Snellman oli tyrmännyt suomalaiset emigrantit Tukholmassa, mutta kiista kansallisuuskysymyksestä oli siirtynyt Suomen maaperälle fennomaani- ja liberaalileirin väliseksi mittelöksi. Taistelu alkoi, kun Snellman sai August Schaumanin kimppuunsa kielikysymyksessä. Palattuaan pitkältä ulkomaanmatkalta Morgonbladetista aikoinaan kokemuksensa hankkinut Schauman perusti vuoden 1858 lopussa Papperslyktanin. Se oli rohkea kokeilu toimia Helsingfors Tidningarin ja Litteraturbladin välimaastossa. Avustajina toimivat Leo Mechelin ja Robert Lagerborg, Helsingfors Dagbladin tuleva toimittaja. Ulkomaanasiat olivat uuden lehden sydäntä lähellä, ja lehteä innosti erityisesti Italian vapaussota.

Kuuluisaksi lehti tuli kiistassaan Snellmanin kanssa. Sysäyksen välienselvittelylle antoi professori C. W. Törngrenin helmikuussa 1859 pitämä yleisöluento, jossa hän ironisesti oli maininnut ruotsin joutuvan pian syrjään suomen kielen tieltä: ”Parin sukupolven jälkeen sivistyneet luokat Suomessa varmaankin saavat sanakirja ja kielioppi kädessä ahertaa päästäkseen selville Runebergin ja Nordströmin kirjoituksista.” Schauman ryhtyi tosissaan torjumaan tällaista käsitystä; suomen kielen asema paranee koko ajan mutta ruotsi ei voi tulla koskaan täysin vieraaksi. Snellman ei voinut hyväksyä tätä väitettä, ja esitti, että sivistyneistön pysyminen ruotsinkielisenä oli todellinen este kansalliselle kulttuurille. Schauman vastasi tähän ja sai heti Snellmanin vastauksen, jolloin kiista levisi muuhunkin lehdistöön.161

Nimimerkillä ”Metropolitanus” Schauman korosti, että sivistyneistön kielenä vuosisatoja ollut ruotsin kieli oli pari vuosisataa edellä suomen kielen kehitystä. Pisteliäästi hän jatkoi, että vaikka saksalaisen filosofian mukaan kansakunnalla täytyi olla vain yksi kieli ja maail-ma oli muokattava sen mukaan, ”suuri maailmanrakentaja” ei ollut menetellyt töissään niin järjestelmällisesti. Hänen oli täytynyt päästää asumaan yhteen erikielisiä heimoja esimerkiksi Sveitsissä. Ruotsin kielen tulevaisuudesta Suomessa ei kukaan ollut puhunut mitään, pitikö sen siis kuolla pois ja kadota? Schaumanin mukaan siitä ei saatu lukea sanaakaan: kun Snellman vaikeni siitä, kukaan muukaan ei saanut ajatella sitä. Schauman arvasi, että hänen rauhan päivänsä päättyisivät, kun hänen kerettiläiset ajatuksensa herättäisivät fennomaanien leirin. Kun Schauman tapasi Snellmanin seurahuoneella Paciuksen 50-vuotissyntymäpäivillä, tämä kuiskasi herttaisesti, että Schauman saa varautua ottamaan vastaan kurituksen seuraavan päivän Litteraturbladissa.162

Snellman vastasi otsikolla Ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa.163 Snellman piti professori Törngrenin kuvausta kauhun ilmauksena siitä, mitä tulevaisuudessa työllä tietoisen suomalaisen kansallisuuden puolesta oli edessään. Tämän mukaisesti Schaumankin pelkäsi lastenlastensa synkkää tulevaisuutta. Snellmanin mielestä historian mahti masensi yleensäkin yksilöiden tunteet ja sympatiat; tässä suhteessa oli vain yksi tapa säilyttää vakaumuksen ja toiminnan vapaus: oli ryhdyttävä päättäväisesti sen palvelukseen. Snellman muistutti, että sille Schauman ei voinut kuitenkaan mitään, että suomalainen kansallisuus ei ole ollut eikä ole ruotsalaisten kanssa tasavertainen. Vain hitain askelin se voi kohota sorretusta asemastaan ja matka tasavertaisuuteen on pitkä.

