Syksyllä 1845 ennen häitä Snellman painiskeli suurten periaatteellisten kysymysten ja monien pienten käytännön asioiden kanssa. Löydettyään kumppanikseen älykkään ja ihastuttavan naisen hän oli saanut rohkeutta ja tulevaisuudenuskoa ja aloittanut elämässään aivan uuden vaiheen. Saimassa ilmestyneessä tutkielmassaan Nuorukaisen ja miehen ihanteet hän kiteytti kodin merkityksen: ”Perheen ulkopuolella ihminen kykenee vain irrallisina fragmentteina sanojen tai tekojen avulla välittämään toisille ihmisille sen, mitä hän jaloimmin tuntee ja ajattelee. Mutta perheessä hänelle on suotu tilaisuus siirtää rakastavasti huolehtien kasvavaan sukupolveen kaikki jalo ja hyvä, mitä hänen hengessään liikkuu ja näin siirtää uuteen polveen hänen kuolemattoman olemuksensa paras osa. Ja tämän kaipuu samoin kuin side, jolla se sitoo, on kai jos mikään omiaan vapauttamaan egoismista ja veltosta pelkästään oman onnellisuuden kaipuusta.”460

Itse hääjärjestelyistä hänen ei tarvinnut kantaa huolta. Ne oli ottanut tehtäväkseen tuleva appiukko Anders Wennberg. Apteekkari Wennberg oli muuttanut perheineen Sortavalasta Kuopioon syksyllä 1839. Vaimonsa Auroran kuoltua maaliskuussa 1841 hän oli jäänyt kolmen tyttären yksinhuoltajaksi. Äidin kuollessa Johanna Lovisa eli Jeanette (s. 14.1.1828) oli kolmetoistavuotias, Olivia nelivuotias ja Ida kaksivuotias. Vaikkakin isä-Wennberg oli jo ikämies, hän ei aikonut tunnustaa avuttomuuttaan kolmen tyttären yksinhuoltajana. Erityisesti vanhin tytär Jeanette sai ajalle tyypillisen koulutuksen niin sanotussa pensiooni-koulussa. 461

Lokakuussa Snellman oli maininnut Lönnrotille, että ”ukko Wennbergin tarkoituksena oli pyytää Frosterusta toimituksen suorittajaksi”. Kysymys oli Iisalmen kirkkoherrasta Robert Valentin af Frosteruksesta.462 Aie ei toteutunut, ja vihkijäksi on merkitty Snellmanin opettajakollega Jacob Zitting.463 Jeanette ja Johan Vilhelm Snellman vihittiin Kuopion herännäisten johtajan, raatimies Carl August Malmbergin kodin suuressa salissa heränneille tunnusomaisin muodoin ja menoin iltakuudelta 18. marraskuuta 1845.464 Malmbergin sali oli juhlavasti valaistu ja koristeltu kukin ja köynnöksin. Tilaisuudessa oli läsnä paljon vieraita kaikista yhteiskuntaluokista ja säädyistä. Vihkiminen toimitettiin suomeksi. Seremonian jälkeen heränneet virittivät joitain rakkaita virsiään, joita Snellman vakavana ja liikuttuneena kuunteli. Juhlakahvit nautittuaan vastavihitty pari poistui.465 Hääjuhlassa lienee veisattu myös Snellmanin lempivirsi nro 100, jonka viides värssy oli jälkeläisten mukaan ”ukin virsi”.466 Elias Lönnrotin suomentama virsi ”Armon hyvä tuoja” on nykyisessä virsikirjassa numero 119.467

Hääjuhla viittasi selvästi seuroihin, joista Snellman ei mainitse ystävilleen mitään. Ainakin Nervander ja Lönnrot oli kutsuttu häihin, mutta kumpikaan ei päässyt paikalle. Lönnrotin matka kaatui Kallaveden jäätilanteeseen ja rokkotautisiin lapsiin.468 Vaikuttaa siltä, että omissa häissään Snellman oli herännäisväen keskellä yksin ilman lähimpiä ystäviään. Tutustuminen Wennbergin perheeseen veti Snellmanin takaisin siihen hengelliseen piiriin, johon hänellä oli ollut kosketuspintaa lapsuudessaan ja opiskeluaikana. Kriittisyys ilmiötä kohtaan lieveni kiintymyksestä omaan vaimoon ja hänen vakaumukseensa.

