Kun edellisessä tapauksessa filosofiasta luovuttiin kokonaan, niin kolmas tapa ottaa etäisyyttä puhtaasti akateemiseen filosofiaan on sellainen, jossa pysytään filosofian piirissä, mutta etsitään jotain toisenlaista filosofisen toiminnan muotoa. Toisin sanoen filosofiaa halutaan jollain tavalla viedä pelkän akateemis-tieteellisen kontekstin ulkopuolelle. Tämä voi jälleen tapahtua hyvinkin monella tavalla.
Yksi mahdollisuus on popularisointi. Filosofiaa halutaan pelkän akateemisen yhteisön sijaan levittää suurelle yleisölle, tai ylipäänsä jollekin muulle yleisölle, kuitenkin niin että ensisijaista on itse tiedon levittäminen, ei niinkään jonkin määrätyn vaikutuksen aikaansaaminen. Tämä on se vaihtoehto, jota yleisesti kutsutaan tiedon tai tieteen popularisoinniksi. Tiedon levittäminen laajemmalle yleisölle voidaan nähdä yhteiskunnallisesti hyödyllisenä ja jopa itseisarvoisena. Tässä merkityksessä tieteen levittämisen voi yhdistää esimerkiksi valistuksen perinteeseen.
Mutta jos filosofiaa halutaan viedä tai soveltaa tieteellisen yhteisön ulkopuolelle, niin akateemis-tieteellistä filosofiaa ei pääsääntöisesti käytetä suoraan sen omassa, siis tieteellisten tutkimusten muodossa, vaan sille on tehtävä jotain. Filosofian muotoa tai ilmaisutapaa on muutettava.
Popularisoinnissa akateemisten tutkijoiden tekemä ja alkujaan tiedeyhteisölle suuntaama tutkimus saatetaan sellaiseen muotoon, että muutkin tai jopa niin sanottu suuri yleisö voisi tavoittaa siitä jotakin. Filosofian sanomaa halutaan tehdä jollain tapaa helpommaksi, mutta kuitenkin säilyttää mahdollisuuksien mukaan itse asian olennainen sisältö.
Tavanmukaisessa merkityksessä popularisointi tarkoittaakin toimintaa, jossa ei kosketa itse tieteen sisältöön tai luoda uutta tiedettä, vaan pyritään muuttamaan tieteen jo saavuttamia tuloksia helpommin omaksuttavaan muotoon. Popularisointi edellyttää siten jo valmiina olevaa tutkimusta ja tietoa, eikä se ole ristiriidassa varsinaisen tieteen kanssa. Päinvastoin se täydentää tai tukee tätä, mutta kuitenkin niin, että popularisointi nähdään lähtökohtaisesti aina varsinaiseen tieteeseen nähden vähempiarvoisena ja jotenkin toissijaisena.
Snellmanin kohdalla tähän viitataan usein – on jopa sanottu että hän oli ”itse omien oppiensa popularisoija” (Skyttä – Skyttä, 1981, 83). Myös hän itse toistaa usein, että tieteen tulokset tulee saattaa laajempien kansankerrosten ulottuville. Mutta onko tässä olennaista vain tiedon levittäminen sinänsä vai pyritäänkö myös johonkin muuhun, on sitten toinen kysymys. On huomattava, että Snellman oli myös varsin tarkka ja kriittinen popularisoinnille asetettavien vaatimusten suhteen.[1] . Voidaan väittää, että Snellman ei kuitenkaan ollut ensi sijassa popularisoija vaan sittenkin jotain muuta.
Popularisoinnin yhtenä erityisenä muotona voidaan pitää sitä, että pyritään tavoittamaan joitain uusia kohderyhmiä. Pyritään toisin sanoen suuntaamaan filosofiaa jollekin nimenomaiselle, siitä tavallisesti erossa olevalle kohderyhmälle.
