Miten hitaasti valistus nykyään kulkee

Pelloilla ja teillä on syvälti lunta. Siinä ei ole mitään kummallista, sillä jonnekinhan sen lumen on täytynyt joutua, jota koko viime viikon satoi. Mutta kuinka kovin me täällä Kuopiossa toivoisimmekaan, että se olisi mennyt samaa tietä kuin viime talvenkin lumet.

Posti on nyt nimittäin juuttunut kinoksiin ja sen mukana myös valistus – kaikki mikä vielä liittää meidät kirjoittavaan ja lukevaan ihmiskuntaan. Se side on tosin hiuksenhieno, mutta sitäkö ajattelisimme kylmissä kinoksissa! – sehän on joka tapauksessa ainoa.

Kuka siis tahtoo moittia meitä siitä, jos elämme ajastamme jäljessä? Kuusi pitkää päivää me odotamme kärsivällisesti. Rakastunut nainen huokaa: ”keskiviikkona”. Muualla olevista pojistaan huolehtivat äidit ajattelevat jokaisen aamun sarastaessa: ”keskiviikkona”. Talonpojat raapivat koko viikon jalkaansa ja sukivat otsatukkaansa virastojen eteisissä ja asianajajien ovilla. Ja vastaus on kaikkialla: ”Tulkaa keskiviikkona”. Toiset taas odottavat voitiinuineen kauppiaan pihalla, koska tämä ei tiedä Pietarin viimeistä hintaa ja on käskenyt myyjän odottaa ”keskiviikkoon”. Kouluvirasto odottaa vuokrarahojaan, toiset saataviaan. Murisevat karhut lähetetään kuutena päivänä takaisin sanomalla ”keskiviikkona”. Yksi sanoo toiselle: ”Mitähän maailmalle mahtaa kuulua” ja toinen vastaa: ”Sen saamme tietää keskiviikkona”. Hitto soikoon! Koko maapallomme voisi lauantaisin pyörähtää kaksi kierrosta yhden sijaan emmekä me tietäisi siitä mitään ennen kuin ”keskiviikkona” – aurinkoahan me emme ole nähneet viikkokausiin. Aurinko olisi voinut jo torstaina saada päähänsä hypätä pois radaltaan ja kiitää Uranuksen luo – ei sillä kansalla voi olla sen kovempi talvi kuin täälläkään – ja se voisi lähteä luoja ties minne ilman että me saisimme tietää mistä säkistä itsemme löydämme ennen kuin ”keskiviikkoisin”.

Keskiviikkoisin? Ei vaan torstaisin tai perjantaisin, miten nyt kulloinkin sattuu. Keskiviikkoisin rakastunut nainen kävelee Winterin tallille asti nähdäkseen kirjeen vähän aikaisemmin kiitävän – ei kun lönkyttelevän – ohi postilaukussa. Turhaan tähystävät hänen kauniit kyyneleiset silmänsä tielle! Nöyrät äidit katsovat ikkunasta jokaisen ohikulkijan perään – ei postiljoonia! ei postia! Vahtimestari lähtee joka tunti postikonttoriin – ja palaa tyhjin käsin ja harmissaan takaisin saaden entistä harmistuneemman vastaanoton. Ukot nojailevat siellä täällä päät yhdessä ja laskeskelevat, kuinka nopeasti posti tällä kelillä mahtaa ehtiä. Heillä on viimeinen hetki maksaa – eikä vieläkään postia! – Eniten kiroilevat rahakirjeen odottajat, mutta vielä vähän enemmän heidän velkojansa.

Sama näkymä voi uudistua torstaina ja pitkälle perjantaitakin jos hyvin käy. Kaikki on yhtä kurjuutta ja valitusta – josta kinokset eivät piittaa.

Ainoa lohtumme on, että Suomen valtiokalenterin mukaan kirjeet lähtevät Helsingistä Kuopioon kahdesti viikossa. Me tosin saamme postin vain kerran viikossa, me elämme ajastamme jäljessä, me emme tiedä mitään uutta sillä kaikki on tänne ehtiessään ikivanhaa. Tosin ihmiset Mikkelissä, Joroisilla, Tohmajärvellä, Iisalmessa tai Kajaanissa eivät tiedä yhtään sen enempää – lähes kaksisataatuhatta maamme asukasta ei tiedä yhtään enempää kuin mekään ja saa myös tyytyä postiin kerran viikossa – siinä meidän lohtumme!

Uutisia

Englanti: O'Connellin innokkaimpiin ystäviin kuulunut Tyrrell on kuollut liikarasitukseen yritettyään saada estetyksi Clontarfiin koolle kutsutun hallituksen kannalta vaarallisen kokouksen. Repeal Association [Irlannin ja Ison-Britannian parlamenttien 1801 tapahtuneen yhdistämisen kumoamista vaativa seura] on päättänyt äänestyksellä muistomerkin pystyttämisestä edesmenneelle.

Espanja: Kenraali Narváezia ampuneet henkilöt on tuomittu kuolemaan.

Tukholma: Tukkukauppias Fr. Smith on päättänyt päivänsä pistoolinlaukauksella. Jälkeensä jättämässään kirjeessä hän ilmoittaa epätoivoisen tekonsa syyksi taloudellisen ahdingon. Tämä tapaus enteillee rahavaikeuksia monille kauppiaille Suomessa, etenkin Pohjanmaalla.

Uutiset eivät ole vielä sulaneet. Posti on kylläkin saapunut, mutta tuoreina pakatut sanomalehdet ovat jäätyneet kiinni toisiinsa ja ne saadaan irrotetuksi vasta iltapäivällä. Uutisillemme on siis käynyt kuten postitorveen jäätyneille sävelille, joista autuaasti edesmennyt Münchausen tai joku muu kertoja kertoo.

Naiskasvatuksesta

Kansakuntien historia osoittaa, että naisten kohteleminen on kaikkina aikoina ollut niiden raakuuden tai sivistyneisyyden merkki. Meidän aikamme haluaa, ja suhteessa menneisiin aikoihin se saakin käydä sivistyneestä, mutta paljon on vielä jäljellä todellisen humaanisuuden saavuttamisessa. Eräs todiste tästä on meidän aikamme tapa kohdella naista. Kukaan ei tosin enää väitä naisen olevan esine, eräänlaista irtaimistoa, eikä kukaan edes sano julkisesti naista ihmissuvun vähemmän jaloksi osaksi. Missään hänelle ei kuitenkaan suoda samanlaisia yleisiä ihmisoikeuksia kuin miehelle.

Tarkoituksemme ei voi olla vaatia naiselle niitä oikeuksia, joita viime aikoina on yhteisellä nimellä kutsuttu naisen vapautumiseksi. Sehän kumoaa perheen ja siten sen yhteisön, jossa nainen voi päästä nauttimaan yleisistä ihmisoikeuksista. Perheen ulkopuolella nainen joutuu välttämättä siihen osaan, joka heikommalla maan päällä aina on: vahvempi kukistaa hänet, hän palvelee vahvempaa ja niin on hänen aikansa ohi.

Mutta mielestämme juuri perheen olemassaolon turvaamiseksi säädetyt lait loukkaavat naisenoikeutta. Euroopan sivistysmaissa on yhä voimassa lakeja, jotka kieltävät naiselta yhtäläisen perintöoikeuden miehen kanssa tai jotka useimmissa tapauksissa jättävät perheomaisuuden miehen mielivallan varaan. Ja ennen kaikkea: minkään maan lainsäädäntö ei huolehdi kunnolla lasten kasvatuksesta, perheen korkeimmasta päämäärästä ja sen tärkeimmästä yhdyssiteestä silloin kun on kysymys naisista. Jos valtio ei tee mitään antaakseen naisille mahdollisuutta sivistykseen, siihen mikä oikeastaan muodostaa ihmisen inhimillisyyden, niin eikö tämä todista, ettei naiselle ole vielä vakavassa mielessä myönnetty samaa ihmisarvoa kuin miehelle?

Määritelkäämme ensin lyhyesti, että sivistys tarkoittaa kiinnostusta ihmiskunnan korkeimpiin asioihin ja kykyä edistää niitä. Silloin näemme helposti, mitä naiskasvatuksesta yleisesti puuttuu ja miten sitä pitäisi parantaa.

