Kuopio
Viime viikkoa on leimannut tässä kaupungissa tähän asti jokseenkin harvinainen juhla. Sen kulku antaa kosolti aihetta kiittää esivallan antamaa säädöstä, joka velvoittaa useat lukion ja koulun opettajat virkaanastujaisissaan pitämään julkisen puheen jostain aiheesta. Tämä oli nimittäin aiheena juhlaan, josta puhumme. Täkäläisten koulujen tarkastaja tri Frosterus asetti juhlallisesti virkaansa lukion lehtorin Berghin, Bygdenin ja Aschanin sekä lukion apulainen Hongelinin ja ranskanopettaja Blåfieldin. Näistä puhuivat samana päivänä runsaslukuisen yleisön edessä lehtorit Bergh ja Bygden sekä 23. päivänä lehtori Aschan ja lukionapulainen Hongelin.
Kaupungin asukkaat ottivat niin puhujien kuin yleisönkin iloksi vilkkaasti osaa tähän juhlamenoon. Emme epäile, etteivätkö kuulijajoukon saamat virikkeet tule vaikuttamaan innostavasti sivistyksen puolesta, herättämään tai lisäämään mielenkiintoa tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan. Olemme varmoja, että monet tällä maankolkalla kiinnostuksesta sen oppilaitoksia kohtaan haluavat mielikseen lukea puheiden pääsisällöstä. Samoin puheissa käsitellyt aiheet ansaitsevat yleistä huomiota, mitä myös puhujien tapa käsitellä aihettaan voi ainoastaan lisätä. Näin ollen haluamme kykyjemme ja lehtemme palstatilan rajoissa pyrkiä tässä suhteessa täyttämään lukijoidemme toiveet.
Jo Lehtori Berghin esiintyminen puhujana voi monilla Suomen paikkakunnilla herättää samaa kiinnostusta kuin täälläkin, kun ottaa huomioon hänen asemansa maamme pietistien keskuudessa. Mutta hänen tähän tilaisuuteen valitsemansa aihe oli aivan yhtä lailla omiaan virittämään yleisen odotuksen korkealle. Itse hän antoi esitykselleen lähinnä askeettisen otsikon ”kirkon suhde maailmaan”. Mutta koska hän käsitteli aihettaan pragmaattis-historiallisesti, voidaan hänen esitystään aiheellisesti kuvata yleiskatsaukseksi kristillisen kulttuurin kehityskulusta ja nykyisestä tilasta.
Olemme tässä lehdessä kerran aiemmin maininneet herra Berghin puheista. Silloin suhtauduimme torjuvasti myös itse esitystapaan. Nyt sitä vastoin tunnustamme, että kirjoitamme yhä sen mahtavan vaikutelman vallassa, jonka hänen nyt käsiteltävä puheensa meihin teki. Emme varmaankaan kiitä puhetta niin paljon kuin se ansaitsisi, kun lisäämme, ettemme koskaan ole kuulleet yhtä rohkeaa ja voimakasta esitystä, niin tyylin kuin sommittelun suhteen yhtä täydellistä suullista esitystä kuin tässä puheessa. Lyhyen tauon kera se kesti yli kaksi tuntia ilman että puhujan innostus tai kuulijoiden tarkkaavaisuus sen aikana laantuivat.
Puhujan tärkeimmäksi opikseen nostama vaatimus, että uskonnollinen vakaumus on välttämättä vapautettava kaikista kahleista, antoi puheelle vapaamielisen humaanisuuden loiston ja oikeaan aikaan lausutun sanan voiman. Rohkenemme myös luulla, että juuri tämä teki puheesta jokaista ajattelevaa kuulijaa niin miellyttävän. Luottamus totuuden voimaan on luottamista jumalalliseen johdatukseen myös tiedon maailmassa. Mutta niin yksinkertaiselta kuin näyttääkin, että jokaisella ajattelevalla ihmisellä tulee olla tämä luottamus, on se kuitenkin niin harvinainen, että sitä voidaan pitää vain korkeamman älyllisen sivistyksen tuntomerkkinä. Vakaumuksen vapauden vaatimus on tämän luottamuksen hedelmä. Ennen kaikkea tämä pätee silloin, kun kyse on uskonnollisesta vakaumuksesta, ihmisen suhdetta Jumalaan koskevasta tiedosta. Eihän mikään inhimillinen oikeus ole yhtä kiistaton ja pyhä kuin se. Siksi myös sen vaatiminen miellyttää niin voimakkaasti jokaista jaloa ihmismieltä.