Snellman iloitsi Papperslyktanin miehekkäistä ja kauniista sanoista, että suomen kieli tuli edistymään reippain askelin ja ottamaan sijansa oppilaitoksissa, hallinnossa, tuomioistuimissa ja kirjallisuudessa. Snellmanin mukaan näin kauas ei ollut kuitenkaan ehditty, koska uusi kieli venäjä anastaa päivä päivältä ruotsin kielen aluetta – suomen kielen tulevaisuuden aluetta. Kouluissa, kaupassa ja armeijassa venäjän kieli oli korvaamassa ruotsia. Kun maan sivistyneistöllä on yksi kieli ja kansan joukoilla toinen, ei sivistyksen kielellä ole mitään voimaa, joka saisi sen säilymään; sillä ei ole kansallishengen tukea. Kansalle on täysin yhdentekevää, onko tämä kieli ruotsia vai mesopotamiaa. Jos kouluissa opetetaan ja lakia ja oikeutta jaetaan kielellä, jota kansa ei ymmärrä, ei se edes ole tietoinen asiasta, jos yksi kieli astuu toisen sijaan.164

Schauman vastasi Snellmanin kirjoitukseen Papperslyktanissa, ja Snellman vastasi hänelle Litteraturbladissa 20.4.1859. Nyt kiisteltiin kansan ja kansakunnan eroista ja määrittelystä. Schauman julkaisi Sveitsin kansallisuusolojen valaisemiseksi sarjan kirjoituksia 18.4.–30.5. Snellman vastasi kirjoituksiin Litteraturbladissa 26.4.1859.165 Hän pyrki määrittelemään kansallisuuden 28.5. toukokuuta ilmestyneessä artikkelissaan Kansallisuus: kansan lait, laitokset ja yhteiset kohtalot.166

Snellman protestoi voimakkaasti sitä, että Schauman pahoinpiteli kansallisuutta käyttämällä Sveitsiä ja Yhdysvaltoja esimerkkinä siitä. Snellman muistutti, että historia tunnustaa oikeutetuksi jokaisen kansan pyrkimyksen elämään ja vaikuttamiseen. Tätä oikeutta kansa ei tajua vaivalloisesti asiaa pohtimalla, vaan itsesäilytysvaisto on yhtä luonnollinen kansakunnille kuin yksilölle. Isänmaa ja äidinkieli ovat hänelle yhtä läheisiä kuin isä ja äiti. Snellman moitti Papperslyktania siitä, että vakaumus tässä asiassa on niin tärkeä, että isänmaan ja Suomen etujen kannalta on hylättävä oppi, joka hyväksyy isänmaalle minkä tulevaisuuden tahansa.

Snellman pilkkasi Schaumania siitä, että hän todisti Brockhausin tietosanakirjan avulla kansallisuuden kuuluvan muun muassa Yhdysvalloille, Sveitsille, Hampurille, Lyypekille, Itävallalle ja Turkille. Saman tietosanakirjan artikkeli sanasta nation todisti aivan päinvastaista: ”Kansallisuuden perustuksena on yhteinen polveutuminen ja kieli, joten sanalla kansakunta voidaan merkitä yhteisen sukuperän ja kielen ihmiskunnasta erottamaa osaa.” Snellmanin mielestä Schauman oli ajautunut harhateille, koska hän ei tunnustanut kansallisuuden luonnollista momenttia: ihminen syntyy kansakuntaansa. Siksi Suomen kansalla on oikeus pyrkiä vapautumaan vuosisatoja jatkuneesta henkisestä sorrosta; sen tulee saada osansa inhimillisestä tiedosta, ja yksilöiden henkeä, kunniaa ja omaisuutta koskevat tutkimukset tulee suorittaa sen omalla kielellä.167

