Maakunnasta kajahti, kun Pohjois-Savon maakuntarahasto pani vuonna 1979 alulle J. V. Snellmanin 175-vuotisjuhlavuoden valmistelut sekä Kuopion Snellman-museon perustamisen. Maaherra Kauko Hjerppen 12-jäsenisen toimikunnan anomuksesta eduskunta ja Kuopion kaupunki myönsivät määrärahan museota varten.148 Juhlavuoden aikana Snellmanin muisto vakiinnutettiin monella eri tavalla.149

Juhlavuoden merkeissä Kuopiossa edettiin muutenkin ripeästi kaikilla rintamilla. Kuo-pion korkeakoulun ensimmäinen rakennusvaihe sai nimen ”Canthia” ja toinen rakennusvaihe nimen ”Snellmania” 18.2.1981.

Taistelu Oppmanin talon muuttamisesta J. V. Snellmanin kotimuseoksi toi Snellmanin ajankohtaiseen valtakunnalliseen keskusteluun. Ensimmäinen kirjoittaja oli Anneli Pehkonen, jonka talon säilyttämistä puoltavat kirjoitukset ilmestyivät Kansan Sanassa ja Savon Sanomissa 21.6.1977. Seuraavana päivänä esitti Kuopion kaupungin silloinen kulttuurilautakunta, puheenjohtajana Anneli Patomäki ja sihteerinä Heikki Viitala, että kaupunginhallitus ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin rakennuksen pelastamiseksi.

Kamppailu talon puolesta kesti kolme vuotta. Asia lähti liikkeelle kesällä 1975 Oppmanin talon ja ympäristöalueen asemakaavan muutoskäsittelyssä, jolloin sisäasiainministeriö pyysi asiasta Museoviraston lausunnon. Rakennus kuului Museoviraston muinaistieteellisen toimikunnan Kuopiosta 22.10.1967 laatimaan luetteloon Ennen mahdollista purkamista tutkittavat rakennukset. Kuopion kaupunginvaltuuston asemakaavamuutos 18.8.1975 olisi merkinnyt Oppmanin talon ja sen lähialueen täydellistä purkamista ja 4–6-kerroksisten kivitalojen rakentamista tilalle. Ennen lausuntoaan Museovirasto keskusteli asiasta Kuopion museon kulttuurihistoriallisen osaston kanssa 21.11.1975, sillä museo oli vain yksi vaihtoehdoista. Sisä-asiainministeriö vahvisti 29.7.1976 alueen asemakaavan muulta paitsi Snellmanin entisen asuintalon osalta, jota Kuopion kaupunginhallitus oli ilmoittanut tutkivansa erikseen.

Kuopion kaupungin teknisen lautakunnan esitys Snellmanin talon purkamisesta käsiteltiin Kuopion kaupunginhallituksessa 22.8.1977. Samana päivänä kahdeksan kuopiolaista vaikuttajaa, muiden muassa Snellman-instituutin nykyinen puheenjohtaja Matti Mänttäri, esitti kaupunginhallitukselle vetoomuksen talon purkamisen estämiseksi. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–3 hyväksyä purkamisvaihtoehdon. Säilyttävää vaihtoehtoa kannattivat Erkki Antikainen, Mänttäri ja Viljo Sinisalo. Kahdeksan Kuopion kaupunginvaltuuston jäsentä (Mänttäri, Ritva Lampainen, Patomäki, Irja Ahola, Lauri Pyykönen, Markku Elonheimo, Ari Pulkkanen ja Eino Ojajärvi) tekivät 5.9.1977 valtuustoaloitteen, että tutkittaisiin sellaisia vaihtoehtoja, jotka eivät edellyttäisi Snellmanin talon purkamista. Kaupunginhallitus otti asiaan kielteisen kannan äänin 6–5 kokouksessa 28.11.1977. Kuopion kaupunginvaltuusto palautti asian 12.12.1977.

Vaihtoehtona oli myös esitys J. V. Snellmanin asuintalon siirtämisestä. Kuopion museolautakunnan kanta oli 8.9.1977, että rakennus tulisi säilyttää omalla paikallaan. Siirtoajatus haudattiin Kuopion kaupunginhallituksen kokouksessa 28.11.1977 siirtokustannusten kalleuden vuoksi.

Kuopion lääninhallitus suojeli rakennuksen 24.4.1978. Rakennuksen omistajat valittivat asiasta. Valtioneuvosto käsitteli asian 25.1.1979. Valtioneuvoston päätöksen mukaan ei ollut esteitä suojella rakennusta kaavoituksellisin keinoin tuottamatta rakennuksen omistajalle kohtuutonta haittaa, ja valtioneuvosto hyväksyi valituksen. Kuopion kaupungin rakennuslautakunta antoi luvan purkaa rakennuksen 5.3.1979. Sisäasiainministeriö kuitenkin huomautti Kuopion kaupunginhallitukselle, ettei rakennuslautakunnan päätöstä voitu panna täytäntöön, ennen kuin se olisi saanut lainvoiman. Snellmanin talon säilyttämisen ratkaisijaksi tuli Kuopion Säästöpankki, joka oli maaliskuussa 1979 kolmella esisopimuksella sitoutunut ostamaan alueella olevat neljä tonttia. Kuopion Säästöpankki esitti 20.6.1979 Kuopion kaupunginhallitukselle korttelin asemakaavan muuttamista siten, että Snellmanin entisen talon säilyminen turvattaisiin. Kuopion Säästöpankki perusteli omaa aktiivisuuttaan sillä, että J. V. Snellman oli säästöpankkitoiminnan käynnistäjiä Kuopiossa.

Opetusministeriö pyysi 10.10.1979 Kuopion kaupungilta kannanottoa siitä, olisiko kaupunki valmis vastaamaan Snellman-kotimuseon ylläpidosta, mikäli rakennus kunnostettaisiin valtion varoin. Kuopion kaupungin museolautakunta puolsi kokouksessaan 24.10.1979 hankkeeseen mukaan lähtöä siten, että museo tulisi avata J. V. Snellmanin juhlavuonna 1981, jolloin tulisi kuluneeksi 175 vuotta J. V. Snellmanin syntymästä ja sata vuotta hänen kuolemastaan. Kuopion kaupunginvaltuusto hyväksyi esityksen 19.11.1979 ehdolla, että kunnostus tapahtuisi valtion varoin. Eduskunta hyväksyi 13.12.1979 sen vuoden neljänteen lisämenoarvioon 150 000 silloista markkaa Museoviraston käyttöön avustuksena J. V. Snellmanin asuintalon kunnostamiseksi.

