Snellmanin sanomalehtikirjoitusten päätavoitteena Frejassa ei ollut valtiojärjestelmän tekninen saneeraaminen vaan sen perustan, perheen ja kodin roolin vahvistaminen. Tammikuussa 1840 julkaistu artikkeli Ihmisoikeus ja luonnon laki paljasti jotain merkittävää olevan tekeillä. Kirjoituksessaan Snellman hyökkäsi tunnettuja luonnonfilosofeja, kuten Rousseauta ja Lamartinea vastaan, nämä kun sekoittivat hänen mielestään toisiinsa kaiken inhimillisen järjestyksen ja pakon ja väittivät virheellisesti, että ihminen on luonnostaan vapaa ja että sen tähden ihmisen on katkaistava kaikki kahleensa. Tämä ajatus oli Snellmanin mielestä kehotus rikokseen. Hän ei hyväksynyt sitä luonnollisen oikeuden periaatetta, että ihmisellä on oikeus tehdä mitä häntä miellyttää. Ruotsissa nousi suuri kohu siitä, että Snellman luki tähän joukkoon maan kuuluisimman kirjailijan C. J. L. Almqvistin, jonka uusinta teosta Det går an (Käy laatuun) hän käytti varoittavana esimerkkinä tällaisesta ajattelutavasta.44

Snellmanin hyökkäys ravisteli yleistä mielipidettä, koska palvottua Almqvistia pidettiin Ruotsin nerokkaimpana kirjailijana. Hänen tuotantonsa ajoittui romantiikan ja realismin taitekohtaan. Hänen pääteokseensa, 14-osaiseen kirjasarjaan Törnrosens bok (Metsäruusun kirja) kuului romaaneja, näytelmiä ja lyriikkaa. Laajan kaunokirjallisen tuotantonsa ohella Almqvist kirjoitti ahkerasti sanomalehtiin yhteiskunnallis-poliittisista, teologisista ja esteettisistä aiheista. Romantiikan kultissa tämä taiteilijanero oli nostettu arki-ihmisten yläpuolelle, sfääriin, jossa tavanmukaiset sovinnaisuudet eivät enää häntä sitoneet.45 Snellman uskalsi kuitenkin uhmata tätä kuuluisuutta ja hänen mainettaan: vakaumuksen miehenä hän ei voinut sietää Almqvistin romaanin epäsovinnaisuuksia, koska ne uhkasivat niitä rakenteita, jotka hänen ajattelussaan olivat yhteiskunnalle elintärkeitä.

Snellmanin kritiikin pääasiallinen syy oli se, että Det går an -teoksessaan Almqvist kyseenalaisti avioliittoinstituution ja esitti avoliiton laatuunkäyväksi vaihtoehdoksi, koska oli kysymys kahden henkilön onnesta. Snellmanin mielestä onni ei ollut mielihalujen tyydyttämistä vaan velvollisuuden täyttämistä siveellisten ohjeiden mukaan; ihminen ei kyennyt tähän luonnostaan vaan tarvitsi kasvatusta, johon avioliitto oli tärkeä keino. Vastikään Frejan kanssa myös avustajasopimuksen tehnyt Almqvist ärtyi Snellmanin arvostelusta kovasti ja halusi julkaista heti kirpeän vastineen otsikolla När man är snäll. Snellman törmäsi Blanchen luona Almqvistiin, joka oli aluksi ”kiivas kuin hämähäkki”, mutta sovinto saatiin aikaan nopeasti ja vastine sovittiin julkaistavaksi muutettuna.

Almqvist puolustautui vastineessaan tiukasti ja korosti, että yhteiskunnan oli sopeuduttava, kun avioliiton muodon tosiasiallinen sisältö oli kadonnut. Suurin eroavaisuus heidän välillään oli siinä, että Snellmanille pelkkä tunne ei riittänyt perheen synnyn perustaksi; pelkkä rakkaus ei riittänyt takaamaan avioliiton kestävyyttä ja onnistuneisuutta. Omassa vastineessaan Punaisten nauharuusukkeiden solmu Snellman korosti, että kunnioituksella, rakkaudella ja kiintymyksellä oli siveellistä merkitystä vain huolenpidoksi jalostuneena. Snellman ei hyväksynyt Almqvistin romaanin päähenkilön huokausta, että oli erittäin epämukavaa, että kahden yhteen sopimattoman ihmisen kaikesta huolimatta oli pysyttävä yhdessä ja näännytettävä toisensa. Hänen mukaansa jatkuva vaihtelu ei tuonut virkistystä, koska avioliiton onni oli siveellisen tarkoituksen täyttämisessä. Almqvist kirjoitti vastaukseksi täysin henkilökohtaisuuksiin menevän artikkelin, jota Blanche ei enää julkaissut. Tähän päättyi Snellmanin ja Almqvistin ystävyys kääntyen lopulta suoranaiseksi vihaksi.46

