Uutisia
Tukholma. Emme ole vielä saaneet minkäänlaista tietoa valtiopäivien muodollisesta avaamisesta tavanmukaisella valtaistuinpuheella säätyjen yhteisistunnossa, vaikka tämä kerrotaan määrätyn 20. päiväksi heinäkuuta. Kreivi Possen, joka vuoden 1840 valtiopäivien jälkeen toimi lyhyen aikaa valtaneuvoston johdossa, nimittäminen maamarsalkaksi on vahvistettu. Häntä pidettiin silloin ritarihuoneen opposition liittolaisena ja hänen myötään muodostetulla ministeristöllä oli jopa Aftonbladetin tuki. Tullilaitoksen aiempana päällikkönä, joka vielä tuohon aikaan oli sekaantunut kuuluisaan tullitaseeseen, hän on kuitenkin niin kutsutun vapaakaupan ystävä. Jo silloin arveltiin, että hänellä ja hänen ministeristöllään on nykyisen kuninkaan tuki, jota se saa kiittää myös syntymisestään. Kuten tunnettua, sitä seurasi Rosenbladhin ministeristö, joka taas oli läheisissä suhteissa ylhäisyys Braheen ja kuului sitten lehdistössä usein mainittuun hoviklikkiin. Paljon paremmin kuin maamarsalkan sauva kreivi Possen kädessä kuvaa uuden hallituksen mielipiteitä kuitenkin Hans Janssonin nimittäminen talonpoikaissäädyn puhemieheksi. Häntähän on tähän saakka tunnetusti pidetty säätynsä opposition johtajana. Hänen uransa on sangen merkillinen. Hän on köyhien vanhempien lapsi ja palveli renkinä kunnes hänen luonnostaan hyvä äänensä toi hänelle erään pienen maaseurakunnan lukkarin paikan. Tässä virassa, ja muistaaksemme myös kirvesmiehentaitojensa avulla hän keräsi niin suuren varallisuuden, että saattoi ostaa 1/4 osan tilaa ja lopettaa lukkarintoimensa. Tämä pieni tila on yhä hänen ainoa omaisuutensa. Tätä ennen hän on kaksilla valtiopäivillä ollut säädyn jäsen ja valtiopäivien välillä yksi säätyjen neljästä valtuutetusta valtionvelkakonttorissa. Eikä voi kieltää, että tällä rengillä nyt on melkoisesti sananvaltaa isänmaansa asioissa. Ruotsissa on kokemus kuitenkin opettanut ajattelemaan, että oppositiomiehen nimeäminen puhemieheksi valmistelee hänen siirtymistään hallituksen puolelle. Eli niin paljon kuin hänen valintansa täytyykin oppositiota miellyttää, se varmasti näkee asiassa myös tietyn vaaran. Svenska Biet, joka kaikissa mahdollisissa tilanteissa on avoimesti pilkannut Hans Janssonia, mutta itsepintaisesti vaiennut uuden hallituksen tekemisistä, on nyt vain viileästi todennut hänen nimityksensä. Varmalta näyttää, ettei juuri kukaan talonpoika voi tulevaisuudessa Hans Janssonin jälkiä seurata, jos uusi edustusehdotus hyväksytään. Talonpojat saavat silloin säätyläisten tavoin yleisissä vaaleissa valita myös oman säätynsä ulkopuolelta ja tämä johtanee suunnilleen samantapaiseen korruptioon kuin Englannin vaaleissa, joskaan ei yhtä kalliiseen.
Madridista kerrotaan yhä huhuja kenraali Narvaësin johdolla aiotusta valtiokaappauksesta ja sen päälle odotettavasta vallankumouksesta.
Pariisi. Lahjoituskysymyksen (donaatio) käsittely edustajakamarissa ja lehdistössä on tärkein puheenaihe. Syntipukeiksi ovat joutuneet ensi sijassa hallitus ja herra Guizot, mutta myös kuninkaan arvovallan katsotaan sen vuoksi heikentyneen.
Ateena. Mellakaksi muuttunut mielenosoitus on kukistettu miekoin. Venäjä on virallisesti tunnustanut uuden järjestyksen. Sen vuoksi odotetaankin uutta Venäjän lähettilästä herra Katakaziksen tilalle.
Helsinki. Höyrylaiva Storfursten on ajanut karille Suomenlinnan ulkopuolella, mutta kuuluu päässeen irti viime torstaina. Helsingfors Tidningarissa eräs kirjoittaja syyttää tästäkin tapauksesta naisia. Tavallinen keino sitten vanhan Aatamin päivien.
Turku. Eräs täkäläinen lehti suosittelee kotimaassa kehiteltyjä 300 bankkoruplan hintaisia pieniä urkuja. Suunnittelija ja rakentaja on turkulainen puuseppämestari C. P. Sundqvist.