21.12.1979 vahvistettiin asemakaava, jossa Snellmanin asuintalo oli merkitty säilytettäväksi. Kuopion kaupungin teknisen viraston arkkitehtiosaston, Kuopion museon kulttuurihistoriallisen osaston ja Museoviraston laatimat rakennuksen entistämissuunnitelmat valmistuivat lokakuussa 1980, ja työt aloitettiin. Talon rakennushistorian selvittämisestä, entistämistöiden suunnittelusta ja museon näytteillepanon toteuttamisesta vastasi ulkomuseon tutkija, intendentti Timo Niiranen. Työt valmistuivat toukokuun lopussa 1981, ja J. V. Snellmanin kotimuseo vihittiin 29.5.1981. Vihkiäispuheen piti silloinen opetusministeri Kalevi Kivistö.

Kuopiossa oli perustettu työryhmä suunnittelemaan humanistista, taloudellista ja yhteiskunnallista tutkimustoimintaa harjoittavan yksikön perustamista Kuopioon.150 Ensimmäisen aloitteen Snellman-instituutin perustamisesta teki Kuopion korkeakoulun rehtori Tapani Vanha-Perttula 12.7.1981 Suomen Kulttuurirahaston yleissihteerin Niilo Luukasen esittä-mien ajatusten pohjalta. Kun aloite ei johtanut toivottuun tavoitteeseen, Kuopion korkeakoulun uusi rehtori Osmo Hänninen teki toisentyyppisen rinnakkaisesityksen 15.9.1981 Kuopion Akatemian perustamisesta. Kuopion kaupunginhallitus asetti 2.11.1981 työryhmän selvittämään kysymystä Snellmanin nimeen liittyvän tutkimuslaitoksen perustamiseksi Kuopioon. Työryhmä totesi, että Kuopioon tarvittaisiin humanistis-yhteiskunnallinen yksikkö, mutta kyseessä olisi toimiminen suhteellisen pienin resurssein tukeutuen Kuopion kaupungin hallintoon ja eräiden toimintojen osalta Kuopion korkeakouluun. Toimikunta katsoi, että J. V. Snellmanin nimi olisi syytä ”varata”. Kuopion kaupunginvaltuusto käsitteli Snellman-instituutin perustamista 18.4.1983, jolloin se monien äänestyksien jälkeen päätettiin perustaa.

Snellman-instituutin kannatusyhdistyksen perustava kokous pidettiin Kuopion kaupungintalolla 7.9.1983. Kokouksen avaussanoissaan kaupunginjohtaja Juhani Koskinen totesi, että perustettavan instituutin tärkein tehtävä olisi humanistisen tutkimuksen siemenen kylvö Kuopioon. Alkuperäisistä henkilöjäsenistä on myöhemmin luovuttu, ja Snellman-instituutissa on nykyään kolme jäsentä: Kuopion kaupunki, Kuopion yliopisto ja Pohjois-Savon liitto. Snellman-instituutti on keskittynyt niihin tieteenaloihin, joita J. V. Snellman itse harjoitti. Instituutin tärkein sektori on ollut julkaisutoiminta. Tähän mennessä julkaisuja on kertynyt toista sataa. J. V. Snellmanin omaan elämään liittyvässä julkaisusarjassa on ilmestynyt seitsemän nidettä.

Kuopion kaupungin vuoden 1983 talousarvioon varattiin määräraha Kuopion merkkihenkilöiden muistolaattoihin. Kuopion kaupunginhallitus päätti 3.1.1983 toteuttaa mm. ”Johan Karstenin kirjapainon yhdistettynä J. V. Snellmanin lehtiin” -muistolaatan. Eri osapuolien neuvottelussa 25.3.1983 päätettiin, että Snellmanin lehtien muistolaatan paljastus tapahtuisi 4.1.1984, jolloin tulisi 140 vuotta Saima-lehden ensimmäisen numeron ilmestymisestä. Laatan toteutti kuvanveistäjä Matti Komulainen. Muistolaatassa on seuraava teksti: ”J. V. Snellmanin Saima-lehti painettiin ensimmäisen kerran 4.1.1844 Karstenin kirjapainossa.” Laatta on kiinnitetty seurakuntayhtymän virastotalon pylvääseen osoitteessa Suokatu 22.

Snellmanin 175-vuotisjuhlavuosi synnytti heti vuoden alusta asti laajan keskustelun Snellmanin merkityksestä. Aihetta ruodittiin useissa lehtiartikkeleissa mutta ennen kaikkea laajoissa seminaareissa, jotka alkoivat jo hyvissä ajoin ennen juhlavuotta. Satavuotisjuhlaa lähestynyt Suomalaisuuden liitto järjesti jo lokakuussa 1979 seminaarin Snellman ja nykyaika, jossa tarkasteltiin sitä, mitä Snellmanin ajatukset ja toimet antavat nykyajalle. Liitto oli tehnyt saman vuoden keväällä aloitteen valtioneuvostolle Snellmanin 175-vuotisjuhlavuodesta.

Seminaari oli tehokas katselmus Snellman-tutkimuksen tilaan ja sen viipaleisiin. Analysoidessaan Snellmanin kansallisuusajattelua historioitsija Aira Kemiläinen kiinnitti huomiota Snellmanin artikkeliin Kansallisuus ja kansallisuusaate, jonkatämä oli laatinut vuonna 1862 saksalaiseen Gedanke-lehteen mutta joka oli jäänyt julkaisematta. Kemiläisen mukaan Snellmanin mielessä iti itsenäisyyden ajatus mutta hän ei uskaltanut päästää sitä oraalle vaan toimi realistisesti käytännön asettamissa rajoissa. Filosofi Juha Manninen selosti otsikolla J. V. Snellman – aatteet ja elämä Snellmanin hegeliläistä filosofiaa, mutta toi esiin myös käytännön miehen. Otso Kukkonen antoi Snellmanille nimilapun hegeliläinen.