Vaimon perheen harras uskonnollisuus juon-si Sortavalaan, jonne Wennberg, alun perin oulu-laisen kuparisepän poika, oli perustanut ensimmäisen apteekkinsa. Ensin hänet oli värvätty 14-vuotiaana Suomen sodassa välskärin apulaiseksi. Sodan jälkeen hän suoritti opinnot loppuun ja valmistui Johan Julinin apteekissa Oulussa. Kun hän oli ehtinyt hoitaa kymmenen vuotta apteekkiaan Sortavalassa, seurakunnan kappalaiseksi nimitettiin 1835 Henrik Renqvist. Tästä vuonna 1832 armahduksen ja takaisin kansalaisoikeudet ja papinoikeudet saaneesta miehestä tuli Sortavalan herännäisyyden johtomies. Tämä arveluttavassa maineessa ollut pappi oli saanut virikkeitä Pietarin evankelisista kauppias Thomas Boehmin välityksellä.469

Wennbergit ehtivät kokea Renqvistin voimallisen julistuksen. Renqvist rakasti saarnaamista eikä luovuttanut mielellään saarnavuoroa muille. Kuitenkin hän huomasi, että suhteellisen harvat tulivat näin kääntymykseen. Hänen mielestään kirjojen levittäminen oli tehokkaampaa. Herätystä varten pidettiin esillä ”liikuttavia” kirjoja, kuten Huutavan ääni ja Totisen kääntymisen harjoitus. Jos pappi ei pitänyt niitä esillä, meni aika ”käkeillessä”. Kuitenkin lukutaidottomuus ja köyhyys olivat kirjojen levittämisen esteinä. Parhaaksi herätysaseeksi tuli katekeettinen kysely. Renqvist kyseli seurakuntalaisilta kaikissa mahdollisissa tilanteissa ”Miten on sielusi asia?”470

Muiden kauppiaiden ja käsityöläisen tapaan Wennberg ei tuntenut omakseen polvirukouksia ja mystiikkaan vivahtavaa ”salatun elämän” kokemista, mutta sisäistä herätystä oli tapahtunut, mihin häiden luonne selkeästi viittaa. Perhe muutti Kuopioon juuri ennen Sortavalan suuria herätyksiä mutta herännäisyys471 istui Pohjois-Savossa syvällä vuoden 1824 jälkeen, kun vankilasaarnaaja Johan Fredrik Bergh oli herättänyt kansaa saarnoillaan. Suuntaus vahvistui, kun hänen velipuolensa Julius Immanuel Bergh muutti Kuopioon ja tunnustautui Paavo Ruotsalaisen varauksettomaksi kannattajaksi. Bergh oli toiminut 1844 alusta Kuopion lukion lehtorin sijaisena ja 1847 alusta vakinaisena opettajana.472

Snellmanien häiden pitopaikka Malmbergin talo oli Pohjois-Savon herännäisyyden keskus, jossa pidettiin markkinoiden aikaan suuria herännäisseuroja. Snellmanien hääsali toimi herännäisen seuratupana, joka tähän tarkoitukseen oli valmistunut kaksi vuotta aikaisemmin. Talosta oli varta vasten rakennettu 300 neliömetrin ”vinkkelipytinki”, että kulmaan saataisiin tilava sali. Se oli suurimpia yksityisaleja tuohon aikaan. Lyhyem-pään siipeen tuli eteinen ja kolme kamaria, pitempään siipeen kokonaista kuusi kamaria, joista yhteen tuli keittiö. Muita huoneita käytettiin Kuopion ulkopuolelta tulevien uskonystävien majoittamiseen. Sali oli kovassa käytössä, ja Malmberg itse vihittiin siinä 8.7.1845. Hänen isänsä Jacob Johan Malmbergin hautajaiset olivat vuorossa 31.8.1845.473 Malmbergin lasten kummiluettelo osoittaa perheen ankkuroituneen lujasti ajan säätyläistöön. Jo vanhastaan Malmbergit olivat varakkaiden ihmisten maineessa, he rakastivat runsasta pöytää, hilpeätä seuraa ja säädynmukaista pukeutumista.474

Malmbergin talo oli markkinoiden aikaan heränneiden säännöllinen kokoontumispaikka Kuopiossa. Talvimarkkinat olivat 12.–13. tammikuuta ja syysmarkkinat 6.–7. lokakuuta.475 Taloon saapui usein myös Nilsiästä Paavo Ruotsalainen, joka oli raatimies Malmbergin henkilökohtainen ystävä. Malmberg mainitaan Ruotsalaisen opetuslapseksi ja ihailijaksi, vaikka hän olikin nuori mies.476 Renkipoika Oskarin mukaan Ukko-Paavo kävi tapaamassa kerran Snellmania hänen poikamiesasunnollaan. Keskustelun tuloksena hän oli todennut Snellmanin olevan ”järkiviisas”.477 Markkinoilla Ruotsalainen kävi komeita hevosia katsomassa mutta ennen kaikkea ylläpitämässä vanhaa markkinaperinnettä, seuroja. Oli tapana sanoa, että tavallisesta suruttomasta markkinaväestä erottuva heränneiden joukko oli tullut niin kuin kristitty ”turhuuden markkinoille” ostamaan totuutta. Markkinoille saapui ”Herra itse kanssamme kauppojamme tekemään”.478

