heikompi
astia”, joka tunteenomaisen perusluotonsa vuoksi tarvitsi rinnalleen
miehen rationaalista lujuutta. Samalla vaimo ja kotielämä
125
tarjosivat miehelle tämän tarvitsemaa lohdutusta, lämpöä ja lepoa
elämän moninaisten pettymysten, ponnistelujen ja paineiden
keskellä. Rakkauden kautta mies ja nainen muodostavat toisiaan
täydentävän ykseyden, jossa kummankin yksilöllinen ominaislaatu
B miehinen ja naisellinen B saavat tarkoituksensa toinen toisensa
täydentämisen kautta.

Sukupuoliroolit

Snellman korosti miehen ja naisen erilaisia rooleja perheessä ja
yhteiskunnassa. Hänen naiskäsityksensä oli patriarkaalinen,
mutta myös hyvin idyllinen ja esteettinen. Hän oli saanut aineksia
konservatiiviseen perhemalliinsa B paitsi Hegelin perhefilosofiasta
B talonpoikaisesta elämänmuodosta, jossa varsin käytännöllisistä
syistä miehen ja vaimon roolit muodostuivat erilaisiksi ja toisiaan
täydentäviksi (vrt. Mahkonen 1978, 21B24). Myös
sukupuolimoraalin kysymyksissä Snellmanin perhekäsitys oli
konservatiivinen. Hän kannatti absoluuttista sukupuolimoraalia ja
korosti liberaalin avioliittokäsityksen turmiollisuutta (vrt. Nieminen
1951; Karkama 1985).
Snellmanin ajan perheoikeudessa korostui miehen
määräysvalta perheeseensä. Vaimo ja lapset olivat oikeudellisesti
alistetut miehen määräysvaltaan. Kirkko pyrki ohjaamaan
seksuaalisen käyttäytymisen avioliitossa tapahtuvaksi korostaen
avioliiton sakramenttiluonnetta. Avioliiton ulkopuolisia
sukupuolisuhteita paheksuttiin kristinuskon elähdyttämässä
talonpoikaisessa elämänmuodossa. Miehen asemaa perheessä
kuvattiin Raamatusta omaksutulla tavalla ”päänä”; miehen ja
naisen roolit erottuivat ja eriytyivät selvästi. (Ks. Karkama 1989,
218; Nieminen 1951, 5B8, 103B117.) Snellman perusteli
patriarkaalisen perhekäsityksensä vetoamalla kansallisessa
tavassa ilmenevään siveellisyyteen.
Snellmanin mukaan ”perhetapojen konservatismi on
kansakuntien siveellinen voima, ...(joka) varjelee niitä ...
yhteiskunnalliselta ... ja siveelliseltä rappiolta” (Valtioopin luennot
vuosilta 1862B1863). Tämä ohjelma oli hänen yhteiskunnallisen
toimintansa yhtenä perusajatuksena alusta loppuun. Ajatus
126
perhetavan säilyttämisestä loi perustan myös Snellmanin
näkemyksille miehen ja vaimon asemasta ja tehtävistä perheessä
ja yhteiskunnassa. Se johti hänet muun muassa Frejan
kirjoituksissa vastustamaan naisemansipaatiota ja vapaata
rakkautta, jotka hän kytki poliittisesti kommunismin vaaraan
(Karkama 1989, 218).
Patriarkaalinen perhekäsitys oli juurtunut syvään sekä
aatteellisesti että tapana. Kuitenkin murroksen enteitä oli
nähtävissä jo 1830luvulla, jolloin uskonnollisen radikalismin ja
naisemansipaation ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen
yhteiskuntaan. Omantunnon vapauden ja suvaitsevaisuuden
nimissä Snellman suhtautui suopeasti uskonnolliseen
radikalismiin, mutta torjui jyrkästi naisemansipaation pyrkimykset.
Sukupuolikysymyksessä hän asettui tavan ja siinä vaikuttavan
absoluuttisen seksuaalimoraalin kannalle. (Ks. Nieminen 1951,
9B10, 70B102.) Hän kuitenkaan ei perustellut kantaansa
uskonoppiin tukeutumalla, vaan pyrki filosofiseen argumentointiin.
Jo varhaisvaiheensa Oikeusoppi-teoksessa Snellman esitti,
että ”kansakuntien sivistyksen kohoamisesta seuraa myös
heikomman sukupuolen, naisen, suurempi kunnioittaminen ja sen
mukana vaatimus avioliiton solmimisesta rakkaudesta”
(Oikeusoppi, Kootut teokset 2, 433). Naisella on Snellmanin
teoreettisessa järjestelmässä joka tapauksessa myönteinen
status, johon kuuluu kansakunnan tapaa ylläpitävä, säilyttävä
tehtävä. Mies puolestaan on naista alttiimpi erilaisten tapaa
uudistavien virtausten vaikutukselle, mikä ilmenee muun muassa
suurempana vaikeutena alistua kansakunnan siveelliseen
järjestykseen. Siinä missä osallistuminen yhteiskunnallisiin
rientoihin ja valtiolliseen elämään on miehen roolin mukaista,
kodin asioiden hoitaminen ja siinä kansallisen tavan vaaliminen
kuuluu naiselle. (Karkama 1989, 218.)
Snellman oli Kuopiossa ollessaan edistänyt voimakkaasti
tyttökoulun perustamista ja tukenut sen toimintaa. Jo tuolloin hän
piti tyttöjen koulukasvatuksen keskeisenä sisältönä lukutaidon
opettamista sekä tyttöjen ohjaamista hyviin tapoihin, työhön ja
järjestykseen (Granit 1886, 15B28). Hän piti äitiyttä naisen
tärkeimpänä kutsumuksena ja lähestyi kysymystä tyttöjen
127
yhteiskunnallisesta kasvatuksesta tästä käsin. Tytöt tarvitsivat
sivistystä kyetäkseen täyttämään äitiyden ihanteen, pojat
toteuttaakseen kutsumustaan perheen ulkopuolisessa
yhteiskunnallisessa toiminnassa.
