Yliopiston siirtämistä Turusta Helsinkiin ei ratkaissut pelkästään kenraalikuvernöörin vallanhalu tai Turun tuhoutuminen tulipalossa, koska esimerkiksi uudelleenrakentaminen oli maksanut vain neljäsosan siitä mitä uusien laitosten rakentaminen Helsinkiin maksoi. Varsinainen syy oli akateemista maailmaa leimannut pysähtyneisyys. 1810 perustettu Berliinin pääkaupunkiyliopisto nähtiin uuden ajan merkkinä vanhoja pikkukaupunkiyliopistoja vastaan. Suomalaisten viranomaisten näkökulmasta siellä oli syntynyt muun muassa Hegelin ja Savignyn ansiosta idealistisen filosofian, valistusperinteen ja uushumanistisen aateperinnön rakentava synteesi.

Suomessakin haluttiin rakentaa tältä pohjalta turvallinen vaihtoehto Saksan pikkukaupunkien levottomalle yliopistoelämälle, jossa idealismin, romantiikan ja raisun elämän sekoitus huolestutti viranomaisia. Vastaava tunnelma oli myös Turun Akatemian ongelma. Nyt vaadittiin yliopistoa, joka seuraisi ajan yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaatimuksia. Tarvittiin laitos, joka toimisi vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Venäjän ja ulkomaiden kehitystä oli tarkasti seurannut myös yliopiston kansleri Rehbinder, ja tulokset näkyivät vuoden 1828 yliopistostatuuteissa.38

Alusta lähtien Rehbinderin tavoitteena oli välttää jyrkkiä toimenpiteitä yliopiston uudistamisessa. Niitä kuitenkin katsottiin tarvittavan, kun tehokkaasta rauhoittamis- ja lahjomispolitiikasta huolimatta 1820-luvun alussa Pietarin hallituspiireissä alkoi kiertää huhu, että Suomi oli irtautumassa Venäjästä ja suomalaiset suhtautuivat vihamielisesti venäläisiin. Epäluuloisuutta syvensivät tapahtumat hallitsijanvaihdoksen yhteydessä 1825. Nikolai I:n noustessa valtaistuimelle syttyi niin sanottu dekabristikapina, joka vaikutti voimakkaasti koko Nikolain ajan hallintojärjestelmään. Hallitsijan epäluuloa ruokki edelleen Puolan kapina 1830, ja kaikenlaista kontrollia ja valvontaa tehostettiin koko valtakunnassa. Hallinto militarisoitui ja tuntui, että Nikolai I muutti koko valtakunnan kasarmiksi. Keisari alkoi johtaa maata erilaisten kanslioiden, tilapäisten komiteoiden ja käskynhaltijoiden avulla. Poliittinen santarmivalvonta ulotettiin Suomeen ja sensuuria tiukennettiin. Suomen maaherroista tuli kuvernöörejä 1839 ja heidät alistettiin tiukemmin kenraalikuvernöörin alaisuuteen.39

Ajan henki ei voinut olla heijastumatta myös uusiin yliopistoasetuksiin. Olosuhteiden pakosta vuoden 1828 statuutit muodostuivat varsin konservatiivisiksi: niihin kuuluivat virkatutkinto, perussäännöt ja opiskelijoiden järjestyssääntö. Säännösten ensimmäinen pykälä kertoi jo kaiken: ”Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto on perustettu edistämään Tieteiden ja vapaiden taiteiden kehitystä Suomessa, ja sen ohessa kasvattamaan sen nuoriso Keisarin ja isänmaan palvelukseen.” Toinen tärkeä seikka oli autonomisuus; kenraalikuvernöörillä ja senaatilla ei ollut mitään tekemistä yliopiston kanssa. Rehtori valittiin edelleen professoreiden joukosta, mutta virka ei kiertänyt heidän keskuudessaan enää vuoden välein, vaan rehtori nimitettiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Tällä tähdättiin myös parempaan kurinpitoon. Samalla kiristettiin ylioppilaaksi pääsyä. Opiskelijoiden siveellistä valvontaa varten heidät oli jaettu osakuntiin, joita johti professori inspehtorina. Pykälässä 104 ei puhuta kuitenkaan osakunnista ’nation’ vaan osastoista ’avdelnig’ – ja näin termistä riisuttiin sen vallankumouk-sellinen sointi.40

Yliopiston järjestysmuodosta keskusteltaessa kritisoitiin laitoksen keskiaikaisuutta – erityisesti sen opetusmuotoa ja opetuskieltä, latinaa. Samalla kyseenalaistettiin yliopiston perinteinen suhde kirkkoon. Ranskassahan vallankumous lakkautti kokonaan yliopistot juuri niiden teologisen painotuksen takia.41 Nyt Suomessa suurennuslasin alle joutui filosofia ja sen yhteiskunnallinen toimivuus. Kysymys oli romantiikan rinnakkaisilmiöstä, idealistisesta filosofiasta, jonka huomattavin edustaja oli saksalainen G. W. F. Hegel.