Kun ottaa huomioon pietismille yleensä niin leimallisen suvaitsemattomuuden ja tietää ne toimenpiteet, joiden avulla juuri tämä uskonnollinen suuntaus tällä hetkellä koettaa estää tutkimuksen vapautta Saksassa, niin on helppoa kuvitella, kuinka iloiseksi tuli kuullessaan erään tämän suuntauksen merkittävimmistä edustajista meidän maassamme asettavan tunnustuksen vapauden kaiken toden kristinuskon tärkeimmäksi ehdoksi. Eikä hän vaadi sitä itselleen ja samoin ajatteleville, vaan kaikelle inhimilliselle tutkimukselle.
Tähän tosin kuuluu eräs tärkeä huomautus, joka jossain määrin kiistää mainitulta vaatimukselta kiitokset vapaamielisestä humaanisuudesta. Herra B. nimittäin vaatii tieteen, tutkimuksen ja filosofian vapautta, vaikka hän pitääkin niitä ja nyt vallitsevaa ajanhenkeä epäkristillisinä, tai juuri siksi, että hän pitää niitä sellaisina. Hän tahtoo, että ajan huono tietoisuus viedään huippuunsa, jotta se juuri siten voitetaan ja saadaan sijaa aidolle kristilliselle hengelle ja sivistykselle, siis sille kristinuskolle, jota pietismi opettaa, sen tunnustamille mielipiteille ja sen edustamalle elämälle.
Oikeudenmukaisuuden nimissä meidän on kuitenkin tunnustettava, että hra B, ei pelkästään tuomitse niiden pyrkimysten sisältöä, jotka hän kirkon pyrkimysten vastakohtina nimeää maailmallisiksi, ja että hän vain näiden vapaan kehityksen kautta odottaa syntyväksi todellista henkeä kirkkoon, jonka nykyistä tilaa hän ei suinkaan hyväksy. Mutta näiden kysymysten asettaminen siihen valoon, jonka puhuja koetti niille antaa, vaatisi vastaavanlaisen esityksen kuin hänen omansakin. Tässä voimme kuitenkin vain lyhyesti viitata mainitun esityksen kulkuun.
Puhuja esitti aluksi, millainen kirkon kannan tulisi olla: maailmallisesta tietoisuudesta riippumatonta kristillisen opin ja elämän kehittelyä, joka juuri tuon riippumattomuutensa ansiosta kykenisi jalostaen omaksumaan itseensä myös sen merkittävän, mitä maailmallinen tietoisuus on saanut aikaan yhteiskuntajärjestelmän, tietämisen ja taiteen alalla. Tästä hän siirtyi kuvaamaan historiallisesti näiden kahden välistä kieroutunutta suhdetta. Hän kuvaili kristinuskon ensimmäistä ilmenemistä. Maailmanlaajuinen Rooman keisarikunta, jonka valtiojärjestys ja sivistys rakentui koko muinaisuuden viisauden tieteessä ja taiteessa loistavalle perinnölle, ruokkii sisässään äärimmäistä rappiota, lankeaa julkeaan despotismiin ja tahraa itsensä aistillisuuden syvimmässä loassa. Se on inhimillisen subjektiivisuuden täydellistä ilmenemistä maan päällä. Sitä vastaan nousee kristinuskossa henki, joka on Jumalasta, joka antaa kaiken subjektiivisuuden kadota ja tekee ihmisestä välineen Jumalan kädessä.
Vain tämän hengen voimalla, ilman ulkoista mahtia ja valtaa, hurjien vainojen ja sorron läpi kristinusko raivaa tiensä voittoon. Mutta sen voitto on vielä vain ulkoinen. Kirkko asettuu valtion paikalle. Kolminaisuusopista tulee Rooman valtakunnan perustuslaki ja kirkon johtajasta lopulta kaikkien valtioiden hallitsija. Nyt kirkko kieltää maailmallisen tietoisuuden vapauden kokonaan, ei taistele sen voittamiseksi sisäisesti vaan kieltää siltä kaikki ilmaukset. Tästä seuraa kirkon oma rappio. Uskonpuhdistuksessa se koettaa uudelleen lähteä omalta pohjaltaan. Reformaatio koettaa myös vapauttaa valtion kirkosta ja tunnustaa jumalalliseksi järjestykseksi, että myös perhe eli luonnollinen yhteiskunta on sinänsä ja itselleen oikeutettu. Mutta tämä vapautus jäi keskeneräiseksi. Protestanttiset ruhtinaat rinnastettiin Israelin kuninkaisiin, he ottivat itselleen Jumalan voideltuina oikeuden määrätä kirkon järjestyksestä. Esivalta ottaa itselleen hengellisen velvollisuuden ikeen. Kun kirkko aiemmin hallitsi valtiota, niin nyt valtiovalta samaistuu kirkkoon – valtio alistaa maailmallisen tietoisuuden koulussa ja tieteessä kirkon nimissä. Mutta tuo tietoisuus alkaa muinaisen pakanallisen viisauden tukemana vähitellen taistella vapaudestaan. Taistelun menestyksellisyyttä varmistaa se, että kirkon oppi ja elämä ovat käyneet tyhjiksi ja ulkoisiksi juuri sen vuoksi, että se on valtiovallan suulla kieltänyt maailmallisen tietoisuuden oikeuden. Teologia hajoaa seisten puolustuskyvyttömänä epäilyn edessä, tiede johtaa luonnonpalvontaan, taiteesta tulee aistillisuuden ylistystä, yhteiskuntajärjestys on vain leikkiä oikeustieteelle, joka ei halua ylläpitää jumalallista järjestystä, vaan nykyajan vaihtuvan tietoisuuden mukaista järjestystä. Perhe-elämä menettää kaiken pyhyytensä, saarnataan naisten emansipaatiota perheen kahleista. Myös arkisesta yhteiselämästä tulee onttoa säädyllisyyttä ja sovinnaisuutta.