Päivittäinen kokemus opettaa, että naisella on harvoin mitään mieltäylentävää käsitystä edes lähimmästä kutsumuksestaan, perheenäidin roolista. Hän joutuu tähän tehtäväänsä luonnollisen vietin ja epämääräisen onnenkaipuun johdattelemana. Ja toiveissaan enemmän tai vähemmän pettyneenä hän lopulta pitää paikkaansa elämässä kovin vähäisenä ja arvottomana, omaa toimintaansa halpojen orjantöiden ketjuna. Hänellä ei yleensä ole harmaintakaan aavistusta siitä, mitä hänet on tällä vähäisellä paikallaan kutsuttu tekemään kansansa ja ihmiskunnan hyväksi. Harvoin hän oivaltaa sen, että perhe-elämän puhtautta tai rappiota seuraa myös kansakunnan säilyminen tai tuho. Harvoin hän oivaltaa, että ne tunteet ja käsitykset, jotka perhe tekee hallitseviksi, määräävät totuuden ja oikeuden edistymisen maan päällä. Kaikesta tästä seuraa luonnollisesti, että häneltä puuttuu myös kyky osallistua tähän yleiseen edistymiseen valtiollisessa elämässä, tieteessä ja taiteessa. Hänen lämmin tunteensa ei tule miehen avuksi tämän pyrkimyksissä – mikä on luonnollinen seuraus jo esitetystä.

Kukaan ei halunne kysyä esim. sitä, eivätkö naiset sitten ole isänmaallisia? – se ominaisuus kun on yleensäkin liian harvinainen. Mutta ehkä kysytään hiukan ylpeästi: eikö naisella ole intoa puolustaa totuutta ja oikeutta? Jos totuudella tarkoitetaan tosia kertomuksia, niin vastaus saa koomisen vivahteen. Jos totuudella taas tarkoitetaan tietämistä, oivallusta niin aineellisissa kuin henkisissäkin asioissa, niin voitaneen loukkaamatta sanoa, että tällaista harrastusta naisilla ei yleensä ole. Emme halua kieltää sitä, että naisen sydämessä asuu voimakas tahto puolustaa oikeaa. Mutta yhtä selvää ei ole, ulottuuko se myös henkilökohtaisten seikkojen ulkopuolelle, haluksi edistää oikean voittoa myös yhteiskunnassa ja valtiossa. Tieteeseen ja taiteeseen liittyvät erityiskysymykset voimme tässä sivuuttaa. Jos lyyrisellä runoudella tai romaanikirjallisuudella onkin ystävättäriä lukutaitoisissa yhteiskuntapiireissä, niin tämä ei vielä todista, että nämä naiset rakastavat tieteitä ja taiteita. Harvat heistä tinkisivät vaateostoistaan saadakseen Schillerin teoksia tai lahjoittaisivat kiitolliselle maailmalle joulukalaksi Newtonin kootut teokset. Naiselle on luonteenomaista rakastaa sitä, mikä ruokkii hänen tunteitaan. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin taiteen harrastaminen, mikä vaatii aina myös opintoja ja kehittynyttä arvostelukykyä.

Sinä, jalotunteinen nainen pidät tätä epäoikeudenmukaisena. Kun tutkailet sielusi syvyyksiä, löydät sieltä lämpimän tunteen kaiken toden, kauniin ja hyvän puolesta. Mutta se tunne on vain siemen, jonka pitää kehittyä. Se antaa sinulle kauniita tyydytyksen hetkiä, mutta se ei suuntaa katsettasi oman elämänpiirisi ulkopuolelle, niin ettei elämä enää tuntuisi ahtaalta ja painostavalta. Se ei anna sinulle lepoa elämän pikku huolista ihmiskunnan asioihin osallistumisen kautta.

Tästä ei sitä paitsi seuraa, että miehellä olisi sitä, mitä naiselta puuttuu. Myös miehillä kyky rakastaa ja edistää ihmiskunnan suurimpia asioita on jokseenkin harvinainen. Myös mies pystyy vain harvoin kohoamaan päivittäisten pikkuhuoliensa yläpuolelle. Kaikki epäoikeudenmukaisuus rankaisee itse itsensä. Valtio tekee paljon miehen sivistämiseksi. Mutta se kaikki on jokseenkin hedelmätöntä, sillä naisen hyväksi tehdään vain vähän tai ei mitään. Valtion kustantama sivistys ei nimittäin kykene jalostamaan ajattelua ilman perhekasvatuksen myötävaikutusta. Eikä kukaan epäile sitä, että perhekasvatus on ensi sijassa naisten vastuulla. Miehen ylevä toiminta edellyttää siten myös naiselta kykyä tehdä jotain korkeiden päämäärien hyväksi. Naisen on osattava arvostaa miehen pyrkimyksiä ja löytää lohtua tietoisuudesta, että on ollut mukana työssä noiden päämäärien hyväksi.

Johtaako rakkaan isänmaamme nykyinen naiskasvatus tähän tai voitaisiinko ajatella ja toteuttaa jotain parempaa – näihin kysymyksiin koetamme vastata seuraavassa artikkelissa.

II Mitä naisen tulee oppia? [nro 5, 1.2.1844]

On epäilemättä monia, jotka maailman parhaalla omallatunnolla sanovat: ”Mitäpä tytön nyt tarvitsisi tietää!” Heidän mielestään naiselle riittävät ne tiedot, jotka tekevät hänestä hyvän emännän ja lastenhoitajan. Tällaiset henkilöt ovat hyödyn kilttejä ja orjallisia palvelijoita, joita kaikessa tietämisessä kiinnostaa se, mitä hyötyä siitä on. Harvemmin he ovat kuulleet sellaisesta tiedosta, joka vakaumuksena ja tyydytyksenä on sinänsä arvokasta, ja koskaan he eivät ole ottaneet tällaisen tiedon olemassaoloa vakavasti.

Ja on toki myönnettävä, ettei mikään tieto saa jäädä vain vakaumukseksi vaan sen tulee osoittautua käyttökelpoiseksi ihmisen toiminnassa. Mutta kaikista ihmisen velvollisuuksista lastenhoitoa voidaan kai vähiten rajata jollekin tietylle alueelle, jonka mukaan sitten määriteltäisiin siinä tarvittavien tietojen määrä. Kukaan ei pysty sanomaan, mihin lasta pitäisi kasvattaa, ellei ihmiseksi. Ja silloin hänet pitää kasvattaa totuuteen, kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Jos siis halutaankin sitoa naisen tarvitsemat tiedot hänen tehtäväänsä perheenäitinä, niin on helppo huomata, ettei silloinkaan voida rajoittua vain tähän tai tuohon hyödylliseen tietoon.

Olemme tähän asti puhuneet naiskasvatuksesta yleensä, erottamatta lainkaan kasvatusta ja opetusta. Kysymys on kuitenkin ensisijassa opetuksesta, ymmärryksen kehittämisestä. Kasvatus tarkoittaa lähinnä tahdon, sydämen sivistämistä. Mutta itsestään selvää on, että kasvatus on samalla opettavaa ja että kaiken opetuksen tulee pyrkiä myös tahdon jalostamiseen niin ettei näitä kahta todellisuudessa voi täysin erottaa. Kasvatus tässä merkityksessä on kuitenkin ensi sijassa perheen asia ja opetusta annetaan lähinnä koulussa.

Olemme siis havainneet, ettei naisen saamalle opetukselle, sille mitä hänen tulee tietää ja oppia, voida asettaa jotain täsmällistä rajaa sen enempää kuin miehenkään kohdalla. Ainoa raja on mahdollisuus päästä tietoon käsiksi ja tämä taas riippuu erilaisista elämänolosuhteista, syntyperästä, säädystä, varallisuudesta jne. Ei siis ole ainoatakaan syytä, miksei naisen opetus ylipäänsä voisi olla pohjimmiltaan samanlaista kuin miehenkin.

Näemme myös, että niissä maissa, joissa kansanopetus on pitemmällä ja siitä huolehditaan kansakouluissa, ei poikien ja tyttöjen opetuksessa ole mitään eroa. Mutta korkeamman tiedon suhteen on opetuksen laajuus määriteltävä eri tavoin, kahdestakin syystä. Ensinnäkin naisen varhaisempi kehitys vaatii lyhyempää oppiaikaa ja toiseksi hän ei tarvitse sitä tietämistä, jota miehen pitää hankkia tulevassa ammatissaan ja sitä varten. Jälkimmäisessä tapauksessa on toki kysymys myös siitä tiedosta, joka koskee naisen tulevaa tehtävää. Mutta tämä tieto on senlaatuista, että hän voi sen suurelta osaltaan hankkia itse, sekä kirjoista että kokemuksen koulussa. Molempien sukupuolten kasvatus voi siis käydä yksiin vain humanistiseksi tai yleissivistykseksi kutsuttavalla alueella.

