Vuosisadan vaihteessa Suomi ei ollut suinkaan mikään raadeltu, hyväksikäytetty rajamaa, josta rikkaudet olisi kannettu pois emämaahan Venäjälle. Venäjän valtakunnallistamispolitiikasta huolimatta Suomesta kehittyi vuosisadan vaihteen molemmin puolin moderni valtio. Tämä seikka on helposti jäänyt vuosia 1881–1917 sävyttäneiden venäläisten sortotoimenpiteiden ja niiden vastareaktiona syntyneen suomalaisten oikeustaistelun varjoon. Keskushallinnon organisatorinen ja voimakas taloudellinen kehitys, jonka aikana otettiin käyttöön uusia innovaatioita ja keksintöjä, on usein unohdettu. Tänä aikana senaatin alaisesta hallinnosta tuli tehokas kanava kotimaisten keksintöjen ja kansainvälisten innovaatioiden soveltamiseen valtion monilla eri tehtäväalueilla.51

Useilla aloilla siirryttiin nykyaikaan, ja virastot johtivat uusien sovellusten käyttöönottoa. Tämä näkyi myös maailmalla. Rakennustaiteessa virinnyt kansallisromantiikka versoi kansainvälisestä jugendtyylistä. Suomen keskiaikaisten linnojen restauraatio alkoi. Kansallismuseo rakennettiin, Seurasaari perustettiin. Suomalaisen hevosen rotuominaisuudet saivat usein kansainvälisiä palkintoja.

Ensimmäinen puhelintoimilupa saatiin 1882 Helsinkiin, ensimmäinen raitiovaunu kulki 1891 Helsingissä, ensimmäinen auto 1898 Tampereella, ensimmäinen linja-auto 1905 Turussa ja ensimmäinen traktori 1908 Elimäellä. 1890-luvulta Suomessa oli säännöllinen tarkastustoiminta meijerituotteille ja lannoitteille. Vuonna 1910 Outokummusta löydettiin rikas kupariesiintymä, jota hyödynnetään tänäkin päivänä. Parhaat puolustusasemat venäläistämistä vastaan olivat suuriruhtinaskunnan moniportaisessa ja -virkaisessa hallinnossa, jota oli mahdotonta lakkauttaa kerralla. Hajautettu hallinto oli suoja venäläistämistä vastaan. Jokainen suuriruhtinaskunnan oma virka ja virasto oli kannanotto suomalaisten erillisaseman puolesta venäläisten toteuttamaa valtakunnallistamispolitiikkaa vastaan.

Kun vanhasuomalainen myöntyväisyyssenaatti ei ollut sopiva johtamaan uudistyötä, tilalle asetettiin Leo Mechelinin johtama niin sanottu perustuslaillinen senaatti, jonka johdolla saatiin aikaan valtiopäiväuudistus. Se oli radikaalein uudistus koko tuon ajan Euroopassa: valtava harppaus nelisäätyisestä laitoksesta suoraan yksikamariseen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittuun eduskuntaan. Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä Euroopassa ja vaalikelpoisuuden ensimmäisinä maailmassa.

Aateli luopui vapaaehtoisesti suuresta etuoikeudestaan. Eduskuntauudistus pakotti puolueet järjestäytymään uudelleen. Kun puolueet olivat tähän saakka olleet lähinnä sanomalehtien ympärille ryhmittyneitä klubeja, niistä tuli nyt tehokkaita vaali- ja ääntenkeräysorganisaatioita. Ruotsalaiset perustivat Ruotsalaisen kansanpuolueen 1906, Maalaisliitto syntyi 1907. Vanhasuomalainen ja Nuorsuomalainen puolue säilyivät erillään. Ensimmäisten eduskuntavaalien vaalien voittaja 1906 oli Suomen Sosialidemokraattinen puolue 80 paikallaan. Vanhasuomalaiset saivat 59 paikkaa, nuorsuomalaiset 26 paikkaa ja ruotsalaiset 24.