Snellmanin siirtyminen pappisseminaarista tähän leiriin on melko loogista. Snellmanin vieroitti teologian opinnoista ilmeisesti se, että romantiikka ymmärsi uskontoon kuuluvan kaiken, mikä vain jotenkin sivusi ihmisen mystisesti tajuttua yhteyttä jumaluuteen. Tämä yleisuskonnollisuus ei antanut arvoa dogmatiikalle, joka taas pedanttia Snellmania viehätti. Mystiikka oli romantiikan ja herätysliikkeiden perusta juuri siksi, että ne korostivat yhteyttä absoluuttiseen. Snellman halusi etsiä tarkkaa määrittelyä, johon Hegelin filosofia tarjosi mahdollisuuden.42

Hegel tarjosi Snellmanille käyttökelpoisen analyysikehikon rakentaessaan uskon ja tiedon välille sopusoinnun, jota valistusteologia oli turhaan yrittänyt saavuttaa. Uskonto asettui taiteen ja tieteen rinnalle inhimillisen elämän korkeimmaksi asteeksi. 43 Hegelin mukaan uskonto ja filosofia sisälsivät perimmiltään saman totuuden: sen minkä uskonto ilmaisi symbolisesti, pyrki filosofia esittämään selvin käsittein. Se mikä uskonnossa omaksuttiin välittömästi, pääteltiin filosofiassa ajattelun tietä. Uskonnossa ihminen aavisti, tajusi ja tunsi ehdottoman läsnäolon. Filosofiassa hän puhtaan järjellisen ajattelun kautta tiedosti olevaisen perustan ja käsitti ihmisen sen todellisuudessa.

Hegeliläisen filosofian pyrkimys sovittaa yhteen usko ja tieto sisälsi perinteisen rationalismin ainekset ja johti epämääräisyyteen kristinuskoa koskevissa yleisissä pohdinnoissa.44 Snellman halusi lähteä tälle tutkimusmatkalle monen impulssin virittämänä: hän oli viettänyt lapsuutensa mystikkovanhempien seurassa ja maistanut Turun pappisseminaarin teologianopetusta – mutta ennen kaikkea hän oli koulussa ja kirjastossa vakuuttunut oman ajattelun voimasta. Snellman lähti henkilökohtaisesti toteuttamaan uutta yliopistoihannetta.

Snellmanin ensimmäisiä kosketuksia Hegelin ajatuksiin ei tiedetä, mutta lehti-ilmoituksen mukaan tämän saksalaisen filosofin teoksia oli jo 1821 myytävänä Meyerin kirjakaupassa Turussa. Akatemian opettajista tiedetään kantilaisen professorin Gabriel Palanderin tutustuneen elämänsä loppupuolella Hegelin logiikkaan. Hänen seuraajansa Fredrik Bergbom mainitsee 1822 väitöskirjassaan Hegelin pitäen tämän erityisenä ansiona dialektiikkaa. Hegeliä syvällisemmin Bergbomiin olivat vaikuttaneet Fichte, Schelling ja Spinoza, jotka hän näki uuden ajan filosofisen kehityksen huippuina ja joiden avulla hän arvosteli Kantia. Bergbomin ansiona onkin saksalaisen idealismin syventäminen Suomessa ja näin maaperän tasoittaminen hegeliläisyydelle.