Ja voitteko, oi kauniit lukijattareni – toivon nimittäin, että otsikko on houkutellut teitä silmäilemään tätä kirjoitusta – ajatella, mitä siihen kuuluu? – Latinaa, kreikkaa, mytologiaa, arkeologiaa, geometriaa, aritmetiikkaa, algebraa, trigonometriaa, planimetriaa, stereometriaa, yleistä historiaa, oppihistoriaa ja luonnonhistoriaa, fysiikkaa ja kemiaa, astronomiaa, psykologiaa, estetiikkaa, logiikkaa, oikeusoppia, kirkkohistoriaa ja dogmatiikkaa jne. – sekä lisäksi uusia kieliä ja kirjallisuutta. Hirvittävä määrä asioita! Ja narri se, joka aikoo ahtaa kaiken tämän roskan teidän kauniskiharaisiin ja haaveiden täyttämiin päihinne.

Niin, se olisi narri – mutta Saimasta ei sellaista tule. Oppineethan ne ovat väittäneet, että kaiken tämän ja eritoten vanhojen kielten tulisi muodostaa humanistisen sivistyksen välttämätön perusta. Sitä vastoin monet muut ovat alkaneet viime aikoina väittää, että tuo sivistys voidaan saavuttaa osin muutakin kautta.

Ilman antiikin kielten taitoa menettää tietysti jotain, muttei kaikkea. Antiikin kuolemattomat teokset on käännetty nykykielille huolellisemmin kuin mitkään toisista nykykielistä tehtävät käännökset. Uusia kieliä voidaan myös opettaa niin, että tämä opiskelu korvaa sen ajatuksen kehittymisen, jota usein on pidetty mahdollisena vain antiikin kielten oppimisen kautta. Tämän on mahdollistanut ennen muuta se kehitys, jota viime aikojen vertaileva kielentutkimus on saanut aikaan germaanisten kielten kieliopissa. – Mutta opiskelun pitää silloin varmaankin olla jotain muuta kuin ranskalaisten sanontojen harjoittelua.

Entäs matematiikka sitten? Mikä estää nuorta tyttöä oppimasta ymmärtämään, mitä merkitsevät ympyrä ja kolmio, tai oppia ihmettelemään geometrisen väittämän niin taidokasta ja kuitenkin niin yksinkertaista todistelua? Eikö myös häntä huvittaisi tietää, kuinka mitataan tornin korkeus tai viljahinkalon tilavuus? Eikö hän ilomielin tutustuisi siskoksiinsa, ystävällisesti nyökytteleviin viattomiin kukkasiin? Eikö hän haluaisi oppia myös omaan tehtäväänsä nähdessään, kuinka leivonen huolehtii pesästään ja poikasistaan? Eikö hän olisi kiitollinen, jos hänen saamansa tieto karkottaisi pelon hänen sydämestään ukkosen jylistessä ja hän tuntisi olevansa turvassa salamoilta ukkosenjohdattimen alla? Eikö hän mielellään uhraisi muutaman tunnin oppiakseen tuntemaan muutamia tähtikuvioita, Kalevan miekan ja Otavan kultaisen aisan oivaltaakseen syyn vuodenaikojen ja vuorokausien vaihtumiseen? – Ja niin, hyvät naiset, olette kai varmoja siitä, että teidän on välttämättä opittava luonnonhistoriaa, fysiikkaa ja astronomiaa!

Myös jonkinlainen tieto tunteen ja havainnon, muistin ja mielikuvituksen sekä ymmärryksen ja järjen eroista, erilaisten luonteenlaatujen tai eri ikään ja sukupuoleen liittyvien mielenlaatujen eroista lienee naiselle yhtä sivistävää kuin miehelle. Joka tapauksessa sivistyneen ihmisen on tiedettävä, mitä ovat velvollisuus ja hyve, ja naisella on oltava jokin käsitys perheen olemuksesta sekä sen suhteesta valtioon ja maailmanhistoriaan. Tai millä perusteilla voitaisiin nämä asiat, siis psykologia ja oikeusoppi jättää naisen tietämisen piirin ulkopuolelle?

Maantiede ja yleinen historia kuulunevat nytkin sivistyneeseen naiskasvatukseen. Mutta mitä tietoa se historiasta yleensä antaa? Mitä muuta se on kuin hallitsijaluettelojen ja vuosilukujen pänttäystä? Herättääkö se rakkautta tähän tieteeseen, pitemmälle ehtineen iän tottumusta haudata omien pikkuhuolten vatvominen kansakuntien kohtaloiden ja ihmiskunnan suurenmoisen kehityskulun tarkasteluun?

Miksi naisen tietojen pitäisi tässäkään asiassa jäädä siihen, mitä miehen kohdalla pidetään ensimmäisinä alkeina?

Kun tulemme teologiaan, meille sanotaan: tieto eri seurakuntien uskonnollisten vakaumusten moninaisuudesta ja teologien mielipiteiden muuttuvuudesta johtaa helposti epäilyyn, ja naisen sielu on liian herkkä kestääkseen epäilyn vaikeaa taistelua. Katkismus, lyhyt uskonnonhistoria joka esittää muutokset tienä sen kirkon teeseihin, jonka oppeihin hänet on kasvatettu ja Raamattu – siinä on naiselle riittävästi teologiaa. – Me myönnämme tämän samalla kuin lisäämme: naiselle uskonto ja jumalanpalvelus ovat tunteen asioita ja hänen herkkä mielensä sanoo hänelle ilman tutkimustakin, että sovitusta kaipaavalla ihmismielellä on monta tietä kulkea Jumalan luokse eikä kukaan voi panna rajaa Hänen laupeudelleen ja rakkaudelleen.

Ja jollei voidakaan naisen ihmisarvoa kieltämättä kiistää, että kaikki tämä voisi olla myös naisen tietämisen kohteena, niin ehkä joku vieläkin kysyy asiaa ajattelematta: missä sitten on naisen ja miehen tietojen välinen raja. – Olemme sen jo edellä osoittaneet.

Miehelle kuuluvat tieteelliset opinnot ja ammattiaan varten lisäksi juridiset, lääketieteelliset, teologiset, sotatieteelliset, tekniset tai maatalousopinnot.

Mutta toistamme sen, että kaikki se, mitä voidaan katsoa inhimilliseen yleissivistykseen kuuluvaksi, voi olla ja sen pitää olla molemmille sukupuolille yhteistä.

Kukaan nuori nainen ei hämmästelisi tässä esitettyjä vaatimuksia naisen sivistämisestä, jos hän tietäisi kuinka vähäinen on myös miesten tavallinen tietomäärä. Mutta vähäinenkin tieto on toki jotain, jos se vain on tuonut halun oppia lisää. Yliopistollinen opetus, jonka pitäisi synnyttää tätä halua, on valitettavasti usein sellaista, että miehiltäkin tuo halu enimmäkseen puuttuu. Kukaan, joka on nähnyt, miten nuori tyttö paljon poikaa nopeammin omaksuu tieteiden alkeita, ei myöskään epäile, etteikö tyttö kahdeksaantoista ikävuoteen mennessä voisi ehtiä näissä aineissa yhtä pitkälle kuin samanikäinen nuorukainenkin. Mutta jotta tämä tieto kantaisi myös hedelmää, täytyy sitä todellakin antaa toisella tavalla kuin Suomessa ja monin paikoin muuallakin naiskasvatuksessa nykyään tehdään. Ja siitä seuraavassa.

III Tyttökouluista [nro 9, 29.2.1844]

Moni lukijoistamme ei liene koskaan kuullutkaan sanaa tyttökoulu. Tyttöjen kasvatusta vartenhan on vain sisäoppilaitoksia ja kotiopettajia.

Ja koko maailma tietää, ettei siihen tarkoitukseen muuta tarvitakaan. Mitäpä tytön pitäisi muuta oppia kuin ranskalaisia lauseparsia, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, niin että hän ainakin kaksi vuotta sisäoppilaitoksesta lähtönsä jälkeen osaa sanoa Il fait beau temps aujourd’hui [kaunis ilma tänään], jos vain onni sinä aikana suo hänelle tilaisuuden näyttää tätä kykyään. Onko hän näiden opintojensa aikana oppinut myös kielioppia? Tottahan toki. Hän osaa sujuvasti verbien taivutuskaavat. Mikä on verbe neutre [neutrisukuinen sana]? Tai mitä le mode conditionel [konditionaalimuoto] oikeastaan merkitsee? – sitä hän ajatteli hiukkasen istuskellessaan eräänä kauniina kevätpäivänä ikkunalla ompelukehyksensä ääressä. Mutta samassa kulki ohi eräs Claes-veitikka eikä sitä asiaa sen jälkeen ole tullut mietityksi. Kai hän ymmärtää hyvin ranskalaisia kirjailijoita? – Kyllä, täydellisesti. – Telemaqueta tai Numaa ja useita katkelmia Lamartinen ”Voyage en Orientista”. Kotonaan hänellä ei olekaan muita ranskalaisia kirjoja kuin koulukirjansa. Sanoin hänelle tässä yhtenä päivänä, että Ranskassa on Fenelonin, Florianin ja Lamartinen lisäksi vielä kolme muutakin kirjailijaa ja lähes ivallinen hymy kertoi hänen epäilevän asiaa.