Toinen sortokausi alkoi 2.6.1908, jolloin keisari vahvisti ministerineuvoston pöytäkirjan, jonka mukaan kaikki Suomea koskevat asiat oli vahvistettava ministerineuvostossa. Suomen senaatti joutui näin Venäjän hallituksen valvontaan. Lisäksi ministerivaltiosihteeri menetti itsenäisyytensä, kun asemasta tuli muodollinen. Tällä tavalla suosikkihallinnon, ministeridespotismin ja esittelyanarkian ajat olivat lopullisesti ohi. Kukaan ministeri ei enää ilman koordinaatiota käynyt esittelemässä asiaa hallitsijalle. Nyt kaikki asiat oli esiteltävä pääministerin kautta, joka toimi päätöksenteon koordinaattorina. Jo vuonna 1907 saatiin havaita, että tämä koski myös Suomen kenraalikuvernööriä ja ministerivaltiosihteeriä. Lopullisesti vuoden 1908 Suomen asioiden esittelyjärjestys siirsi Suomen asiat pääministerin ja ministerineuvoston kontrolloitavaksi. Tämän jälkeen kaikki vähänkin merkittävät Suomea koskevat asiat katsottiin yleisvaltakunnallisiksi ja lähetettiin ministerineuvostoon. Tämä järjestelmä teki lopun Suomen erillisasemasta.52

Tässä tilanteessa Mechelinin senaatti yritti käyttäytyä kuin parlamentaarinen hallitus ja erota, mutta hallitsija hajotti eduskunnan. Senaatin kokoonpanoon oli tulossa muutoksia, koska Pietarissa ei luotettu Mecheliniin. Kenraalikuvernööri Böckmanin painostuksesta saatiin aikaan Edvard Hjeltin kokoomussenaatti, joka koostui perustuslaillisten ohella myös vanhasuomalaisista. Kokoomussenaatti pysyi pystyssä vain kevääseen 1909. Kenraalikuvernöörin oli hyvin vaikeaa löytää tässä tilanteessa uusia senaattoreita. Böckman kirjoitti pääministeri Stolypinille, että Suomen poliittinen elämä oli niin kehittynyttä, että senaattoreiden löytäminen poliittisten puolueiden ulkopuolelta oli mahdotonta.

Nikolai II harkitsi koko senaatin lakkauttamista ja toimivallan siirtämistä kenraalikuvernöörille. Asia ratkesi Böckmannin esitykseen, jonka mukaan senaattoreiksi nimitettäisiin suomalaisia, jotka olivat palvelleet venäläisissä viroissa. Idea muistutti aikaisempia upseerisenaattoreita sillä erotuksella, että aiemmat upseerit olivat ehtineet palvella myös suomalaisissa viroissa, esimerkiksi läänien kuvernööreinä. Vuonna 1909 nimitetyt amiraalisenaattorit rekrytoitiin suoraan palvelupaikastaan jostain keisarikunnan osasta; Varsovasta, Transbaikalista, Baltiasta ja Pietarista. Heitä ei ollut opittu tuntemaan ennen senaattoriuraa. Senaattiin kiireessä nimitetyt miehet olivat Venäjällä palvelevia ja valtakunnallisen ajattelutavan omaksuneita syntyperäisiä suomalaisia sotilaita.

Nämä pääministeri Stolypinin suosikit saivat ankean vastaanoton, he olivat maalle vieraita, heidän kielitaitonsa oli vaatimaton ja laintuntemuksensa olematon. Kokoonpanonsa vuoksi uutta senaattia alettiin kutsua amiraalisenaatiksi tai sapelisenaatiksi. Joukkoon pääsi kyllä kaksi suomalaistakin, Felix Florentin Saarikoski ja Ernesti Rikhard Rainesalo. Nämä kaksi viimeistä vanhasuomalaista edustajaa tasapainoilivat laillisuuslinjan ja yhteistoiminnan välillä. He eivät edustaneet senaatissa puoluettaan, vaikka heillä epävirallisesti sen tuki olikin.53

