Uutisia
Krakovan vapaavaltio on yhdistetty Itävaltaan. Portugalin asiat ovat yhä ratkaisematta; voittaapa kumpi puolue tahansa, seuraa luultavasti uusia vallankumouksia. – Saksasta ei mitään uutta.
Todella merkillisiä uutisia. Mainitun turkulaisen Skoltidningin lisäksi ensi vuodeksi on luvassa kahden yliopistonopettajan julkaisema teologinen aikakauskirja, samoin yliopistosta vuoroin suomen- ja ruotsinkielisenä ilmestyvä kirjallisuuslehti sekä neljän ylioppilaan julkaisema suomalainen sanomalehti. Ei tosiaankaan tiedä, pitäisikö ihmetellä enemmän kirjallisuuslehden vai teologisen aikakauskirjan perustamisaikeita. Sitten Mnemosynen päivien eli neljännesvuosisataan Suomessa ei ole ollut kirjallista lehteä. On myös tunnustettava, että nyt luvassa oleva ei ole kovin suurimittainen – yksi numero kahden viikon välein ”lukukausien ajan” eli 18–19 numeroa vuodessa on varsin vähän. Kukapa nimittäin ei oivalla, että aiheen ollessa näin laaja on paljon helpompaa hallita suurta tilaa kuin pientä, joka tekee valinnan vaikeaksi. Ja teologinen aikakauskirja Suomen yliopistosta! Mitään sellaista ei maailmassa ole tietääksemme koskaan ollut. Paitsi, että asian uutuus ja ennenkuulumattomuus tulee hankkimaan sille yleisöä, pitäisi sillä toki olla yleisökin valmiina. Mutta kirjallinen lehti? Kaikki suomen kielen ystävät ovat sen ystäviä. Se on jo jotain. Muutoin haluaisimme huomauttaa saman kuin monesti ennenkin, että kirjallisen lehden ei meidän maassamme tule olla vain sitä, vaan sallia katsaukset kaikille sosiaalisenelämän alueille. Mutta tämä huomautus luultavasti torjuttaisiin Hfors Tidningarin kiistatta tosin sanoin: ”On myönnettävä, että tämä uusi tulokas maamme niukassa aikakauslehdistössä on yhtä ilahduttava kuin nykyisissä olosuhteissa odottamatonkin”. Näissä sanoissa nimittäin piilee huomautus mainittuja katsauksia vastaan. – Tällainen yritteliäisyys on joka tapauksessa eräs ajan merkki. Sivistyksen tarve on laadultaan sellainen, ettei se salli itseään torjuttavan vaan etsii tyydytystään vaikka kaikkia maailman olosuhteita vastaan.
Ja näihin uutisiin Hfors Tidningar vielä lisää: ”Huhut kertovat viidennenkin lehden olevan suunnitteilla”. Leopoldin kirjeissä ei koskaan ole ollut näin paljon hyviä uutisia kerrottavana.
Muutoin tämä mainio kirje kertoo Helsingissä lämmiteltävän ”sellaisessa isänmaallisessa innostuksessa, että se vaatii kaksinkertaisen määrän polttoainetta”. Hfors Tidningar suositteleekin tämän lämmön ostamista isänmaan köyhille, mutta tämä kehotus menee luultavasti hukkaan ja köyhät saavat lämmitellä omien tunteidensa varassa. Käyvätkö ne talvi talvelta jäisemmiksi ja hankalammin syttyviksi, sitä on vaikea sanoa.
Uudet kyläkoulut
Aikamme ilahduttaviin ilmiöihin kuuluu suomen kirjakielen hyväksi tehtävän työn ohella virinnyt innostus rahvaan älylliseksi sivistämiseksi. Enemmän tai vähemmän ansiokkaita kansankirjasia on kahden viime vuoden aikana ilmestynyt toinen toisensa perään. Lisäksi tulevat eräiden pappien maaseudulle perustamat sunnuntaikoulut ja pariin pikkukaupunkiin perustetut tyttökoulut, jotka kaikkea muuta paremmin todistavat vastaheränneestä halusta edistää sivistystä isänmaassamme. Saman hengen uutena hedelmänä voidaan pitää rahvaalle tarkoitettujen lainakirjastojen syntyä – ne ovat ensimmäiset julkiset suomenkielistä kirjallisuutta varten tarkoitetut kirjastot.
Kaikki tämä ei tosin ole vielä aivan alkua pitemmällä. Pari suomenkielistä lehteä, tusina kansankirjasta historian, maantiedon ja luonnontiedon alalta, sunnuntaikouluja ehkä viidessä seurakunnassa, tyttökouluja kahdessa kaupungissa, kaksi tai kolme valmiina olevaa pitäjänkirjastoa – se kaikki on kovin vähän 1 ½ miljoonan asukkaan maassa. Mutta näiden yksittäisten ilmiöiden suuri arvo onkin ensi sijassa siinä, että ne lupaavat onnellista ja nopeaa etenemistä aloitetulla uralla. Ja sitä suurempi on niiden mies- ja naispuolisten kansalaisten ansio, jotka näissä asioissa ovat antaneet maanmiehilleen esimerkin seurattavaksi.