Erkki Pihkala luonnehti Snellmanin taloudellista ajattelua yhdistelmäksi saksalaista Friedrich Listiä ja englantilaista Adam Smithiä. Muuten Snellmanin taloudellinen oppi oli löytymättä. Päiviö Tommilan mukaan Snellman toteutti itse oppejaan, yritti saada ohjelmansa käytäntöön. Snellman painotti sitä, että kansakunnan on kohottava kulttuurikansaksi, koska kansallinen kulttuuri on osa yleisinhimillistä kulttuuria. Hän ei ole kansakunnan kaapin päältä katseleva kipsipää vaan mitä elävin edelleen. Matti Kinnunen esitti seikkaperäisesti Snellmanin merkityksen sanomalehdistön uudistajana.151

Joulukuussa 1980 Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos ja Tiedotusopillinen yhdistys järjestivät Kansallinen kulttuuri -kollokvion. Seminaarin avasi professori Kaarle Nordenstreng, joka osoitti seminaarin lähtökohdaksi 1970-luvun keskustelun kansallisen ja kansainvälisen suhteesta. Toisaalta kyse oli kansallisen kulttuurin suojelemisesta ylikansallisen kaupallisuuden paineessa, toisaalta snellmanilaisen sivistysyliopiston ja tutkinnonuudistuksen kiistelystä.152 Juha Manninen otti kantaa keskusteluun, jonka mukaan Suomen pitäisi osoittaa enemmän kansallista itsekkyyttä, ja siihen, että Snellmanin perintö oli tulkittu itsekkyyden opiksi. Mannisen mielestä usein oikea lähteiden käyttö osoitti nämä väitteet puolitotuuksiksi, koska Snellmanin yhteydessä voidaan paremminkin puhua luottamuksen valtio-opista, kuten sitaatti vuodelta 1840 todistaa: ”Pelkät yhteiskuntasopimus ja välipuheet eivät anna turvallisuutta ja saa aikaan kuuliaisuutta, vaan luottamus, vakaumus hallinnon järkevyydestä.”

Snellmania ei voinut tulkita uusrealistisen voimapolitiikan oppi-isäksi. Hänen luentonsa esimerkiksi viittaavat aikaan, jolloin Suomi tulisi olemaan toisenlainen kuin silloin. Esimerkiksi syksyllä 1861 Snellman totesi uskovansa vapaamman valtiomuodon ajan koittavan lainsäädäntö- ja hallintovallassa kansallisuuksien merkityksen kasvaessa, kun se oli lausuttu ensin julki: ”Sadan, luultavasti viidenkymmenen vuoden kuluttua on saavutettu kaikki, mitä voidaan toivoa.”153

Kari Väyrynen toi keskusteluun hegeliläisen sivistys-käsitteen ja lähti liikkeelle J. J. Tengströmin kirjoituksesta Aura-lehdessä 1918. Kirjoituksessa Tengström pohtii, miksi Suomessa ei ollut syntynyt merkittävää kansallista kulttuuria. Sen kehittymättömyyden syyksi hän näki pinnallisen, egoistisen ja proosallisen valistusajattelun. Hän nojautuu kritiikissään Kantin jälkeiseen saksalaiseen idealismiin, sivistystä integroivaan systemaattiseen tiedon ideaan. Vasta 1830-luvulla A. A. Laurell ja J. H. Avellan toivat sivistysajatuksen pohjaksi Hegelin dialektisen metodin. Snellmanin sivistysajattelussa näkyy tekoa ja toimintaa korostava tulkinta. Hän ei katso ulkoisen tradition ja pelkän annetun sivistyksen omaksumisen riittävän. Ihmisen piti muokata persoonallisesti ja kyetä rakentavasti kritisoimaan annettua sivistystä ja traditiota, mikä käsite ei ole mikään jähmeä auktoriteetinomainen kulttuuriperinne. Snellman korosti, että sivistystraditio ei ole mikään staattisesti annettu loppuun saatettu kokonaisuus. Hengen tuote ei ole kuollut tuote, se on elämä ja prosessi. Snellmanille traditio oli myös tulevaisuuden mahdollisuus.154

Pertti Karkama kiinnitti huomiota Snellmanin kirjallisuuskäsityksen kansainvälisyyteen. Fjalar-arvostelussaan 1844 Snellman kirjoitti: ”Yhtä vähän kuin koskaan on olemassa yleisinhimillistä sivistystä ilman, että se on sidoksissa kansallisuuteen, yhtä vähän sitä on olemassa jonkun muun kokonaisuuden osana kuin yleisinhimillisen sivistyksen. Mitä vähemmän kansakunta on siitä jäljessä, sitä enemmän se on tietoinen omasta kansallisesta elämästään.” Raoul Palmgren hahmotteli 1948 snellmani-laisen kirjallisuusohjelman, jota Eino Karhu on jatkanut. Hänen mukaansa Snellmanin ajatus oli, että taiteilijan tulee oppia tuntemaan todellisuus sen kehityksessä ja oman aikansa edistyksellisten aatteiden valossa.

Karkaman mukaan Paavo Haavikko on juuri päinvastainen ilmiö. Näille modernistisille intellektuelleille perinne ei ole historiallisen perinnön kumouksellista haltuunottoa vaan lähtemistä siitä, että historiassa toistuvat ikuisesti samat rakenteet, ja tämän samankaltaisuuden osoittaminen on runoilijan tehtävä. Haavikolle historian muuntuva idea on taistelu rahasta ja vallasta. Karkaman mukaan Haavikko vaatii yleistä ymmärrettävyyttä mutta tuntuu, että hänen tuotannostaan puhutaan enemmän kuin sitä luetaan. Ylikansallisuus voittaa universaalin kosmopoliittisuuden. Ihmiset eivät näytä helposti valaistuvan näkemään sitä ikuista ideaa, jonka modernisti heille ilmoittaa. Ihmisiä pidetään tyhminä, kun he eivät halua tajuta sitä, ettei mikään muutu ja että elämä on aina ja kaikkialla taistelua vallasta. Tosin Haanpää ja Turtiainen ovat kiinni kansassa ja demokraattisessa perinteessä, mutta jo Linnan torpparitrilogia pysähtyy liikkumattomaan tilaan, jossa kansallinen sovitus kieltää kansallisen perinnön.155

Hyvissä ajoin ennen varsinaisen juhlavuoden alkua oli päästy jo hyvään vauhtiin siinä, mihin juhlatoimikunnan puheenjohtaja, opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen oli vedonnut aatelittomien säätyjen itsenäisyysjuhlassa 6.12.1980. Hänen mukaansa oli kannettu erityistä huolta siitä, että kansalaiset pääsevät juhlavuoden aikana seminaareissa ja keskustelutilaisuuksissa lähelle niitä asioita ja sitä ajattelua, jota Snellman edusti. Nummisen mukaan näitä ovat esimerkiksi Suomen kansainvälispoliittinen asema, sananvapaus ja julkinen mielipide, kysymys kansallisuuden oikeutuksesta, kansallisuuden ja kansainvälisyyden suhteesta, finanssipolitiikka, koulutus ja sivistys. Todellisena polydidaktina Snellman tarjosi hedelmällisiä lähtökohtia näille päivänkohtaisille teemoille.156