Vuosina 1909–1917 toiminut amiraalisenaatti on ehdottomasti Suomen vihatuin senaatti. Se oli Venäjän ministerikomitean puheenjohtajan Stolypinin ja uuden kenraalikuvernööri Seynin käsikassara, jolla toteutettiin suunnitelmia Suomen autonomian lakkauttamiseksi. Stolypin käski Seyniä ja Seyn senaattia. Senaattoreita ei niinkään moitittu vaan heidät ymmärrettiin marioneteiksi, sätkynukeiksi, joita varsinaiset ”Suomi-syöjät” parhaansa mukaan yrittivät heilutella. Amiraalisenaatti muuttui kuitenkin lähinnä hätätilassa aikaansaadusta kompromissista vähitellen Suomen etuja puolustavaksi elimeksi, kun sen jäsenet alkoivat katsoa asioita palveluspaikkansa näkökulmasta. Silti oltiin kaukana keisarillisesta Suomen senaatista. Paluuta ei enää ollut, kun palveltiin ministerineuvoston Suomen osastossa eli hallintovirastossa, jollaiseksi senaatti oli alunperin perustettu.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen muutti olosuhteet, ja Snellman vedettiin jälleen kerran Venäjän valtioedun ajajaksi – mutta tällä kertaa Venäjän sotavankkureiden valjaisiin. Vuonna 1915 ilmestyi venäjäksi I. V. Jegorovin teos Snellman ja suomalaiset. Hän toisti ajatuksen, että Snellman arvosti Venäjän liittämistä Suomeen suomalaiskansallisen liikkeen elinehtona. Snellmanin artikkeli Sota vai rauha Suomelle antoi syyn nimetä hänet ”tosipatrioo-tiksi”. Kirjoittaja esitti, että oli tunnustettava tosiasiat: Suomen kansan tuleva kulttuurikehitys oli kiinteässä riippuvuussuhteessa Venäjään. Tämän myöntäminen olisi suomalaisten kiitollisuuden muistomerkki Snellmanille. Suomen oli siis viisasta pysyä Venäjän puolella ensimmäisessä maailmansodassa.54

Maaliskuun vallankumous vuonna 1917 tuli yllätyksenä suomalaisille. Tieto Pietarin levottomuuksista tuli Helsinkiin 13.3., kenraalikuvernööri Seyn pidätettiin 15.3. ja Nikolai II:n kuultiin luopuneen kruunusta 16.3. Talousosaston uudeksi varapuheenjohtajaksi tuli Suomen ammattijärjestön puheenjohtaja Oskari Tokoi. Prokuraattoriksi nimitettiin Siperiasta juuri palannut Svinhufvud. Senaatti jatkoi keisarillisia perinteitä, muttei vannonut valaa enää keisarille vaan ”lailliselle hallitsevalle valtiovallalle”.55

Vaikka Romanovien suku luopui vallasta, Venäjä julistettiin tasavallaksi vasta syksyllä. Pietarissa valtaan nousseet duuman jäsenet olivat jo aikaisemmin puolustaneet Suomen oikeuksia hallitusta vastaan. Vaara ei ollut kuitenkaan ohi. Vaikka vallankumous oli kaatanut valtaistuimen, vuosien 1905–1906 järjestelmä – pääministerin johtama ministeristö ja duuma – oli vielä voimassa. Suomalaisten neuvottelut alkoivat heti 16. maaliskuuta 1917. Niiden tuloksena syntynyt manifesti lakkautti yleisvaltakunnallisen lainsäädännön. Väliaikainen hallitus antoi sen täyden valtiovallan haltijana eikä se sanonut irti periaatetta Venäjän yhtenäisyydestä ja jakamattomuudesta.