Saksa on ikävä kieli! – sitä vakuuttavat lähes kaikki sisäoppilaitoksissa opiskelevat naiset. Saksan kielen puhuminen ei myöskään ole mikään taito. Maria Stuartin lukeminen sanakirja kädessä on yleisesti enintä, mitä kieleen ja Schilleriin tutustumiseksi tehdään. Jos Goethekin on kirjoittanut jotakin, niin se on hänen oma vikansa.

Mutta mitä hyötyä on tämän kokeemme jatkamisesta? Mikään muukaan lukeminen ei kuulu taitoihin. Maantiedosta ja historiasta opitaan helposti se, että venetsialaiset olivat kauppamiehiä niin kuin englantilaisetkin ja heillä oli vain porvarillisia klubeja. Roomassa oli senaatti niin kuin Helsingissäkin, silkki ja pumpuli tulevat Hampurista tai Lyypekistä.

Ranskan kielen lisäksi taitoihin kuuluu kolme Herzin tunnettua sonaattia, jotka soitetaan niin varmasti, ettei nuotteihin lyijykynällä merkityssä sormituksessa satu ainuttakaan virhettä, sekä samoin tunnettu kukkien maalaaminen. Molempia taitoja käytetään niin kauan kuin tarvitaan eli kolmena jouluna häiden jälkeen. Tanssi kuuluu luonnollisesti taitojen joukkoon. Ja niin on saatu kasvatus.

Siinä on suurin piirtein hyvin koulutetun suomalaisen tytön oppimisen sisältö ja muoto. Jos joku lukee lisäksi Runebergin runoja tai jonkun ranskalaisen romaanin niin se on pikemmin poikkeus kuin sääntö. Runous kuuluukin lähinnä niille, jotka eivät ole päässeet osallisiksi niin kutsutusta modernista kasvatuksesta.

Jos haluaisimme yksityiskohtaisesti kertoa, millä esitetty opetusmenetelmä pitäisi korvata, niin se vaatisi tämän menetelmän puutteiden yhtä väsyttävän kuin tarpeettomankin kritiikin. Eräässä aiemmassa artikkelissa koetimme esittää, mitä naisen tulee oppia. Jos taas kysytään, miten hänen tulee oppia niin tähän vastaamme helpoimmin jos sanomme: hänen tulee oppia julkisessa koulussa.

Edellytämme nimittäin silloin, että tyttökouluissa tulee noudattaa samaa opetusmenetelmää kuin miespuolisellekin nuorisolle tarkoitetuissa julkisissa kouluissa. Ja kuten näissä, lukemista opettavat miesopettajat, eivät naiset.

Perustelemme vaatimustamme ensinnäkin sillä, että valtion on huolehdittava kaikesta opetuksesta. Tähän voidaan väittää, että valtion on huolehdittava vain kelvollisten palvelijoiden saamisesta eri toimialoilleen, lainkäyttöön, lainsäädäntöön ja hallintoon. Mutta tämä väite on väärä, koska valtion olemassaolo, sen onni ja onnettomuus, riippuu ensisijassa kansakunnan suurista joukoista, ei näistä valtion suoranaisista palvelijoista. Jos yleinen kasvatus on hyvää, niin valtio saa myös hyviä palvelijoita. Mikään virkamieskoulutus taas ei tuota haluttua tulosta, jos ensiksi mainittu on laiminlyöty. Myös naisten kasvatuksen täytyy olla erittäin merkittävä asia, jollei kerran voida kiistää sitä, että perhe-elämän puhtaus tai rappio merkitsee samaa myös kansakunnalle ja valtiolle. Yhtä kiistatonta on se, että niin kutsutulla sivistyneistöllä on ratkaiseva vaikutus koko kansakunnan siveelliseen elämään. Ja jos kokemus opettaa, että sivistyksen siemeniä seuraa aina myös monien paheiden siemen, niin se opettaa myös, että jälkimmäisten kasvun voi tukahduttaa vain ensiksi mainittujen nopea ja täydellinen kehittäminen. Ei siis ole ainuttakaan syytä, joka vapauttaisi valtion huolehtimasta naisten kasvatuksesta siinä kuin miestenkin. Toisin sanoen valtion tule huolehtia yhtä lailla sivistyneistön naispuolisen kuin sen miespuolisenkin nuorison kasvattamisesta.

Ylipäänsä täytyykin olla valtiolle haitallista, jos kuka tahansa sitä haluava, tuleepa hän mistä tahansa, voi ryhtyä opettamaan sen nuorisoa ja ottaa sen kasvattamisen kontolleen. Vuoden 1724 koululaissa sanotaankin viisaasti: ”Siksi täytyy niin maalla kuin kaupungeissakin, erityisesti suuremmissa, olla ankarasti kiellettyä ottaa palvelukseen ulkomailta saapuvia yksityisopettajia, joita asianomainen konsistori ei ole tutkinut ja kelvolliseksi todennut niin uskonopin puhtauden kuin muidenkin tarpeellisten asioiden suhteen”. Sen lisäksi ”kansan, olkoot he mistä säädystä tahansa, jos he kuitenkin joillakin perusteilla ja jostain syystä sattuisivat haluamaan lapsilleen yksityisopettajia, niin heidän on siitä ilmoitettava piispalle ja konsistorille, jotka valitsevat toimeen oppineisuutensa ja elämänsä puolesta soveliaan henkilön, elleivät halukkaat itse tiedä, ehdota ja mainitse jotain henkilöä konsistorin koeteltavaksi”. Tämä kaikki siksi, ettei ”nuoriso ajan mittaan tuottaisi turmelusta ja häpeää itselleen tai muulle yleisölle”. Siihen aikaan myönnettiin, että nuorison kasvatus on ”yksi tärkeimmistä tukipilareista, joihin yleisen hyvän onni ja menestys nojaa”. Naisen sivistäminen laiminlyötiin silloin niin kuin nytkin, mutta siteerattu määräys ei ainakaan tee mitään poikkeusta tyttöjä opettavien henkilöiden suhteen.

Emme myöskään epäröi tunnustaa valtion oikeutta pakottaa vanhemmat antamaan lapsilleen tilaisuus saada opetusta. Mutta tämä voi tarkoittaa vain sellaista minimiä, jota parempiosaisissa maissa opetetaan kansakouluissa tai jota Suomessa vaaditaan todistajakelpoisuuteen. Vanhempien tulee saada kasvattaa lapsensa tähän tai tuohon yhteiskuntaluokkaan. Ei ole kuitenkaan ainuttakaan syytä, miksei kaiken opetuksen pitäisi olla julkista tai miksei yksityistä opetusta ainakin koululain hengessä alistettaisi tarkkaan valvontaan.

Yksityinen opetus nimittäin – ja tämä on toinen perusteemme – synnyttää jo sinänsä oppilaassa sen käsityksen, että opettaja on olemassa häntä hyödyttääkseen ja että opetusta annetaan vain hänen vuokseen, hänen tulevia tarpeitaan ja tulevaa käyttöään ajatellen. Yksityisesti opetetussa nuorukaisessa näkee siksi harvoin aitoa tiedon ja sivistyksen rakkautta. Vielä harvinaisempaa se on nuorella tytöllä. Hän itse sen paremmin kuin isä, äiti tai opettajatarkaan ei lainkaan salaa sitä, että tärkeintä hänen opetuksessaan on kehittää sellaisia taitoja ja kykyjä, joilla hän sattumoisin voi loistaa tai ainakin esiintyä kunniakseen maailmassa. Merkillistä tässä on se, että näitä taitoja jotenkin arvostavia miehiä löytää perin haroin. Silti sekä äiti että tytär sellaiseen uskovat. Tai ehkä tähän pätee sama kuin ylellisiin vaatteisiinkin, niitä on oltava naisten keskinäisen turhamaisuuden vuoksi, vaikka he tietävät, että mieheen tehoaa vain hyvä maku ja säädyllisyys.