Ensimmäinen varsinainen hegeliläisyyden edustaja Suomessa oli Johan Mathias Sundvall. Hän ei seurannut orjallisesti Hegeliä vaan määritteli itsenäisellä tavalla tietämisen ja uskon suhteen lähentymällä Fichteä. Vaikka Sundvallia kiistatta pidettiin yliopiston huomattavimpana kykynä, hänet sivuutettiin vuonna 1826 ensimmäiseltä ehdokassijalta käytännöllisen filosofian professorin virkaa täytettäessä. Viran sai kolmannelta sijalta Johan Jacob Tengström, joka tuli vaikuttamaan yliopistossa hegeliläisenä opettajana ja jonka vaikutuspiiriin myös Snellman hakeutui. Tengström nimitettiin virkaansa vähän ennen Turun paloa, ja niinpä hän pääsi aloittamaan opetuksen vasta Helsingissä.45

Tengström oli tutustunut Hegelin filosofiaan pitkän ulkomaanmatkansa aikana 1817–1819, jolloin hän oleskeli Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Italiassa ja Ranskassa. Hänestä tuli hegeliläisyyden vakaumuksellinen kannattaja, joka arvosti suuresti esikuvaansa.46 Tengströmin ainoa puhtaasti filosofinen teos on hänen väitöskirjansa vuodelta 1826. Snellmanille hän tunnustaa: ”Tunnen kuitenkin suurena puutteena, mitä todella häpeän ja minkä yleisö kyllä lukenee pahaksi viakseni, sen, etten ole julkaissut mitään painosta tieteeni edistämiseksi. – – Itse asiassa olin jo silloin, kun nuoruuden tutkimuksistani palasin filosofiaan, liian vanha tai minulta puuttui harjaantumista yhteen ja toiseen.”47

Professori teki tunnustuksensa oppilaalleen, kun tämä oli jo julkaissut sarjan itsenäisiä teoksia Hegelin pohjalta vuosina 1839–1842, ensimmäisenä sitten G. I. Hartmanin Kunskapsläranin (1807–1808). Tämä kohtaaminen kertoo havainnollisesti opettajan ja oppilaan suhteesta ja tuo uuteen valoon heidän pitkäaikaisen ystävyytensä, jota voidaan arvioi-da tiheän kirjeenvaihdon perusteella.

Snellman antoi julkisen tunnustuksen opettajalleen persoonallisuuden ideaa käsittelevän teoksensa esipuheessa 1841: ”Niinpä on käynyt siten, että kun Ruotsin filosofia ei ole vielä selvinnyt Schellingistä, on Hegelin spekulaatiosta tullut vuosista 1824–1825 lähtien hallitseva Suomen yliopistossa. Tästä edistysaskeleesta maa saa kiittää ennen kaikkea nykyistä filosofian professoria Johan Jakob Tengströmiä. Hänen ponnistustensa ansiosta on päästy jo niin pitkälle, että kaikki tulevat virkamiehet opiskelevat yksinomaan Hegelin oikeusfilosofiaa valmistautuessaan tavanomaiseen luonnonoikeuden, moraalin ja valtio-oikeuden tutkintoon ja kaikki filosofian tohtorit perehtyvät yksityiskohtaisesti vähintään yhteen hänen järjestelmänsä osaan.”48 Tengström oli yltänyt tähän saavutukseen luennoillaan Hegelin logiikasta, psykologiasta ja oikeusfilosofiasta.

Tengström perehdytti väsymättömällä ja huolellisella opetuksellaan oppilaansa Hegelin ajatteluun. Kuitenkin opetuksensa loppuvaiheessa Tengström jotenkin kyllästyi Hegelin filosofian puhtaaseen abstraktisuuteen; filosofia oli hänen mielestään saatava käytännöllisemmäksi ja yleisemmäksi. Snellman kiitti Tengströmin ankaran järjestelmällistä opetusta, joka ei houkutellut nerokkain sivuhyppäyksin tai runollisin kaunopuhein mutta joka kuitenkin vetosi oppilaisiin. Snellmanin mukaan Tengström eli kuten opetti. Professorin toinen oppilas, Johan Philip Palmén, oli kriittisempi. Hänen mukaansa Tengström ei rohkaissut itsenäiseen ajatteluun. Kun opettajalta pyydettiin ohjausta, hän vain neuvoi opettelemaan määritelmät ulkoa: ”Aikaa myöten se kyllä herroille selviää.”49

Näyttääkin siltä, että Snellman jäi Tengströmin oppilaista ainoaksi, jolle hegeliläisyyden monimutkaisuudet kovalla työllä ja itsenäisin ponnisteluin selvisivät. Kenessäkään muussa Tengström ei onnistunut herättämään filoso-fian tutkimushalua. On hyvä myös muistaa, että Snellmanin historian professori Johan Henrik Avellan oli innokas Hegelin kannattaja, joka vuonna 1827 teki ensimmäisen ruotsinkielisen väitöskirjan Hegelistä. Vaikka hän halusi olla filosofi, hän seurasi orjallisesti esikuvakseen ottamiaan kirjailijoita. Näin todellisten Hegelin tuntijoiden suppea joukko osoittaa, että Snellmanin kaltaiselle työjyrälle ja intohimoiselle tutkijalle oli melkoinen tilaus.