Taistelu oli vasta alussa, koska varsinainen isku Snellmanilta oli vielä tulossa. Kaikki sai alkunsa eräänä joulukuun iltana 1839, kun Snellmanin luo tulivat Carlén, Mellin ja K. R. Looström, kirjakauppias ja kustantaja, mukanaan kasa uusia kirjoja. Snellman iski heti silmänsä Almqvistin Det går an -romaaniin. Illan kuluessa Snellman ehti käydä kirjan läpi ja luki siitä otteita tovereilleen kritisoiden niitä. Hän oli heti vakuuttunut siitä, että paras keino kaataa teoksen epäilyttävä arvomaailma oli kirjoittaa sille aivan päinvastaista henkeä edustava jatko-osa. Vielä samana iltana illallisen jälkeen Snellman laati vastaromaaninsa hahmotelman. Parin päivän päästä Looström antoi lupauksen kirjan kustantamisesta. Snellmanin palavaa intoa kuvasti se, että hän kirjoitti teoksen seitsemässä viikossa tovereiden seuratessa työskentelyä. Mellin luki valmiin käsikirjoituksen ja teki siihen joitain muodollisia korjauksia.47

Teos ilmestyi helmikuussa 1840 nimettömänä ja otsikoituna Almqvistin romaanin jatko-osaksi. Kirja muistutti erehdyttävästi Almqvistin teosta, sillä se oli sidottu samanlaisiin kansiin ja ladottu samanlaisilla kirjasimilla kuin alkuperäinen teos. Johtamalla omassa tarinassaan avoliitossa elävät päähenkilöt katastrofimaiseen tuhoon Snellman havainnollisti, mihin päähenkilöiden moraaliton ratkaisu johti. Hän riisui pois Almqvistin runolliset harsot ja toi järkyttävällä tavalla esiin vaihtelevien tunteiden varaan jätettyjen ihmissydämien yksinäisen avuttomuuden.48 Snellmanin jatko-osaa sävytti huomattava mielikuvituksen lento, mikä tyylillisesti erosi täysin hänen aikaisemmista, filosofina laatimistaan abstrakteista teksteistä. Myöhemmin myös August Blanche innostui kirjoittamaan toisen jatko-osan, jossa avoliiton katastrofia oli vielä liioiteltu lisää: Almqvistin alkuperäinen sankari hukuttautuu lopuksi Vänerniin neljän rakastajattarensa kanssa, eli Snellmanin esittämä määrä oli siis vielä kaksinkertaistunut. Lisäksi vainajien lapset lähetettiin kouluun, jossa Almqvist oli rehtorina!49

Snellman ei kiistänyt Almqvistin taiteellisia ansioita ja kirjallista lahjakkuutta, mutta hänen mielestään tämän kuvauksesta puuttui syvyys ja johdonmukaisuus. Hän iloitsi vilpittömästi laatimansa jatko-osan vastaanotosta ja siitä, että se rikkoi idylliä ”Törnros-kultin” ympäriltä, kuten Arwidsson ilmiötä nimitti.50

Polemiikin vaikutukset ulottuivat Suomeenkin, jossa myös Snellmanin omassa ystäväpiirissä oli runsaasti Almqvistin vannoutuneita ihailijoita. Heidän näkemyksensä kulkivat kuitenkin aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Snellmanin kritiikki. Runebergiä esimerkiksi oli ihastuttanut oopperan nuoren tanssijan Tintomaran luonnonlapsikuvaus Almqvistin romaanissa Drottningens juvelsmycke (1834, Kuningattaren jalokivikoru). Romaanissa miehet ja naiset rakastuivat androgyyniin Tintomaraan ja ajautuvat tuhoon; itsemurhiin, tappoihin tai mielisairauksiin. Tintomara itse oli viaton neitsyt, jolla ei ollut eroottisia tunteita.