Juhlavuotta alustettiin arvokkaalla tavalla kyseenalaistamalla ajan ilmiöt ja suhteuttamalla niitä kansalliseen perinteeseen ja sen arvoon. Juhlat käynnistyivät yliopistolla 30.1.1981, jolloin Snellmanin nimityksestä professoriksi oli kulunut 125 vuotta. Paikalla oli 500 kutsuvierasta. Yliopiston soittajat ja laulajat esiintyivät huipennuksenaan Genetzin–Hannikaisen Terve Suomeni maa. Juhlapuheessa professori Matti Klinge osoitti Snellmanin olleen edistyksellinen yliopisto- ja tiedepoliitikko. Lämpiössä oli pieni näyttely Snellmanin yliopistourasta. Edellisen kerran juhlasalissa oli oltu koolla Snellmanin johdosta hänen muistojuhlassaan 1882.157

Helsingin Sanomat kertoi juhlavuodesta otsikolla Snellmanille koottu monen miljoonan juhlat. Lehden mukaan Snellmanilta oli vaikea välttyä, koska niin monta juhlaa, näyttelyä ja seminaaria oli luvassa. Lehden havaintojen mukaan Snellmania juhlittiin näyttävämmin kuin Mannerheimia, Kekkosta, Tanneria tai Kuusista. Nummisen mielestä asiat oli helppo mieltää henkilöiden kautta. Snellmania voi hyvällä syyllä tarjota suomalaisten juurien etsinnän perustaksi. Suurmiesten muistaminen liittyy kansakunnan juurien etsintään.158

Juhlavuoden ensimmäinen seminaari lähti tarkastelemaan sanomalehtimies Snellmania J. V. Snellman ja lehdistö -seminaarissa Kuopion kaupunginkirjastossa 7.–8.2.1981. Osanottajina oli 80 asiantuntijaa ja lehdistön edustajaa. Seminaarin tarkoituksena oli palvella juhlavuoden tavoitetta: herättää kiinnostusta Snellmanin elämäntyötä ja ajattelua kohtaan. Ensimmäisen päivän yleiskeskustelu osoitti, että Snellmania ei ole vieläkään yhtä tai kahta vaan monta erilaista. Päiviö Tommila kyseenalaisti sitkeästi vaalitun käsityksen Kuopiosta karkotuspaikkana. Matti Klinge kritisoi tarvetta määrittää, mikä oli Snellmanin ”ominta” ajattelua. Hänen mielestään ominta oli meissä kaikissa, ominta olivat myös ne osaset, joista kokonaisuus syntyi. Hänen mukaansa suomalainen sanomalehdistö kaipasi tuuletusta, laadullista uudistumista. Kaivattiin snellmanilaista herätystä Saiman tapaan, jota Klinge uskalsi verrata Hymy-lehteen.

Hiljaista närää aiheutti Mannisen toteamus, että Snellmanin nerokkaat aatteet eivät olleet yksinomaan hänen nerokkaasta päästään vaan matkaeväitä Ruotsista ja Saksasta. Seminaarissa kiisteltiin, oliko Snellman toimittaja vai sanomalehtikirjailija, oliko hänen kansallisuusaatteensa valtiollista vai sosiaalipainotteista. Kantaa ottivat Jouko Tyyri, Otso Kukkonen ja Seppo Vento.159

Toisen päivän luennoissa Snellman hajosi Savon Sanomien mukaan vielä useampaan palaan, jolloin kuulija saattoi jäädä hämmennyksen tilaan. Kun yli kymmenessä esitelmässä purettiin lukuisiin osiin sata vuotta patsastunut ja patinoitunut kansallinen herättäjä, yhteenvedossa saattoi todeta, että ”Snellmanin kuva ei kilon paloinakaan muuttunut”: ”Katsopas vaan, ettei patsas kärsinyt enempiä vaurioita. Yhä on ukko entisen näköinen, kun osat vanhalle jalustalle kootaan.”160 Kuopion kaupungin näytelmäkirjoituskilpailussa 1980 palkittu Seppo Lappalaisen näytelmä Sensorit oli nostanut samoja asioita esille.161

Lehdistöseminaarin kuumimmaksi aiheeksi nousi ulkopolitiikka. Professori Manninen läksytti uusrealisteja siitä, että Snellmanin opit eivät tarjonneet tukea niille opeille, joiden mukaan kansakunta oli olemassa pelkästään itseään varten. Se oli paikkansapitämätön myytti, koska Snellman toi ihmiskunnan edut mukanaan. Pirkko Rommi puolustautui, että hän useaan otteeseen oli maininnut kansallisten etujen palvelevan myös maailmanhistoriallista prosessia. Pauli Snellman välitti kiistassa todeten, että suomalaisen kulttuurin hyödyntämisestä kansainvälisessä yhteistyössä oli paljon myönteisiä esimerkkejä.162

Seminaarin päätyttyä iltapäivälehdistössä irvailtiin pölyjen pyyhkimistä Snellmanin kipsikuvasta. Hän näytti olevan niin erinomainen suurmies, että kaikille irtosi jotakin. Kokoomuksen puolueopisto kantoi hänen nimeään, vaikka aikanaan häntä pidettiin kommunistina. Puolueet olivat kilvan omimassa häntä ja valtion juhlarahoja itselleen. Näin Snellman tänäkin päivänä yhdisti kansaa.163

Lehdistöseminaarin innoittamana kuopiolainen kansanedustaja ja valtuutettu Lasse Lehtinen julisti Snellmanin yhteiseksi omaisuudeksi. Hänen mielestään Snellman oli lehtimiehenä jokseenkin totinen torvensoittaja niin kuin mies, joka aina mielestään on oikeassa. Hyvä kirjoittaja hän kuitenkin oli, säkenöivä ja havainnollinen. Lehtisen mielestä nuotti oli kuitenkin saarnaava kuten Tiedonantajassa, jonka jokainen numero oli edeltäjiensä kaltainen. Kuopion maanpakolaisaikana Snellman kypsytti ajatuksia ja kasvatti kiukkua. Myöhemmin Snellmania oli tarvittu tukemaan Paasikiven ja Kekkosen linjanvetoja. Pankkimiehille Snellman oli liberaali talousteoreetikko; hänestä oli tehty myös maltillinen sosialisti, ja kepulaiselle Otso Kukkoselle hän oli radikaali ”keskustahumanisti”. Lehtinen pilkkasi Juha Mannista siitä, että tämä oli löytänyt Snellmanista niin vasemmistolaisen eläjän, että jos vuosiluvut jotenkin saataisiin täsmäämään, itse V. I. Lenin olisi pakoretkillään piileskellyt Snellmaneilla. Lehtinen antoi lopuksi puheenvuoron Snellmanille, jonka mukaan valtion hyväksi suoritettava työ ei voinut laskeutua yksilön tilapäisen sivistyksen tasolle vaan yksilön täytyi kohottautua ensiksi mainitun tasolle.164