Samassa lehdessä Snellman viittasi Mehiläisen artikkeliin, jossa G. Z. Forsman, sittemmin Yrjö-Koskinen, nimimerkillä Sakari Teppo tuki Litteraturbladin linjaa kuten muutkin suomenkieliset lehdet. Ruotsinkieliset lehdet ryhmittyivät Papperslyktanin ympärille. Yhdessä Forsmanin kanssa Snellman osoitti Schaumanin lyövän julkeasti historiaa korville, kun hänen mukaansa ruotsin kielellä oli ollut 700 vuotta hallitseva asema Suomessa. Ruotsi ei ollut ollut tässä asemassa edes 200:a vuotta, koska latina oli ollut 500 vuotta sivistyksen ja opetuksen kieli.168

Snellman ei puuttunut keskusteluun enää kesällä. Schauman julkaisi aiheesta artikkeleita 20.6., 4.7. ja 12.9., mutta Snellman katkaisi pitkän hiljaisuutensa vasta 1.10. julkaisemalla laajan artikkelin monikielisistä kansakunnista.169 Siinä hän heti alussa toteaa, että Schaumanin käsitteiden ja todisteiden sekavuus on sitä luokkaa, ettei häntä voi pitää uuden totuuden aamuruskona ja  tieteen ja yleisen vakaumuksen uudistajana. Historian todistus on aina pätevä siinä, että vieras heimo vieraine kielineen on luonnollinen vihollinen. Kiintymys omaan heimoon ja kieleen on kuolemattoman kunnian ansaitsevaa isänmaallisuutta. Kansakunnan tieto ja tapa edellyttävät luonnollista asuinpaikan, syntyperän ja kielen yhteisyyttä. Snellman ei kiellä artikkelissaan, että on ollut ja on monia valtioita, joissa on vallinnut heimojen ja kielien sekamelska. Vaikka Schauman nimitti näitä myös kansakunniksi historiassa, sellaiset valtio ovat yleensä siirtymismuotoja, kuten Kaarle Suuren ja Napoleonin valtakunnat. Jos Schauman vielä aikoi kirjoittaa monikielisistä kansakunnista, hänen tuli muistaa, että Suomessa eivät ole puheena suomalaiset ja ruotsalaiset vaan sivistynyt ruotsalainen ja sivistymätön suomalainen väestö.170

Kiistan sävy muuttui koko ajan kiivaammaksi. Schauman vastasi Snellmanille artikkeleissaan 10.  ja 17.10., ja Snellman esitti omat kommenttinsa vielä 3.11.171 Schauman oli valittanut, että häntä oli moitittu tietämättömäksi ja sekavaksi, mutta Snellmanin mukaan hänen kirjoituksiaan oli moitittu, koska ”kysymys, jossa Herra Schauman on käyttänyt puhevaltaa, on Suomen kansan olemassaolon kannalta niin tärkeä, että hänen on pitänyt saada kokea, että on pistänyt sormensa vasaran ja alasimen väliin. Sitä asiaa sietää tutkia ja harkita, ennen kuin siitä kirjoittaa. Sitä koskeva tunnustus on tässä maassa liehuva lippu.” Snellmanin mukaan huonot tutkimukset ovat tapahtuneet vasta kirjoittamisen kuluessa.172

Väittely kääntyi henkilökohtaiseksi, kun Schauman vastasi 7.11. otsikolla Henkilökiistaa ja kansalliskiistaa. Snellman vastasi heti seuraavassa numerossa.173 Hän toisti, että jokaisen tervejärkisen on myönnettävä, että suomi on Suomen kansalliskieli, ruotsi Ruotsin. Hänen mielestään Schauman ei halunnut palata pääkysymykseen, vaan hämmensi selvää asiaa turhaan. Ei ollut kysymys Suomen kahdesta kielestä vaan siitä, että toinen oli sivistystä varten, toinen sivistyksestä eristettyä suurta ihmisjoukkoa varten. Ruotsin kieli oli Suomessa kieli, jota käytettiin kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa, jolloin 7/8 kansasta suljettiin tämän tietoisuuden ja osallistumisen ulkopuolelle.174 Schauman laati aiheesta vielä 27.12. yhden kirjoituksen, jonka alle laittoi ensimmäisen kerran oman nimensä. Snellman vastasi Schaumanille aivan lyhyesti, koska halusi osoittaa kunnioitusta siten, ettei vastannut hänen solvauksiinsa anteeksi an-taen tai halveksivalla vaitiololla kuten muille.175 Kiistan jälkimaininkeina Snellman julkaisi vielä kaksi kirjoitusta vuoden 1860 alussa.176