Esimerkiksi artikkeleissa Underrättelser om enskilda
skolinrättningare i Kuopio (otsikointi Snellmanin kootuissa
teoksissa: Kansan suurelle joukolle annettavasta paremmasta
opetuksesta sekä naisten kasvatuksesta) (Litteraturblad
5B6/1848; Snellmanin kootut teokset V, 446B453; Kootut teokset
11, 143B152) ja Angående undervisningen i fruntimmersskolorna
(Tyttökoulujen opetuksesta) (Litteraturblad 7/1858; Kootut teokset
15, 209B224; Snellmanin kootut teokset VI, 230B247) Snellman
vaati naisten humanistisen sivistyksen lisäämistä ja korosti
humaanisuutta tyttöjen kasvatuksen päämääränä. Hän tosin
huomautti, että on vaikea määritellä, mihin tiedonaloihin tytöille
annettava opetus tuli kohdentaa, koska ”naisen tarkoitusperä
perhe-elämän piirissä vaatii tietoa kaikesta, mikä yleisinhimillisissä
olosuhteissa, yhteiskunta- ja perheelämässä määrää jokaisen
ihmisen elämäntilannetta” (Kootut teokset 11, 148). Joka
tapauksessa mies ja nainen ovat erilaisia. Snellmanin
naiskäsitystä valaisee osuvasti ajatus, jonka mukaan ”naisen hellä
tunne tosin on hänen kauneimpien hyveidensä lähde B mutta
kyvyttömyys omaksua vakuuttautumisen kautta (vanhempi
suomennos: ’kykenemättömyys vakaumuksen saamiseen’) on
myös aiheena hänessä ilmeneviin vikoihin, jotka ovat perheelämälle
mitä tuhoisimpia” (emt., 149; Snellmanin kootut teokset V,
450). Siksi tyttöjen opetuksessa on tunteen jalostamisen ja
käytännöllisten taitojen opettamisen ohella pyrittävä myös
tiedolliseen sivistykseen.
Snellmanin kuvaukset miehen ja naiset eroista olivat
stereotyyppisiä. Artikkelissa Tyttökoulujen opetuksesta
(Litteraturblad 7/1858; Kootut teokset 15, 209B224) hän toteaa,
että miehessä ei herätä kunnioitusta naista kohtaan naisen terävä
ymmärrys, laajat tiedot tai miehekäs toimintatapa, vaan tietyt
naiselliset ominaisuudet, jotka mieheltä itseltä puuttuvat:
”sydämen puhtaus”, ”soveliaisuuden tunne”, ”omantunnon
herkkyys”, ”väsymätön toisista huolehtiminen”, ”tunne todesta ja
128
oikeasta”, ”eheä mieli”, ”johdonmukaisuus” (Kootut teokset 15,
214B215; Snellmanin kootut teokset VI, 235B236). Mieheltä
puuttuu tällainen luontainen varmuus ja intuitiivinen kyky. Mies
teoretisoi ja järkeilee, minkä vuoksi hän on kömpelö kasvattajana.
Lasten kasvatus siveellisenä toimintana perustuu rakkauteen, ja
”rakkaus ei järkeile” vaan ”siellä missä se todella elää ja toimii se
ilman muuta antaa kohteelleen varman tiedon toiminnan
oikeutuksesta” (Kootut teokset 15, 213).
Nainen soveltuu kasvattajan rooliin miestä paremmin siksi,
että hänelle on tunnusomaista toimia tunteen ohjaamana,
epäröimättä, johdonmukaisesti, teoretisoimatta, intuitiivisesti.
Nainen kuitenkin tarvitsee älyllistä sivistystä niihin tehtäviin, joita
hänellä on perheessä ja kasvattajana. Kyse ei ole tietojen
hankkimisesta joltakin erityiseltä tiedon alalta vaan yleisestä
kiinnostuksesta inhimilliseen tietoon. Naisella tällainen kiinnostus
tietoon ”muuttuu helpommin kuin miehellä moraaliseksi
kiinnostukseksi, lämpimäksi osanotoksi kaikkiin inhimillisiin
asioihin, mikä on tyypillistä todelliselle sivistykselle”, koska
suhteessa tietoon nainen eroaa miehestä siinä, että ”esityksen
selkeys tai järjestelmän sitova voima ei saa naista kiinnostumaan
tiedosta vaan mielikuvitukseen ja tunteeseen vetoava sisältö ja
esityksen kaunis muoto” (Kootut teokset 15, 221). Tältä pohjalta
Snellman hahmotti tyttöjen kouluopetusta humanistiseen
sivistysperinteeseen pohjautuvana, dogmaattisuutta kaihtavana
koulu- ja opetusmuotona.
Kouluopetus, älyllinen sivistys ja siihen kohdistuva harrastus
on Snellmanin mukaan tärkeää tytöille ennen muuta niiden
tehtävien vuoksi, joita heillä on äitinä ja puolisona perheessä.
Koulu valmistaa tyttöjä perhe-elämään, äitinä ja puolisona
toimimiseen. Kyse ei ole vain kodin hoitamisesta ja lasten
kasvattamisesta vaan myös miehen rinnalla olemisesta niissä
pyrinnöissä, joita tällä on kodin ulkopuolella. Snellmanin mielikuva
naisen roolista äitinä ja puolisona oli ideaalinen ja ihanteellinen B
kuin alttaritaulun Kristus lammaslauman keskellä sädehtisi
loputonta huolenpitoa ja lohdutusta paimensauva kädessä ja
karitsa hartioilla iltaauringon jo pidennettyä varjoja ympäröivässä
tienoossa. Hän näyttäisi toimineen tällaisen ihannekuvan ja
129
hahmottelemiensa stereotyyppisten käsitysten mukaisesti myös
omassa avioliitossaan.
Snellman lähestyi sukupuolirooliajattelussaan aristoteelista
hyveetiikkaa, sillä hänen käsityksensä miehen ja naisen hyveiden
luontaisesta erilaisuudesta muistutti vahvasti Aristoteleen
vastaavia tulkintoja. Snellman myös käsitti, että hyveiden
saavuttaminen on yksilöllisen kehitysprosessin tulos.