Eräs kirjoittaja on Borgå Tidningissä äskettäin kertonut useimmille toistaiseksi tuntemattomasta, erittäin huomionarvoisesta kansakoulujen perustamiseen liittyvästä kokemuksesta. Menetelmä lienee käytössä siellä täällä muissa maissa. Suomessa kirkkoherra Bergh lienee kuitenkin ainoa, joka sen on ottanut käyttöön. Tämä innokas opettaja on nimittäin ensin perustanut Nurmijärven seurakunnan jokaiseen kylään sunnuntaikoulun, jossa opettajana toimii joku kyläkunnan parhaista lukijoista. Hyvä tahto on tuottanut arvoisensa menestyksen eikä halukasta, sopivaa ja ahkeraa opettajaa ole missään jääty vaille. Itse opetusmenetelmä on erittäin yksinkertainen, eräänlainen lancastermetodi sovellettuna tavaamiseen, suomalaisen virsikirjan sisälukuun sekä sen jälkeen tavalliseen katekismuksen ulkolukuun – tästä on lähempiä tietoja B. T:n numeroissa 87 ja 88.
Sunnuntaikouluna ja melkeinpä vain sellaisena tällainen järjestely näyttää mielestämme ansaitsevan varauksettoman tuen. Pidämme nimittäin erittäin tärkeänä, että lastenopetusta ei kokonaan oteta pois vanhemmilta varsinkaan maassa, jossa tämä opetus tähän asti on ollut vain heidän varassaan ja jossa vielä pitkään aikaan ei voida toivoa kunnollisesti organisoitujen kansakoulujen määrän nousevan läheskään riittäväksi. Mutta kun lapset saavat viikoksi kotiläksyn, jota heidän viikon loppuessa on julkisesti selvitettävä sunnuntaikoulussa, niin tämä toimii hyödyllisenä kontrollina ja kannustaa vanhempia menestymään työssään koulumestarina.
Jos riittäväksi todisteeksi kansakoulujen tarpeellisuudesta ei katsota sitä, että nuoremmat papit ja muutkin sivistyneempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat toimivat opetuksen tukemiseksi, niin kaikkein selvin todiste asiasta on se halukkuus, jolla rahvaan miehet mainitun kirjoittajan todistuksen mukaan ovat ryhtyneet opettajantoimeen samoin kuin vanhempien hyvä tahto antaa lastensa käyttää tarjottua opetusta hyväkseen. Samat miehet, jotka perustivat mainitut kyläkoulut Nurmijärvelle, ovat perustaneet vastaavia myös Jaakkimaan emmekä varmaan erehdy paljoa, jos kerromme kirjoittajan itsensä johtamien koulujen sijaitsevan Hauhon pitäjässä. Näillä paikkakunnilla, kolmessa eri maakunnassa hanke on nyt kohdannut suurta menestystä eikä kai voi epäillä, etteikö mikä hyvänsä paikkakunta isänmaassamme sovellu sellaiseen yhtä hyvin ja että paremman lastenopetuksen tarve siten tunnetaan kaikkialla. Kun tähän lisätään esim. Maamiehen Ystävän heti alusta alkaen saavuttama menestys ja eräiden kansankirjasien saama suopea vastaanotto, ei ole perusteita kieltää rahvaan olevan tietoista siitä, mitä siltä puuttuu. Tässä kuten aina on myös myönnettävä, ettei kansansivistyksestä ole tullut ajankohtaista kysymystä muutamien yksilöiden päähänpistosta, vaan näiden pyrkimyksiä kannattavat kansan omat pyrkimykset, mitä tuntemattomia teitä pitkin kansanhenki sitten lieneekään ne henkiin herättänyt. Eikä olisi vaikeaakaan jossain määrin osoittaa näitä teitä, koska useimmat kansansivistyksen innokkaimmat ystävät ovat lähtöisin rahvaan omista riveistä tai ainakin läheisissä kosketuksissa rahvaaseen omaksuneet käsityksensä sen henkisistä tarpeista.
Ehkäpä ylläkuvatulla tavalla perustetut kyläkoulut tulevaisuudessa ovat myös kunnollisesti organisoitujen kansakoulujen lähtökohta. Niin paljon hyvää kuin kyläkoulut sellaisinaan nimittäin kykenevätkin aikaansaamaan, niin opetuksen niissä täytyy ymmärrettävistä syistä rajoittua muodolliseen kristinoppiin ja tavanmukaisiin rippikoululäksyihin. Vain poikkeustapauksessa, erityisen etevän opettajan johdolla oppilaat ylipäänsä voivat oppia lukemaan ja ymmärtämään kirjaa. Mutta tämähän on se tärkein, johon kaiken kansansivistyksen tulee ensi sijassa pyrkiä.