Valtaoikeuksista uudessa tilanteessa muotoutui suomalais-venäläisessä väittelyssä kolme vastausta. Venäläisen J. J. Kokoškinin johtaman neuvottelukunnan mukaan suuriruhtinaanvalta oli siirtynyt vähentämättömänä väliaikaiselle hallitukselle. Professori Hermansonin kompensaatioteorian mukaan keisarin rajattoman vallan lakattua Venäjällä ja tilalle tulleen rajoitetun vallan käyttäjän vuoksi muutos oli tapahtunut Suomen tappioksi, mikä piti kompensoida Suomen täyden itsenäisyyden takaamalla sopimuksella. Professori Erichin mukaan Venäjän muututtua monarkiasta tasavallaksi dualismia Venäjän keisari – Suomen suuriruhtinas ei voinut enää olla voimassa. Väliaikainen hallitus saattoi olla vain Venäjän hallitus. Suomessa sisäisen korkeamman vallan tuli kuulua suomalaisille valtioelimille. Niin sanotun maaliskuun manifestin nojalla asetettiin Ståhlbergin johdolla perustuslakikomitea laatimaan esitystä uudeksi hallitusmuodoksi.

Samaan aikaan tilanne muuttui Venäjällä. Bolševikkien vaikutusvalta Pietarin neuvostoissa kasvoi. Taistelussaan väliaikaista hallitusta vastaan he käyttivät kansojen itsemääräämisoikeutta ja vaativat Suomelle oikeutta itsenäisyyteen. Heinäkuussa 1917 Suomen eduskunnassa hyväksyttiin niin sanottu valtalaki, laki korkeimman vallan käytöstä. Sillä siirrettiin korkein valta Pietarista Helsinkiin ja senaatilta eduskunnalle. Valtalaki oli avoin konflikti Pietarin väliaikaisen hallituksen kanssa.

Lokakuussa pidettiin Ståhlbergin perustuslakikomitean ja väliaikaisen hallituksen lain-opillisen neuvottelukunnan välinen neuvottelu Helsingissä. Pohjana olivat Ståhlbergin komi-tean esitykset hallitusmuodoksi. Suomen viimeinen kenraalikuvernööri Nekrasov piti edelleen kiinni valtiovallan jakamattomuudesta. Lopulta saavutettiin kuitenkin kompromissi. Väliaikainen hallitus luopuisi Suomessa hallitusvallasta ulkoasioita lukuun ottamatta. Tapahtumat vierivät vauhdilla eteenpäin. Kun tätä esitystä lähdettiin viemään Pietariin, oli väliaikainen hallitus jo kukistunut. Lokakuun vallanku-mous oli siirtänyt vallan Pietarin neuvoston ja sen sotilasvallankumouksellisen komitean käsiin.

Väliaikaisen hallituksen kukistuminen 7.11. 1917 jakoi Suomen poliittisen kentän jyrkästi kahtia. Sosiaalidemokraatit halusivat irrottaa Suomen Venäjästä mahdollisimman nopeasti. Porvarilliset ryhmät eivät missään tapauksessa halunneet kääntyä V. I. Leninin bolševikkihallituksen puoleen vaan hakivat tunnustusta itsenäisyydelle lännestä Saksasta. Seuraavana päivänä kysymys korkeimman vallan järjestämisestä ei saanut ratkaisua eduskunnassa, kun maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien vastustuksen vuoksi porvareiden ehdotusta kolmijäsenisen valtionhoitajakunnan perustamisesta ei hyväksytty.

Sosiaalidemokraatit vaativat omassa julistuksessaan, että Venäjän kanssa olisi tehtävä sopimus, joka tunnustaisi eduskunnan heinäkuussa tekemän valtalain. Julistusta ei otettu eduskunnassa käsiteltäväksi, ja Suomen ammattijärjestö julisti yleislakon 14.11. Yleislakon aikana eduskunta julistautui 15.11. korkeimman vallan haltijaksi, jolloin Suomen ja Venäjän satavuotinen valtioyhteys oli katsottava purkautuneeksi. Seuraavana päivänä vahvistettiin kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalaki.

