Snellman oli ollut tasan kolme vuotta kotimaastaan poissa. Kaksi vuotta hän oli ollut Tukholmassa ja vuoden siinä välissä Saksan eri kaupungeissa. Tänä aikana hän oli tullut tunnetuksi terävänä sanomalehtimiehenä myös eurooppalaisen sivistyneistön piirissä. Hän oli saanut tunnustusta tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksistaan, joissa hän esitti pohdintojaan valtiollisen elämän ja yhteiskunnallisen toiminnan järkevästä järjestämisestä.

Matka oli ollut Snellmanille hedelmällinen, koska hänellä oli ollut täydellinen vapaus hankkia tietoa ja esteettä keskustella ja väitellä aroistakin valtiollisista aiheista. Rajoituksitta hän oli saattanut tavata kumouksellisen maineessa olleita henkilöitä missä maassa tahansa. Ja ennen kaikkea hän sai saattaa pohdintojensa tulokset julkisuuteen sensuurin estämättä. Nämä olosuhteet olivat olleet suurena vastakohtana kotimaan oloille, joiden ahtaus oli työntänyt hänet etsimään raikkaimpia tuulia ulkomailta.

Jo paluumatkan sääolot ennustivat kylmää vastaanottoa koti-Suomessa. Kolme päivää Snellman joutui tekemään matkaa höyrylaiva Solidella myrskyssä, lumisateessa ja 20 asteen pakkasessa. Laiva muuttui vähitellen suureksi jäämöykyksi, ja Helsingissä 26.11.1842 se ei päässyt neljän tuuman paksuisen jään takia satamaan asti. Loppumatkan kotimaansa rantaan Snellman joutuikin kävelemään.² Nopeasti hän sai huomata, että mikään ei ollut muuttunut siitä, kun hänet kolmea vuotta aikaisemmin oli kansankiihottajana painostettu jättämään yliopisto. Helsingissä saamansa vastaanoton tunnelmia Snellman kiteytti Tübingenin yliopiston filosofian dosentille Reiffille: ”Patres universitatis toivottivat minut hiiteen.”3 Edessä oli jyrkkä muutos oppineen maailmanmiehen elämään, kun omassa isänmaassaan Snellmanin persoona vaarallisena kansanvillitsijänä oli hallitseville piireille edelleen vastenmielinen: ”kommunistin” ja ”sarkatakkisen jakobiinin” leima istui syvässä.

Snellmanin ulkomailla kypsynyt aatemaailma ei helpolla läpäissyt Nikolai I:n järjestelmän lujan linnoituksen muureja. Päällisin puolin kaikki näytti ensin olevan kunnossa, koska hänen teoksensa, erityisesti kirja Saksan matkasta ja Valtio-oppi, myivät Suomessa hyvin. Raja vedettiin kuitenkin siihen, että vaikka Snellmanille oli ollut käyttöä Ruotsin valtiollisessa elämässä, hänen toimintatyylinsä ei sopinut yhteen virallisen näkemyksen kanssa Suomen asemasta Venäjän turvallisuuspolitiikassa. Vuoden 1822 Veronan kongressista lähtien Eurooppa oli polarisoitunut entistä selvemmin itä–länsi-akselille, ja uudessa vaiheessa Venäjä, Preussi ja Itävalta olivat jääneet puolustamaan Pyhän allianssin perintöä. Nämä maat näkivät Snellmanin edustamat länsimaiset aatteet kasvavana vaarana edustamalleen poliittiselle ja sosiaaliselle järjestelmälle.4

Snellmanin kohteluun Suomessa vaikutti selvästi se, että Ruotsissa hän oli ollut liberaalien päävoimia taistelussa konservatismia vastaan ja ollut näin heikentämässä Kaarle Juhanan venäläisystävällisen ulkopolitiikan perustaa. Venäjälle tärkein kysymys oli, ohjasiko Ruotsin poliittista kehitystä Kaarle Juhana vai liberaali liike, jonka keulahahmona Snellman oli loistanut. Snellmanin tukemien liberaalien vahvistaessa asemaansa Ruotsissa maa ei voinut enää olla venäläisille aatteellinen suojamuuri länttä vastaan.5