Olemme pari kertaa aiemminkin puhuneet tämän uskonnollisen tiedon suhteesta yleiseen älylliseen sivistykseen. Ei sitä paitsi ole vaikea nähdä, ettei edellinen voi edistyä ilman jälkimmäistä. Jos sellainen olisi mahdollista, ei ainakaan pitäisi valittaa uskonnollisen tiedon tasoa ja jopa rappiota maassa, jossa vuosisatojen aikana ei ole annettu oikeastaan mitään muuta opetusta kuin seurakunnan tarpeita palvelevaa uskonnollista opetusta. Siksi on myös tästä näkökulmasta tarpeen suunnata kansanopetusta myös muuhun kuin pelkästään uskonnolliseen tietoon. Siinä mielessä nämä kyläkoulut kirkonkylään sijoitettavine normaalikouluineen eivät lainkaan kykene täyttämään kansansivistyksen tarpeita.
Sitä kiitettävämpää onkin, että mainittu kirjoittaja kaikessa täysin ymmärrettävässä innostuksessaan ja haltioituneessa ilossaan kyläkoulujensa menestyksen vuoksi ei kuitenkaan unohda mainita pitäjänkouluja, siis organisoitua kansakoulua, niiden jatkajana. On myös epäilemättä aihetta yhtyä hänen käsitykseensä, että kansakoulut syntyvät helpoimmin kyläkoulujen kautta, siis silloin kun nämä ovat tehneet kaiken voitavansa eivätkä enää kykene tyydyttämään rahvaan tiedontarvetta. Monet syyt tukevat käsitystä, että kansakoulujen tulee olla valtion perustamia ja ylläpitämiä. Mutta hyvin voidaan olettaa niiden pääsevän aktiiviseen toimintaan myös kunnan laitoksina, kunnan tarpeista lähtevinä ja sen omien ponnistusten ansiosta.
Tuohon onnelliseen ajankohtaan saakka tai juuri sen jouduttamiseksi, kirjoittajan kuvaamat kyläkoulut ovat kuitenkin niin tärkeitä ja hyödyllisiä, ettei niitä voi kylliksi suositella. Kirjoittaja sanoo:
Jos joku tätä ehdotusta silmäilevä epäilee sen toimivuutta todellisuudessa, niin kaikkien epäilysten kumoamiseksi ei ole parempaa keinoa kuin nopeasti päättää ehdotuksen toimeenpanemisesta, jolloin sen selkeät edut tulevat heti tai muutamassa viikossa niin kirkkaasti esille, ettemme halua meidän itsemme asiasta saaman kokemuksen avulla sumentaa kenenkään sellaisen omaa näkökykyä, jolla on tarpeeksi rakkautta asiaan ryhtymiseksi.
Ja toivoa sopii, että sellaista rakkautta on papiston suurimmassa osassa, erityisesti säädyn nuoremmilla jäsenillä.
Maatilat Ranskassa
Maatilojen jakamisen hyödyistä tai haitoista käytävässä kiistassa on usein vedottu Ranskan esimerkkiin. Siellä maaomaisuuksien jakaminen on täysin vapaata ja pitkälle vietyä, mutta siitä huolimatta hyvinvointi on toisaalta jatkuvasti kasvanut ja toisaalta väkiluvun kasvu on vastannut paremmin viljellyn maan lisääntymistä kuin monissa muissa maissa. Olemme myös tässä lehdessä pari kertaa välittäneet asiaan liittyviä tietoja mainitusta maasta. Kanava on tämän kuun 2. päivän numerossaan kertonut uusia tietoja, jotka ovat peräisin eräästä professori Dietericin teoksesta ja ne on julkaissut myös ”Magazin für die Litteratur des Auslandes”. Nämä huomautukset kuuluvat seuraavasti:
1) Maatilat on Ranskassa tosiasiassa jaettu niin pieniksi paloiksi, että moni sellainen tuskin kykenee elättämään omistajansa ja hänen perheensä.
2) Tästä tilanteesta ei silti koidu niitä haittoja, joita on arveltu. Siellä, missä väestö elää pelkästään maataloudesta, tilat ovat harvoin näin pitkälle jaettuja. Useimmilla pelkästään maataloudesta elävillä viljelijöillä on riittävän suuret maa-alat. Liian pienet ovat vain poikkeustapauksia.