Snellmanille tällaiset romanttisten ihanteiden pohjalta luodut luonnonlapset olivat vastenmielisiä. Hän ei voinut hyväksyä tällaista yhteiskunnan ulkopuolelle rakennettua romaanihahmoa, joka Runebergin ylistävin sanoin oli ”eläin, jonka pieninkin liike on suloutta, jonka pieninkin katse on selvänäköisyyttä, mahdoton vangita ja mahdoton kesyttää”. Snellmania epäilyttivät Tintomaran kaltaiset hahmot jo siksikin, että heissä mystinen ja irrationaalinen naiseus oli korotettu ihmisihanteeksi. Almqvistin ja Snellmanin kiistassa pohdittiin pitkälle sitä, mitä ihminen on.51

Almqvist sai etukäteen vihiä Snellmanin kirjasta ja yritti saada Looströmin luopumaan sen julkaisemisesta. Kaksi päivää ennen teoksen tuloa kirjakauppoihin Almqvist sanoutui Aftonbladetissa irti hänen tietämättään syntyneestä jatko-osasta. Kysymys oli petoksesta, jonka tarkoituksena rahallisen hyödyn lisäksi oli vahingoittaa hänen alkuperäisessä teoksessaan esittämäänsä puhdasta aatetta. Almqvist luuli aluksi, että teoksen tekijä oli Mellin tai Carlén.52

Jatko-osan ilmestyttyä Almqvist julkaisi Aftonbladissa kirjoituksen Om ett rätt familjelif. Hän korosti olevansa perhe-elämän kannattaja ja pitävänsä sitä tärkeänä. Hänen mukaansa molemminpuoliseen luottamukseen, rakkauteen ja hellyyteen perustuvaa perhe-elämää ei voinut olla millaisten henkilöiden välillä hyvänsä, eikä perhe-elämää voinut siksi säännellä etukäteen muodon perusteella. Lainsäädännön tuli siksi muuttua.53

Selittelyt eivät vakuuttaneet Snellmania, joka piti tiukasti kiinni käsityksestään, että Almqvistin tarkoituksena oli esitellä vapaata rakkautta tuomatta kuitenkaan esille mitään lopullista periaatetta. Snellmanin laatiman tarinan syvärakenteena oli ihmiskäsitys, jonka hän oli aikaisemmin tuonut esiin psykologian ja oikeusopin oppikirjoissaan. Hänen mielestään taiteen ja kirjallisuuden oli oltava mukana sen tien etsinnässä, joka johtaa ihmisen vapautumiseen.54

Vastaromaanissaan Snellman lähti Hegeliä seuraten siitä, että harmoninen perhe-elämä antoi ihmisen yksilölliselle olemassaololle perustan, jolta hänen kaikki toimintansa nousi. Snellmanille avioliitto merkitsi perhe-elämän siveellisyyden (die Sittlichkeit) perustaa; avioliitto oli kahden siveellisen tahdon yhteys, joka toteutui puolisoiden keskinäisessä rakkaudessa. Avioliitossa valtio laillisti puolisoiden yhteiset moraaliset velvoitteet ja kirkko laillisti heidän sukupuolisen kiintymyksensä.55 Snellmanin romaani on elimellinen osa sitä kehitysprosessia, jonka kuluessa hänen filosofiansa sisältö muokkaantui. Teoksen filosofisen latauksen voi ymmärtää vain seuraamalla vuodenvaihteen 1839–1840 lehtikeskustelua sekä perehtymällä Snellmanin samoihin aikoihin julkaisemiin filosofian oppikirjoihin, joissa esitettyjen ajatusten kanssa romaanin ongelmanasettelussa on havaittavissa yhdenmukaisuuksia.56