Suomen kulttuurirahasto ehti lyöttää juhlamitalin suomalaisten merkkihenkilöiden mitalisarjaan, jonka ensimmäinen aihe on Mikael Agricola. Snellman-mitalin etupuoli on Toivo Jaatisen käsialaa ja taustakuvana on Olof Henriksonin suunnittelema Kulttuurirahaston tammisymboli. Mitali jaettiin ensimmäisen kerran Kalevalan päivän aattona.165

Seminaarien lisäksi julkaistiin myös paljon teoksia. Kyösti ja Päivi Skyttä mainostivat tulevaa teostaan Tuntematon Snellman hyvissä ajoin korostaessaan maaliskuussa 1981 Helsingin Sanomissa, että Snellmanin valtiofilosofia oli ajankohtaisempi kuin koskaan. He vastustivat suurvaltojen vaihtoehdotonta välttämättömyyttä koulujen historianopetuksessa. Snellmanin vaihtoehto eli sivistyksellinen kansallistietoisuus voi heidän mielestään läpäistä ”rautaesiripun”. He kiinnittivät huomiota siihen, että valtiollista elämää ja olemassaoloa ei voinut rakentaa henkiseen tyhjiöön, siksi Snellman halusi luoda kansallishengen. Avainasia oli sivistys: ”Sivistystä ei voida määritellä muuten kuin haluksi ja kyvyksi kulkea eteenpäin totuuden ja rakkauden tietä.” Aseena oli julkinen mielipide: ”Hiipivä panettelu voi tuottaa tuhoa, mutta julkinen sana ei surmaa. Ja huomaamattomuuden rauha ei tule olla sinä päämääränä, johon tiedemies pyrkii.”166

Suomen Pankin Kuopion-konttorin vuosijuhlassa maaliskuussa rehtori Tapio Mustonen vastasi kysymykseen, mikä mies Snellman oli: ”Hän oli oman aikansa aikuinen kauhukakara, poliittinen nero, lehtimies, tutkija ja tiedemies. Hän on jatkuvasti moderni, ajankohtainen. Hän elää.” Pääjohtaja Ahti Karjalainen totesi Snellmanin yleisen näkemyksen olleen, että mitkään valtion toimenpiteet eivät voi korvata lopulta sitä, että ihmiset auttavat omatoimisuudellaan ja yritteliäisyydellään itse itseään. Se oli Karjalaisen mielestä olennainen osa Snellmanin perintöä yhtä hyvin kuin väkevä herätyshuuto Suomen kansan henkisen kehityksen kohottamiseksi suomalaisen kansallishengen löytämiseksi.167

Snellmanin taloudellisen ajattelun lisäksi korostettiin hänen osuuttaan Suomen kulkulaitosten kehittäjänä. VR:n eläkkeellä ollut tiedottaja Urho Ranta selosti Yleisradiossa Snellmanin roolia Suomen rautateiden isänä – toisaalta taitavana propagandistina lehdistössä ja toisaalta käytännön toteuttajana senaatissa. Snellman laati Suomelle jopa oman rautatiekartan, joka oli edelleen voimassa.168 Maaliskuussa Koulura-dios-sa alkoi pyöriä neliosainen sarja Mitä mieltä Snellmanista? Jorma Heiskasen toimittamassa ohjelmasarjassa tarkasteltiin, miten näkemykset Snellmanista olivat vaihdelleet eri aikoina.169

Syntymäpäivän kunniaksi lähetettiin myös uusintana Kainuun Sanomien päätoimittajan Otso Kukkosen vuonna 1977 kirjoittama näytelmä J. V. Snellman – äksy isänmaan ystävä. Snellmania esitti Turun kaupunginteatterin johtaja Risto Saanila. Musiikin oli suunnitellut ja laulut säveltänyt Pentti Ilmonen.170

Viipale-Snellmanin tarkastelun vastapainoksi alkoi nopeasti näkyä myös vaatimuksia Snellmanin kokonaisarviosta ja siitä, mikä oli hänen pääsanomansa ja mikä siinä oli pysyvää. Pauli Snellman kiinnitti huomiota siihen, että Snellman päätti lähteä ”huutamaan kaikkiin tuuliin” herättääkseen Suomen kansan ennen kuin oli myöhäistä. Kysymys oli kansan sivistystason korottamisesta, mutta kansallinen sivistys ei saanut olla vain muilta kansoilta saadun perinnön omaksumista, vaan kansan tuli itse antaa oma panoksensa ihmiskunnan yhteiselle sivistykselle: ”Kansakunnalla on oikeus olla olemassa – ihmiskuntaa varten.” Pauli Snellman korosti, että sivistyksen voima oli luovaa voimaa: se edellytti ennen kaikkea johtajilta kaikilla aloilla näkemystä kansakunnan tehtävistä. Ilman jatkuvaa uusiutuvaa innostusta ja innostusta ei saada mitään suurta aikaan. Kansakunta ilman näkemystä oli tuomittu häviämään, siksi Snellmanilla oli sanottavaa tälle päivälle.171

Valtion koulutuskeskuksen johtaja Risto Volanen tarkasteli 9.4.1981 samaa ajatusta ulkopolitiikan näkökulmasta. Hänen mukaansa kansan kehittyminen omissa rajoissaan merkitsi Snellmanin ajattelun mukaan sivistymistä: ”Kansan panos yleisinhimilliseen sivistykseen on sen oma kulttuuri sekä sen henkisten ja aineellisten voimavarojen mukainen osallistuminen koko ihmiskunnan kehitykseen.” Volasen mielestä yhtä promillea ihmiskunnasta edustavan kansakunnan oli jatkuvasti uudelleenopiskeltava sitä Snellmanin ajatusta, ”ettei kansakunnan pidä pyytää eikä tavoitella mitään muuta kuin sitä, minkä saavuttamiseen ja säilyttämiseen sillä on riittävästi valtaa”. Hänen mielestään ulkopolitiikka oli onnetonta yrittää nähdä johdon realismin ja kansalaismielipiteen vastakkainasetteluna. Pitkällä aikavälillä ulkopolitiikka voi rakentua vain kansan korkean sivistyksen varaan eli että kukin tietää ulkonaisen välttämättömyyden ja maan omat voimat. Tämä piti paikkansa niin sodan kuin rauhankin aikana.172