3) Puhuttaessa maataloudesta ja sen kyvystä elättää harjoittajansa tulee muistaa eräs seikka, joka ainakin Ranskassa vähentää liian pitkälle ulotetun maanjakamisen vaaroja. Suuremman tuoton saavuttamiseksi maatalous vaatii suurehkon maa-alan. Pienemmät maanomistajat vuokraavat usein palstansa suuremmille ja elävät osin vuokratuloilla, osin jälkimmäisille tekemällään työllä tai muilla ansiotuloilla. Tällainen vuokraaminen on hyvin tavallista.
4) Laki ei määrää maatiloille mitään tiettyä kokoa eikä aseta esteitä niiden jakamiselle. Se jätetään maanviljelijän omaan harkintaan ja määräysvaltaan. Kokemus on osoittanut, että kun maanviljelijät 6–8 vuotta sitten olivat hyvin taipuvaisia tilanjakoihin, niin nyt he itse ymmärtävät välttää tilojen liian pitkälle menevää jakamista. Vuosittaiset laskelmat osoittavatkin väkiluvun kasvavan suhteessa maanjakoa nopeammin.
5) Puutarhanhoidosta ja viininviljelystä elävissä maakunnissa sekä suurkaupunkien läheisyydessä pienimmätkin maapalstat antavat tuntuvan tuoton.
6) Vallitsevan maanvuokratason perusteella voi arvioida, että erityisesti maan pohjoinen osa on suhteessa maaperän laatuun hyvin viljeltyä.
Nämä kokemusperäiset tiedot osoittavat samaa, mihin harkintakin päätyy, että maan jakamisella on luonnollinen rajansa, jonka voi määrätä vain maanomistajan oma harkinta ja huoli toimeentulostaan. Erityisen kiinnostavia ovat kuitenkin tiedot siitä, miten kokemus on Ranskassa opettanut maanviljelijää yhdistämään maan jakamisen tarjoamat edut suurimittaisen tuotannon etuihin. Tilan vuokra yhdessä omistajan hankkiman päiväpalkan kanssa antaa paremman tuoton kuin jos hän vain työskentelisi omalla maallaan. Ero kattaa suurimittaisesti harjoitetun maanviljelyn edut. Ei kuitenkaan ole syytä epäillä, etteikö tämä tuoton kasvu vasta siten ole tullut mahdolliseksi, että maan jakaminen on pakottanut tarkempaan uudisviljelyyn niin että viljeltyä maata on nyt enemmän kuin sitä oli suurmaanomistajien aikana.
Muutoin esitetystä huomataan, kuten aina, kuinka naurettavia niiden puheet ovat, jotka paheksuvat talonpoikien sivuansioiden hankintaa maanviljelyn ohessa. Esim. eräs Borgå Tidningin kirjoituksen lähettäjä piti erittäin valitettavana asiana, että Viipurin läänin talonpojat voivat toimia rahtimiehinä. Mutta pitäisikö sitten kaikki näiden rahtimiesten välittämä tavaranvaihto kieltää? Vai pitäisikö kutsua ajomiehiä muista maista samalla kun viipurilaistalonpojat pannaan viljelemään maata? Eivätkö myös metsänhakkaus, lankkujen sahaus, tervanpoltto ym. ole sivuelinkeinoja, jotka haittaavat maanviljelyä? Ehkäpä ulkomaalaiset hoitaisivat nekin? – Mutta kuinka selvästi onkaan osoitettu, että esim. tervatynnyriä ei mitenkään kyetä valmistamaan ja kuljettamaan 15–20 peninkulman päähän sen myyntihinnalla, 6–7 ruplalla? Ja kuitenkin talonpoika katsoo sen kannattavaksi. Miten? Hän katsoo sen kannattavaksi, jos hän saa elantonsa ja hän pystyy elämään, jos hän talvipäivältä saa puoli tai ehkä neljäsosan päiväpalkkaa. Jos maanviljely joskus kannattaa kaikkina vuodenaikoina kaikkia noita sivuelinkeinoja paremmin, ei viljelijä varmasti enää hylkää sitä jälkimmäisten vuoksi. Mutta siihen voidaan päästä vain peltoviljelyn menetelmiä parantamalla. Nykyisellä tasollaan maanviljely helposti häviää tuotossa kehnoimmallekin sivuelinkeinolle, varsinkin niinä aikoina, jolloin pelloilla ei ole mitään välitöntä tehtävää. Vain maanviljelyn parantaminen voi tehdä myös maan jakamisen kannattavaksi. Mutta samalla on muistettava, että jakaminen myös pakottaa kannattavampaan viljelyyn. On tosin helpompaa estää maan jakamista kuin auttaa sen viljelemistä. Mutta edellinen toimenpide vaikeuttaa jälkimmäistä. Tässä niin kuin kaikessa muussakin yksityisen ymmärrys ja kokemus on hänen etunsa varmin johdattaja.