Kiistassa Snellmania on arvosteltu siitä, että realismiin siirtynyt Almqvist korosti olemassa olevia epäkohtia selvemmin kuin hän. Almqvist väittikin, että Snellman ei tuntenut elämää. Viimeisessä vastineessaan Almqvist kirjoittaa teoksensa esipuheeseen viitaten: ”Petymme jos uskomme, että kelvolliset tieteelliset järjestelmät voivat etukäteen kirjata kaiken. Mutta täytyy ensin oppia tuntemaan itse ihmiset heidän syrjäisissä kolkissaan, kuunnella heidän salaisimpia huokauksiaan eikä myöskään jättää käsittämättä heidän ilonkyyneliään. Lyhyesti sanoen me tarvitsemme tosia kertomuksia.”57

Nämä maailmaa nähneen 47-vuotiaan kirjailijan sanat oli osoitettu idealistiselle, paljon vähemmän elämänkokemusta hankkineelle 36-vuotiaalle Snellmanille. Epäuskottavinta Almqvistin teeseissä kuitenkin oli, että hän itse oman elämänsä surullisella tositarinalla todisti ne vääriksi.

Almqvist oli perinyt sotakomissaari-isältään järkeilevän ja riitaisan kamreerisielun. Äidiltä peritty haaveileva, herkkä ja uskonnollinen luonne kehitti pojasta ”demonisen romantikon”. Kouluaikana hän sai herrnhutilaiselta äidinisältään tieteellisiä ja uskonnollisia herätteitä. Opiskeluaikanaan Upsalassa hän kiinnostui Swedenborgin mystiikasta. Samoihin aikoihin tunneherkkä saksalainen romantiikka sai hänen mielensä kuohumaan. Ensimmäisen viran hän sai amanuenssina kuninkaallisesta kirjastosta. Isä esti ”puhdasta ruotsalaisuutta” ajaneen Manheim-yhdistyksen sääntöjen painattamisen. Almqvistin ensimmäisen rakkausromaanin painattamisen esti hänen setänsä, Hernösandein piispa. Näiden takaiskujen jälkeen hän muutti uudisviljelijäksi Vermlantiin ja perusti rousseaulaisessa hengessä perheen lapsuudenrakastettunsa kanssa. Tämän kotinsa palvelustytön kanssa hän oli ollut jo 10 vuotta omantunnon kihloissa. Koska tämä kouluja käymätön vaimo, ”ruumiillistunut kansallislaulu”, ei ymmärtänyt miehensä korkealentoisuutta, Almqvist joutui palaamaan yksin Tukholmaan 1829 ala-alkeiskoulun rehtoriksi.

Tukholmassa Almqvist alkoi tapailla säännöllisesti erästä sivistynyttä naista, jonka oma avioliitto oli onneton. Pariisin-matkallaan Almqvist ehti saada vaikean sukupuolitaudin. Näihin aikoihin liikkeelle lähtenyt Törnrosens bok saavutti suuren suosion. Nousussa ollut kirjailijanura sai pahan kolauksen, kun Det går an -teoksen ajattelumaailma johti syytteisiin pappisvalan vastaisesta toiminnasta tuomiokapitulissa, koska Almqvist oli ottanut pappisvihkimyksen 1837. Tämä johti hänet taloudelliseen ahdinkoon, velkakierteeseen, koronkiskurin myrkytysyritykseen ja maastapakoon. Amerikassa hän kierteli tuntemattomana Mr. Gustavina, meni uusiin naimisiin, viihdytti vieraita pianonsoitolla uuden vaimonsa täysihoitolassa ja jatkoi kirjoittamista. Mutta käsikirjoitukset hävisivät sisällissodassa. Koti-ikävä toi hänet Bremenin kaupunkiin, jonka köyhäinsairaalassa hän kuoli 1866. Hänen tyttärensä löysi hänet yhteishaudasta, okainen metsäruusu rintaan kiinnitettynä.58

Almqvistin oman elämäntavan valossa saarnaaminen vapaan avioliiton puolesta on ymmärrettävää. Katkerat kokemukset, niiden synnyttämät ristiriitaiset tunteet ja tietoisuus omista lahjoista johtivat päätökseen ryhtyä suureksi reformaattoriksi, uudeksi Lutheriksi, joka vapauttaisi ihmiset pakollisen avioliiton orjuuttavista kahleista ja johtaisi heidät oikeaan ajalliseen onneen ja sopusointuun. Näin Almqvist halusi korvausta siitä, mitä elämä ei ollut hänelle antanut. Haaveellisena mystikkona hän piti omia ajatuksiaan ja mielijohteitaan Jumalan äänenä ja antoi radikaaleille kumousaatteilleen uskonnollisen pyhityksen.59