Julkisessa opetuksessa tilanne on aivan toinen. Siinä ei tehdä mitään yksityisen oppilaan vuoksi. Yhteiskunta tekee hänelle hyvän työn antamalla hänelle mahdollisuuden sivistykseen, joka jo näin saa oman arvonsa. Hänelle annettavaa tietoa ei ole valittu hänen yksityistä hyötyään silmälläpitäen, vaan sen tarkoitus on liittää hänet sivistyneiden ihmisten yleiseen piiriin. Hän ei opi joidenkin yksityisten tarkoitusperiensä vuoksi, vaan koska kaikki oppivat ja koska niin pitää olla. Hän omaksuu uskon sivistyksen arvoon ja välttämättömyyteen yhtä välittömästi ja tiedottomasti kuin hän oppii seuraamaan yleistä järjestystä ja tapaa, joiden pätevyydestä hänellä ei ole epäilystäkään. Ihmisen teot eivät nimittäin perustu niinkään selkeästi tietoisiin periaatteisiin kuin tapaan ja tottumukseen. Myönnämme, että tällainen yleiseen, muuttumattomaan järjestykseen tottuminen on miehelle suhteellisesti tärkeämpää kuin naiselle, jonka tapojen tulee muotoutua ensi sijassa kodin hellässä huomassa. Mutta myös nainen liittyy monin tavoin tähän ulkopuoliseen elämään ja siksi koulun järjestyksen tulee kyetä myös hänestä jossain määrin karsimaan mielivaltaisuutta, omapäisyyttä ja oikullisuutta.

Mutta tärkeintä on se, joka nykyisestä naiskasvatuksesta selvimmin puuttuu, rakkauden herättäminen tietoon ja sivistykseen. Julkisessa koulussa tätä rakkautta ei herätä vain opetusmenetelmä, vaan omaksuttavat tiedot itsessään. Ne ovat jotain aivan muuta kuin tyttöjen sisäoppilaitoksissa annettava tieto, silloinkin kun kysymys on samoista aineista. Esimerkiksi kieliä ei koulussa opeteta vain käytännön tarpeita ajatellen, vaan ensi sijassa sivistysvälineenä. Sellaisena ne vaikuttavat ensinnäkin antamalla tarkan käsityksen eri muotojen merkityksestä ja soveltamalla täsmällisiä, kokonaisuutena käsitettyjä sääntöjä. Toiseksi tulee sitten näihin sääntöihin perustuva ankara tulkinta, johon opetuksessa käytettävien kirjailijoiden teokset alistetaan. Kielenopetus pyrkii siis lyhyesti sanoen järjelliseen oivallukseen kielen rakenteesta ylipäänsä sekä kirjoitetun sanan ymmärtämiseen. Sillä tavoin oppilas saa käsityksen jokaisen kielen muotoihin sisältyvästä syvästä ajatuksesta, kun taas pelkkä käytännön kielitaidon tavoittelu ei anna hänelle muuta käsitystä kielestä kuin sen että harakka puhuu yhdellä tavalla, oma kansa toisella, ranskalaiset ja hieno maailma kolmannella tavalla.

Kaiken opetuksen on siis pyrittävä ensi sijassa ajattelun kehittymiseen. Asiatiedot voivat huoleti jäädä toiselle sijalle. Koulittu ymmärrys ja syvempi oivallus nimittäin merkitsevät myös suurempaa tiedonrakkautta ja korkeampaa käsitystä tietämisen arvosta. Ne taas auttavat oppilasta myös asiatiedoissa pitemmälle kuin pelkkä ulkoluku, joka ei voi luoda halua kartuttaa omaksuttuja tietoja omin päin.

On totta, että oppikouluissa ei juuri opi elävien kielten käyttötaitoa. Mutta sen lisäksi, että tämä asia voisi olla toisin, koituu siitä verraten vähän vahinkoa. Varsinainen kielitaito omaksutaankin näissä kouluissa vanhojen kielten opinnoissa. Tyttökouluista nämä luonnollisesti jäisivät pois. Saksan kieliopin tuleekin, ottaen huomioon sen viimeaikaisen kehityksen, ottaa latinan paikka. Emmekä kenties väitä liikoja, jos lisäämme, että saksalainen kirjallisuuskin sopisi paljon paremmin sivistämään naista kuin ranskalainen.

Otimme kieliopinnot esimerkiksi, koska ne ovat todellakin niin nuorison sydämen kuin sen ymmärryksenkin tärkein sivistämisväline – jos kirjailijat valitaan huolella. Varmaa lienee, että esim. kypsässä iässä syntyvien miehekkäiden ajatusten ja päätösten siemen on pojan ihailussa Cornelius Nepoksen sankareita kohtaan. Kieliopinnot osoittavat myös parhaiten, miksi olemme vaatineet tyttökouluihin miespuolisia opettajia.

Kellään, joka on oppinut vain uusia kieliä, ei nimittäin ole tarpeellista näkemystä nuorison kieliopintojen ohjaamiseen. Häneltä puuttuu vertaileva kieliopillinen tieto, jonka kautta kieliopinnot voidaan tehdä ajatusta kehittäviksi. Kielimestari voi toki antaa oppilaalle käytännön kielitaidon, mutta vain kielentutkija voi opettaa häntä käsittämään ja herättää hänen haluaan itse opiskeluun. Ja kielentutkimus jäänee aina miesten asiaksi. Sitä paitsi nainen ei voi omasta kutsumuksestaan luopumatta tuntea samaa halua tietämiseen yleensä kuin mies, joka voi omistaa sille elämänsä kaiken vaivannäön. Nainen ei voi myöskään osallistua yhtä voimakkaasti isänmaansa kohtaloihin ja maailman tapahtumiin, eikä hän voi arvioida niitä yhtä laaja-alaisesti kuin mies, jonka tehtävä on palvella ja johtaa niitä, suunnata koko elämänsä ajan huomionsa ensi sijassa niihin. Ja sen, jonka pitää herättää toisissa mielenkiintoa kaikkeen tähän, tulee itse elää siinä mukana koko sielullaan.

Olemme useaan kertaan sanoneet, että juuri tätä kiinnostusta tietämistä ja yleisinhimillisiä asioita kohtaan nykyinen naiskasvatus ei anna lainkaan. Tietäminen sinänsä voi toki kääntää mielen myös pois ulkomaailmasta. Mutta silloin se ei ole oikeanlaista tietoa, vaan se on haudattu johonkin yksipuoliseen pyrkimykseen ja sidottu egoismin kahleisiin. Inhimillinen tieto on nimittäin ihmiskunnan vuosituhantisten pyrkimysten tulosta ja ollakseen todellista se täytyy ymmärtää tässä kehityksessään, yhteydessä kaikkeen puhtaasti inhimilliseen, jota on ollut ja on olemassa.

Voi tietysti olla sellaista yksipuolista tiedollista harrastusta, joka ei piittaa ihmiskunnan yleisistä asioista. Näitä asioita sen sijaan ei voi todella harrastaa ilman kiinnostusta tietämiseen. Tähän perustuu myös naisen kyky käsittää ja rakastaa lähintä tehtäväänsä. Perheen päämäärää ei voi käsittää valtion ja ihmiskunnan päämäärästä riippumatta ja kysymykseen siitä, mitä ihmisyys on, vastaa inhimillinen tieto.

IV Tyttökouluista Suomessa [nro 10, 7.3.1844]

Julkisten tyttökoulujen tarpeesta todistaa jo tällaisten koulujen perustaminen kolmeen maamme suureen kaupunkiin, nimittäin Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin. Uuden koulujärjestyksen mukaan niiden tulee ”opettaa sivistyneiden vanhempien tyttärille hyvin hoidettuun naiskasvatukseen kuuluvia tietoja ja käden taitoja”. Niiden lisäksi on jo vanhemmilta ajoilta peräisin kaksi ”pienempää tyttökoulua”, Viipurissa ja Haminassa.

Mutta itsestään selvää on, että samaa sivistystä, jota näissä kaupungeissa tarvitaan, tarvitaan koko maassa. Ei pidä myöskään luulla, ettei muissa maissa ole julkisia oppilaitoksia tytöille. Englannissa, Ranskassa ja etenkin Saksassa, jossa kaikenlaisia opetuslaitoksia on perustettu paljon ja huolella, on enemmän tai vähemmän avokätisesti huolehdittu tästä julkisen opetuksen erittäin tärkeästä osasta. Ruotsista sen sijaan puuttuvat sivistyneiden vanhempien tyttärille tarkoitetut koulut meidän tietääksemme kokonaan. Isänmaatamme voikin onnitella siitä, että tässä suhteessa olemme edellä maata, jonka kanssa meillä niin kauan on ollut yhteiset instituutiot.

Useissa Saksan protestanttisissa valtioissa tyttökoulut ovat yhteisiä kaikkiin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin kuuluville oppilaille. Tällöin ei ole kuitenkaan unohdettu tarkkaa huolenpitoa nuoren tytön seurustelukumppaneista ja koulut onkin jaettu kahteen osastoon. Jaossa on otettu huomioon myös erilaisten elämänolosuhteiden opetukseen vaatimat erot. Näiden koulujen ylemmällä osastolla opetetaan kaikkia niitä aineita, jotka edellä katsottiin naissivistykseen kuuluviksi. Edes niissä valtioissa, jotka rajoittuvat Ranskaan, ei ranskan kielen puhumiselle panna merkitystä. Se jää siten koulukurssin suorittaneiden tyttöjen myöhemmäksi huoleksi. Ylipäänsä koulussa paneudutaan ensi sijassa tiedonjakamiseen, niin kutsuttujen taitojen opettaminen jätetään vanhemmille. Siellä ollaan näköjään varmoja siitä, että maa voi ennemmin olla vailla taidokkaita kuin vailla jalosti ajattelevia ja tuntevia naisia.