Hegeliläisestä relativismista vaikutteita saaneena hän katsoi, että
lastenkasvatus edistää hyveiden kehittymistä parhaiten
noudattamalla siinä kansallisia tapoja ja periaatteita; hyveet ovat
sikäli kulttuurisidonnaisia. Näyttäisi kuitenkin, että Snellman piti
miehen ja naisen hyveitä osin myös absoluuttisina kuvaten niitä
siveelliseen maailmanjärjestykseen kuuluvien muuttumattomien
sukupuoliroolien ja tehtävien kautta. Sukupuolelleen ominaisten
hyveiden saavuttamiseksi miehet ja naiset tarvitsevat erilaista
kasvatusta ja opetusta.
Snellman edusti tyypillisesti oman aikansa sivistyneistön
piirissä vallinnutta näkemystä miesten ja naisten toisiaan
täydentävistä ihanteista, minkä perusteella miehen ja naisen
tehtävät niin perheessä kuin perheen ulkopuolisessa
yhteiskunnallisessa elämässä määriteltiin erilaisiksi, samoin
miehen ja naisen kansalaisoikeudet (ks. Häggman 1994,
182B201). Aidosti aristoteeliseen tapaan hän johti miehen ja
naisen erilaiset hyveet heidän erilaisesta tarkoituksestaan. Naisen
tarkoitus on toimia perheessä, miehen taas yhteiskunnassa ja
valtiossa. Kummallakin sukupuolella ovat omat eriytyneet
päämääränsä ja tehtävänsä, jotka siveellisessä
maailmanjärjestyksessä täydentävät toisiaan.
Sukupuolinäkökulmasta katsottuna Snellman näyttää
käsittäneen perheen feminiiniseksi elämänpiiriksi,
kansalaisyhteiskunnan ja valtion maskuliiniseksi. Hänen perheen
sisäisten roolisuhteiden kuvauksensa muistuttaa suuresti Talcott
Parsonsin 1950luvulla esittämää lähinnä sosiologista kuvausta,
jossa naisen tehtävä perheessä kuvataan ekspressiiviseksi ja
miehen instrumentaaliseksi (Parsons 1956). Myös Snellman
tulkitsi miehen ja naisen roolit perheelämässä siten, että naisen
tehtävänä on luoda kodin henki, kun taas mies hankkii perheelle
130
elannon ja toimii välittäjänä perheen ja ympäröivän yhteiskunnan
välillä.
Snellman korosti sitä, että naisen toimintaa perheessä ei tule
pitää alempiarvoisena kuin miehen toimintaa
kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa. Naisten tosi sivistys koskee
ensisijaisesti toimintaa perheessä äitinä ja puolisona. Siksi tytön
kasvatuksen tulee ”säilyttää häntä tavassa”, vahvistaa toimimista
tavan, omantunnon ja tunteen opastamana. Snellman nimitti naista
”perheen päähenkilöksi” ja katsoi, että ”naisen tulee hankkia
itselleen kaikkea sitä tietoa, joka tekee hänet kelvollisemmaksi ja
arvokkaammaksi johtamaan perheelämää” (Litteraturblad 7/1858;
Snellmanin kootut teokset VI, 241B244; Kootut teokset 15,
220B222). Mies puolestaan tarvitsee kasvatusta ja opetusta, joka
tekee hänet kykeneväksi toimimaan perheen ulkopuolella,
kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa.
Näkemykseen miehen ja naisen erilaisista rooleista
perheessä ja yhteiskuntaelämässä sisältyi ajatus jonkinlaisesta
työnjaollisesta vastavuoroisuudesta. Ajatus välittyy myös
Snellmanin kirjeistä vaimolle: mies uurastaa perheen
ulkopuolisissa tehtävissä vaimon ja lasten hyväksi ja odottaa
vastavuoroisesti vaimolta viihtyisää kotia, jossa voi levähtää työn
rasituksista, iloita lapsista ja nauttia perheonnea, ja vastaavasti
vaimo voi odottaa mieheltä tämän uurastusta perheen eteen
toimeentulon hankkijana (mm. Kootut teokset 10, 187B192; 12,
255B259). Lastenkasvatustehtävä on yhteinen, mutta siinäkin
miehellä ja naisella on sukupuolensa ominaislaatua ilmentävät
erilaiset, toisiaan täydentävät tehtävät.

Kotikasvatus ja vanhemmuus

Maamiehen ystävässä Snellman julkaisi 20.1.1844 kirjoituksen
otsikolla Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa? Kirjoituksen
tarkoituksena oli kiinnittää lukijoiden huomiota lasten
kotikasvatukseen. Se oli kirjoitettu pienen kertomuksen muotoon,
päähenkilönään vanha, yksinkertainen talonpoika. Tältä
talonpojalta Snellman ikään kuin kysyi neuvoa oikeaan
lastenkasvatukseen. (Ks. Snellmanin teokset 3, 27B29.) Analyysin
131
kannalta ei ole merkittävää, että kirjoituksen päähenkilönä on
mies. Olennaista on kiinnittää huomiota siihen, minkä arvojen ja
periaatteiden pohjalle Snellman katsoi ”viisaan kasvatuksen”
rakentuvan.
Perheelämän arvoja kirjoituksessa kuvastaa alkuun sijoitettu
huomautus siitä, että ukko lapsineen ja lapsenlapsineen ”elivät
Jumalan pelvossa ja olivat ahkerat työhön ja kaikella lailla hyvän
tapaiset”. Uskonnollisuus, uutteruus ja sosiaalisuus olivat arvoja,
joiden pohjalle ihanteellinen perheelämä ja lastenkasvatus
talonpoikaiskodissa Snellmanin mukaan rakentui.
Snellman pani kirjoituksessa seurakuntaan tulleen uuden
papin tiedustelemaan ukolta tämän kasvatustavasta ja
periaatteista. Ukko ilmaisi vastauksessaan lähinnä kolme
näkökohtaa, joita hän on pyrkinyt noudattamaan:
1 Kun ensimmäisen lapsen kasvattaa hyvin, tulevat
seuraavat lapset kuin itsestään hyvin kasvatetuiksi,
koska nuoremmat lapset oppivat vanhemmilta lapsilta.
2 Vanhempien itsensä tulee elää oikein, koska lapset
ennen muuta oppivat vanhempien antamasta
esimerkistä.
3 Tärkeintä on Jumalan antama siunaus, jonka ihminen
kyllä saakin, jos siihen turvaa ja täyttää velvollisuutensa.