Schaumanin ajatusten saatua kannatusta yliopiston rehtorin A. E. Arppen syyslukukauden avajaispuheessa 14.9.1859 Snellman kiinnitti Litteraturbladissa huomionsa yhteen ilmaukseen tässä puheessa. Hän kritisoi Arppen ilmaus-ta ”Innostus on usein kypsymättömyyttä ja todellisen sivistyksen puutetta peittävä verho”. Snellmanin mielestä Arppe kävi syyttä suomenmielisen nuorison kimppuun ja edusti svekomaanisia arvoja. Snellmanin mielestä puhuja oli ensimmäinen ja ainoa, joka oli varoittanut nuorisoa innostuksesta. Arppe piti arveluttavana, että innostus oli suunnattu työhön suomalaisen kansallisuuden hyväksi. Hän nimitti isänmaanystäviksi maan kielen harrastajia mutta ei tarkoittanut sillä kansankieltä. Arppen mukaan suomalainen kansakunta ei ollut luonut sivistystään itse. Arppe esitti Snellmanin mukaan uudenlaisen tieteen uudistuksen, jonka mukaan monikielisellä väes-töllä saattoi olla valistunut kansantietoisuus mutta kansallisuus oli mitätön seikka. Arppe näet toivoi puheessaan, että suomen kieli pääsi vapaasti kehittymään ja vaikuttamaan ja että ruotsin kieli ja Suomen ruotsalaiset saivat toistaiseksi elää rauhassa. Snellmanin mielestä tätä rauhaa ei ole häirinnyt kukaan. Arppe oli itse nähnyt, että suomen kielen ystävät eivät olleet rauhanhäiritsijöitä. Nuoriin miehiin voi vaikuttaa terveellisesti, että he innostuvat toimimaan kansansa ”eduksi ja onneksi”.177

Arppen julkaistua puheensa kirjana Cygnaeus ja Snellman arvostelivat sen molemmat. Kirjassaan Arppe oli selittänyt puhuvansa entisistä fennomaaneista: hän ei ollut väittänyt suomen kielen harrastamista fennomaniaksi tai varoittanut ”liian nopeasti poistamasta ikivanhaa sivistyselintä (ruotsin kieltä)”. Tätä lausuntoa myöhempi esitys ei kuitenkaan tukenut.178

Arppe vastasi molemmille Litteraturbladin seuraavassa numerossa otsikolla Vielä eräs selitys. Snellman sai tästä syyn vastata kirjassa esitettyihin ajatuksiin erittäin perusteellisesti. Hän muistutti edelleen, että Arppen käyttämä lause viittasi selvästi fennomaaneihin, vaikka arvoisa rehtori ei vieläkään ollut kertonut, keitä hän tarkoitti. Snellman olisi yhtynyt rehtorin käsityksiin, jos tämä olisi sanonut: ”Varttukoon innostuksenne voimakkaaksi suomen kieltä kohtaan, niin ette karta mitään uhrausta ettekä säikähdä mitään esteitä.” Mutta sitä hän ei voinut hyväksyä, että innostusta väitettiin teeskentelyksi, jonka verhoa-mat todelliset asiat paljastuvat loppujen lopuksi. Arppe oli selittänyt tämän, mutta mitä innostus todella oli, se oli edelleen auki.

Snellman kiteytti asian niin, että arkielämässään ihminen ei tarvitse mitään innostusta eikä se voi häntä elvyttää: ”Vasta silloin kun hän ylentää ajatuksensa ja pyrkimyksensä yleisinhimillisiin harrastuksiin, hänen tunteensa voi tulistua siihen hehkuun, jota nimitetään innostukseksi. Näiden yleisinhimillisten harrastusten täytyy ilmetä yksilölle kansallisen muodon välityksellä, ja sen vuoksi isänmaanrakkaus ilmenee innostuksena.” Snellmanin mielestä oli selvää, että innostus edellyttää sielun kohoamista tavallisen tason yläpuolelle – vain älykäs egoisti voi tätä epäillä. Yksilön todellista sivistystä osoittaa se, että hän uhraa itsekkäät tarkoitusperät. Tätä sivistyksen määritelmää Arppe ei hyväksynyt.179