Tämä käsitys näyttää päässeen vallalle myös Suomessa mainittuja korkeampia tyttökouluja perustettaessa. Niille määrätyt oppiaineet ovat uskonoppi, maailmanhistoria, maantiede, aritmetiikka sekä venäjän, saksan ja ranskan kielet. Jo se, että koulujärjestys asettaa saksan kielen toiselle sijalle, antaa olettaa, ettei kielenopetus jää vain ranskalaisten lauseparsien opettamiseen. Meidän mielestämme naiskasvatukseen pitäisi kuulua myös geometriaa, luonnonhistoriaa ja luonnonoppia sekä sen verran tietoa ihmishengestä kuin vähäinen annos logiikkaa, psykologiaa ja moraalia kykenee tarjoamaan – mutta tämä jääköön tässä yksityiseksi mielipiteeksemme.

Tärkeämpää on sitä vastoin se, että rikkaampien ja köyhempien yhteiskuntaluokkien lapset käyvät samaa koulua. Kokemus tosin opettaa, että samasta yhteiskuntaluokasta tulevat oppilaat koulussa seurustelevat helpoimmin keskenään. Mutta myös eri yhteiskuntaluokkien lapsilla on paljon kosketuksia toisiinsa ja koulun järjestys voi myös synnyttää niitä. On jotain kaunista ja merkittävää siinä, että kaikki koulun oppilaat aamuin illoin kokoontuvat yhteiseen rukoukseen. Samoin vanhan koululain määräämä (uudessa koulujärjestyksessä tätä määräystä ei ole), koulun johtajan jokaisen viikon lopussa kaikkien oppilaiden läsnäollessa suorittama oppilaiden rikkomusten tutkiminen herättää nuorisossa tervettä käsitystä kaikkien yhdenvertaisuudesta lain edessä. Tällainen olisi tarpeen myös tyttökouluissa. Erityisesti siitä hyötyisivät vähempiosaisten lapset. Sivistyneiden vanhempien tyttäret tarjoaisivat käyttäytymisellään ja ajattelutavallaan esimerkin hyvistä tavoista ja naiselle sopivasta ulkoisesta käytöksestä. Ja sen suuresta merkityksestä etenkin naisen koko elämässä ei voi olla eri mieltä. Lisäksi tulisi se etu, että varakkaampien avustusten turvin palkattavat opettajat ja opettajattaret hyödyttäisivät taidoillaan myös köyhien lapsia.

Tätä vastustettaessa vedotaan ehkä jo mainittuun vaaraan, että sivistyneiden vanhempien lapset köyhien ja sivistymättömien lasten kanssa seurustellessaan voisivat menettää säädyllisyytensä ja tapansa. Mutta tätä vaaraa vähentäisi jo oppilaiden jakaminen kahteen eri kurssiin, mikä estäisi myös eri osastojen oppilaiden lähemmän kanssakäymisen. Toiseksi naisen vaistomainen halu miellyttää on mahtava liittolainen paremmalle esimerkille, joka huolellisten opettajien ja opettajattarien johdolla luultavasti perisi aina voiton. Kolmanneksi sellainen moraalinen kasvatus, joka ei kestä minkäänlaista kiusausta, on joka tapauksessa epäluotettavaa. Emme tietenkään pidä tarkoituksenmukaisena suoranaisesti johdattaa lasta tällaisiin kiusauksiin, mutta ihmisen siveellisyyden kehittymiselle on välttämätöntä jokaisena ikäkautena oppia valitsemaan ja hylkäämään. Ja neljänneksi, sivistyneemmän velvollisuus on suhteessa sivistymättömään panna oma sivistyksensä alttiiksi jälkimmäisen sivistyksen kohottamiseksi.

Uusi koululaki on perustellusti määrännyt jokaisen oppilaan suoritettavaksi vuotuisen koulumaksun. Tyttökouluissa se on nostettu aina 15 hopearuplaan. Tarkoituksena on epäilemättä koulun talouden parantamisen ohella panna jokin raja koulua käyvien määrälle ja sivistystasolle.

Tämä summa on nyt ainoastaan määrätty maksettavaksi koulun kassaan. Mutta jos se säädettäisiin hiukan korkeammaksi, se riittäisi helposti myös opettajien palkkaamiseen. Koulujen menoarvio on Turun ja Helsingin tyttökoulujen osalta 1 040 hopearuplaa, jolla summalla palkataan yksi mies- ja kaksi naisopettajaa sekä maksetaan ylimääräisten kieltenopettajien palkkiot. Jos olettaisimme, että koululle määrättäisiin vain puolet tuosta summasta, jolloin siinä olisi vain yksi mies- ja yksi naisopettaja, niin he kykenisivät ohjaamaan ja opettamaan jo 40 oppilasta kahdella luokalla. Jos nämä 40 joutuisivat maksamaan vain puolentoista hopearuplaa, varsin pienen summan joka vastaa nykyisten yläalkeiskoulujen maksuja, niin näillä rahoilla maksettaisiin puut, valaistus ja siivous.

Tästä seuraisi ilman muuta, että mainitut oppilaat eivät olisi niin kutsutun sivistyneistön tyttäriä. Mutta jos myös näille annettaisiin mahdollisuus päästä kouluun vaikkapa 30 hopearuplan vuosimaksusta, niin Suomessa tuskin olisi kaupunkia, josta ei kymmentä tällaista oppilasta ilmoittautuisi. Jos vielä saisimme viisi samanlaista oppilasta ympäröivältä maaseudulta, niin heistä tulisi uusi luokka ja 450 hopearuplaa ylimääräisten opettajien palkkaukseen. Jos edellä mainittu 520 ruplaa jaettaisiin tasan opettajien kesken, niin nyt saadusta summasta molemmat saisivat lisäpalkkaa 125 ruplaa, siis yhteensä 385 ruplaa. Jäljelle jäävät 200 ruplaa olisi ehkä paras käyttää ylimääräisen naisopettajan palkkaukseen. Alimmalla luokalla kysymykseen tulevat aineet, uskonto, maantieto, laskento ja kaunokirjoitus ovat nimittäin laulun ja käsitöiden tavoin sellaisia, että niitä on nainen paras opettamaan, varsinkin kun tällä luokalla opetettaisiin vain näiden aineiden ensimmäisiä alkeita. Miesopettaja ja vakituinen naisopettaja voisivat silloin huolehtia kahdesta ylemmästä luokasta, joilla käsityö- ja laulutunnit myös voisivat olla yhteisiä. Tästä seuraisi edelleen, että ylin luokka, siis sivistyneiden vanhempien tyttärille tarkoitettu luokka jakautuisi useampiin osastoihin tai ryhmiin sen mukaan, kuinka monivuotiseksi koulukurssi suunniteltaisiin. Jos jokaiselta kouluun tulevalta oppilaalta jo vaadittaisiin ensimmäisen luokan kurssia vastaavat tiedot, olisi nelivuotinen kurssi ehkä riittävä. Ja yksi opettaja kykenee huolehtimaan kunnolla 15 oppilaasta, vaikka heidät joissakin aineissa jaettaisiinkin neljään eri kurssiin. Vanhimmat oppilaat voitaisiin näet vaikeuksitta koota useimmissa aineissa samaan kurssiin. Ja kun käsityötunnit olisivat ylemmillä luokilla yhteiset, jäisi naisopettajalle aikaa auttaa miesopettajaa varsinkin toisella luokalla.

Tämän ehdotuksen yksityiskohtaisempi kehittely vain väsyttäisi lukijaa. Huomautamme vain siitä, että enemmän maksavien oppilaiden määrä on arvioitu mahdollisimman pieneksi. Koska kysymys on neljän vuoden ajasta, se merkitsee vain 3–4 uutta oppilasta vuodessa. – Suurempi oppilasmäärä mahdollistaisi vielä yhden ylimääräisen opettajan palkkaamisen minkä lisäksi ensimmäiselle ja toiselle luokalle voitaisiin ottaa enemmän köyhien vanhempien lapsia. Näin alhaisesta arviosta huolimatta opettajien palkat olisivat ainakin neljänneksen suuremmat kuin mitä menoarvio nykyään määrää. Lisäämme vielä, että soiton ja piirustuksen opetus käy parhaiten koulun ulkopuolella. Sitä vastoin olisi varsin kohtuullista vaatia, että naisopettajat kykenisivät opettamaan laulua ja voimistelua.