Snellmanin kohdalla tähänkin on viitattu usein. Saimassa hänelle oli eräänä erityisenä intressinä tavoittaa naispuolista lukijakuntaa, joka tuohon aikaan oli normaalisti tieteen ja varsinaisen tieteellisen kirjallisuuden ulkopuolella. Myös filosofistyyppisen tekstin suuntaaminen naisille näkyy selvästi olleen Snellmanin mielenkiinnon kohteena. Hän aloittaa Saiman Litteraturbladet-kirjallisuusliitteen keväällä 1844 esittelemällä ulkomaisen kirjan, joka on Hegelin filosofiaa naispuoliselle yleisölle esitettynä. Snellmanin omat kannanotot artikkelissa kohdistuvat kuitenkin lähinnä hegeliläisyyteen ja filosofiseen keskusteluun yleensä.[2] Voitaneen sanoa, että myös uusien kohderyhmien etsiminen oli hänelle sittenkin vain yksi sivujuonne, ei toiminnan olennaisin sisältö.
Mutta filosofiaa ei vain levitetä ja popularisoida sinänsä, vaan sitä myös pyritään soveltamaan johonkin tai sen avulla pyritään vaikuttamaan johonkin. Tähän kuuluu se, mitä viime aikoina on kutsuttu ”soveltavan filosofian” nimellä. Siinä filosofian kehittelemät teoreettiset käsitteet tai ajatusmallit toimivat työkaluina, joiden avulla filosofi asiantuntijana tuo panoksensa joidenkin täsmällisten, rajattujen ongelmien käsittelyyn.
Mutta tähän ryhmään kuuluu myös poliittis-yhteiskunnallinen vaikuttaminen, siis se, että filosofi muotoilee poliittisia tavoitteita ja pyrkii toteuttamaan niitä, tai että hän intellektuellina osallistuu laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuurikeskusteluun.
Myös nämä soveltamisen eri muodot lähtevät periaatteessa siitä, että filosofia ja filosofinen tutkimus ovat ensin, ja niiden tuloksia sitten käytetään eri tavoin, kun niiden avulla pyritään saamaan aikaan toivottuja vaikutuksia. Käytännössä sekä popularisointiin että soveltamiseen voi kuitenkin liittyä myös filosofian sisäinen kritiikki, esimerkiksi filosofian kritisointi liiasta akateemisuudesta tai vaikeatajuisuudesta tai sisäänlämpiävyydestä.
Snellmanin kohdalla tämän ajatusmallin, siis filosofian jonkinlaisen soveltamisen, tärkeys on itsestäänselvyys. Mutta juuri siksi sitä on myös problematisoitava.
Snellmanille käytäntö ja filosofian käytännöllisyys on ensi sijassa politiikkaa, siis yhteiskunnallista ja poliittista vaikuttamista. Hänen ajattelustaan ja poliittisesta toiminnastaan voidaan löytää yksittäisiä, konkreettisia teemoja ja vaatimuksia, joihin hän on päätynyt filosofisen ajattelunsa kautta ja joita hän sitten pyrki edistämään käytännössä. Tällaisia voisivat olla elinkeinovapaus tai painovapaus, joita molempia hän filosofisin argumentein ja filosofisesta kokonaisnäkemyksestään käsin puolsi sekä perusteli, ja joita molempia hän käytännön politiikassa pyrki vaatimaan ja edistämään. (Alf-Halonen 1954, Patoluoto 1986)
Mutta tärkeämpää kuin yksittäiset teemat on Snellmanin kohdalla silti hänen kokonaisnäkemyksensä ja vaikutuksensa. Hänen tapauksessaan filosofian soveltaminen tarkoittaa koko hänen yhteiskunnallista ohjelmaansa. Filosofi on suurten linjojen vetäjä, linjannäyttäjä, ja myös innoittaja tai näkijä. Snellmanin suomalaisuusaate ei ollut vain teoriasta johdettu päämäärä, vaan se oli hänen kannattajilleen innostava suuri näky, joka ohjasi koko toimintaa.