Kirkko ei katsonut hyvällä tällaista säätyläistön liikehtimistä, jossa vanhemman ja nuoremman polven käsitykset törmäsivät, kuten vuoden 1842 synodaalikokouksissa korostettiin. Herännäisyyden nostattamien uhkakuvien edessä vanhat korostivat valistuksen, järjestyksen, hillityn ja hiotun sanakäytön, kurin, hierarkkisen käskyvaltasuhteen, säätyerotuksen ja kollektiivisen säätykokonaisuuden merkitystä. Nuoret taas aiheuttivat tähän tasapainoon kaikkinaista epäjärjestystä ja häiriötä kylväessään tulta yksityisiin sieluihin. Kysymys oli säädyn ja yksilön välisestä hankauksesta. Kuitenkaan esimerkiksi Kuopiossa ei ollut merkkejä siitä, että säätyläiset olisivat ottaneet Kristuksen opetuksen palvelevasta veljeydestä siltä kannalta, että seurauksena olisi ollut murtumia yhteiskunnan hierarkiassa.479 Toisaalta samaa veljeyt-tä suomenkielisen kansan kanssa Snellman edellytti ruotsinkieliseltä eliitiltä kansallisen murroksen aikoina.

Malmberg näytti omaksuneen uskonnollisuuden jo varhain lapsuutensa romantiikan ilmapiiristä. 480 Hänen isänsä, Kuopion nimimies Jacob Johan Malmberg oli alkanut etsiä ihanteita romantiikasta oman aikansa valistuksen järjenpalvonnan vastapainoksi. Jo vuonna 1809 hän oli kääntänyt John Bunyanin Kristityn vaelluksen saksasta suomeksi. Vuonna 1843 hän käänsi uskonnollis-filosofisen etsijän Almqvistin Kansakunnan kirjan suomeksi. Isä-Malmberg kuului vankkumattomiin Runebergin runouden ihailijoihin ja oli yrittänyt kääntää Hirvenhiihtäjät suomeksi.

Näiden esikuvien mukaisesti uskonnollisen tunteen ja romantiikan vuorovaikutus leimasi Malmbergin ajattelua. Tämä uskonto ei ollut kuitenkaan uskoa Raamatun Jumalan ilmoitukseen vaan harrasta uskonnollista tunnelmointia. Tällä tavalla romantiikka ei vain työskennellyt kansallisen herätyksen vaan myös uskonnollisen herätysliikkeen hyväksi. Hänen perheensä sai voimakkaat herätteet kirjalliseen harrastukseen ja vahvan suomalaiskansallisen asennoitumistavan. Tällä tavalla Snellman pääsi tutustumaan samassa persoonassa hengellisen ja kansallisen herätyksen satoon.

Snellmanin edustamat filosofiset näkemykset joutuivat nopeasti Paavo Ruotsalaisen teologian myllyyn. Kirjeessään Berghille Ruotsalainen lausui: ”Kaikki ne asiat jotka Kuopiossa puhuttiin hengellisestä valppaudesta, että te olisitte kiivaat ja rohkiat, köyhät hengessä ja rikkaat Jumalassa, ja että teidän paljon oppinne saisi Kristuksen kanssa käymistä pimittää, joka on ainoa autuuden perustus, niin kuin te itse tiedätten.”481

Samaa palautetta saa Hedberg: ”Minkä tähden on Jumala sen tien tukkinut orjatappuroilla ja ristillä? Sen tähden, ettei ihmiset saa tätä tietä pilata lihallisella viisaudella, niin kuin filosofiain tapa aina on ollut.” Myöhemmässä kirjeessä hän kysyy: ”Kuinka sen sen tähden olet terveellä järjellä so’ennut, philosophi? – – Miksi rupesit philosophialla Pyhää Raamattua pilaamaan.” Vauhti vaan kiihtyi kirjeen loppua kohden: ”Vaan sinä, herra philosophi, joka luulet vaunuilla ajavasi taivaasen ja Christuksen yhteyteen, ’ulkona järjestystä’, tiedä se, että lamppu sinulla vaan ei öljyä.” Kirjeen sinetiksi on vielä pantu: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmiselle hyvä tahto, ettäs annoit prophetaissa ja evankelistaissa meille halvalle kansalle tietää sinun tahtosi, ettei meidän tarvitse philosophialta siihen ymmärrystä etsiä.” 482

Herännäisjohtajan Hedbergille osoittamat hengelliset ojennukset saattoivat olla Snellmanille päivittäisenä muistutuksena, sillä kotinsa ikkunoista hän näki herännäiskeskuksen eli hääsalin ikkunaruudut. Vihkimisen jälkeen hääparin matka kotiinsa oli vain parikymmentä askelta nykyisen Minna Canthin kadun ja nykyisen Snellmaninkadun kulmassa sijaitsevaan, vuonna 1827 honkahirsistä rakennettuun rapattuun taloon. Snellmanin tuore vaimo oli ikänsä seurustellut heränneiden kanssa, eikä Snellman aikonut estää vaimoaan tämän hartaudenharjoituksissa.483