Kirkko puolestaan vajoaa tyhjään muodollisuuteen. Sen tiede on jo varhain hengetöntä skolastiikkaa. Sillä ei ole antaa hengen aseita uudelleen herännyttä maailmallista tietoisuutta vastaan. Ulkoisena instituutiona se itse joutuu valtion alaisuuteen, kirkon palvelijasta tulee valtion palvelija, jonka on toimessaan hoidettava valtion moninaisia asioita eikä kukaan vaadi elämään ja toimimaan kirkon ja kristinuskon hengessä. Valtio torjuu kirkosta kaiken, mikä sen kannalta on virheellistä oppia, mutta kirkon oman opin se jättää sikseen. Siten maailmallisen tietoisuuden alistaminen kostautuu kirkon omana rappiona.
Suunnilleen näin kulki puhujan esitys. Meidän kirjoituksemme voi antaa vain laihan käsityksen tätä puhetta leimanneesta sisällön ja mielipiteiden rikkaudesta. Puhuja käsitteli rohkeasti mittasuhteiltaan suunnattomia historian tapahtumia ja luonnehti voimakkain sanoin sen erilaisia ilmiöitä. Iskevät totuudet ja eloisat kuvaukset hämmästyttivät kuulijaa ja silloinkin kun nuo kuvaukset puhujan yksipuolisen ja ehdottoman näkökulman vuoksi olivat yksipuolisia, ne onnistuivat kuitenkin siinä hetkessä antamaan onnistuneen vaikutelman hänen lujasta vakaumuksestaan ja sanoista, joissa se tuli julki.
Tila vaatii meitä tällä kertaa lopettamana, mutta palaamme seuraavassa numerossa sekä tässä käsiteltyyn että muihin tämän artikkelin alussa mainittuihin puheisiin.
–––––––––––––––
Tämä numero jaetaan maanantaina 26. syyskuuta. Suvaitkoot suuresti kunnioitetut tilaajat olla varmoja siitä, ettei tämä johdu lehden toimituksen laiminlyönneistä.
Kotimaasta
Useissa maamme lehdissä on julkaistu porvoolaisen herra Malmin ilmoitus kuuromykkien oppilaitoksen perustamisesta tuohon kaupunkiin. Ellemme erehdy, herra Malm on itse kuuromykkä ja sama, joka pari vuotta sitten niin loistavin arvosanoin pääsi Tukholman laitoksesta eräänä sen parhaista oppilaista. Ei siis ole epäilystäkään, etteikö hän osaa parhaalla tavalla välittää muille saamaansa opetusta, pääasiallisesti luku- ja kirjoitustaitoa. On kuitenkin yksi asia, johon tällainen opettaja ei kykene, nimittäin kuurojen opettaminen ymmärtämään toisten puhetta ja itse puhumaan, mitä taitoa kuuro opettaja ei voi heille antaa. Sellaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin epäilemättä valtion mukaantuloa, koska muutoin ei sopivaa opettajaa liene saatavissa. Jo sekin, mitä hra Malm tarjoaa, on suunnaton hyvänteko noille onnettomille. Mutta kun enemmistö heistä kuuluu köyhempiin yhteiskuntaluokkiin, ei menestystä liene odotettavissa ilman parempiosaisten innokasta mukaantuloa. Ja jokainen Suomen kaupunki voinee vaikeuksitta maksaa yhden oppilaan vuotuiset kustannukset, noin 120 hopearuplaa vuodessa.