Eräs suosittu ajatus filosofian roolista suhteessa käytäntöön on myös se, että filosofien erityinen tehtävä on kritiikki, epäkohtien paljastaminen ja osoittaminen, ehkä vaihtoehtojenkin esittäminen. Snellmanilla tämäkin puoli on olemassa, ja hän näki filosofian eräänä tehtävänä myös kritiikin, vaikka romanttinen legenda Snellmanista ”vallanpitäjien vastustajana” saattaa tätä hänen kriitikontyötään ja taisteluaan korostaa liikaakin.
Snellmanin kohdalla soveltamisen ajatus tarkoittaisi tarkkaan otettuna sitä, että hän ensin loi filosofisen teoriansa ja lähti sitten viemään sitä käytäntöön. Siis että Snellmanin politiikan periaatteet ja tavoitteet olisi ensin muotoiltu vaikkapa Läran om Staten -teoksessa, josta siten löytyisi avain Snellmanin politiikkaan, Tämä ratkaisu näyttäisi filosofiaa kunnioittavalta, filosofian kannalta jopa imartelevalta, mutta mielestäni se ei ole perusteltu. Snellmanin kohdalla on edettävä vielä neljänteen vaihtoehtoon, jonkinlaisen uuden filosofian luomiseen.
Ennen sitä otan vielä kuitenkin esille kaksi mahdollista erityistapausta, jotka ehkä liikkuisivat filosofian soveltamisen ja uuden filosofian luomisen rajalla.
Joskus uuden ilmaisutavan etsiminen filosofiassa voi johtua myös siitä, että filosofin oma tai varsinainen ajattelu koetaan esimerkiksi poliittisesti vaaralliseksi tai arkaluontoiseksi. Filosofian historiassa on varmasti paljon tapauksia, joissa filosofi on eri tavoin muuttanut tai pehmennellyt sanontaansa seurausten pelosta, ja eräänlainen ääritapaus on se, että filosofi suorastaan luo eräänlaisen salakielen voidakseen kirjoittaa ilman, että tietyt vaarallisina pidetyt termit heti hyppäävät vastustajien tai jopa vainoajien silmiin. Esimerkkejä voisivat olla Antonio Gramsci fasistisen Italian vankiloissa tai semiotiikan perushahmo Juri Lotman Neuvostoliiton aikana.
Snellmanin kohdalla jonkinlaista vainoa ja toisinajattelijan roolia on korostettu romanttisesti hyvinkin paljon. Snellmanin ulkoisia konflikteja ja tilanteita viranomaisten kanssa on tutkittu paljonkin, mutta toistaiseksi ei ole tarkoin tutkittu tai pohdittu, miten sensuuritilanne vaikutti hänen kirjoittamiseensa ja kirjoittamisen strategioihin käytännössä – eikä vain Saimassa ja muissa lehtikirjoituksissa vaan mahdollisesti myös akateemisemmissa teksteissä. Esitän tästä tuonnempana joitain ajatuksia.
Eräs myös Snellmaniin liittyvä erityistapaus on uudemmassa filosofiassa usein noussut ajatus itse filosofian lopusta. Siis ajatus siitä, että koko filosofian aika on ohi tai että filosofia on tullut itse valmiiksi, joten koko filosofian tai filosofin tulee harkita rooliaan ja toimintaansa perin pohjin uudelleen. Tämä debatti tulee näkyvästi filosofiaan juuri Snellmanin aikana ja hänen viitekehyksessään. Se nousee ensimmäisen kerran voimakkaasti esiin juuri nuorhegeliläisyyden myötä, mutta sen juuret ovat kyllä jo kauempana valistusfilosofiassa.
Ajatus siitä, että itse filosofian aika on ohi, on eri asia kuin se, että filosofi vain henkilökohtaisesti jättää alansa omalta osaltaan taakseen. Jos todellisuus, tai aika itse, on jollain tapaa ajanut koko filosofian ohitse, asia on tietenkin otettava hyvin vakavasti. Ajatus siitä, että filosofian paikassa maailmassa olisi tapahtunut jokin radikaali muutos, on epäilemättä aikojen kuluessa saanut monet suuntautumaan filosofiasta johonkin käytäntöön.