Nikolai I ei voinut riskejä ottaa; hän koki vallankumouksen kansalliseksi vaaraksi ja viholliseksi, joka odotti tilaisuutta. Keski-Euroopassa Itävallan ja Preussin tehtävänä oli pysäyttää Pariisista uudelleen lähtevä vallankumousvyöry. Suomi oli Venäjälle tämän puskurivyöhykkeen jatke pohjoisessa. Sen tärkeänä tehtävänä oli suojautua Ruotsista tulevia vaarallisiksi katsottuja aatteellisia vaikutuksia vastaan. Erityistä epäluuloa herätti ”ruotsinmielinen henki” Suomessa. Valvontaa Ruotsin suuntaan haluttiin tehostaa, koska liberalismi siellä oli venäläisvastaista ja sen kannattajat arvostelivat herkästi Suomen korkeimman hallinnon toimintaa. Huolestuttavinta oli, että poliittinen informaatio Ruotsista oli helposti Suomessa vastaanotettavissa, koska sivistyneistön kieli oli ruotsi.6

Viranomaiset olivat erityisen epäluuloisia Snellmania kohtaan siksi, että hän palasi kotimaahan juuri, kun Pietarin johtopiirit tekivät uuden linjaratkaisun suojautumisesta ruotsalaisvaaraa vastaan Suomessa. Venäläisten oli pakko alkaa ymmärtää Suomessa kansallisromanttista liikettä, koska se näytti etäännyttävän ja irrottavan Suomen perinteisistä yhteyksistään Ruotsiin. Venäjän viranomaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet suuntausta sellaisenaan, vaan halusivat käyttää sitä välikappaleena omiin tarkoitusperiinsä.7

Tätä itsevaltiuden rakentamaa turvallisuustasapainoa tuli Snellman järkyttämään suoraan Euroopan vallankumouskentiltä. Viranomaiset saivat kantaa nyt seuraukset siitä harvinaisesta poikkeuksesta, että hänelle aikoinaan oli tultu myöntäneeksi passi. Yleensä se evättiin näihin aikoihin yliopiston opettajilta, opiskelijoilta ja säätyläisiltä, joita ei haluttu päästää turmelemaan ajatteluaan. Snellman oli päässyt pujahtamaan tästä valvontaverkosta ja saanut mahdollisuuden tutustua kaikkiin niihin sanomalehtiin ja kirjoihin, joiden tulon Suomeen sensuuri oli joko kieltänyt kokonaan tai seulonut tiukoin ennakkotarkastuksin. Nyt kotimaassa Snellman oli tilanteessa, jossa jokaiselta alamaiselta tinkimättä vaadittiin lojaalisuutta keisarikuntaan nähden ja immuniteettia länsimaisia aatteita vastaan. Olojen poliittista arvostelua ei sallittu ja kaikkeen poliittiseen osallistumiseen viittaavaan suhtauduttiin hyvin epäluuloisesti.8 Esimerkiksi hänen vuonna 1841 ilmestynyttä teostaan Om det akademiska studium kiellettiin tuomasta Suomeen.9 Tässä valossa Snellmanin toimintamahdollisuudet olivat heti kättelyssä minimissään.