Verrattuna hegeliläisen pedagogiikan rakennelmiin näyttävät nämä
neuvot päällisin puolin tulevan kuin toisesta maailmasta. Tavan
keskeisyys niissä kuitenkin on hegeliläistä juurta. Selvästikin
kirjoitus on suunnattu rahvaalle, minkä vuoksi käsitteellinen aines
siinä on vähäistä.
Miten ukko sanoo kasvattaneensa vanhimmat lapsensa? Siitä
on lyhyt maininta: ”...Jumalan pelvossa ja hyvisä tavoisa, pidimme
heitä lukemaan ja ittiänsä siistinä pitämään, niinkuin olivat
vanhimpamme meidänkin kansa tehneet”. Uskonnollisuus, sivistys
ja tapa B Snellmanin pedagogiikan perusteemat B ovat tähän
sisäänrakennettuina. Ne ovat arvoja, joiden varaan Snellman
kehottaa suomalaisia talonpoikia rakentamaan lastenkasvatuksen.
Samat arvot toistuvat vielä lyhyen kertomuksen lopussa lukijalle
annetussa kokoavassa neuvossa: ”Jos et tiedä mitenkä lapsia
132
ylöskasvatetaan niin mene johonkuhun taloon, jossa tiedät
isäntäväen jumalalliseksi, rehelliseksi menoissaan, ahkeraksi
työssään ja puhtautta rakastavaksi, ja katto, kuinka siellä lasten
kansa käytetään”. Merkittävää ylipäätään lienee sekin, että
Snellman pyrki vaikuttamaan talonpoikaisvanhempien
edesottamuksiin, toteuttamaan omalla tavallaan
”vanhempainkasvatusta” ja vaikuttamaan sen kautta kansalliseen
tapaan.
Snellmanin artikkeli ilmentää vahvaa luottamusta traditioon
kotikasvatuksessa, mikä välittyi myös hänen akateemisista
luennoistaan ja kirjoituksistaan. Hän ikään kuin osoittaa, miten
siveellisyys toteutuu tradition mukaisessa elämäntavassa.
Lastenkasvatuskin perheen piirissä ilmentää siveellisyyttä, koska
ja kun se nojaa aikaisempien sukupolvien jättämään tapojen
perintöön.
Snellmanille uskonto oli osa traditiota ja siinä mielessä
maallinen asia. Hän edusti uskonnollisissa kysymyksissä
suvaitsevaisuutta ja puolusti tunnustuksen vapautta. Sokean
uskon kirkon dogmeihin Snellman torjui rationaaliselle
elämänasenteelle vieraana. Hän ymmärsi uskonnon ja moraalin
läheisen yhteenkuuluvuuden niin yksilön kuin kansakunnankin
elämässä.

Äiti lasten ensisijaisena kasvattajana

Saimassa 1844 alkaneessa naisen sivistystä käsitelleessä
kirjoitussarjassa Snellman määritteli perheen naisen vakinaiseksi
toimintaalaksi yhteiskunnassa (Snellmanin teokset 3, 39B41; Rein
1981a, 352). Siksi naisvapautuksen nimellä kulkevat pyrkimykset
perheen kumoamiseksi ovat vastoin naisten etua. Ne näet
hajottavat ”sen yhteisön, jossa nainen voi päästä nauttimaan
yleisinhimillisiä oikeuksia”. Perheen ulkopuolella nainen joutuisi
taistelemaan oikeuksistaan miesten kanssa B joutuen tappiolle.
Kuten sukupuoliroolien tarkastelun yhteydessä jo tuli esille,
Snellman katsoi tyttöjen kouluopetusta tarkastelevassa
kirjoituksessa (Litteraturblad 7/1858; Kootut teokset 15, 210B216;
Snellmanin kootut teokset VI, 230B237), että perhe-elämä on
133
naisen siveellisen toiminnan valtapiiri ja että lasten kasvatus
perheessä kuuluu äidille, koska ”äiti kasvattaa paremmin”
(Litteraturblad 7/1858; Kootut teokset 15, 214; Snellmanin kootut
teokset VI, 235). Snellman perusteli näkemystään sillä, että
kasvatuksessa naista ohjaa kokonaisvaltainen tunne, mikä luo
hänen toimintaansa johdonmukaisuutta, kun taas epäröivä mies
toimii helposti epäjohdonmukaisesti. Äiti kasvattaa paremmin,
koska häntä ohjaa totuuden- ja oikeudentunto, mikä epäilevältä,
järkeilevältä ja teoreettisia rakennelmia luovalta mieheltä puuttuu.
Snellman päätteleekin, että isän menettäminen vaikuttaa
vähemmän lasten siveelliseen kasvatukseen kuin äidin
menettäminen, ja että ”vaikka naisen toiminta yhteiskunnassa ja
valtiossa voisikin korvata miehen toiminnan, niin mies ei koskaan
voi korvata naista perheessä” (Kootut teokset 15, 211). Snellman
katsoi miehen ja naisen täydentävän toisiaan sekä perheessä että
sen ulkopuolella.
Toisessa yhteydessä – käsitellessään Cygnaeuksen
ehdotusta kansakoululaitoksen järjestämiseksi (Litteraturblad
6B8/1861; Kootut teokset 389B443) – Snellman toisti jo
aikaisemmin esittämänsä näkemyksen, että sen mikä perheessä
on oikein, tulee olla ”rakkaudesta juontuvaa” (vanhemman
käännöksen mukaan ”tunteen työtä”), ja että lasten kasvatuksessa
tarvittava oivallus, tarmo ja tahdonvoima ”löydetään lähinnä
äidistä, koska hänen rakkaudellaan on vanhempi luonnollinen
perusta ja koska hän ei seuraa teorioita eikä järkeile” (Kootut
teokset 17, 393; Snellmanin kootut teokset VI, 532B533).
Snellman näyttäisi sanoneen, että naisen ja miehen luontaisen
erilaisuuden vuoksi äidin rakkaus lapsiin eroaa laadullisesti isän
rakkaudesta B tai ilmenee eri tavoin B mikä näkyy erilaisuutena
siinä, miten nainen ja mies toimivat kasvattajina.