Itsenäisestä ajattelustaan huolimatta Snellman on saanut Tengströmiltä ainakin joitain ideoita kansallisuusoppiinsa. Kamarioppineena Tengström oli jäänyt kiivaan aikalaisensa Arwidssonin varjoon, kun hän nimimerkillä -e- Mnemosynessä tähdensi suomalaisen kansanrunouden keräyksen ja suomen kielen viljelyn tärkeyttä. Kaksiosaisessa artikkelissaan hän hahmotteli kokonaisen sivistysohjelman vastapainoksi valistuksen sivistysihanteelle.

Talvella 1830–1831 Tengström esitteli valtio-opin luennoillaan modernin valtion opin. Hän halusi valistaa tulevia virkamiehiä valtion olemuksesta Hegelin mukaisesti ”sinänsä ja itselleen”, jolloin mitään valtion virkamiehelle sopimatonta subjektiivisen uhmamielistä haavemaailmaa ei päässyt syntymään. Tengström painotti: ”Jokainen yksilö myötävaikuttaa Valtion kehitykseen siinä määrin kuin hän pyrkii käsittämään, mitä Valtio on, ja sillä tavoin edistää sen kehittymistä.” Luennoissaan hän välitti ajatuksen valtiollisen itsenäisyyden välttämättömyydestä olemassa olevaa järkeistämällä. Hänen mielestään kansakunnan rakentaminen oli aina myös valtion rakentamista. Hänen luentojensa sisäistettynä perspektiivinä oli yhteenkuuluvuus, jonka osatekijöitä olivat modernin valtion sisäinen kehittyneisyys, yleinen sivistystaso, kansalaismieli, säätyvaltiopäivät, perustuslaillinen hallitustapa, riippumaton ja kyvykäs virkamieskunta ja valtiollinen itsenäisyys.50

Tengström sai rauhassa luennoida näin rohkeasti, koska sensuuri kohdistui käytännössä vain avoimen vallankumoukselliseen, anarkistiseen, antimonarkistiseen ja Venäjän vastaiseen kirjallisuuteen. Hegeliläistä valtioteoriaa ja edustuksellista valtiomuotoa käsittelevät luen-not eivät herättäneet huomiota.51 Rohkeista ajatuksistaan huolimatta Tengström ei noussut kansalliseksi herättäjäksi, vaikka arkkipiispa Tengströmin veljenpoikana ja Franzénin oppilaana hän olisi voinut toteuttaa mainiosti porthanilaisia perinteitä. Syyksi on mainittu se, että hänellä ei ollut julkisen esiintymisen lahjaa eikä toisaalta sopivaa foorumiakaan, koska hänellä ei ollut tänä aikana mitään asemaa Pohjalaisen osakunnan johdossa.52 Hänen oppilaansa Snellmanin elämään taas ilmestyi piirteitä, jotka antoivat hänelle kyvyn murtautua opettajaansa paremmin esiin Porthanin, Arwidssonin ja muiden jalanjäljillä.

Isä oli merkittävä taustavaikuttaja Snellmanin etsiessä omaa tietään teologiasta filosofiaan. Tätä kamppailua isä seurasi läheltä ja ymmärsi parhaiten poikansa ponnistelut erityisesti vuosien 1828–1829 vaihteessa tämän väkipainin alettua. Isä tunnisti poikansa totuuden etsinnän ja antoi tälle käytännöllisiä neuvoja kokemuksensa pohjalta. Isä teroitti usein Korkeimman huomioonottamisen tärkeyttä filosofian harrastuksensa.

Kun Snellmanilla oli ensimmäiset filosofian luvut menossa ja stipendihakemus jätettynä, isä kirjoitti marraskuussa 1828: ”Sinä lienet vielä mykkä, niin kuin kaikki vuoden 1792 maisterit yleensä ovat, ja mitäpä sanottavaa olisikaan sellaisilla, jotka tutkivat pelkästään kielteistä ja kuollutta ja näkevät koko elämänsä ajan järjestelmien romahtavan niin teoriassa kuin käytännössäkin.” Isä varoitteli poikaansa liian varhain luottamasta omiin voimiin, vaikka ”ei todellakaan paljon tarvita meidän tavallisten saarnakaavoilla ratsastajiemme matkimiseen”.