Venäjän turvallisuusajattelu ruumiillistui A. S. Menšikovin nimityksessä Suomen kenraalikuvernööriksi 1831. Suomen kysymyksen puolustuspoliittisuutta kuvasi hyvin se, että hän oli Venäjän meriministeri, joka toimi samalla Pietarissa Venäjän laivastoesikunnan päällikkönä.10 Nikolai I:lle uskollinen Menšikov tuli tunnetuksi Suomessa taantumuksellisena konservatiivina, jonka motto oli: mitä vähemmän Suomesta kuuluu, sen parempi. Toisaalta periaate ei pitkällä aikavälillä ollut Suomen autonomian kannalta epäedullinen.11

Kun suomalaiset eivät antaneet syytä koskea erillisasemansa periaatteisiin, jokainen vuosi kasvatti suuriruhtinaskunnan erillisaseman pääomaa. Tästä huolehtimisessa auttoi se, että Menšikov ei asettunut Helsinkiin, vaan täällä sijaisena toimi heikko kenraalikuvernöörin apulainen A. A. Thesleff ja Pietarissa sen kanslian päällikkönä vahva Constantin Fischer. Itsevaltaisessa suosikkihallinnossa Menšikovin näkemyksillä oli vaikutusta Nikolai I:n ratkaisuihin, mutta hän joutui turvautumaan omissa kannoissaan suomalaisten luottomiesten mielipiteisiin. Tämä merkitsi suomalaisten virkamiesten, senaatin varapuheenjohtajan ja finanssipäällikön Lars Gabriel von Haartmanin ja ministerivaltiosihteerin apulaisen Alexander Armfeltin uran kääntymistä entistä jyrkempään nousuun.12

Ministerivaltiosihteeri Rehbinderin jälkeen Menšikov ei halunnut uskoa virkaa rajattoman vallanhaluiselle von Haartmanille, jota kenraalikuvernööri piti vaarallisena kilpailijanaan Suomen asioiden hoitamisessa. Ministerivaltiosihteeriksi tuli 1842 Alexander Armfelt, jonka Menšikov tunsi jo nuoruudestaan. He olivat kulttuurillisesti samalla aaltopituudella, jos politiikan kysymykset vain sen sallivat. Menšikovin oleskelu Pietarissa ei ollut ongelmatonta Armfeltille, joka ohitettiin aina välillä. Armfelt tuki kuitenkin Menšikovia, jota piti parhaana vaihtoehtona Suomelle. He olivat yhdessä varsin vaikutusvaltainen pari, joka kykeni johtamaan suuriruhtinaskuntaa hienovaraisesti varoen tarkoin loukkaamasta Venäjän etuja. Yhdessä von Haartmanin kanssa nämä kolme asettivat käytännön politiikan valtakunnan lainsäädännöllisen yhdenmukaisuuden edelle. Snellmania Armfelt ymmärsi paremmin kuin von Haartman.13

Snellmanin ulkomailta paluun aikoina juuri finanssitoimituskunnan päälliköksi nimitetyn von Haartmanin tehtävänä oli erilaisilla talou-dellisilla toimenpiteillä etäännyttää Suomi Ruotsin yhteydestä. Suomen Venäjän-kauppaa oli laajennettu vuoden 1834 kauppasopimuksella. Asiamiehiä asetettiin tärkeisiin satamakaupunkeihin Pietariin, Tallinnaan ja Riikaan. Toimenpiteet olivat tehokkaita, koska 1840-luvulle tultaessa Suomen Venäjän-kauppa oli noussut 35–40 prosenttiin, kun Ruotsin osuus oli pudonnut 10 prosenttiin. Pohjanmaan rannikkokaupungit kärsivät muutoksesta ja Vanhan-Suomen kaupungit hyötyivät siitä. Vuoden 1840 rahauudistus poisti Ruotsin rahan liikenteestä ja asetti Venäjän ruplan ainoaksi maksuvälineeksi Suomessa.14

Kun von Haartman oli nimitetty 1842 senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi, Topelius kirjoitti päiväkirjaansa: ”Haartman on tullut senaatin johtoon, ja hyvällä syyllä voidaan odottaa ajan mittaan erilaisia tyhmyyksiä. – Varmaankin ajan myötä senaatti siirretään Pietariin.” Kutsumalla von Haartmania patrioottiseksi Topelius viittasi tämän Venäjä-sympatioihin. Erityisesti yliopisto oli von Haartmanin mielestä kaiken pahan alku ja juuri, joka aiheutti toistuvin väliajoin huolta ja murhetta, kuten hän kirjeissään Armfeltille valitteli. Yksi näistä vaaroista oli Snellman, jota hän nimitti tammikuussa 1843 ”eurooppalaiseksi pääksi”. 15