Snellman tunsi pietismin. Pääsiäisenä 1845 hän oli tavannut Paavo Ruotsalaisen Iisalmen pappilassa rovasti af Frosteruksen luona. Paavo Ruotsalainen oli kuunnellut sujuvasti pitkän aikaa Snellmanin filosofista katsausta ja tokaissut lopuksi: ”Työ vilosophit tiette saman selevän Roamatusta ku sika pottuhalameesta.”484

Snellmanin naapurissa Paavo Ruotsalainen hoiteli säännöllisesti körttipukuisen markkinaväen sieluja. Voi aivan hyvin olla, että samassa tilassa Snellman ja Bergh olivat väittelemässä herännäisyyden merkityksestä Suomen kansallisen olemuksen kannalta ja Paavo kuunteli heidän puhettaan.485 Tällainen väittely tapahtui ainakin 29.9.1846 Malmbergin sisaren häissä, kun Snellman puolusti darwinismia ja Bergh innokkaasti Jumalan ilmoitettuun sanaan perustuvaa maailmankatsomustaan. Snellman sanoi kunnioittavansa tätä kantaa, vaikka ei voinut siihen yhtyä. Väittely jatkui tuomiokirkon portailla koko kuutamoyön aina auringonnousuun saakka. Lopuksi Snellman tokaisi: ”Niin te pietistit tiedätte mitä tahdotte ja tahdotte mitä tiedätte.”486

Ruotsalaisen ja Berghin arviot Snellmanista eivät olleet oikeudenmukaisia, koska Raamatun tuntemisessa hän ei ollut filosofina paatuneimmasta päästä. Hän tunsi kristilliset ilmiöt hyvin, koska jo Pohjalaisessa osakunnassa hän oli perehtynyt pietismiin heränneiden oppilastovereidensa kautta ja keskinäisissä väittelyharjoituksissa harjaantunut pohtimaan hengellisiä kysymyksiä. Snellman seurasi läheltä Uudessakaarlepyyssä Kalajoen käräjiä, ja hänen lähisukulaisiaan kuului heränneisiin. Snellmanin kansallisuusohjelmasta nousevat uskontokäsitykset vastasivat pitkälle sitä oppositiota, mitä pietistit harjoittivat kirkkoa kohtaan. Tunnetussa kirjeessään 1840 Cygnaeukselle Snellman korosti, että papit laiminlöivät tehtävänsä ja kansa ei kyennyt tiedostamaan asemaansa: ”Katso miten puolet kansasta etsii kristinuskoa omin päin, koska sitä ei ensinnäkään ole papeilla.” Paavo Ruotsalaisen johtama liike johti kansan kehitystä samaan suuntaan kuin Snellmankin sitä tahtoi viedä.487 Merkkejä yhteistoiminnasta oli, koska naapurissa Malmberg vannoutuneena suomalaisuusmiehenä suhtautui myönteisesti Snellmanin kansalliseen ohjelmaan.

Snellman kuvaili 20 vuotta myöhemmin herännäisyyttä M. Akianderin teoksen pohjalta ja selvästi omien kokemustensa kautta. Snellman arvioi, että kirjan nimiöaukeaman muotokuva tavoitti hyvin Paavo Ruotsalaisen näköisyyden. Kaikki, mitä Ruotsalaisesta oli saatu kuulla ja lukea, osoitti vakuuttavasti, että hän oli nero. Mutta kuten korkeamminkin koulutetuille neroille joskus kävi, myös Ruotsalaisen esiintymistä kannatteli usein innostus, mutta silti hän oli toisinaan rahvaan tasolla tai jopa hiukan sen alapuolella. Hän ei pystynyt ”kahden hiippakunnan piispana” säilyttämään arvokkuuttaan. Rahvaan profeettaa ei monikaan opettaja ei rohjennut oikaista. Snellman piti murheellisena kertomusta Kalajoen ”uskonto-oikeudenkäynnistä”, mikä teoksessa osoitettiin ”häpeätahraksi ajassamme”. Kymmeniä rauhallisia ihmisiä tuomittiin tuossa oikeudenkäynnissä maksamaan yhteensä noin tuhannen ruplan sakot tai vesileipävankeuteen siitä hyvästä, että he olivat kokoontuneet yhdessä lukemaan sanaa, laulamaan ja rukoilemaan. Snellman korosti, että tuomioistuinten, jotka nuo tuomiot langettivat, oli tietysti sovellettava lakia. Snellman muistutti lopuksi, että syy on tietysti niiden, jotka vaativat tuollaisen vainolain soveltamista.488