Snellmanin 175-vuotispäivän pääjuhlallisuudet käynnistyivät perjantaina 12.5.1981. Koululaiset aloittivat juhlinnan päivänavauksissa ja sanomalehtiviikoilla.173 Tasavallan presidentille luovutettiin valtioneuvoston lyöttämä Snellman-mitali. Terho Sakin suunnittelemassa mitalissa on kohokuvana 41-vuotias Snellman, ja sen kääntöpuolella on kataja kuvaamassa sitkeyttä ja pisteliäisyyttä.174 Puolelta päivin laskettiin valtioneuvoston, Suomen Pankin ja juhlatoimikunnan seppele Snellmanin patsaalle. Suurmiehen toiminnasta kertova kiertonäyttely avattiin Helsingin kaupunginmuseon kalliosuojassa Karamzininkatu 2:ssa Hakasalmen museon alapuolella.175

Yleistä liputusta noudatettiin koko maassa valtioneuvoston suosituksesta. Juhlavuoden erikoisnumerona ilmestyi Saiman näköislehti merkkihenkilön elämänvaiheista. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY järjesti maanantaista torstaihin luentosarjan Elävää henkeä akateemisiin opintoihin luennoijana Jaana Venkura. Juhlapäivänä klo 12.00, Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa palkittiin oikeaa yliopistohenkeä toiminnassaan osoittanut yliopiston laitos. Seppeleen lasku oli vuorossa klo 14.00.

Juhlapuheessaan Finlandia-talon pääjuhlassa tasavallan presidentti Kekkonen opetti Snellmanin kansallista realismia valtakunnan johdosta koostuvalle juhlayleisölle. Kekkonen kertasi, että Snellman ymmärsi ennen muita, että Suomen ja Venäjän edut voitiin yhdistää ja hylätä konjunktuuripolitiikka. Kekkonen selvitti myös Snellmanin ajatusta kansallisesta itsekkyydestä, joka piti paikkansa mutta sillä varauksella, että kansallisten pyrintöjen piti edistää ihmiskunnan etuja.176

Kekkonen havainnollisti asiaa viittaamalla marraskuussa 1980 paljastetun Paasikivi-muistomerkin jalustan kaiverrukseen: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.” Tämä skottilaisen historioitsijan Thomas Carlylen ajatus oli tarttunut Paasikiven kielenkäyttöön hänen tutkiessaan niitä kirjoituksia, joissa Snellman puolusti idänpolitiikkaansa. Kekkonen korosti puheessaan, että Snellman pyrki vain siihen mikä oli mahdollista eikä antanut ohimenevien kansallisten tunnetilojen ohjata päätöksiään. Hän osasi arvioida, miten Suomen tuli toimia pysyvien etujen saavuttamiseksi. Hän oli valmis uhraamaan hetken edun pysyvän edun saavuttamiseksi. Hän piti keinotteluna tilapäisten voimasuhteiden muuttumisen hyödyntämistä. Snellman eli kuitenkin ”sata vuotta sitten” eikä historia toista itseään samanlaisena; hänellä ei voi olla ratkaisua ”tämän päivän” ongelmiin, mutta hän antoi hyödyllisen toimintamallin, joka tarjosi osviittaa ymmärtää kansainvälisiä ongelmia tänä päivänä.177

Jatkot olivat Vanhalla ylioppilastalolla, jossa Kriittinen korkeakoulu ja HYY olivat järjestäneet ohjelmallisen 600 hengen soiréen illalla klo 18.30 laulun, lausunnan, tanssin ja puheen merkeissä. Puhujina olivat Oiva Ketonen ja Reijo Wilenius.178 Ylioppilaskunta halusi muistaa Snellmania nimenomaan tiedemiehenä ja sivistyksen puolestapuhujana. Juhlavieraiden joukossa Snellmanien sukuyhdistyksen puheenjohtaja Pauli Snellman halusi muistuttaa esi-isänsä epäitsekkyydestä ja korkeista periaatteista: tämä halusi aina palvella muita ja olla hyödyksi isänmaalleen.

Piispa Aimo T. Nikolaisen mukaan Snellman-tutkimukseen kaivattiin ainakin yhtä uutta tarkastelukulmaa, hänen ajatusmaailmansa uskonnollisen perustan selvittämistä: ”Snellmanin eettinen vakavuus yhdistettynä vapauteen ja avomielisyyteen tarjoaisi kiintoisan pohjan.” Uuden Suomen päätoimittaja Johannes Koroma totesi saavansa kiittää työpaikastaan Snellmania, jonka Saima-lehti oli vaikuttanut Suomettaren ja suomenkielisen lehdistön syntyyn. Suomen työnantajain keskusliiton toimitusjohtaja Pentti Somertolle Snellman merkitsi suurta kansalaista, joka oli tehnyt mittavan työn tämän maan hyväksi. TVH:n pääjohtaja Jouko Loikkanen arvosti Snellmanin monipuolisuutta, kuten hänen ratkaisevaa rooliaan Saimaan kanavan rakentamisessa.179

Yliopistossa juhlat jatkuivat Kukan päivänäkin, jolloin Suomalaisuuden liitto, Pohjalainen valtuuskunta ja HYY järjestivät suomalaisen illan Ostrobotnialla. Akateemikko Jutikkala piti esitelmän Kieli ja kansallisuus Suomen uudemmassa historiassa. Musiikista vastasi Sibelius Akatemian kansanmusiikkiryhmä, ja tanhuryhmä Kuokkavieraat esiintyi.