Vaikka Snellman katsoikin lastenkasvatuksen perheessä
kuuluvan ensisijaisesti naiselle ja tyttöjen kasvatuksen tähtäävän
ensisijaisesti perheelämässä tarvittavan sivistyksen kartuttamiseen,
hän piti lastenkasvatusta myös miehen velvollisuutena. Nainen
kuitenkin menestyy lastenkasvatuksessa miestä paremmin siksi,
että kasvatuksen johdonmukaisuus ja sisäinen yhtenäisyys
perustuu naiselle ominaiseen tapaan toimia kokonaisvaltaisesti,
134
tunteen ohjaamana. Snellmanin mukaan lastenkasvatuksessa
tarvitaan ensisijaisesti senkaltaisia hyveitä, jotka ovat naiselle
tunnusomaisia, osin jopa luontaisia. Erityisesti humanistiset opinnot
ja varsinkin kaunokirjallisuuden lukeminen kehittävät ja jalostavat
näitä hyveitä.
Kaikissa tyttöjen kasvatusta käsittelevissä kirjoituksissaan B
mm. Saiman 11/1846 artikkelissa Voiko sivistynyt nainen
Suomessa hyötyä suomenkielisestä kirjallisuudesta?,
Litteraturbladin 5B6/1848 kirjoituksessa Kansan suurelle joukolle
annettavasta paremmasta opetuksesta sekä naisten
kasvatuksesta ja Litteraturbladin 7/1858 artikkelissa Tyttökoulujen
opetuksesta B Snellman korosti toistuvasti, että lasten kasvatus
kuuluu ensisijaisesti naiselle ja että tyttöjen kasvatuksen tulee
valmistaa heitä erityisesti tähän tehtävään (Kootut teokset
8,426B429; 11, 143B152; 15, 209B224). Puheen naisen
vapauttamisesta hän katsoi johtuvaksi lähinnä siitä, ettei
ymmärretä naisen kutsumuksen arvoa lasten kasvattajana. Jotta
nainen kykenisi kasvattamaan lapset yhteiskunnan ja isänmaan
sekä lopulta koko ihmiskunnan palvelukseen samoin kuin
käsittääkseen puolisonsa ponnistuksia yleisissä tehtävissä,
nainen tarvitsee monipuolista tiedollistakin sivistystä. Kuten
Snellman teroitti Johanna Lovisan mieleen, hän korosti myös
joissakin lehtikirjoituksissaan sitä, että nainen tarvitsee äidin
roolissa tietoa ihmiskunnan yleisistä harrastuksista ja niihin
kohdistuvaa rakkautta, joka äidin esimerkin voimasta
kasvatuksena siirtyy lapsiin.
Snellman perusteli tyttöjen sivistyksen kohottamista
vetoamalla naisen oikeuteen ”tunteella ja ajatuksella tavoittaa
jalointa, mikä ihmiskunnassa on ja minkä olemassaolo
ihmissielussa oikeastaan tekee hänestäkin järjellisen olennon”
(vanhempi käännös: ”käsittää tunteillaan ja ajatuksillaan se, mitä
ihmiskunnassa on jalointa, se, minkä läsnäolo ihmisen sielussa
kaikkein varsinaisimmin tekee hänet järjelliseksi olennoksi”)
(Saima 11/1846; Kootut teokset 8, 427; Snellmanin kootut teokset
IV, 185B190). Sivistys B humanistiset opinnot B varjelee naista
ahdasmieliseltä henkiseltä harhautumiselta (”bevaras från
inskränkt andlig förvillelse”, Samlade arbeten V, 154) ja auttaa
135
häntä mieltämään elämäntehtävänsä arvon äitinä ja puolisona
sekä siten parantaa hänen edellytyksiään menestyä
lastenkasvatustehtävässä. Lisäksi se antaa naiselle valmiuden
huolehtia itsestään ja lapsistaan leskeksi joutuessaan.
Humanistiset opinnot ja erityisesti kaunokirjallisuus olivat
Snellmanin mukaan naiskasvatuksen olennainen sisältö.
Tyttökoulujen opetus tuli järjestää sen mukaisesti. Snellman korosti
sivistystyössä ylipäätään humanismin ajankohtaisten muotojen
tuntemisen merkitystä, nykyisyyden erityistä sivistyksellistä
merkitystä; hän halusi nostaa sivistystyössä arvoon oman ajan
klassikot (ks. Väyrynen 1983, 142). Snellman ei erityisemmin
kiinnittänyt huomiota esteettiseen kasvatukseen tarkastellessaan
kodin kasvatustehtävää. Kuitenkin hän vaati kaunokirjallisuutta
tyttöjen kasvatukseen perustellen sitä juuri naisten
kasvatustehtävällä: se jalostaa tunnetta, jonka ohjaamana naiset
toimivat kasvatustehtävässään. Hän katsoi kaunokirjallisuuden
kehittävän tyttöjen kauneudentajua, mikä heijastuu myönteisellä
tavalla heidän toimintaansa lasten kasvattajana.
Tarkastellessaan kotikasvatusta Snellman ei viitannut
suoranaisesti kauneusarvoihin tai lapsen kauneudentajua
kehittävään esteettiseen kasvatukseen. Kuitenkin sitä, että hän
painotti tyttöjen perehdyttämistä kaunokirjallisuuteen olennaisena
osana naiskasvatusta, voitaneen pitää ilmauksena pyrkimyksestä
vaalia uskonnollisten ja moraaliarvojen myös esteettisiä arvoja
kotikasvatuksessa. Naiskasvatuksenhan tuli valmistaa naiset
ensisijaisesti juuri lastenkasvatustehtävään. Korostaessaan sitä,
että nainen toimii tunteen ohjaamana ja sopii sen vuoksi miestä
paremmin lasten kasvattajaksi, Snellman saattoi myös ajatella
naisen suuntautuvan elämässä miestä esteettisemmin ja
kykenevän sen perusteella toimimaan kasvatustehtävässä
herkemmin kuin mies.
Korostaessaan naisen toimivan oikein lastenkasvatuksessa,
kun hän toimii ”tunteen ohjaamana”, Snellman lähestyi
intuitionistista kasvatusnäkemystä. Intuitionistisen pedagogiikan
mukaan oikean kasvatuksen perusteita ei voida rationaalisesti
johtaa mistään.