Snellmania oli Tukholmassa pidetty liian vanhoillisena ja hallitusmielisenä, mutta kotimaassa hän herätti epäluuloja liian vapaamielisenä. Tukholmassa Snellman oli saattanut taistella Ruotsin korkeakirkollisuutta vastaan, mutta vastaavanlainen kritiikki ei tullut Suomessa kysymykseenkään. Kirkon johto oli valjastettu vallitsevan järjestelmän tueksi. Piispojen asema keisarin luottomiehinä korostui, kun heidän nimityksissään poliittinen tarkoituksenmukaisuus ohitti pätevyysvaatimukset. 16  Vuonna 1833 esimerkiksi Turun arkkipiispaksi valittiin toiselta ehdokassijalta E. G. Melartin. Viipurin kymnaasin opettajana ja johtajana hän oli tutustunut Pietarin johtaviin piireihin, joiden avulla hän edisti uraansa. Vaikka hän menestyi huonosti uskonnollisten intohimojen repimänä aikakautena eikä kyennyt täyttämään sijaansa niiden sovittajana, keisarin suosikkina hänen onnistui toteuttaa uusi koulujärjestys vuonna 1843.

Toinen luottopiispa oli vuonna 1837 Porvoon piispaksi tullut C. G. Ottelin, jonka nimitys oli enemmän keisarillinen suosionosoitus kuin papiston luottamuksen osoitus. Viipurin kirkkoherrana hän oli tutustunut valtakunnan johtoon. Nimityspolitiikallaan Nikolai I tähtäsi siihen, että sisäisesti yhtenäisenä laitoksena ja ylhäältä itsevaltaisesti johdettuna instituutiona kirkon tuli olla tehokas puskuri kaikkea kapinamielisyyttä vastaan ja tuki keisarikunnan viranomaisille mahdollisten kriisien keskellä. Hyvänä esimerkkinä kirkon lojaalistamisesta Pietarin hovihallinnolle toimivat laajat oikeudenkäynnit heränneitä kohtaan. Snellmanille Ruotsin kirkon pääkriitikkona valtaistuimen ja alttarin luja liitto Suomessa ei luvannut hyvää.

Piispojen nimityspolitiikka vietiin huippuunsa valittaessa seuraajaa Melartinille, jolle tärkeänä luottomiehenä ei sairaudestaan huolimatta haluttu myöntää eroa. Hänen kuoltuaan 1847 arkkipiispaksi nimitettiin pitkän nimitysprosessin jälkeen Turun kymnaasin historian lehtori Edvard Bergenheim, joka oli tehnyt kovasti töitä nimityksensä eteen. Yliopistopiireissä Bergenheim luokiteltiin virkamiehiin, jotka sairastivat keltatautia, koska he olivat ”auliisti kultaa vastaanottavia”, kuten Gadolin kirjoitti F. W. Ranckenille. Pitkittyneen virantäyttämisprosessin hävisi lopulta 1850 Melartinin sijaisuutta pitkään hoitanut tuomiorovasti Edman, vaikka hän oli saanut eniten ääniä lähes kaikista rovastikunnista. Tiheät kumarrusmatkat Pietariin nostivat kuitenkin Bergenheimin lopulta voittajaksi.17

Bergenheimin poliittinen ortodoksisuus painoi vaa’an hänen puolelleen, koska Nikolai I:n järjestelmässä arkkipiispan nimityksessä menivät hallinnollis-poliittiset näkökohdat teologis-kirkollisten tekijöiden edelle. Pitkittyneen nimitysprosessin kulisseissa velloi poikkeuksellisen aktiivinen poliittinen taustapeli ja perusteellinen harkinta sopivan kandidaatin löytämiseksi. Alusta asti Bergenheim oli helpottanut valitsijoiden työtä osoittaessaan jo ansioluettelossaan hallitsevansa hallitsijapalvonnan sanakäänteet. Vaikka tämä oli uutta Ruotsin vallan aikaan verrattuna, se oli ainoa tapa saada viesti perille turvallisuutta rakentavalle Pietarin johdolle Venäjän yleispoliittisessa tilanteessa.18