Isän mielestä oman pääoman kerääminen oli parempi ratkaisu, mutta siihen vaadittiin ikää ja aikaa sekä apua ”ylemmältä Hengeltä”. Kirjeessään isä kannusti poikaansa työteliääseen elämänasenteeseen Swedenborgin esikuvan mukaan: ”Sinun on pyrittävä tulemaan hyödylliseksi ketjun osaksi: tekemään työtä sen mukaan, miten tuomio tapauksittain lankeaa, toimeentuloa ja palkkaa ei kysellä, se seuraa itsestään; oikoteiden epävarmuutta olet jo kokeillutkin.” Lopuksi isä vielä totesi: ”Suunnitelma ja päämäärä ovat suuret: siitä syystä Jumala onkin ilmaissut itsensä Lihassa.” 53

Puoli vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1829 isä iloitsi poikansa mielipiteistä ja ajatustavasta. Isä toivoi edelleen, että filosofisen tiedekunnan edistyminen olisi hävittänyt jo maisterit, joiden pää oli täynnä viime vuosisadan unelmia. Tällä isä viittasi kantilaisuuteen, johon hän oli itse tutustunut opiskellessaan Upsalassa. Hänen mielestään nämä maisterit eivät tunne ”Jumalan ilmoitusta, Luojaansa ja olemassaolonsa tarkoitusta eivätkä keinoja, joilla he hankkisivat kuolemattomalle sielulleen vapauden ja onnen. Toivoisin vain, että harjoittelisit saarnaamaan, sillä oikea filosofi on Jumalan palvelija.”54

Vuoden kuluttua huhtikuussa 1830 isä painotti asiaa vielä uudelleen: ”Puhtaan järjen tarkasteleminen on keino estää perusolevaista pahaa puhaltamasta kaikkiin sielun elimiin tappavaa myrkkyä, jota keskiluokan piirissä kutsutaan varmuudeksi omasta viisaudesta.” Isän mielestä ”ilman näköä ja kuuloa” pojasta tulisi samanlainen kuin tovereistaan filosofian piirissä, ”jollet sinä ensin Jumalan ilmoituksesta opi tuntemaan itseäsi”. Jos poika halusi joka tapauksessa ”nielaista koko tiedon puun”, isä antoi selvät ohjeet: ”Osoita kunnioitustasi Platonille ja Sokrateelle; rakasta Moosesta ja Daavidia, niin kuin äiti on sanonut, pohdiskele luontoa, mytologiaa ja muinaishistoriaa, mikä kaikki on Jumalan ilmoitusta; usko kuitenkin evankeliumiin sokeasti, kun et vielä voi löytää siihen sisältyvää korkeaa sanomaa: nämä keinot antavat selvyyden kaikkien filosofisten järjestelmien pitävyyteen.” Lopuksi hän lupaa lähettää ”Härmän katekismuksen” perinnöksi pojalleen.55 Isän laatiman katekismuksen käsikirjoitus on Snellmanin papereiden joukossa. Sen sisältämät 30 kysymystä ja niihin annetut vastaukset ovat kokonaishahmotelma siitä, miten isä tulkitsi kristinuskon sanoman ja mitä hän piti siinä tärkeänä.56

Kirjeenvaihto isän kanssa osoittaa hyvin, miten monipuolisten vaikutteiden kautta Snellman oli käynyt asioihin kiinni ja alkanut opiskella ahkerasti. Tätä päättäväisyyttä seurasi vierestä kateellisena Snellmanin opiskelutoveri Kjemmer, joka omien sanojensa mukaan kulki haaveissa sinne ja tänne eikä jonkin ajan kuluttua enää pystynyt tietämään, missä hän oli kotonaan tai mistä hän löytäisi päämäärän.57 Useista muistakin tovereistaan poiketen Snellman oli löytänyt kutsumuksensa ja päättänyt kulkea valitsemaansa tietä. Erityisesti hän on maininnut isän kanssa käytyjen keskustelujen olleen herätteenä totuuden ja selvyyden etsimiselle elämän kysymyksissä. Se että isä lahjoitti 24-vuotiaalle pojalleen ”Härmän katekismuksen”, on mielenkiintoinen lisä Snellmanin henkisen taustan selvittelyyn.

18  Raimo Savolainen, Slummien Rööperistä Albertuksen Punavuoreen. Teoksessa Albertus 1839–1999. As. Oy Albertus 60 vuotta. Helsinki 2000, 9–10.