Kansallisen ja hengellisen herätyksen tarpeen Snellman näki joka pyhä Kuopion kirkossa, jossa perhe kävi säännöllisesti. Snellmanin mukaan jumalanpalvelus todisti omalla tavallaan sivistyksen jälkeenjääneisyydestä näillä seuduilla. Ensi silmäys kirkon sisälle antoi vaikutelman talonpojan pirtistä. Heti eteisessä joutui tungokseen tönittäväksi ja sisällä kuului ”jatkuva puheensorinan, yskimisen, niiskuttamisen ja lapsen itkun markkinasorina”. Puvuista ja kasvoista näkyi selvästi ”ulkoinen ja sisäinen raakuus”. Snellmanin kotimaakunnassa Etelä-Pohjanmaalla monet seurakunnat olivat kuuluisia rikollisuudestaan ja paheellisuudestaan, mutta jumalanpalveluksissa väki ei metelöinyt, vaan kirkossa vallitsi hartaus, siisteys ja järjestys. Yksi syy epäjärjestykseen Kuopiossa oli, että papin saarna ei tavoittanut kansaa. Saarnan onnistumista arvioitiin sillä, miten osuvasti kuvattiin paholaista tai helvetin tulikivijärviä. Toinen menestyksen avain oli näiden seikkojen esittäminen huutamalla tai karjumalla. Snellman kaipasi hiljaisesti esitettyä, vakuuttavaa opetusta totuudenjärjestyksestä ja Raamatun teksteistä, mikä antaisi pystyvää ajattelun ja itsetutkiskelun aihetta.489 Levottoman ja hämmentävän jumalanpalveluksen jälkeen Snellman vaelsi usein vaimonsa kanssa tämän äidin haudalle hiljentymään.490

Snellmanin ymmärtäväinen suhtautuminen herännäisyyteen näkyi selvästi Saiman kirjoituksissa. Jo Spanska Fluganissa 1841 hän oli osoittanut myönteistä suhtautumista pietistiseen liikkeeseen, koska näki sen radikaalin luonteen uskonnollisena oppositioliikkeenä.491 Viimeistään Kuopion seudulla hän havaitsi liikkeen eripuraisuuden, johon hän otti kantaa huhtikuussa 1846.492 Syynä kirjoitukseen oli Kuopion heränneiden lukumäärän kasvaminen, kun paikkakunnalle oli saatu vankka johtohahmo, Julius Immanuel Bergh. Toinen syy kirjoitukseen oli Renqvistin 1844 julkaisema kirjanen Väärän opin kauhistus. Se oli jäänyt vaille huomiota, vaikka Snellmanin mielestä rukoilevaisuus oli yksi merkittävä herätysliike. Merkittäväksi sen teki se, että kirja oli ensimmäinen varsinainen kiistakirjoitus pietismin omasta leiristä.

Snellman suri sitä, että todellisen uudistamisen mahdollisuus hukattiin herätysliikkeiden väliseen taitamattomaan kädenvääntöön, kun voimat olisi pitänyt yhdistää kirkkoa vastaan. Ajatus oli Snellmanille läheinen, koska hän oli samoista teemoista taistellut Frejan palstoilla Ruotsin korkeakirkollisuutta edustavaa Svenska Bietia vastaan. Snellman toi esiin sen, että herätysliikkeen hajaannuksen seurauksena ajattelematon luottamus pietismiin ainoana autuaaksitekevänä oppina katosi ja sen myötä myös eri tavalla ajattelevien kiivas tuomitseminen korostui. Myöhemmin Snellman tarkensi arviotaan Hedbergin läheisen työtoverin ja evankelisen liikkeen johtajan C. I. Nordlundin teoksen Wäärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta perusteella. Snellmanin mukaan teos vahvisti sen, että Renqvist oli sekoittanut keskenään ruotsalaisuuden ja hedbergiläisyyden, joita vastaan hän taisteli.

Lukemansa perusteella Snellman korjasi myös sen seikan, että Ruotsalaisen lahko piti hengen sovitusta ja rauhaan pyrkimistä koko maallisen elämän kestävänä työnä, eikä ihminen voinut koskaan saada täysin varmuutta Jumalan armosta. Hän selitti erehdyksensä sillä, että vastakääntynyt haluaa enemmän vaipua armon turvalliseen uneen. Hän toisti edelleen, että lahkolaisintoilijoiden keskinäinen kiivailu oli paljon ankarampaa kuin heidän vastustuksensa maailmanlapsia kohtaan. Snellman yhtyikin turkulaiskirjan kuvaukseen: ”Mutta vaikka nämä kuuluisat miehet [Renqvist ja Ruotsalainen] ulkoisessa katsannossa ovatkin eri mieltä, etteivät he tunnusta toisiaan saman Isän lapsiksi ja saman Herran palvelijoiksi, heillä kuitenkin on pääasiasta sama vakaumus ja he ovat, vertausta käyttääksemme, sidotut hännistään yhteen kuin Simsonin ketut.”493 Snellman oli itsekin kiivailija ja väittelijä mutta hän yritti aina pitää mielessään, että se oli hedelmätöntä, jos pääasiana oli keskittyä toisten kimpussa olemiseen.