Snellmanilla ajatus filosofian loppumisesta voidaan nähdä jo alussa siteeraamassani Reiff-kirjeessä ja muissakin kannanotoissa. Myös Saiman palstalla löytyy ajatus siitä, että esimerkiksi puhtaan akateemisen debatin aika on yksinkertaisesti ohi. Eikä hän ole ainoa tämän ajatuksen edustaja Suomessakaan tuona aikana. J. J. Tengström muotoili asian maltillisemmin mutta hyväksyi tämänsuuntaisen kannan, joka sopii hyvin aikakauden eurooppalaiseen ”vormärz-henkeen”. [3] Aikakausi vaatii toimintaa ja ulospäin suuntautumista, ei entisenlaista filosofiaa.
Ajatus filosofian loppumisesta on eri aikoina ja yhteyksissä nähty monilla tavoin. Nuorhegeliläisillä ja Snellmanilla ajatus tarkoitti lähinnä sitä, että filosofian on suuntauduttava pelkän tieteen piiristä yhteiskuntaan, ja nimenomaan poliittiseen vaikuttamiseen, maailman muuttamiseen. Marxilaisessa filosofiassa tämä kehittyi ajatukseksi maailman radikaalista, vallankumouksellisesta muuttamisesta, josta tuli koko marxilaisen filosofian ydin. Samalla juuri kysymys filosofian ja käytännön suhteesta nousi marxilaisuudessa keskeiseen asemaan.
Mutta 1900-luvulla vaikutti yleisesti myös se kanta, että luonnontiede tai niin sanottu positiivinen tiede on ratkaissut kaikki filosofian ongelmat, eikä filosofiaa ainakaan aiemmassa merkityksessä siitä syystä enää tarvita. Filosofian tulee korvautua positiivisella tieteellä, ja tämä ajatus vaikutti suuresti myös filosofian sisällä.
Samantyyppinen ajatusmalli on elänyt filosofian sisällä myös siinä mielessä, että moni filosofi on halunnut ratkaista lopullisesti filosofian ikivanhat ongelmat, jonka jälkeen filosofista pohdiskelua entisessä mielessä ei enää tarvittaisi. Wittgenstein on tästä yksi tunnettu esimerkki, ja dekonstruktio puolestaan esitti koko tähän yleiseen ajatusmalliin oman vastareaktionsa.
Keskustelu filosofian mahdollisesta lopusta on siten ollut 1800-luvulta lähtien pysyvä osa länsimaista filosofiaa, ja se vaikutti myös Snellmanin ajattelussa.
Mutta kaikissa tähänastisissa filosofin käytäntöön siirtymisen selitysmalleissa varsinainen eli tieteellinen filosofia on pääsääntöisesti ensin, käytäntö sitten. Teoria sekä käytäntö ovat siten pääsääntöisesti aivan eri asioita. Tämä tilanne oletetaan toisinaan täysin itsestään selvänä ja annettuna. Siis että filosofi tai teoreetikko luo ensin teoriansa, josta sitten seuraa käytäntö. Käytännön toiminnan juuria on siten etsittävä teoreetikon teoriasta, ja jollei niitä löydy tai käytäntö on vastoin teoriaa, moititaan helposti ristiriitaisuudesta tai kompromisseista.
Myös Snellmanin kohdalla on käynyt niin, että selityksiä käytännön politiikalle etsitään hänen filosofiastaan, siis filosofisista teoksistaan, ja edelleen niiden juurista, kuten hegeliläisyydestä. Snellmanin politiikka selittyy siis viime kädessä hegeliläisellä filosofialla. Mutta tämä edellyttää ajatusta siitä, että filosofia määrää käytännön, ja voidaan kysyä, onko se itse asiassa filosofian turhaa ylentämistä ja korostamista? Voimmeko automaattisesti ajatella, että politiikassa toimivan filosofin käytännön toimien ja linjavetojen perusteet tulee ja voidaan löytää hänen filosofiastaan tai ennen poliittista toimintaa kirjoitetuista filosofista teoksista, kuten Snellmanin kohdalla Läran on Statenista? (esim. Liikanen 1995, 124–133, myös Patoluoto 1986, 300)