19  J. E. Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg. I–III. Helsingfors 1928, 82 ja 126–128. Rein (1981) I, 48–49. ks. myös E. Nervander, Fredrik Cygnaeus. Muotokuva. Elämäkerrallisia piirteitä ja muistiinpanoja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 117. Helsinki 1907, 72–73.

20  Anna Ahlan sisar Beata Lovisa on muistellut asiaa pojan tyttärelleen Edla Maria Hintikalle (1881–1954), jonka poika Veikko O. Hintikka on kirjoittanut artikkelin: Johan Vilhelm Snellmanin nuoruudenrakkaus. Maaseudun tulevaisuus 8.5.1999. Ks. myös Rein 1981 (I), 39–41. Borenius 1968, 39–41 ja 52–53.

21  Runo Aurora von Rehausenille. KT 1, 60–61.

22  Tor Carpelan, Adelska ättärtaflor III, 869.

23  Rein 1981 (I), 48.

24  Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 7.11.1829. KT 1, 43.

25  Kirje Carl August Snellmanilta 25.7 ja 1.8. 1830. KT 1, 52–55.

26  Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 21.12.1828. KT 1, 39–40. Viljanen 1944, 195–198.

27  Vähäkangas 1996, 15 ja 25–26. ks. myös Havu 1945, 84–86.

28  Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 7.11.1829. KT 1, 43.

29  Kirje Johan Kjemmeriltä 3.6.1828, KT 1, 34–35.

30  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 29.4.1830. KT 1, 46–47.

31  Kirje Carl August Snellmanilta 20.5.1830. KT 1, 48–49.

32  Kirje Carl August Snellmanilta 3.6.1830. KT 1, 49–51.

33  Kirje Carl August Snellmanilta 15.7.1830. KT 1, 51–52.

34  Kirje Carl August Snellmanilta 25.7 ja 1.8. 1830. KT 1, 52–55.

35  Kirje Carl August Snellmanilta 28.10.1830. KT 1, 57–58.

36  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 29.4.1830. KT 1, 46–47.

37  ”Sekalaisia hahmotelmia”. KT 1, 28.

38  Matti Klinge, Keisarillinen yliopisto. Teoksessa Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Helsingin yliopisto 1640–1990 Osa II. Helsinki 1989, 90–92.

39  Paasivirta 1978, 71 ja Karjalainen 1988, 5-8.

40  Klinge 1989, 94–101.

41  Klinge 1989, 92.

42  Murtorinne 1986, 63.

43  Eija Suokko, Johan Mikael Stenbäck nousevan herännäisyyden tulkkina 1809–1842. Kirkkohistorian pro gradu syyskuu 1989, Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta, 10.

44  Murtorinne 1986, 26.

45  E. Salomaa, Filosofia. Helsingin yliopiston alkuajoilta. Helsinki 1928, 117–130. ks. myös Heikki Lehmusto, Hegeliläisyys meillä ja meille. Haik 1923/21.

46  Th. Rein, Filosofins studium vid Åbo universitet. Helsingfors 1908. Teoksessa Åbo universitets lärdomshistoria 10. Filosofin. Skrifter af Svenska Litteratursällskapet i Finland LXXX, 306.

47  Kirje Johan Jacob Tengströmiltä 20.6.1844. K´T 6, 374.

48  Snellmanin alkusanat 12.5.1841 teoksessa ”Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys”, KT 3, 60.

49  Salomaa 1928, 130–135. Ks. myös Heikki Lehmusto, Hegeliläisyys meillä ja meille, Haik 1932/21.

50  Juha Manninen, Valoa valtion yössä. Modernin valtion oppi Suomessa 1830–31. Haik 3/2003, 231–232 ja 244–245. Mannisella on ollut käytössään J. Ph. Palménin muistiinpanot Tengströmin valtio-opin luennoista.

51  Jussila 1969, 166.

52  Castrén 1944, 110–115.

53  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 8.11.1828. KT 1, 37–39.

54  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 14.3.1829. KT 1, 40–41.

55  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 29.4.1830. KT 1, 46–47.

56  Juha Manninen, Härmä-katekesen. Christian Henrik Snellmans (1777–1855) swedenborgianisk-mystiska världsbild. Historiallinen Arkisto vol. 105 (1995).

57  Kirje Johan Kjemmeriltä 3.3.1828. KT 1, 31–32.