Snellman joutui näihin aikoihin myös ankaraan polemiikkiin toisen professorin, J. Ph. Palménin kanssa Suomen asemasta Venäjän yhteydessä. 180 Palmén oli toiminut yliopiston opettajana yhteensä 27 vuotta vuodesta 1840 alkaen melkein kaikissa lainopillisen tiedekunnan aineissa ja tehnyt monessa roolissaan aikalaisilleen tunnetuksi ruotsalaista lakiperintöä ja keskushallinnon esikuvia. Juuri yliopiston opettajana Palmén loi teoreettisen kehyksen valtiokäsitykselleen, jolla hän perusteli Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen olemassaolon suhteessa Venäjään. Palménin ajattelu välittyi laajoille opiskelijapiireille, kun häntä hänen omien sanojensa mukaan ajettiin kuin ”harhailevaa hirveä” professuurista toiseen – roomalaisesta oikeudesta ja pohjoismaisesta oikeushistoriasta rikos- ja valtio-oikeuteen ja takaisin kotimaiseen siviilioikeuteen. Hänen oppilainaan oli monia myöhemmin huomattavissa viroissa vaikuttaneita henkilöitä.

Palmén ei uppoutunut filosofisiin jaotteluihin ja teoreettisiin rakennelmiin, vaan pysytteli kotimaisen oikeuden piirissä ja sen historiallisella pohjalla. Käytännöllisellä esitystavallaan hän vaikutti opettajantoimessaan laajasti Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiessivistykseen. Yliopiston kirjaston oppilasluetteloiden mukaan Palménin oppilaista 12 nimitettiin vuosina 1870–1887 oikeusosaston senaattoriksi ja 7 senaattoriksi talousosastoon. Prokuraattorina Palménin seuraajana oli peräkkäin kolme hänen omaa oppilastaan. Tällä tavalla vastakkain oli kaksi koulukuntaa. Toisen muodostivat Snellmanin oppilaat.

Rakentaessaan luennoillaan kuvaa Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudellisesta asemasta Venäjän yhteydessä Palmén ei näytä omaksuneen selviä esikuvia omilta opettajiltaan. Teoreettisen ja käytännöllisen filosofian professorin Johan Jacob Tengströmin vaikutus Palméniin oli vähäinen, koska Palmén pyrki realistisuuteen ja selvyyteen, eikä häntä innostanut Tengströmin tarjoama metafysiikka. Kuitenkin Tengströmin orgaaninen valtiokäsitys näyttää vaikuttaneen voimakkaastikin Palménin ajatteluun. Vaikka Palmén tuli huonosti toimeen siviili- ja roomalaisen oikeuden professorin Wilhelm Gabriel Laguksen kanssa, Laguksen kiinnostus historialliseen koulukuntaan tarttui myös häneen. Palmén ei tullut hyvin toimeen myöskään valtio-oikeuden professorin Johan Jacob Nordströmin kanssa, mutta omaksui tältä historiallis-orgaanisen näkemyksen.

Palménin omat, historiallista koulukuntaa myötäilevät käsitykset kypsyivät tiiviissä kirjeenvaihdossa Ruotsin maineikkaiden lainopin auktoriteettien kanssa. Palménin säännöllisin kirjeystävä vuosina 1862–1883 oli Ruotsin korkeimman oikeuden jäsen Christian Naumann, joka oli toiminut aikaisemmin Lundin yliopiston valtio-oikeuden professorina. Palmén oli kirjeenvaihdossa myös Lundin yliopiston oikeustieteen professorin C. J. Schlyterin ja Ruotsin valtionarkistonhoitajan, professori Johan Jacob Nordströmin kanssa. Kirjeissä ei vaihdettu pelkästään mielipiteitä vaan esimerkiksi Naumann toimitti Palménille kirjoittamansa Sveriges Statsförfattnings Rätt -kirjasarjan osia ja muita kirjoja sekä dokumentteja.181