136
Snellmanin ajatuskulku koskien naisen kasvatustehtävää
perheessä lienee pelkistettynä ollut seuraava:
1 Perheelämä on kaiken inhimillisen toiminnan,
siveellisyyden ja hyveellisyyden perustus.
2 Lastenkasvatus on perheen perimmäinen tarkoitus.
3 Nainen on luontaisten ominaisuuksiensa vuoksi parempi
kasvattaja kuin mies; naisen tarkoitus kätkeytyy hänen
kasvatustehtäväänsä.
4 Naisen toimintaa kasvattajana ei voi millään korvata; se
on historiallinen välttämättömyys.
5 Kaikki muu järjestys lastenkasvatuksen toteutuksessa on
vastoin siveellistä maailmanjärjestystä.
6 Toimimisesta vastoin siveellistä maailmanjärjestystä on
haitallisia seurauksia kansalliselle kulttuurille,
sivistykselle, tieteen ja taiteen harjoitukselle,
valtioelämälle.
7 Naisen toiminta perheessä ylläpitää siveellisyyttä
yhteiskunnassa ja valtiossa.
Snellmanin perhe ja naiskäsityksen ymmärtämiseksi on tärkeää
huomata, että hän perusteli naisen toiminnan rajoittamisen
perheeseen paitsi kasvatuksen äärimmäisen suurella
merkityksellä lapsille myös ja ennen kaikkea yhteiskunnallisilla,
yhteiskunnan kehitystä ja historiaa koskevilla argumenteilla.
Päättely käy osuvasti ilmi seuraavasta lainauksesta vuonna 1863
Litteraturbladissa julkaistusta artikkelista Om familjen och skolan
(Kodin suhteesta kouluun) (Samlade arbeten XI.1, 178; Kootut
teokset 6, 270):
”Man säger: familjen är qvinnans verld; men man glömmer
att tillägga: familjen är roten för en nations lif, och nationerna
verka omedelbart för menskligheten. Man glömmer, att
barnauppfostran är familjens allt, att den bestämmer det till
man vordna barnets öden, och att fäderneslandet har sitt lif i
137
sina värdiga söners, nationen genom dem fyller sin plats i
menskligheten.”
”Sanotaan että perhe on naisen maailma; mutta samalla
unohdetaan lisätä: perhe on kansakunnan elämän juuri, ja
kansakunnat vaikuttavat välittömästi ihmiskuntaan.
Unohdetaan, että lastenkasvatus on perheen kaikki kaikessa,
että se määrää mieheksi tulleen lapsen kohtalon, ja että
isänmaan elämä on sen arvokkaiden poikien elämässä, että
kansakunta täyttää paikkansa näiden avulla ihmiskunnassa.”
Tällainen päättely selittää myös Snellmanin kriittisen asenteen
oman aikansa naisemansipaatiopyrkimyksiin. Snellmanille naisen
asema lasten ensisijaisena kasvattajana ei ollut vain luonnon
vaan ennen kaikkea siveellisyyden määräämä asia, jolla on
suunnaton merkitys kansoille ja ihmiskunnalle. Samalla hän
tunnusti myös isän merkityksen lasten kasvattajana (Samlade
arbeten XI.1, 507; käänös JH):
”Att företrädesvis qvinnan är den ärfda sedens bevararinna,
är ofvan nämnd. Det skall så vara, emedan hon i familjens
sedliga lif skall råda. Det är naturbestämmelse, men det är
också och framför allt sedlig bestämmelse. Barnens vård
och uppfostran, slägtets uppehållande och den sedliga
ordningens upprätthållande genom generationerna, utgör
familjelifvets vigtigaste moment. Från barnens tidigaste ålder
tillfaller denna vård och uppfostran modren, såsom ren
naturordning och emedan den naturliga ömheten hos henne
är tidigare och starkare, men derutöfver såsom sedlig
ordning, emedan fadrens verksamhet icke är bunden vid
familjelifvet, och han derföre hvarken har tillfälle att oafbrutet
egna sig åt uppfostrarekallet eller, i följd häraf mera öppen
för teorier och bortryckt af andra intressen, eger samma
förmåga dertill som modern.”
”Edellä on todettu, että ennen muuta nainen on kunnioitettu
perityn tavan säilyttäjä. Näin tulee olla, koska hän hallitsee
perheen siveellistä elämää. Luonto on määrännyt niin, mutta
se on myös ja ennen kaikkea siveellinen määräys. Lasten
hoito ja kasvatus, suvun säilyttäminen ja siveellisen
138
järjestyksen voimassa pitäminen sukupolvesta toiseen ovat
tärkeintä perhe-elämässä. Varhaisimmasta lapsuudesta
alkaen lankeaa tämä hoito ja kasvatus äidille, puhtaana
luonnonjärjestyksenä ja koska hänen luonnollinen hellyytensä
on varhaisempaa ja voimakkaampaa, mutta tämän lisäksi
siveellisenä järjestyksenä, koska isän toiminta ei ole sidottua
perhe-elämään eikä hänellä ei ole mahdollisuutta
keskeytymättä omistautua kasvattajan kutsumukselle ja hän
on tämän seurauksena myös avoimempi teorioille ja
kiinnostunut muista asioista, vaikka hänellä kuitenkin on sama
kyky siihen kuin äidillä.”
Snellman ei vedonnut Rousseaun tavoin naisen biologisiin
ominaisuuksiin perustellessaan äidin kasvatustehtävän
primäärisyyttä vaikka perustelikin äidin kasvatustehtävää sekä
luonnollisella että siveellisellä järjestyksellä. Hän ei muutenkaan
miehen ja naisen erilaisuutta kuvatessaan vedonnut biologisiin tai
selvästi biologisperäisiin eroihin. Snellman lienee ajatellut, että
historiallisesti määrittyneet sukupuoliroolikäsitykset jotenkin
osoittavat naisen ja miehen paikan ja tehtävät siveellisessä
maailmanjärjestyksessä. Hänen analyysinsa liikkuu kulttuurin,
yhteiskunnan ja historian, ei biologian tai biologisen elämänpiirin
alueella.