Uudessa tilanteessa 27.11. eduskunta nimitti Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin, jonka tehtävänä oli Suomen irrottaminen Venäjästä ja kansainvälisen tunnustuksen hankkiminen itsenäisyydelle. Svinhufvud ei halunnut esittää tunnustamispyyntöä kansankomissaarien neuvostolle, koska se olisi merkinnyt Venäjän uusien vallanpitäjien tunnustamista. Sen sijaan eduskunnalle esitettiin 4.12. hallituksen ilmoitus, jota ruvettiin myöhemmin kutsumaan itsenäisyysjulistukseksi. Siinä perustellaan itsenäistymistä vain yhdellä virkkeellä: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin vapaana.” Teksti oli tarkoin harkittu. Sen oli laatinut E. N. Setälä. Snellmanin ja Yrjö-Koskisen ajatteluun pohjautuneet sanat eivät olleet sattumanvaraisia. Sitä vahvistavat eduskunnan puhemiehen sanat pyrkimyksestä päästä ”jokaisen itsetietoon kohonneen kansakunnan valtiollisten pyrkimysten päämäärään: täysin itsenäiseksi kansaksi”.56

Setälän laatiman julistuksen ensimmäinen kappale loppui sanoihin: ”Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.” Setälän sävy oli muuttunut syyskesän 1917 jälkeen, jolloin hän oli vielä ajatellut, että julistukset itsenäisyydestä jäisivät iskuksi ilmaan, jos yhteiskunnan pohja samaan aikaan murenisi. Hänen mielestään se oli kuin uppoavan laivan julistautumista vapaaksi ohjaamaan itsensä vääjäämättä pohjaan. Setälän snellmanilaisen vakaumuksen mukaan kulttuurivoimien tehtävä ja velvollisuus oli estää anarkia – jotta Suomi säilyisi sivistyskansana. Hän pyrki näkemään itsenäisyyden ja nationalismin yläpuolelle – Suomen velvollisuuteen sivistystehtävänsä täyttämiseen.57

Eduskunta käsitteli asiaa 6.12.1917. Svinhufvudin lausunto hyväksyttiin viralliseksi itsenäisyysjulistukseksi. Tämän jälkeen mikään länsimaa ei halunnut antaa tunnustusta ennen kuin Venäjä oli sen tehnyt, vaikka Suomi olisi halunnut asettaa Venäjän tosiasioiden eteen. Lopulta Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä. Leninin käsityksen mukaan se kannustaisi Suomen työväestöä vallankumoukseen. Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden 4.1.1918 ja Saksa kaksi päivää myöhemmin.

51 Raimo Savolainen, Keskusvirastolinnakkeista virastoarmeijaksi. Senaatin ja valtioneuvoston alainen keskushallinto Suomessa 1809–1995. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 22. Helsinki 1996, 154.

52 Ks. tarkemmin Marja Liivala, Suomen autonomian loppu? Venäjän ministerineuvosto ja Suomen asiain uuden esittelyjärjestyksen soveltaminen. Teoksessa Tutkielmia Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon historiasta. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 6, Helsinki 1992, 265–302.

53 Ks. amiraalisenaatista tarkemmin Jar-no Forssell, Unohdettu senaatti. Senaatin talousosaston julkinen kuva Suomessa 1909–1910. Teoksessa Hallinto rahan, julkisuuden ja Venäjän paineessa. Hallintohistorial-lisia tutkimuksia 9. Helsinki 1993, 189–234.

54 Jussila 1981, 89–90.

55 Tyynilä 1992, 340–343.

56 Viljo Rasila, Historia ja kansallinen kulttuuri. Teoksessa Kansallinen kulttuuri. Kollokvioraportti 3/1981. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos, 29. Ks. myös Vare 2001, 329–330.

57 Vesa Vares & Kaisa Häkkinen, Sanan valta. E. N. Setälän poliittinen, yhteiskunnallinen ja tieteellinen toiminta. Juva 2001, 317–318.