Ainoa vaikeus, jonka voimme ehdotuksemme toteuttamisessa nähdä, ovat sen valtiolle aiheuttamat lisäkustannukset niiden uhrausten lisäksi, joita maan opetuslaitoksen hyväksi on viime aikoina tehty. Mutta jos oletamme, että näitä kouluja aluksi perustettaisiin vain niihin viiteen läänin pääkaupunkiin, joissa ei vielä tyttökoulua ole, niin tämä ei vaatisi kuin 2 600 hopearuplaa. Sillä rahalla kaksisataa maamme tyttäristä saisi opetusta, jota vaille he nyt jäävät, ja loput 75 saisivat opetuksensa tarkoituksenmukaisemmin ja valtion valvonnassa niin ettei heidän sivistyksensä olisi yhtä sattumanvaraista kuin nyt. Kohtuullista olisi sekin, että jokainen kaupunki, johon tällainen koulu perustettaisiin, erityisellä avustuksella palkkaisi vielä yhden apuopettajan ja siten soisi vielä sadalle oppilaalle tilaisuuden saada opetusta.

Lopetamme tämän artikkelin surullisina siitä, ettei meillä ole emmekä ole tätä tarkoitusta varten pystyneet hankkimaan tarkempaa tietoa ulkomaiden, etenkin Saksan tyttökouluista. Siksi ehdotuksemme kärsii varmasti niistä puutteista, joita kokemuksen puute aina aiheuttaa. Mutta uskallamme silti toivoa, että se peruspiirteiltään on ajattelemisen arvoinen, ei sen itsensä vaan käsiteltävän asian vuoksi. Toistamme nimittäin, että naissivistyksen laiminlyöminen on suurin menneiden aikojen barbariasta vielä jäljellä oleva vääryys naista kohtaan. Se on vääryys, joka kostautuu katkerasti valtiolle ja sen etujen valvojille – miehille.

Kuopio

Maalaisten tärkeimmät kauppatavarat täkäläisillä ”suurilla” markkinoilla ovat hamppu- ja pellavakudonnaiset, joita eteläisempien pitäjien asukkaat myyvät pohjoisempana asuville, sekä suolakala, jota ostaa kauempana suurista järvistä asuva rahvas. Molempien artikkelien hinnat ovat näillä markkinoilla olleet alhaiset. Hamppukangas on maksanut 15–23 kopeekkaa kyynärältä, muikut rupla kaksikymmentä kopeekkaa, kun ne yleensä maksavat kahdesta kolmeen ruplaa. Viimeksi mainitun tavaran kohdalla hinnan laskun syynä on syksyn hyvä saalis sekä rahapula. Myös vuotia on saatu ennenkuulumattoman halvalla, 4 ruplalla 50 kopeekalla, koska rehun puute pakottaa maamiehet vähentämään karjaansa. Voi sitä vastoin viedään, kuten tavallista, Pietariin jossa siitä maksetaan 7 ruplaa 50 kopeekkaa, kenties kahdeksankin ruplaa. Rukiin hinta on kahdeksantoista ruplaa, kauran neljätoista.

Markkinoiden muusta kaupasta merkittävintä on siirtomaatavara- ja rihkamakauppa. Pohjanlahden ja Suomenlahden kaupungeista sekä Venäjältä saapuu markkinoille yleensä 70–100 kauppiasta, jotka osin myyvät tavaroitaan seudun asukkaille ja rahvaalle, mutta enimmäkseen käyvät vaihtokauppaa. Näiden markkinoiden sanotaan päättyneen monille heistä huonosti, koska osa heidän tavaroistaan takavarikoitiin. Näin sanotaan käyneen muutamille aunuslaisille talonpojille ja yhdelle pohjalaiselle kauppiaalle.

Kreikkalainen hovitaiteilija Frickel on sitä vastoin tehnyt parhaansa viihdyttääkseen ryövättyjä. Hän on matkalla Pietarista Tukholmaan ja saapui tänne Oulusta niin että jo hänen tapansa matkustaa kertoo todellisesta taiteilijasta. Markkinavieraat ovat olleet kiitollisia hänen suurista ansioistaan, mutta mieleltään kosmopoliittisina silti toivoneet, että herra hovitaiteilija olisi pysynyt kotona ja viimeisen vallankumouksen aikaan Kreikan hovin nimissä temppuillut levottomille joukoille. Näin hän olisi kenties tehnyt tyhjäksi koko tempauksen.

Elämän huolia

A. On se piru, että tämä elämä osaa olla ikävää!

B. Niin se on! Olen usein ihmetellyt, miksi Aatami oikeastaan aloitti koko typeryyden sen jälkeen kun Paratiisin ilot olivat ohi.

A. Vielä ihmeellisempää on se, että joku seurasi hänen esimerkkiään. Eihän hän tiennyt, miten maailmassa käy ennen kuin kokeili. – Mutta nyt meillä on pelkkiä huolia siitä alkaen kun vaihdamme koltun johonkin miehekkäämpään vaatekappaleeseen.

B. Oikein kylmät väreet käyvät selkäpiissä, kun ajattelen Strelingiä ja Eukleideen ensimmäisen kirjan kuudetta väittämää.

A. Ja nyt – virka pitää hoitaa ja vaimo – hänen on saatava ketunnahkaturkki ja uusi kotipuku. Lapsi tarvitsee puuroa ja hevonen kauroja, pitää tarjota koko kaupungille ja pitää käydä vieraisilla. Kahvitilauksille ja sokeritilauksille ja pääsiäisrahoille ja viinalaskuille ei tule loppua. On lähetysseuroja ja unilukkareita, kabinettikirjastoja, tulitikkuja, Vallmanin kenkälankkia ja sanomalehtiä – kaikkea pitää olla ja kaikesta saa maksaa – ja rahat on joko lainattava tai sitten ansaittava. Ja kaiken tämän vuoksi täytyy tavallisen syntisen tallustella täällä jotain kuusikymmentä vuotta – kunnes vihdoin tulee eläkeikään, menettää sivutulot ja joutuu elämään lakkautuspalkalla. – Sitä on elämä!

B. Mutta naimisiinmeno se kuitenkin on kaikkein suurin tyhmyys.

A. Mutta mitä sitten tekisi? Koko maailmahan on naimisissa. Ja maailmahan on sitä paitsi täynnä naispuolisia enkeleitä – samoja jotka sitten marisevat tupakansavusta ja illallisvieraista, paukuttelevat ovia, riitelevät kaikkien kauniiden palvelustyttöjen kanssa ja vakuuttavat, että kaikki miehet ovat tyranneja, elleivät he anna heille joululahjaksi nuuskanruskeaa silkkileninkiä tai vastenmielisesti anna pakottaa itseään Herra Kreikan Hovitaiteilija Frickelin kolmanteen esitykseen – siihen, jossa hän esittää mestauksen ”tavalla, jota ei ole ennen nähty”.

B. Entäs lapsenitku sitten? Koko avioliiton onni riippuu todellakin kuulosta. Jos olisi köyhänpuoleinen mies ilman korvia, niin elämä voisi kenties ollakin siedettävää.

A. Ai ai, rakas veli! Entäs näkö sitten? – Kuinka monta vuotta sitten näit enkelisi? Kasvot ja nenärypyt ja peilipöytä – en edes ajatuksissani uskalla sanoa, missä iässä.

B. Oikeassa olet. Näkö ja kuulo, pitäisi olla molempia vailla. Ja kun asiaa oikein ajattelen, niin kaikki maailman huolethan ovat päämme sisällä – ja avioliitossa joskus sen ulkokuorellakin. Jospa olisikin päätön? Olisi ainoastaan virka?

A. Juu, virka pitää olla!

B. Ja mihin virkaan päätä nykyään oikeastaan tarvitsee – ellei englantilaisia tuomareita oteta lukuun.

A. Ja mitä he sillä tekevät?

B. Panevat peruukkinsa siihen.

Vanhanpojan epäonni

Tässä maailmassa elää monien kaltaistensa joukossa muuan iäkäs vanhapoika. Hän on tyytymätön hevoseensa, hän kiroaa joka aamu renkinsä ”tyhmimmäksi raakiksi jonka herramme on luonut” ja joka iltapäivä hän valittaa huonoa ruokahaluaan. On samantekevää, missä hän asuu, mutta varmaa on, ettei hän kymmeneen vuoteen ole yhtenäkään iltana mennyt maata kunnolla laitettuun sänkyyn ja että hän oli mukana Kuopion markkinajuhlissa.