Kirkon poliittinen rooli käy selkeimmin ilmi rukouspäivänjulistuksista. Aleksanteri I:n ajoista asti niissä ilmeni halu lujittaa keisarin ja alamaisten sidettä ulkopoliittisesti herkässä tilanteessa. Julistuksissa pyrittiin vahvistamaan alttarin ja valtaistuimen liittoa ja taistelemaan yhteiskuntamoraalia uhkaavia tekijöitä vastaan. Nikolai I:n aikaisissa julistuksissa oli informatiivinen, konkreettisen neuvova, kehottava ja usein käskevä sävy. Teologia ja raamatunlauseet valjastettiin täysin avoimesti ajankohtaisten tapahtumien ja ilmiöiden poliittisen tulkinnan palvelukseen. Julistuksissaan keisari varoitti vallankumouksellisesta liikehdinnästä, radikalismista ja pietismistä ja korosti väsymättä hierarkkisen yhteiskuntajärjestyksen etuja ja esivallan asioita.19

Juuri kansallisuusohjelmansa kypsyttäneelle ja siihen kirkolle tärkeän roolin varanneelle Snellmanille tällainen kuristussysteemi oli aivan mielivaltainen: hän oli tottunut aivan toisenlaiseen vapauteen. Hänen toimintatapansa oli jyrkässä ristiriidassa siihen nähden, millaista käyttäytymistä kotimaan maalliset ja hengelliset viranomaiset häneltä odottivat. 

1   Saima nro 20 15.5.1844: Julkinen Sana KT 6; 304–312.

2   Rein 1981 (I), 298.

3   Jacob Friedrich Reiffille, konsepti 21.12.1843. KT 5, 483–484.

4   Juhani Paasivirta, Suomi ja Eurooppa. Autonomiakausi ja kansainväliset kriisit (1808–1914). Helsinki 1978, 110.

5   Paasivirta 1978, 111.

6   Paasivirta 1978, 112–113.

7   Paasivirta 1978, 114–115.

8   Paasivirta 1978, 116–117.

9   Sensuuriylihallituksen kirjekonseptit 23.12.1840. KD 48/70, Sensuurikomitea II: Ea 11. Kansallisarkisto.

10 Paasivirta 1978, 111.

11 Kristiina Kalleinen, Suomen kenraalikuvernementti. Kenraalikuvernöörin asema ja merkitys Suomen asioiden esittelyssä 1823–1861. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 13. Helsinki 1994, 112.

12 Kalleinen 1994, 116–117.

13 Tyynilä 1992, 149–150.

14 Paasivirta 1978, 114–115.

15 Kalleinen 2001, 130–131.

16 Paasivirta 1978, 118–119 sekä Elis Bergroth, Suomen kirkko ja sen kehitys, sen vaikutus kansaan ja sen suhde valtioon. Jälkimmäinen osa. Porvoo 1903, 655–657 ja 664–665.

17 Kyllikki Tiensuu, Edvard Bergenheim. Toiminta koulumiehenä ja arkkipiispana vuoteen 1863. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 133. Helsinki 1985, 135–139.

18 Tiensuu 1985, 144 ja 148.

19 Marko Sjöblom, Rukouspäiväjulistukset ja suomalainen sääty-yhteiskunta 1809–1859. Teoksessa Sääty-yhteiskunnasta Ahtisaareen. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 21. Helsinki 1995, 234–237. Ks. myös Sjöblomin keräämä aineisto rukouspäiväjulistuksista ”Keskushallinnon ja alamaisen kohtaaminen” 25.8.1994. Hallintohistoriakomitean arkisto, Valtioneuvoston arkisto.