Juhlapäivän aattona ilmestyi uusi Snellman-kirja, Kyösti ja Päivi Skytän Tuntematon Snellman. Teoksessa pohditaan, mitä annettavaa Snellmanilla on tämän päivän ihmiselle – vai onko ylipäätään mitään. Tekijöiden mielestä on paljonkin: Tiede ei voi palvella pientä kansakuntaa, jos menetelmät ja kysymyksenasettelut lainataan suurilta ja vanhoilta valtioilta. Näin käy, jos tutkijat omaksuvat suurten valtioiden filosofian eivätkä etsi sitä alhaalta ja sisältä, oman maan tarpeista käsin. Suomen historianopetuksessa on käytetty esimerkiksi samaa perittyä mallia, joka edustaa suurvaltojen vaihtoehdotonta välttämättömyyksien historiaa.180 Uuden kirjan sanoma ei mennyt ihan perille, koska kritiikki oli ankaraa. Heidät tulkittiin niin, että suurmiestä ei saanut sitoa omaan aikaansa, koska se merkitsi hänen mitätöimistään, vaan suurmies oli tuotava keskelle omaa aikaamme.181

Teoksen arvostelijan, lehdistöntutkija ja lisensiaatti Matti Kinnusen mielestä oli tyhjänpäiväistä sanahelinää yrittää todistaa, mitä joku ammoin elänyt suurmies olisi ajatellut jostain nykyajan ongelmasta. Kinnusen mukaan näin syntyisi helposti uusi valaistuneiden joukko, joka uskovan järkähtämättömällä varmuudella vuodattaa tietämättömille sopivan lainauksen ”opettajilta” ohjeeksi mihin tahansa tilanteeseen. Siksi teoksen nimi oli harhaanjohtava, koska kysymys oli Skyttien ajatuksista. Kinnusen mielestä teoksen lopputulos oli siisti ja viaton kipsikuva, josta puuttuivat tyystin elävän ihmisen syvyys ja kontrastit.182 Kinnusen mielestä teos oli osa ilmiötä, jota ylenpalttinen Snellman-juhlinta oli sysännyt liikkeelle, kun markkinoille oli lykätty vakaata ja vanhaa tietoa mutta myös uusia tulkintayrityksiä. Reinin elämäkerta oli edelleen Snellman-kirjallisuuden raskainta sarjaa, kun sen rinnalla Skyttien teos kalpeni värittömäksi ja mitään sanomattomaksi ja vaikutti pahasti keskeneräiseltä. Kinnusen mielestä uusi jäi auttamatta alakynteen ja tuntematon Snellman jäi odottamaan löytäjäänsä.183

Matti Kuuselle myönnettiin Kuopiossa Saima-mitali 13.5.1981 säveltäjä Joonas Kokkosen, piispa Paavo Kortekankaan ja professori Reijo Wileniuksen seuraajana. Juhlaesitelmässään Kuusi puhui ”savolais-pohjalaisesta kontrapunktista” eli siitä, miten Snellman sijoittui juuri oikeaan paikkaan keskelle suomalaisinta Suomea. Kuusen mukaan kuopiolaisten kuolematon ansio oli, että he kestivät Snellmanin kritiikin, mukautuivat Snellmaniin ja Canthiin ja keksivät miten suuret aatteet voitiin käytännössä toteuttaa: ”Pohjalaisuus on pii. Savolaisuus on taula. Yhdessä neuvoin ne saavat kasken palamaan.” Kuusi viittaa Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittiseen linjaan. Hänen mielestään tuskin oli sattumaa, että linjamiehinä ovat olleet Savon-sukuiset miehet: Kekkoset, Karjalaiset, Korhoset ja Väyryset. Kuusi tarjosi tätä sekoitusta maailmanlaajuisiin sopeutumisvaikeuksiin. Hän toivoi, että takarivissä istui juuri se opiskelija, joka tajusi, että kysymys oli hänestä.184

Aikakauslehtien liitto ojensi perustamansa 10 000 markan arvoisen J. V. Snellman -palkinnon Urho Kekkoselle, koska hän oli merkittävästi vaikuttanut Suomen aikakauslehdistön asemaan ja arvostukseen. Toimitusjohtaja Pekka Kautolta tiedusteltiin, miten näin omaperäiseen voittajaan oli päädytty. Vastauksessa todettiin, että palkinnon saaja oli tohtori Kekkonen eli Pekka Peitsi, Liimatainen ja monet muut nimimerkit. Heidän mielestään presidentin palkitsemisessa ei ollut kumartelun makua. Valinnalle oli hyvät perusteet, koska Kekkosen uralla oli yhtymäkohtia Snellmaniin.185

Juhlapäivän innossa Matti Paavonsalo kuvasi kolumnissaan Snellmania tulevaisuuteen virittyvän tarmokkuuden esikuvaksi: ”Tahto panna asiat kuntoon oli Snellmanissa kuin kohiseva koski.” Samaan hengenvetoon hän totesi kirkkaasti, että enää ei ollut Snellmanin kaltaista sivistyneistön ravistelijaa. Kenenkään tuskin kannattikaan ryhtyä jäljittelemään Snellmanin tapaa pitää monta rautaa hehkuvassa ja sinkoavassa tulessa, koska ajat olivat muuttuneet. Paavonsalon mukaan riitti, että nykyinen niin sanottu älymystö heräsi tajuamaan Snellmanin määrittelemän kansallishengen sekä sen merkityksen pienen valtion itsenäisyydelle muiden maiden joukossa.186 Heikki Brotherus taas huokaisi, että juhlavuoden anti vaikutti laihanlaiselta: ”Ehkä hänestä ei saa enempää irti.” Snellmania varten kannattikin paneutua sen ajan oloihin ja ajattelutapoihin. Siten tajuaisi hänen kaksijakoisuutensa ajattelijana ja toimijana. Menestyksellisen valtiomiehen tunsi siitä, että hän nousee periaatteidensa yläpuolelle.187

Lokakuussa 1981 Alpo Rusi julisti Snellmanin kriittisen sivistyneistön kummisedäksi Maaseudun Sivistysliiton tilaisuudessa, jossa pohdittiin Snellmanin ajatusten ajankohtaisuutta. Kuopion korkeakoululla pohdittiin, miksi sata vuotta sitten kuolleesta miehestä ”tänä päivänä” keskusteltiin ja kiisteltiin. Rusin mukaan Snellman-renessanssi oli seurausta kriittisen sivistyneistön syntymisestä maahamme. Rusi ja Juha Kuisma toivat teoksessaan aatepoliittiseen keskusteluun käsitteen ”kolmas kansallinen projekti”. He olivat vakuuttuneet, että oltiin lähestymässä yhteiskunnallisesti aidon valinnan tilannetta. Asetelma perustui Wileniuksen jaotteluun, jonka mukaan ensimmäinen projekti oli 1830- ja 1840-luvulla, jolloin valittiin muodollisen autonomian ja todellisen kulttuuriautonomian välillä. Toinen projekti oli 1940-luvulla, jolloin harvat tiedostivat, että yhteiselämä Neuvostoliiton kanssa oli mahdollista. Kolmas vaihe oli idealistinen ja romanttinen kulttuuri nykyisen systeemin sisällä. Rusin tulkinnan mukaan selkeän ulkopoliittisen opin sisällä Suomen olisi löydettävä oma kansallinen minänsä, oma tiensä idän ja lännen välillä. Kuisma päätti esityksensä, että kulttuurin tulevaisuus edellytti heräämistä arvoille. Tämä merkitsi perheen rehabilaatiota siveellisenä kasvatusyhteisönä.188