Aikoinaan jo Almqvistin vanhemmat ja hänen morsiamensa olivat olleet sitä mieltä, että Upsalan opinnot olivat sekoittaneet hänen päänsä. Hänen päätään oli vaikea kääntää, koska hän oli itse hyvin vakuuttunut siitä, että hänen löytönsä olivat myötäsyntyisiä eivätkä opittuja.60

Juuri tämän Almqvistin luoman kuorrutuksen Snellman omalla elämänkokemuksellaan tunnisti. Snellmanilla ei ollut vaikeuksia nähdä Almqvistin pyristelyssä uskonnollista etsijää, joka ilmiselvästi oli tyytynyt liian helppoon ratkaisuun siihen vaivaan nähden, mitä Snellman itse oli nähnyt samanlaisessa kilvoituksessa. Häntä itseään oli vaivannut samanlainen hengellinen levottomuus. Heidän eronsa oli kuitenkin siinä, että Snellman oli suurella puurtamisella saanut päänsä jo pitkälle järjestykseen; uskonnollisen ja filosofisen rajankäynnin jälkeen vakaumus oli kirkastumassa. Snellman oli kuluttanut saman ajan lukusaleissa ja tutkijankammioissa kuin Almqvist oli seikkaillut ihmiselämän viidakoissa mielihyvän kokemuksia saalistaen.

Snellmanin varmuutta kyseenalaistaa Almqvistin aatteita lisäsi se, että hän tunnisti Almqvistin yhdeksi kirjalliseksi innoittajaksi Swedenborgin. Oman isänsä esikuvana tämä 1700-luvun mystikko oli tullut Snellmanille tutuksi jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Pitkät keskustelut isän kanssa auttoivat Snellmania näkemään asian ytimeen ja itsenäistymään omalle tielle.

Kun Snellman oli kunnioittavasti hylännyt isän suositteleman tien, Almqvist oli sen sijaan opiskeluaikanaan Upsalassa kerännyt ympärilleen piirin nuorukaisia, jotka haaveksivat swedenborgilaisen mystiikan ja herrnhutilaisen tunneuskon perään, omistautuivat rousseaulaisille unelmille, ihannoivat maalaiselämää ja ravitsivat itseään isämaallisilla harrastuksilla, jotka liittivät heidät niin sanottuun gööttiläiseen ajatteluun. ”Götiska förbundet” perustettiin 1811 Tukholmassa kansallistunteen ja isiltä perittyjen ominaisuuksien elvyttämiseksi. Liiton äänenkannattaja oli Iduna-lehti. Erityisesti gööttiläinen runous (Geijer, Tegnér ja Ling) viritti kansassa ihailua varsinkin viikinkiajan sankaruuteen, vapaudenrakkauteen ja voimaan. Gööttiläinen liitto lakkautettiin 1844. 61

Manhemsförbundet toteutti yhtä aikaa isänmaallisia, teosofisia ja romanttisia päämääriä. Kun Almqvistilla tämä taistelu oli ohi, hän tempautui runoilijana uusien aatteiden luomiseen. Juuri tämä kehityskulku – ekspansiivinen pyrkimys kohti moraalista ideaalia – yhdisti kaikkia mystikkoja: Mystikko pyrki hävittämään oman minänsä. Kriisin kautta saavutettiin varmuus siitä, ettei oltu enää eksyksissä. Näiden kokemusten kautta Almqvist kehittyi sisäänpäinkääntyneestä mystikosta sosiaalisen elämän reformaattoriksi.62