Snellman pääsi käsittelemään vielä syvällisemmin pietismin syvintä olemusta, kun Kuopion lukion lehtoriksi nimitettiin pietistien johtohahmo J. I. Bergh, joka piti virkaanastujaispuheen aiheesta ”Kirkon suhde maailmaan”. Snellmania kiehtoi suuresti tämä pragmaattis-historiallinen puhe, jossa Bergh esitti yleiskatsauksen kristillisen kulttuurin kehityskulusta ja nykytilasta. Kaksi tuntia tauotta kestäneen puheen aikana ei puhujan innostus eikä kuulijoiden tarkkaavaisuus laskenut kertaakaan. Läsnä ollut Snellman iloitsi, että Bergh suvaitsemattoman pietismin yhtenä tunnetuimpana edustajana asetti puheessaan todellisen kristinuskon ehdoksi tunnustuksen vapauden.

Esityksessään Bergh osoitti sen kehityskulun, että kirkon hallitsemasta valtiosta oli siirrytty tilanteeseen, jossa valtiovalta alisti kirkon nimissä maailmallisen tietoisuuden koulussa ja tieteessä: ”Teologia hajoaa seisten puolustuskyvyttömänä epäilyn edessä, tiede johtaa luonnonpalvontaan, taiteesta tulee aistillisuuden ylistystä, yhteiskuntajärjestys on vain liekkiä oikeustieteelle, joka ei halua ylläpitää jumalallista järjestystä vaan nykyajan vaihtuvan tietoisuuden järjestystä. Perhe-elämä menettää kaiken pyhyytensä, saarnataan naisten emansipaatiota perheen kahleista.” Berghin mukaan valtiokeskeisyyden vuoksi kirkko oli vajonnut tyhjään muodollisuuteen ja sen tiede muuttunut hengettömäksi skolastiikaksi. Sillä ei ollut antaa aseita uudelleen herännyttä maailmallista tietoisuutta vastaan. Valtio torjui kirkosta kaiken, mikä sen kannalta oli virheellistä oppia, mutta kirkon opin se jätti sikseen. Maailmallisen tietoisuuden alistaminen kostautui kirkon rappiona.494 Näitä sanoja kuunnellessaan Snellman kohtasi todellisen hengenheimolaisen Berghissä; nyt hän sai vihdoin omassa isänmaassaan kuulla todellista kirkkokritiikkiä, jota itse monessa yhteydessä oli pitänyt esillä.

Lukijoiden osoittaman suuren kiinnostuksen vuoksi Snellman palasi Saiman seuraavassa numerossa Berghin puheeseen, mutta paljon kriittisempään sävyyn. Nyt hän selosti puheen sisältöä vielä tarkemmin ja teki selvän eron itse edustamansa idealistisen kulttuurinäkemyksen ja Berghin pietistisen kulttuurinäkemyksen välille. Snellmanin mielestä Berghin käsitys kristillisestä kulttuurista oli kokonaisuudessaan yksipuolinen ja virheellinen, vaikka hänen puheensa todet ja voimakkaat havainnot nykyajan ilmiöistä eivät voineet olla vaikuttamatta ihmismieleen. Jokainen oli hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että nykyajan tietoisuus oli särkynyttä ja siitä puuttui lohtua ja varmuutta. Snellmanin mielestä sokeasta uskosta tiettyihin dogmeihin ei ollut kuitenkaan maailman pelastajaksi, ja harkinta opetti, että sellainen usko oli kuollutta. Riitely kirkon sisällä oikeista dogmeista ei ollut koskaan vaikuttanut kansojen älylliseen ja siveelliseen kehitykseen muuta kuin häiritsevästi. Kaikesta järjen harkinnasta vapautuminen johti seurakuntien taantumiseen sivistyksessä ja hyvissä tavoissa.495