Ruotsin-yhteyksiensä inspiroimana Palménista tuli ruotsalaisen lakiperinnön säilyttämisen harras puolestapuhuja, mutta vuoden 1809 jälkeinen kehitys Ruotsissa ei hänen sympatioitaan saanut. Palménin mielestä Suomen suuriruhtinaskunta oli Porvoon valtiopäivien hallitsijanvakuutuksen ja hallituskonseljin ohjesäännön perusteella jäänyt vuonna 1809 yksin huolehtimaan siitä perinnöstä, jonka Ruotsi itse oli pyyhkinyt pois vallankumouksessaan samana vuonna. Palménin mukaan Venäjän keisari oli Porvoon valtiopäivillä antanut suomalaisille oikeuden pitää vanhat Ruotsilta periytyneet instituutiot muuttumattomina. Tätä ”jaloa esi-isien perintöä” suomalaiset oli nyt herätettävä arvostamaan ja kehittämään, koska siten myös estettäisiin Venäjän lakien voimaantulo Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Luennoillaan esittämänsä ajatukset Palmén levitti laajemmalle yleisölle vuonna 1859 ilmestyneessä teoksessaan Juridisk handbok för medborgerlig bildning. Teos oli alun perin tilattu Suomen kadettikoulun kurssikirjaksi, jonka lukemisen tarkoitus oli kasvattaa kokelaat uskollisiksi alamaisiksi ja opettaa kunnioittamaan isänmaan lakeja ja yhteiskuntajärjestystä. Oppikirjana teos ei voinut olla mikään Suomen uuden valtioideo-logian manifesti. Kuitenkin julkisuudessa esitettiin ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan se käsitejärjestelmä, jolla Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudellinen asema ja keskushallinto Venäjän yhteydessä oli järjestetty. Ongelmana vain oli, että kolmen käyttökielen maassa kieli usein puutteellisesti ilmaisee uusia käsitteitä yksiselitteisesti. Ne tarkentuivat vasta lehdistössä käydyn polemiikin kautta. Snellman hyökkäsi erityisesti Palménin terminologiaa vastaan. Arvostelu kirjasta oli yleensä myönteinen mutta yksi kohta oli Snellmanin mielestä virheellinen ja selitys epätyydyttävä.182

Kiista koski sitä, tuliko Suomen suuriruhtinaskunnasta vuonna 1809 Palménin kirjassaan mainitsema ”provinssi” vai Snellmanin peräänkuuluttama ”valtio”, jolla oli oma valtiosääntö. Vielä tällä kertaa Palmén ei edes vaivautunut vastaamaan Snellmanin kritiikkiin. Hän luotti tarkkaavaisen lukijan kyllä ymmärtävän hänen tarkoituksensa tutustuttuaan koko teokseen. Sen jälkeen ei voinut ajatella kirjoittajan pitävän Suomea maakuntana.

Snellmanin iskiessä uudelleen pari vuotta myöhemmin Palmén myönsi provinssi-sanan käytön lapsukseksi. Kuitenkin Palménin mukaan hänen kirjansa todisti edelleen kokonaisuudessaan, että Suomi oli sisäisissä oloissaan itsenäinen ja sillä oli oma valtiosääntö ja hallitus. Kumppanusten yksityinen kirjeenvaihto osoittaa, että julkisesta, käsitteitä koskeneesta kädenväännöstä huolimatta Palmén ja Snellman ponnistivat samalta perustalta. Veljellisessä kirjeessään Snellman oli muutenkin sovinnollinen: ”Jos katsoisit voivasi myöntää, että myöhemmät keisarilliset vakuutukset on käsitettävä [maan Venäjän valtakuntaan yhdistämisen julistaneen] manifestin merkityksen vahvistuksiksi ja että niiden sisältö olisi tästä syystä ehkä pitänyt sisällyttää esitykseen, tekisit varmasti asialle suuren palveluksen.”183