Snellman oli tarkkanäköisesti tunnistanut Almqvistin swedenborgilaisuuden, koska jo vuodesta 1817 Almqvist oli pyrkinyt luomaan uutta runoutta sen pohjalta.63 Almqvist tahtoi toteuttaa Swedenborgin unet maan päällä ja luoda hänen värittämänään ihanneyhteiskunnan lähtien ajatuksesta, että Jumalan valtakunta on hyödyn valtakunta. Almqvist alkoi opettaa, että elämän päämääränä oli hyödyn tavoittelu, jossa runouden oli vaikutettava.64 Swedenborgin avulla Almqvist oppi, että korkein hallitus oli keskinäinen rakkaus. Tähän perustui almqvistilainen yhteiskuntaihanne, joka muistutti sittemmin ranskalaisten utopistisosialistien F. M. C. Fourierin ja C. H. de Rouvroy Saint-Simonin yhteiskuntamalleja. Almqvistin menestystä kuvastaa hyvin, että swedenborgilainen C. P. Agrelius ylisti 1841 häntä Lutherin ja Paavalin veroiseksi kansanjohtajaksi, joka oli luomassa uutta poliittista järjestelmää, jossa molemmat sukupuolet saavuttavat kansalaisoikeudet.65 Almqvist on kelvannut nykypäivällekin naisen aseman vapauttajaksi.66

Swedenborgin opissa Almqvistia viehätti eniten oppi tuonpuoleisesta sekä ajatus persoonan kuolemattomuudesta ja taivaallisesta rakkauselämästä. Hänen syvä riippuvuutensa Swedenborgin ajattelusta ei ollut orjallista omaksumista. Almqvistin kunnianhimona oli luoda kolmen asian – herrnhutilaisen tunneuskon, schellingiläisen luonnonfilosofian ja swedenborgilaisen todistuksen – synteesi.67

Almqvistin avioliiton esikuva viittasi selkeästi Swedenborgin taivaallisen avioliiton käsitteeseen. Luomiskertomuksen kylkiluulle Swedenborg oli antanut suurisuuntaisen tulkinnan, johon hän perusti oppinsa taivaallisesta avioliitosta. Snellmanille asia oli tuttu, koska Swedenborgin yhdestä ainoasta Raamatun lauseesta maalaama draama oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen isäänsä, joka ei tyytynyt toistelemaan Swedenborgin ajatuskulkua tyttären konfirmaatiolahjaksi laatimassaan ”Härmän katekismuksessa” vaan karsi siitä Swedenborgin näkemyksen naisesta Jumalan morsiamena.68

Suomen kansallisuuskehityksen arvoperustan kannalta Snellmanin kritiikki Almqvistin perhekäsityksiä kohtaan oli tärkeä, koska Suomessa Almqvistilla oli vankkoja kannattajia Snellmanin osakuntatovereiden ja ystävien joukossa – esimerkiksi Runeberg ja Topelius. 69 Runeberg oli valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen runoilijoiden yläpuolelle draamallisena kirjailijana: ”Kirkkailla siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja kiiruhtaa toiseen.” Runebergin Fredrika-vaimo, joka ei yleensä taipunut miehensä Almqvist-ihailuun, on saanut selvästi vaikutteita Almqvistilta historiallisiin romaaneihinsa.70

Topeliuksen nuoruuden tuotantoon Almqvistilla oli vielä suurempi vaikutus. Hän tunnusti ihastuksena näin: ”Hän ilmestyi kuin kuusta. Ensimmäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas ihailu – –. Ei koskaan ollut luettu moista.” Topeliuksen Talvi-iltain tarinoissa ja Välskärin kertomuksissa kosketuskohtia Almqvistiin ovat salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen mielipiteen selvittelyillä ja yliluonnollisten voimien käyttäminen toimintaan vaikuttajina. Topeliuksen kannanotto Almqvistin puolesta oli Suomen herttuatar, jossa Eva Merthenin kohtalo ”voisi käydä laatuun”. Vuonna 1843 Topelius puolusti Almqvistia sillä, että tätä eivät aikalaiset ymmärtäneet. Kuitenkin Almqvistia tultaisiin lukemaan niin kauan kuin ruotsin kieltä puhutaan.71