Snellman kiteytti ajatuksensa seuraavasti: ”Nykyaika tarvitsee vain sellaista uskoa, joka elää teoissa ja toiminnassa. Se tarvitsee lujaa uskoa Kaitselmuksen johdatukseen ja hyvän voittoon, Jumalan hengen voimaan nöyrässä ja itsekkyydestä vapautuneesta mielessä.” Artikkelinsa lopussa Snellman siteerasi Goethen kohtalosta pitkän jakson, johon Bergh oli päättänyt virkaanastujaispuheensa: ”Hän on mestariteos, lähtenyt Jumalan kädestä täydellisenä kuvana ja asetettu maailman katseltavaksi. Hänen henkensä löysi rauhan ja tyydytyksen Italiassa, missä hän syntyi uudelleen pakanallisen taiteen hengessä. Lopulta hän joutuu huokaamaan, kunpa mitään Kristusta ei olisi maailmaan tullut. Silloin Goethe olisi voinut asettaa valtaisat voimansa kansojen luonnon sekä valtioelämän palvelukseen, saavuttaa erittäin merkittävän aseman ja myös saada paljon aikaan. Kun Goethe nyt toimii tätä henkeä vastaan ja samalla selvästi oivaltaa kansanelämän taantumisen ja kaiken sen uudelleenherättämisen turhuuden, hän vetäytyy hoviin. Lopuksi hän ei osaa kertoa muuta kuin siitä, ketä ylhäistä ja vieläkin ylhäisempää herrasväkeä ylhäisyydellä on ilo ottaa vastaan.” Lopuksi Bergh parahtaa Goethen elämäntyöstä: ”Voi, itkeä ja valittaa pitäisi sivistyneen maailman, että niin rikas ja ihana Jumalan luomus on langennut sellaiseen turhuuteen, tylsyyteen ja mitättömyyteen.”496

Samassa hengessä Snellman oli arvostellut Runebergin runoutta. Snellman ei halunnut Goethen tavoin vajota tähän pakanallisuuteen vaan yritti yhdistää hengellisen ja kansallisen herätyksen elvyttääkseen kansan pelastamaan isänmaansa. Herännyt kansa oli oppinut jo sen, mitä Snellman piti kouluopetuksen päämääränä: lukemaan ja ajattelemaan lukemaansa. Näin herännäisyys oli johtamassa kansaa samaan suuntaan, mihin hän yritti itse sitä ohjailla sivistysohjelmallaan. Siksi monet herännäiset omaksuivat Snellmanin kansallisen ohjelman joutumatta ristiriitaan uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Yhteinen intressi oli valtiokirkon vahvasti ylläpitämän yhtenäiskulttuurin horjuttaminen kansan hyväksi.497

Isäänsä Snellman ei pystynyt tästä vakuuttamaan. Isä toivoi, että saisi olla poikansa kirjastonhoitajana, mutta luettavan puutteessa oli tyytyväinen omiin katsomuksiinsa. Hän sanoi elämänsä olevan kuin vaellusta erämaassa: ”Pietistit eivät ymmärrä minua lainkaan: he luulevat kulkevansa eteenpäin, mutta astelevat taaksepäin kuin rapu, joka opetti poikasiaan. Luomakunnan on auttamattomasti pilannut syntiinlankeemus: järki.”498

460                        Saima 7.8.1845, 32: Nuorukaisen ja miehen ihanteet. KT 8, 125–128. Ks. myös K. D. J. Salonen, Jeanette Snellman J. V. Snellmanin elämässä. Valvoja-Aika 1934, 461–474.

461                        Solmu Huovinen, Kuopion vanhan apteekin vaiheista 180-vuotistaipaleelta. Kuopio 1957, 6.

462                        Elias Lönnrotille 18.10.1845. KT 8, 210–211. Aikaisemmassa tutkimuksessa af Frosterusta on pidetty sitkeästi vihkipappina. Tutkimuksissa on toistettu Snellman-Boreniuksen (1968) antamaa virheellistä tietoa asiasta, 219–220.

463                        Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan vihityt 1845. Kansallisarkisto.

464                        Lappalainen 1982, 56. Hän oli kuullut asian K. A. M. Malmbergin pojalta kihlakunnan tuomari V. -J. Malmbergilta ja monilta muiltakin tahoilta. Ks. tarkemmin viite 41.

465                        Sarlinin muistelmat. Ref. Snellman-Borenius 1967, 219–220. Juuri Sarlin muistaa väärin af Frosteruksen vihkijänä ja väittää lisäksi, että samaan aikaan vihittiin J. I. Bergh. Se ei voi pitää paikkaansa, koska hänet oli jo vihitty neljä vuotta aiemmin 11.1.1841 Olivia Wilhelmina Bergrothin kanssa. Ennen Snellmanin häitä heille oli syntynyt jo kolme lasta. Kaksoishäät olisivat sopineet kuvaan, koska Bergh oli Snellmanin ystävä ja Kuopion herännäisjohtajia.

466                        Professorin leski Maj Hela, Snellmanin pojantytär (Teo Snellmanin sisar) muisteli näin kotimuseossa heinäkuussa. 1981. Aimo Siltari, Kuopion kääntöpiiri. Savon Sanomat 5.7.1981. Maakuntakokoelma 99.12. Virrestä löytyy omakätinen nuotti Snellmanin käsikirjoituskokoelmasta Kuopion kulttuurihistoriallisessa museossa.