Kirjeen keskeinen kohta oli, että Snellmanin mielestä hän, Palmén ja Nordström yhdessä tiesivät, että keisarin yksipuolinen vakuutus ”Suomen valtiollisesta asemasta” voitiin koska tahansa peruuttaa. Siksi julkisuudessa oli rakennettava oppi Suomen valtiollisesta asemasta, millä tehtäisiin sulautuminen Venäjään mahdottomaksi. Tämän opin toteuttamisessa Palménin julkinen toiminta onnistui ainakin siinä määrin, että hänen Lainopillisesta käsikirjastaan julkaistiin otteita Venäjän oikeusministeriön virallisissa julkaisuissa ja venäläiset professorit julkaisivat teoksen perusteella tutkielmia Suomen suuriruhtinaskunnan erillisasemasta omissa aikakauslehdissään. Samaan aikaan Snellman rakensi sille henkistä sisältöä kansallisuusohjelmallaan lehdistössä ja luennoilla. 

161                        Päiviö Tommila, Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859 teoksessa Suomen sanomalehdistön historia I. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio 1988, 190.

162                        Papperslyktan 1859:8, Till Rustika. Fjerde Brevet. Ks. Schauman 1967 (II), 183–185 ja Lehmusto 1935, 215.

163                        Litteraturblad nro 2, helmikuu 1859: Ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa, KT 15, 332–349.

164                        Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX:6.

165                        Litteraturblad nro 3, maaliskuu 1859: Vastaus Papperslyktanille, KT 15, 357–358.

166                        Litteraturblad nro 4, huhtikuu 1859: Kansallisuus; kansan lait, laitokset ja yhteiset kohtalot, KT 15, 361–357.

167                        Litteraturblad 1859:4. Kansallisuus: kansan lait, laitokset ja yhteiset kohtalot. Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX:13.

168                        Litteratublad 1859:4. ”Mehiläinen ja Papperslyktan yhdestä kansakunnasta ja yhdestä kielestä. Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX:16.

169                        Litteraturblad nro 8, elokuu 1859: Monikielisistä kansakunnista. KT 15, 60–471.

170                        Litteraturblad 1859:8. Monikielisistä kansakunnista. Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX:26.

171                        Litteraturblad nro 9, syyskuu 1859: Vielä vähän monikielisestä kansallisuudesta. KT 15, 487–495.

172                        Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX:29.

173                        Litteraturblad nro 10, lokakuu 1859: Papperslyktanin henkilöpolemiikki. KT 16, 139–145.

174                        Ks. Lars Landgrenin kommentaari teoksessa, SA IX:33.

175                        Litteraturblad 1859:11 Papperslyktanin toimittaja. KT 16, 176-177.  Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX:38.

176                        Litteraturblad 1860:1. ”Yleisinhimillinen ja kansallinen sivistys. KT 16, 227–240. Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX:44 sekä 1860:2, Mitä tekemistä kansakunnan kielellä on yleisinhimillisen sivistyksen kanssa. KT 16, 381–395.  Ks. Lars Landgrenin kommentaari, SA IX: 48.

177                        Litteraturblad 1859:11 Innostus on usein kypsymättömyyttä ja todellisen sivistyksen puutetta peittävä verho. KT 16, 167–173. Ks. Lars Landgrenin kommentaari teoksessa, SA IX 36.

178                        Litteraturblad 1860:1 Kotimaista kirjallisuutta. ”Pieni sana suurista kysymyksistä”. Kirjoittanut A. E. Arppe. KT 16, 248–252.

179                        Litteraturblad 1860:3 Innostus ja sivistys. KT 16, 413–426. Ks. Lars Landgrenin kommentaari teoksessa Samlade arbeten IX:52.

180                        Saastamoinen 1992, 27–29. Osmo Jussila, Maakunnasta valtioksi. Helsinki 1987, 90–97.

181                        Lotta Saastamoinen, Jalo esi-isien perintö. J. Ph. Palménin ja ruotsalaiset esikuvat. Teoksessa Tutkielmia Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon historiasta. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 6. Helsinki 1992, 10–24.

182                        Litteraturblad 1959:10. Uusinta kotimaista kirjallisuutta. Juridisk handbok för medborgerligt bildning af Johan Philipp Palmén. KT 16, 132-139. Ks. Raimo Savolaisen kommentaari, SA IX:32.

183                        Kirje Johan Philip Palménille vuoden 1859 lopussa. KT 16, 224–225.