Pekka Lounela irvaili, että Snellman oli takuuvarma A-sarjan tekijä, jota juhlitaan tasavuosin. Setelikuvan elävöittämiseksi oli perustettu toimikunta, jota johti korkea valtioneuvoston virkamies Jaakko Numminen. Ympäri maata järjestettiin seminaareja, joissa asiantuntijat kertoivat toisilleen juhlakalun elämäntyöstä. Lisäksi toimeenpantiin valikoiduille kansan edustajille tarkoitettu kansalaishippa, pääpuhujana itse ”UKK”. Jippoiluun oli uhrattu budjetti poikineen. Lounela pyysi anteeksi ironiaansa, mutta Snellmanin ura oikeutti sen. Snellman ei ollut systeemin mies, hän oli vastavirran kiiski: ”Snellman oli kova sana.”189

148                        Pohls 1989, 316–317.

149                        Ks. tarkemmin Heikki Viitala, Kuopio ei valinnut Snellmania, hän valitsi meidät. Teoksessa Käännetty Snellman –suomentajien syväsukelluksia Snellmanin toimintaan ja elämään. Snellman-instituutin C-sarja 6/2002.

150                        Heikki Viitala, Snellmanista Snellman-instituuttiin. Snellman-instituutin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden erikoistiedote 2/87. Kuopio 1987.

151                        J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmiä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä. Vaasa 1981. Suomalaisuuden liiton järjestämä seminaari lokakuussa 1979.

152                        Kaarlo Nordentreng, Avaussanat Kansallinen kulttuuri-kollokviossa 4.12.1980.

153                        Juha Manninen, Kansallisen ja kansainvälisen suhde J. V. Snellmanilla, 5–16. (esitelmä purettu nauhalta ja toimitettu)

154                        Kari Väyrynen, Hegeliläisen sivistyskäsitteen varhaisvaiheista Suomessa, 17–27.

155                        Pertti Karkama, Kirjallisuudesta ja kansallisesta perinteestä, 69–82.

156                        Opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen, Suomi Snellman-juhlavuoden edessä. Puhe Säätytalolla 6.12.1980.

157                        Yliopisto muisti omaa poikaansa. Helsingin Sanomat 1.2.1981.

158                        Snellmanille koottu monen miljoonan juhlat. Vuoden laajin suurmiesjuhlinta alkaa. Helsingin Sanomat 30.1.1981.

159                        Aimo Siltari, Snellman-tietoisuus kaipaa syventämistä. Savon Sanomat 7.2.1981 sekä Oliko Snellmanilla omat eväät. Helsingin Sanomat 7.2.1981.

160                        Aimo Siltari, Snellmanin kuva kilon paloinakaan ei muutu. Savon Sanomat 8.2.1981.

161                        Aimo Siltari, Kuopion kääntöpiiri. Savon Sanomat 8.2.1981.

162                        Snellman käyttöväline aikanaan – ja nyt. Snellman ja sanomalehdistö -seminaari päättyi. Helsingin Sanomat 9.2.1981.

163                        Matti Rinne, Pölyjä Snellmanin kipsikuvasta. Ilta-Sanomat 9.2.1981.

164                        Lasse Lehtinen, Yhteinen suurmies. Ilta-Sanomat 26.2.1981.

165                        Snellmanista lyötiin mitali. Helsingin sanomat 27.2.1981.

166                        Kyösti Skyttä & Päivi Skyttä, Snellmanin valtiofilosofia on ajankohtaisempi kuin koskaan. Helsingin Sanomat, Alakerta 1.3.1981. Ks. myös Snellman tänään. Savon Sanomat 12.5.1981.

167                        Snellman oli aikansa aikuinen kauhukakara. Savon Sanomat 11.3.1981.

168                        Yleisradio: Snellman ja rautatiehankkeet. Katso-lehti 36/81.

169                        Osmo Jokinen, Snellman-sarja alkaa aikalaisten käsityksistä. Helsingin Sanomat 13.3.1981.

170                        Snellmanin syntymäpäivän kunniaksi. Ilta-Sanomat 12.5.1981.

171                        Pauli Snellman, Mikä Snellmanin sanomassa on pysyvää. Helsingin Sanomat 12.3.1981.

172                        Risto Volanen, Vapaus ja välttämättömyys J. W. Snellmanin ajattelussa. Savon Sanomat 9.4.1981.

173                        Snellmanin juhlavuosi esille kouluissakin. Helsingin Sanomat 11.4. 1981.

174                        Snellman sai muistomitalin. Helsingin Sanomat 9.5.1981.

175                        Snellman-näyttely kalliosuojassa.

176                        Kekkonen opetti Snellmanin realismia. ”Ihmiskunnan edut kansan etuja ylempänä.” Helsingin Sanomat 13.5.1981.

177                        UKK toisti Snellmania: Kansakunnan luotettava ainoastaan itseensä. Savon Sanomat 13.5.1981.

178                        HYY juhlii Snellmania. Helsingin Sanomat 9.5.1981.

179                        ”Snellmanilaiset” kuin kotonaan vanhalla. Ilta-Sanomat 13.5.1981.

180                        Kyösti Skyttä & Päivi Skyttä, Tuntematon Snellman. Helsinki 1981, 281.

181                        Erkka Lehtola, Tuntematon J. V. Snellman. Mikä mies on sadan markan setelissä? Aamulehti 3.5.1981.

182                        Elävä vai kuollut Snellman? Keskustelua. Helsingin Sanomat 4.7. 1981.

183                        Matti Kinnunen, Snellmanin näköinen mies. Arvostelu Reinin uusintapainoksesta ja Skyttien teoksesta. Helsingin Sanomat 26.8.1981.

184                        Professori Matti Kuuselle neljäs Saima-mitali. Kuopion yliopiston tiedotuslehti 3/1985.

185                        Kekkonen sai 10 000 markan aikakausilehtipalkinnon. Helsingin Sanomat 13.5.1981.

186                        Matti Paavonsalo, Tahdon jättiläinen. Helsingin Sanomat 12.5.1981.

187                        Heikki Brotherus, Kaksi Snellmania. Helsingin Sanomat 30.6.1981.

188                        Anne Marttala, Alpo Rusi: Snellman – kriittisen sivistyneistön kummisetä. Savon Sanomat 9.10.1981.

189                        Pekka Lounela, Snellman on kova sana.