467                        Urpo Jokinen, J. V. Snellmanin kotivirrestä. Snellmanien tiedotuslehti 11/1991, 29–30.

468                        Kirje Elias Lönnrotille 14.10.1845 ja vastaus 24.10.1845 ja uudelleen 1.1.18145. KT 8, 211 ja 249 ja 266. Vihkipäivä muuttui ja tarkennettiin lopulta 18.11. mutta säilyneessä hääkutsussa Maaningan nimismiehelle Karl Johan Lyralle päivä on virheellisesti merkitty 17.11. Lappalainen 1982, 35.

469                        Jorma Tiainen, Hitaan kehityksen kausi 1812-n.1882 Teoksessa Sortavalan kaupungin historia. Jyväskylä 1970, 149–150.

470                        Ilmari Salonen, Henrik Renqvist II. Helsinki 1931, 11–26. Ks. myös Jorma Pakkanen, Sortavalan renqvistiläisyys. Historiaa, luonnetta, henkilökuvia. Helsinki 1960, 17–18.

471                        Salonen 1931, 22.

472                        Toivanen 2000, 465.

473                        Juhani J. Korhonen (Malmbergin tyttärenpoika), Carl August Malmbergin kuopiolaisen asuintalon vaiheita perhearkistossa säilyneiden asiakirjojen valossa sekä liite 7. Jyväskylä 1991. Kuopion kaupungin tekninen viraston kaavoitusosasto/rakennusinsinööri Jussi Partanen.  Rakennukset sisältyvät Kuopion rakennusperinnön hoito-ohjelmaan vuodesta 1995, se on inventoitu 1990 ja määrätty rakennuskieltoon 1989. Ks. Museoviraston Suomen rakennuskulttuurin yleisluettelon kohdeinventointilomake.

474                        Pekka Lappalainen, Aukusti Juhana Mela. Uranaukaisijan elämä. Turku 1959, 12 ja 18.

475                        Toivanen 2000, 159.

476                        M. Rosendal, Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II:1834–1844. Oulu 1905, 439.

477                        Ks. Oscar Bodénin muistelmat.

478                        Kuopion markkinaseurat, vuosisatainen perinne. Savo 23.1.1868. Maakuntakokoelma: herännäisyys 27.24.

479                        Kaarlo Wirilander, Kristillinen veljeys ja säätyerotus. Teoksessa Elämää Kuopion tuomiokirkon vaiheilta. Kuopio 1965, 74–76.

480                        Lappalainen 1959, 8–11.

481                        Kirje Julius Immanuel Berghille 10.3.1840. Teoksessa Paavo Ruotsalaisen kirjeet. Pieksämäki 1986. Alkuperäinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

482                        F. G. H. Hedbergille 20.2.1844 ja 10.4.1844. Teoksessa Paavo Ruotsalaisen kirjeet. Pieksämäki 1986.

483                        Lappalainen 1959, 20.

484                        Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa. Tampere 1914, 9-10. ks. myös Havu 1970, 75.

485                        Tapani Ruokanen, Talonpoikain herättäjä Paavo Ruotsalainen. Porvoo 1989, 306. Erehdyksessä sanotaan, että usein suunnattiin Snellmanin naapurin J. I. Berghin luokse, joka asui kuitenkin hänen appensa Wennbergien naapurissa korttelissa 81.

486                        Vivia Berghin kertoma Erkki Kurki-Suoniolle. Ks. Havu 1970, 73.

487                        Aapeli Saarisalo, Erämaan vaeltaja. Paavo Ruotsalainen. Porvoo 1969, 151–152.

488                        Litteraturblad 1 863:1. Kotimaista kirjallisuutta, Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland af Matth. Akiander. VI delen [M. A., Tietoja Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta 6]. H:ki 1862. KT 19, 304–305.

489                        Saima 40:2.10.1845, Erinäisistä Itä-Suomen asioista III. KT 8, 174.

490                        Helena Riekki, Hatsalan hautausmaan hautamuistomerkkien inventaari 19.8.1995. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

491                        Lappalainen 1959, 21.

492                        Saima 13:4.4.1846, Pietistinen lahkolaisuus. KT 8, 46–50.

493                        Saima 48:5.12.1846, Pietistisiä kiistoja. KT 9, 387–391. Ks. Eino Murtorinteen kommentaari SA V:124, 743.

494                        Saima 38:28.9.1846, Kuopio. KT 8, 257–261.

495                        Saima 39: 3.10.1846, Herra Berghin virkaanastujaispuhe. KT 8, 262–266. Ks. myös Eino Murtorinteen kommentaari SA V:102.

496                        Saima 39: 3.10.1846, Herra Berghin virkaanastujaispuhe. KT 8, 266–267.

497                        Lappalainen 1959, 22.

498                  Kirje Christian Henrik Sne