Rousseau korosti äidin kasvatustehtävää luonnehtiessaan
sitä, että ”luonto” on määrännyt naisen kantamaan ja imettämään
lasta B tarkoittaen, että naisen tietyt biologiset ominaisuudet
määrittävät hänen roolinsa. Snellman sitä vastoin viittasi naisen
tiettyihin henkisiin ominaisuuksiin. Rousseau totesi vuonna 1762
ilmestyneessä Émile eli kasvatuksesta teoksessaan: ”Ensivuosina
tapahtuva kasvatus on tärkein ja tämä ensimmäinen kasvatus
kieltämättä on naisen suoritettava. Jos Luoja olisi tahtonut sitä
miesten tehtäväksi, hän olisi antanut heille maitoa lasten
ravitsemista varten.” (Émile, I, 10).
Snellmanin ajatuksessa naisen tehtävästä äitinä korostui siis
pikemmin historiallinen kuin biologinen näkökulma. Hän katsoi,
että ”puolisona ja äitinä naisen merkitys oli suuri tavan luojana
yksityiselämässä” (Savolainen 2003e, 14). Siten nainen luo ja
ylläpitää kansallista tapaa ja henkeä perhepiirissä, välittää sitä
139
lapsille ja synnyttää näissä siveellistä mielenlaatua. Kasvattajan
roolissaan nainen luo ja ylläpitää kulttuuria, edistää siveellisyyttä,
muovaa historiaa. Tämän vuoksi ja tässä hengessä tyttöjen
sivistystä tuli edistää.
Yleensä Snellman ei antanut isälle kovin suurta merkitystä
lapsen kehityksessä, vaikka pitikin tärkeänä isän osallistumista
lasten kasvatukseen äidin rinnalla. Tosin nykyinenkään
kehityspsykologinen tutkimus ei ole saavuttanut isän merkityksen
suhteen yksimielisyyttä, vaan isän merkityksestä on toistuvasti
esitetty hyvinkin ristiriitaisia tuloksia ja tulkintoja (mm. Huttunen
1990, 56B79; 1991). Snellman piti isyyttä ensisijaisesti
huoltajuutena, äidin ja lasten elannon hankkijana. Hän ei
myöskään eritellyt miehen mahdollisia hyveitä kasvattajana, vaan
naisen. Siltä osin hänen tulkintansa olivat varsin yksipuolisia.
Vaikka Snellman kannattikin perheelämässä perinteistä
sukupuoliroolijakoa, hän katsoi, että miehellä ja naisella on
perheen piirissä samat oikeudet. Yhtäläisen perintöoikeuden
lisäksi hän korosti naiskasvatuksen merkitystä B yhtäältä naisten
yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi ja toisaalta pääasiassa
naisten vastuulla olevan kotikasvatuksen tason kohottamiseksi.
Snellman katsoi, että valtio on velvollinen pitämään huolta
yhtä lailla naisen kuin miehen kasvatuksesta. Hän vetosi tässä
ennen muuta naisen rooliin lastenkasvatuksessa. Ilman sivistystä
naisen on näet lähes mahdotonta käsittää tehtävänsä luonnetta ja
suuruutta. Naiskasvatuksen tehtävänä onkin tältä osin naisten
kasvatustietoisuuden syventäminen kohottamalla heidän
yleissivistystään ja siten kotikasvatuksen laatuun vaikuttaminen.
Kotikasvatuksella siveellisen kasvatuksen alaan kuuluvana
toimintana B erotuksena kouluopetuksesta, jonka Snellman
määritteli pedagogisessa järjestelmässään tiedollisen kasvatuksen
alaan B oli keskeinen asema Snellmanin pedagogisessa
ajattelussa. Hän käsitti kodin siveellisellä kasvatuksella
kansakunnan henkisen traditionvälittämistä lapselle, lapsen
kiinnittämistä omaan kansalliseen tapa- ja uskomuskulttuuriin.
Tässä hän korosti naisen roolia ja katsoi, että nainen toteuttaa
yhteiskunnallista ja isänmaallista tehtäväänsä äitinä ja puolisona.
Hän piti tärkeänä, että nainen tiedostaa toimintansa
140
yhteiskunnallisen ja isänmaallisen merkityksen, sen että hän äitinä
ja puolisona välillisesti luo historiaa ja vaikuttaa maansa
kohtaloihin. (Ks. Savolainen 2004b, 8B9.)
Historialliselta kannalta Snellmanin ajan yhteiskunnallinen
keskustelu perheestä liittyi kiinteästi kysymyksiin yksilön
vapaudesta, inhimillisistä perusoikeuksista ja sukupuolten tasaarvosta
ja B kuten Kai Häggman toteaa B ”yleiseurooppalaisesta
ideologisesta näkökulmasta katsoen kyse oli nationalistisen
yhteisöllisyyden (äitien tärkeä kotikutsumus kansakunnan äiteinä)
ja liberaalin yksilönvapauden (äitien ja naisten oikeudet
kansalaisina ja vapaudet yksilöinä) yhteensovittamisesta”
(Häggman 1994, 221). Perhe ideologisoitui erityisesti osana
yhteiskunnallista naiskysymystä ja kysymystä äitiydestä.

Yksityinen ja yhteiskunnallinen

Suomessa vaikutti 1800-luvun puolivälin jälkeen kaksi olennaisesti
erilaista poliittisen ajattelun perinnettä: poliittisen osallistumisen
moraalista luonnetta ja valtion moraalista roolia korostava
hegeliläinen suuntaus ja kansalaisten vapaasta omien etujen
ajamisesta muodostuvaan yleiseen hyvään luottava
anglosaksinen liberaali traditio. Snellman kannatti liberalistiseen
oppiin soveltuvia talouspoliittisia uudistuksia vaikka ei
hyväksynytkään liberalistista yhteiskuntateoriaa. Opissa
siveellisyydestä perheellä, kansalaisyhteiskunnalla ja valtiolla
ajateltiin kullakin olevan oma, siveellisyyttä, yleistä tapamoraalia
ylläpitävä tehtävänsä: ajateltiin, että niiden kautta oikeus ja
vapaus edistyvät kansakunnan ja sen jäsenten elämässä.