Runeberg tunnusti myös tosiasiat ja myönsi, että Almqvistin kaikki mielipiteet eivät olleet kapalolapsia varten. Almqvistin ihailijoita järkyttäneisiin harharetkiin viitaten Runeberg totesi Topeliukselle: ”Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka valitsi särkyneen viulun.” Kun Topelius käänsi Almqvistin kuvan seinällään ympäri tämän paettua Ruotsista, Runeberg totesi lyhyesti: ”Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon.”72 Tarina ei kerro, millaisesta valokuvasta oli kysymys. Amerikassa 1864 otettu valokuva esittää tylsistynyttä ja ränsistynyttä, ennen aikojaan vanhentunutta miestä, mutta kirjailijan nuoruuden kuvat todistavat vielä väkevästi liekehtineestä runollisesta innoituksesta.73

44  Freja 4/14.1.1840: Ihmisoikeus ja luonnon laki. KT 2, 86–90.

45  Pertti Lassila, Ruotsin romantiikan suurteos. Helsingin Sanomat 25.3.2001.

46  Pertti Karkama, Järkevä rakkaus. J. V. Snellman kertojana. Porvoo 1985, 24-28. Ks. Alanen 1948, 252. Ks. myös Freja nro 4: 14.1.1840: Ihmisoikeus ja luonnon laki sekä Freja nro 7:24.1.1840: ”Punaisten nauharuusukkeiden” solmu nro –17. KT 2, 86-94.

47  ”Käy laatuun. Elämänkuvaus. Jatkoa. Tukholma 1840”. KT 2. 94–81.

48  Karkama 1985, 24 ja 29. Ks. myös Alanen 1948, 256.

49  Siikaniemi 1919, 19.

50  Ks. Muistiinpanoja matkoilta 1840. KT 3, 25–26.

51  Pertti Karkama, J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. Hämeenlinna 1989, 30. Ks. myös Pertti Lassila, Ruotsin romantiikan suurteos. Kertomus tapahtumista juuri ennen kuningas Kustaa III:n murhaa, sen aikana ja sen jälkeen. Helsingin Sanomat 25.3.2001.

52  Muistiinpanoja matkoilta 1840. KT 3, 26.

53  Karkama 1985, 29–30.

54  Karkama 1989, 31.

55 Juha Hämäläinen, piirteitä J. V. Snellmanin perhekäsityksestä. Snellman-instituutin C-sarja 3. Kuopio 1990, 13–16. Ks. myös Juha Hämäläinen, J. V. Snellmanin perhekäsitysten juurilla. Snellman-instituutin C-sarja 5. Kuopio 1997, s.72–78.

56  Pentti Karkaman kommentaari, II:29.

57  Karkama 1989, 36–37.

58  Alku Siikaniemi, Suomentajan johdanto teoksessa Käy laatuun. Hämeenlinna 1919, 6-9. Ks. myös Kai Laitinen, Mies ja maine. Saatesanat teokseen C. J. L. Almqvist, Kuningattaren jalokivikoru. Suom. Antero Tiusanen. Keuruu 2001, 436–446. Ks. myös Alanen 1948.

59  Yrjö J. E. Alanen, Snellmanin taistelu kodin puolesta. Teoksessa Kansamme tienviitoittajia. Helsinki 1948, 250–251.

60  Algot Werin, C. J. L. Almqvist. Realisten och liberalen. Akademisk avhandling i Lund. Stockholm 1923, 74–88, 352.

61  Carl Jonas Almqvist i urval Cecilia Sidenbladh, Norhaven 1993, 5–6.

62  Werin 1923, 74–88.

63  Algård 1924, 110.

64  Werin 1923, 316, 324, 330–336.

65  Werin 1923, 332–333 ja 348–349.

66  Karin Westman Berg, Går det an? Almqvist som könrollsreformator. Teoksessa Perspektiv på Almqvist. Dokument och studier samlade av Ulla-Brita Lagerroth och Bertil Romberg. Uddevalla 1973, 200–213.

67  Inge Jonsson & Olle Hjern, Swedenborg. Sökaren i naturens och andens världar. Hans verk och efterföljd. Stockholm 1976, 84.

68  Juha Manninen, Härmä katekesen. Christian Henrik Snellmans (1777–1855) swedenborgiansk-mystiska världsbild. Hist Art. 1995/105, 195–200.

69  Jonsson & Hjern 1976, 86–102.

70  Siikaniemi 1919, 22.

71  Siikaniemi 1919, 23.

72  Siikaniemi 1919, 22–25. Ks. Laitinen 2001, 440–446.

73  Alanen 1948, 259.