Siellä taas on paljon nuoria neitoja, jotka Caesarin sanoja hivenen muuttamalla voisivat sanoa: ”Tulin, minut nähtiin, minä voitin.” Vanhapoikamme seisoi tanssisalissa kuin paikalleen naulittuna, iloisena siitä ylpeästä tietoisuudesta, että hänen tarvitsi vain valita. Yksi kaunokaisista oli jo kyllin onnekas tullakseen valituksi. Mutta hänen epäonnensa oli siinä, että hän, vaikkakin höyhenenkevyellä askeleellaan, astui miehen liikavarpaille, jotka valssissa tulivat liian lähelle. Turhaan pyysi tyttö sointuvimmalla äänellään anteeksi. Mies oli taipumaton. Tyttö oli tanssien hukannut onnensa ikuisiksi ajoiksi.

Kun onnetonta varvasta lakkasi kirvelemästä, miehemme teki uuden yrityksen. Se johti niin pitkälle, että hän puhutteli yhtä ihanaista. Tällä oli niin paljon kerrottavaa naistemme suorittamasta jalon keittotaidon kurssista sekä iloisista maistiaispäivällisistä, että mies onnistui viivyttämään häntä hyvinkin neljännestunnin. ”Nyt tai ei koskaan” hän ajatteli ihastuneena onnistuneesta valloituksestaan. Tavallisesti ne nimittäin olivat tätä luokkaa: ”Nöyrin palvelijanne” – niiaus – ”Miten neiti voi” ”Kiitos hyvin – miten herra itse voi?” ”Kiitos kysymästä” – ja sitten hän antoikin kalliin ajan valua hukkaan miettiessään, mitä vaivaansa valittaisi. Ja kiireiset kaunokaiset menivät aina ajan mukana.

Nyt asia oli kuitenkin selvä. Seuraavana päivänä hän meni vierailulle, ja vaikka hänen puheliaisuutensa oli samaa luokkaa kuin ennenkin, niin samoin oli kaunokaisenkin, ja edellisen illan tanssiaiset tarjosivat tyhjentymättömän keskustelunaiheen. Kaikki sujui siis parhain päin.

Ja tämä rohkaisi vanhaapoikaamme, ei enempään eikä vähempään kuin markkinalahjaan. Yhdessä markkinakojussa myytiin hienonhienoja saaleja 15 hopearuplalla. Kaupungin naiset olivat kahden päivän ajan puhuneet niistä ihastuksella, joka sai perheenpäiden korvat kuumenemaan. Sellainen lahja oli vasta jotain. Hinta tosin teki kipeää, mutta siitä ei auttanut välittää. ”Nyt tai ei koskaan”. Hän meni siis houkuttelevaan kojuun.

Se oli täynnä rouvia ja maalaiseukkoja ja kaikkialla tingittiin hinnoista. Pitkän odotuksen jälkeen hän sai saalinsa maksetuksi ja pakettiin. Väsyneenä ja harmissaan hän meni ulos rappusten virkaa tekeviä vinoja lautoja pitkin. Heti hänen jälkeensä tullut roteva maalaistyttö horjahti, tarttui hädissään hänen supiturkkinsa hihaan ja niin he molemmat kierivät ulos ympärillä olevien suureksi huviksi. Kylkiluut kipeinä hän pääsi vihdoin rekeen – mutta ilman pakettia ja saalia. Hän oli unohtanut ne puotiin. Renki sai määräyksen hakea sen ja heti hänen palattuaan isäntä lähetti hänet viemään sitä kaunokaiselle. Herra ajoi kotiin yksin, vieläkin kiukkua puhkuen.

Mutta se asettui vähitellen, kun hän kotona sai tohvelit helliin jalkoihinsa ja harvinaisimman meripihkapiippunsa hampaisiinsa. Siinä hän mietti tyytyväisenä, millaisen vaikutuksen saali mahtaisi tehdä.

Silloin astui sisään soma neito paketti käsivarrellaan. Jossakin toisessa tilanteessa tällainen näky ei olisi häntä säikäyttänyt. Mutta nyt häneen iski salamana kauhea aavistus, että kaunokainen palauttaa hänen lahjansa. Mutta kohtalo oli määrännyt toisin.

”Herra Z pyysi kysymään, onko hänelle sattunut erehdys. Tässä on saali, jonka herra osti.

”Että mitä? Kenen se toinen paketti sitten oli ja mitä se sisälsi?”.

”Herran jee, se oli minun. Siellä oli ruudullinen villasaali, kaunista karttuunia esiliinaan ja – ja”

”Ja mitä”, kysyi mies.

” Siellä oli – oli – kureliivit”, sanoi tyttö vitkastellen, vaikkakin innokkaana esittämään tuntomerkit, jotka kertoivat hänet oikeaksi omistajattareksi.

Miesparka seisoi kuin kivettynyt. Piippu putosi hänen kädestään ja sen kaunis taivutettu varsi meni poikki. Silloin hän ryntäsi pystyyn ja potkaisi sirpaleet nurkkaan jossa ne osuivat suureen punssipulloon joka sälähtäen antoi jalon juomansa valua lattialle. Hurjassa epätoivossaan hän katseli hetken kakluunissa loimottavaa valkeaa, haki paketin tytöltä ja heitti sen tuleen, saattoi tytön ovelle, otti avaimen sisään ja siitä asti hän on maannut sairaana reumaattisessa kuumeessa. Lukijatar, vuodata säälin kyynel hänen epäonnelleen.

Näpäyksiä

Borgå Tidning on saanut päähänsä kertoa kaikenlaista Saimasta. Mainitsemisenarvoista siitä on vain se, mikä koskee suomalaisten lukemishalukkuutta. Lehti kysyy: ”Puhuuko Saima totta sanoessaan, että Ruotsissa luetaan monin verroin enemmän kuin meillä?” – ja lisää pian sen jälkeen: ”Se on osin totta ja luonnollistakin.”

Luulemme jokaisen jokseenkin viisaan ihmisen ymmärtävän, että mikä tällaisessa asiassa on ”osittain” totta, on myös koko totuus. Ruotsissa joko luetaan paljon enemmän kuin meillä tai sitten ei. Onko se sitten viisi kertaa enemmän tai kaksi kertaa enemmän, on täysin yhdentekevää. Vain Borgå Tidning voi tällaisessa asiassa etsiä osatotuuksia. Lehti takertuu siihen vanhaan höpötykseen, että Ruotsin tieteellisestä kirjallisuudesta ainakin neljäsosa myytäisiin Suomeen ja vetoaa tässä asiassa tunnettuun ruotsalaiseen kustantajaan Zacharias Haeggströmiin. Me väitämme, että tämä asia ei juuri Haeggströmin julkaisemien kirjojen kohdalla pidä paikkaansa, ja väitteemme perustuu hänen omaan lausuntoonsa jonka oikeellisuuden tae on henkilökohtainen ystävyytemme. Emme puhu hänen kustantamistaan koulukirjoista, vaan tieteellisistä kirjoista. Voimme helposti antaa asiasta tarkempia tietoja, jotka melkoisesti pienentävät B. T:n neljäsosaa.

Borgå Tidningin arvailut siitä, miksi olemme tällaisia tietoja esittäneet, menevät niin pahasti metsään kuin vain voivat.

Samanlaista yleisön mielistelyä ovat myös Borgå Tidningin juhlalliset puheet ”papiston ja tieteen yksimielisyydestä Suomessa”.

Helsingfors Tidningarin ”perusväri”

Helsingfors Tidningar koetti jo ennen Maamiehen Ystävän ilmestymisen alkua lisätä sen menekkiä papiston ja rahvaan keskuudessa varoittamalla ”hienoisesta rationalismin tuulahduksesta”. Se kehotti lehteä muistamaan ”Suomen kansan syvästi uskonnollisen perusvärin, käsittelee lehti sitten mitä aihetta tahansa”. H. T. ei siis näytä tyytyvän Konsistorin hoitamaan kaikkien uskonnollisten kirjoitusten sensuuriin. Ei, se vaatii, että ”uskonnollisen perusvärin” tulee näkyä niin kirjoituksessa uudesta navetan rakennuksesta kuin missä tahansa muussakin ”tarinassa”.

Minnekähän H. T. itse sitten on tuhrinut tätä perusväriä? Ehkäpä artikkeliin ”Ihmisrakkauden evankeliumi”, jossa avoimesti väitetään, että uskontoa tarvitsevat lähinnä ”yhteiskunnan alemmat ja köyhemmät kerrokset”. Jos uskontoa ei ole, niin ainoastaan ”niissä” kaikki paheet kukoistavat ja ne istutetaan jo sylilapseen jne.

Tuoksahtaako tämä rationalismille vai ei? Pyydämme, että Helsingfors Tidningar panee seuraavalla kerralla käden sydämelle ennen kuin se ryhtyy syyttelemään kerettiläisyydestä. Muutoin on ajateltava, että ”syvä uskonnollinen perusväri” ajaa samaa asiaa kuin ”suomalaiset tarkoitusperät” – tilaavan yleisön hämäämistä.