Kansakunta merkitsi kollektiivista kohtalonyhteyttä, yhteistä
historiaa, kulttuuriperintöä ja tapakulttuuria. Kansallinen
herääminen merkitsi sitä, että kansakunta alkoi mieltää itseään
järkevästi hallitsevaksi ja oikeudentajuaan toteuttavaksi
kollektiiviseksi subjektiksi. (Ks. Pulkkinen 1983, 54B68; 1987,
54B69.)
Kritisoidessaan Kallavesilehdessä 18.12.1845 eräitä
Runebergin esittämiä näkemyksiä otsikolla Muutamia sanoja
Runebergin draamakäsityksestä (Kootut teokset 8, 315B319)
141
Snellman tematisoi perheen ja valtion välisen suhteen samaan
tapaan kuin oli tehnyt sen aikaisemmin Valtio-oppiteoksessa.
Snellman otti lähtökohdakseen Runebergin esittämän
kysymyksen, jossa tämä epäsuorasti epäilee hegeliläisen
siveellisyyskäsityksen pätevyyttä: ”Mitä siveellistä, mitä
jumalallista tai traagista oikeudenmukaisuutta on siinä, että
ihminen, joka korkeamman edun, yhteiskunnan hyvän vuoksi
uhraa alemman edun, perheen, ja tekee sen niin, että tämä
uhraus kohtaa kipeimmin hänen omaa sydäntään, saa tämän
lisäksi ja tässä kiitokseksi korkeampien voimien rangaistuksen, joka
musertaa hänet?”
Tulkittuaan ensin Runebergin ”epäselvää” sanontaa, Snellman
totesi sen perustuvan ilmeisesti ”väärään käsitykseen perheen ja
valtion suhteesta”. Hän torjui Runebergin väitteen perheestä
”alempana” yhteiskuntamuotona, joka on uhrattava valtion,
”korkeamman” hyväksi. Valtion näet ei voi olla oikeutettu muulla
tavoin kuin siveellisyyden muotona, kaikkien jäsentensä siveellisten
tekojen ja toimien kokonaisuutena. Vaatimalla perheen uhraamista
valtio tuhoaisi siveellisyyden ja kadottaisi samalla myös oman
olemassaolonsa oikeuden. Siksi Runebergin lausunto on
virheellinen. Snellman ei siis tunnustanut yksityisen ja
yhteiskunnallisen elämänpiirin välillä ristiriitaa eikä minkäänlaista
alistussuhdetta.
Snellmanin ja Runebergin kiista koski siis yksityisen ja
yhteiskunnallisen suhdetta. Polemiikin lähtökohtana oli ollut
Snellmanin julkaisema arvostelu Runebergin runoelmasta
Kuningas Fjalar, joka oli ilmestynyt alkuvuodesta 1844. Snellman
julkaisi siitä varsin kielteisen arvion kahdessa osassa, Litteraturblad
till Saima -lehden numerossa 31.10.1844 (Kootut teokset 7,
177B197). Tähän kritiikkiin Runeberg vastasi korostamalla paitsi
kuningas Fjalarin ja Sofokleen Antigoneessa esiintyvän Kreonin
tragedian saavan selityksensä pikemmin heidän persoonallisesta
ylimielisyydestään ja itsekkyydestään kuin Snellmanin esille
tuomasta yksityisen ja julkisen elämänpiirin velvollisuuksien,
perheen ja valtion hyvän, näennäisestä ristiriidasta. (Ks.
Snellmanin teokset 3 ja Snellmanin kootut teokset IV).
142
Snellman korosti vastauksessaan Runebergille sitä, että vain
jalo taistelu näiden ristiriitaisilta näyttävien velvollisuuksien
keskellä on sankarillista, sympaattista ja kaunista. Hän katsoi, että
Runeberg, tyytymättömänä Saiman arvosteluun, päätyy
korostuksiin, jotka alentavat sekä Runebergin oman että
Sofokleen runoelman arvoa. Jos tulkinta perustuu hallitsijoiden
omahyväisyyteen, ei se herätä ihmisissä myötätuntoa eikä edistä
siveellisyyttä. Snellmanin mukaan lähtökohdaksi tulee ottaa
ihmistoiminnan piirien, perheen, kansalaisyhteiskunnan ja valtion
väliset jännitteet ja etujen näennäiset ristiriidat. Hauskasti
Snellman huomautti, että mikäli toiminnan piirien luku ei lisäänny
ennen runoilijan seuraavaa kokoelmaa, on tämän pakko antaa
toiminnan tapahtua niissä.
Snellmanin todistelu Runebergille noudatti siis seuraavaa
kaavaa: Ponnistelu isänmaan yhteisen hyvän puolesta on
ponnistelua kodin hyväksi ja velvollisuuksien täyttäminen
perheenjäsenenä palvelee myös isänmaata, yhteiskuntaa ja
valtiota. Perheen hyvä ja valtion hyvä käyvät yksiin ja molempien
etu on yhteinen, sillä ”perhesiteiden hajoaminen ja hävittäminen
hävittää myös valtion”. Perheelämä ja valtio ovat kaksi
elämänpiiriä, joissa ihmisen tulee täyttää velvollisuutensa.
Todellisessa elämässä tosin kohdataan näennäistä ristiriitaa
näiden elämänpiirien velvollisuuksien kesken, ja näytelmä, jossa
yksilö tuhoutuu yleisedun hyväksi, ilman, että itsekkyyttään
laiminlyö velvollisuutensa, on näytelmä oikeuden ja totuuden
edistämisestä maailmassa, ”todellisen elämän, itse todellisuuden
oma näytelmä”.
Snellman siis katsoi, ettei yksityisten ja yhteiskunnallisten
velvollisuuksien välillä ole todellista ristiriitaa. Hän paheksui
sellaista elämänkatsomusta, jossa jonkin muka korkeamman
yhteiskunnallisen tehtävän nimissä laiminlyödään perhettä.
Huolehtimalla velvollisuuksistaan perheessä ihminen toteuttaa
myös yhteiskunnallista tehtäväänsä. Opissa siveellisyydestä
yksityinen ja yhteiskunnallinen elämänpiiri käsitetään
sisäkkäisiksi.