Kuopio. Tuskinpa kukaan Kuopion läänin ja kaupungin viranomaisia lukuun ottamatta tietää, että kaupungissa on täydellinen elinkeinovapaus. Ja kuitenkin kaupungin perustamiskirjeessä vuodelta 1782 sanotaan:
”– – ja jokaisella kaupungin asukkaalla tulee olla lupa harjoittaa minkälaista kauppaa ja teollisuutta hän osaa tai haluaa tai minkälaista käsityötä hän on oppinut ilman että hän on sidottu noudattamaan yleisiä kauppaohjesääntöjä ja ammattikuntamääräyksiä.”
Tämä säädös on yhä täysin voimassa. Kuitenkin kaupungista puuttuu kokonaan monta käsityön lajia ja toisilla aloilla olisi kilpailu suotavaa, kun kaikenlaisia käsityön tuotteita nyt hankitaan tänne Pietarista, Helsingistä ja muistakin Suomen kaupungeista. Kulkuyhteyksien paraneminen tulevaisuudessa, minkä pikaista toteutumista on lujasti toivottava, tekee raskaampienkin teollisuustuotteiden viennin muualle mahdolliseksi, ja tämän edun luulisi houkuttelevan asettumaan Kuopioon. Tamperetta lukuun ottamatta ei mikään Suomen kaupunki taida tarjota elinkeinovapautta.
Heinäkuun 29. päivän jälkeen ei ole satanut lainkaan. Eilinen ja tämä päivä ovat olleet kauniita kesäpäiviä, kirkkaita ja lämpimiä. Jos tällaista jatkuu, niin huolestuttavat huhut rukiin tuhoutumisesta mätänemisen vuoksi tulevat loppumaan. Mutta tiedossa on, että siellä missä kasvu on ollut tiheää ja vahvaa, tähkät ovat joko tyhjiä hedelmöityksen estyttyä tai sitten niissä on ruostetta. Karjalasta kerrotaan suuresta hädästä, leipää ei ole lainkaan tai siihen käytetään olkia. Ja pahinta on kylvösiemenen puute, vaikka pitkä ja lämmin loppukesä tekisikin pellot hedelmällisiksi ja saisi oraat kehittymään kohtalaisesti ennen talvilepoa.
Lääninrovasti, ritarikunnan jäsen tohtori M. Ingman on pyynnöstä vapautettu täkäläisen yläalkeiskoulun inspehtorin toimesta ja rovasti, tohtori Frosterus nimitetty lukion ja koulujen inspehtoriksi. Mainitun tehtävän myötä herra Ingman on päättänyt pian puoli vuosisataa kestäneen, väsymättömän innostuneen ja runsasta siunausta tuottaneen virkauransa maan koululaitoksen palveluksessa.
Huomautuksia Borgå Tidningin pohdiskeluihin
Meidän tulee oikeudenmukaisuuden nimissä kiittää Borgå Tidningiä useissa numeroissa jatkuneesta uuden lukio- ja koulujärjestyksen ylistämisestä, joka todistaa ainakin jonkinlaista halua vaikuttaa päivän kysymyksiin ja todella hyödylliseen sellaiseen. Kiittelevän selostuksen seasta löytyy pari erittäin olennaista selvitystä. Sellaisena pidämme ensi sijassa sitä numerossa 45 todettua seikkaa, että uusi laki useimmissa tapauksissa jättää ratkaisematta, mitä kieltä opetuskielenä tulee käyttää. Suomen kielen käyttöönotto ala-alkeiskouluista alkaen on siis yhtä lailla lain suosima kuin tarpeen vaatima asia.
Jotkut lukijoista kenties muistavat, että sama vaatimus esitettiin hiljan myös tässä lehdessä (ks. Litteraturbladet till Saima, 4. huhtikuuta). Kysymys on tulevaisuutta ajatellen erittäin tärkeä, sillä suomen kielen käyttöönotto ala-alkeiskoulussa, vaikka rajoitetustikin, olisi ensimmäinen askel sen menettämien oikeuksien palauttamisessa. Yhtä otollista hetkeä kuin nykyinen siihen ei varmaankaan helposti tule. Sillä nyt kun koululaitoksessa toteutetaan muitakin uudistuksia ja kun ala-alkeiskoulut ovat saaneet niiltä tähän asti puuttuneen lakisääteisen lukujärjestyksen, olisi tällainen toimenpide vain pieni osa kaikesta siitä, mitä uusi järjestys tekee tarpeelliseksi. Sitä vastoin kaikkien aikojen kokemukset osoittavat riittävästi, kuinka työlästä on toteuttaa tarpeellisia parannuksia silloin kun jokin järjestys on ehtinyt vakiintua, sillä jokainen parannus näyttää pikemmin kokeilulta, jonka lopputuloksesta ei olla varmoja. Sitä ilahduttavampaa onkin nähdä, että tämä asia on jälleen tuotu julkisuuteen. Ja me kirjoitimme tämän vain kiinnittääksemme asiaan huomiota ja kehottaaksemme asiaa tuntevia miehiä kehittelemään keskustelua edelleen.
Ja jos asiaa vaivautuu lähemmin ajattelemaan, huomaa helposti, että tuskin mikään asia voi olla maalle tämän tärkeämpi tai enemmän omiaan herättämään jokaisen suomalaisen kiinnostusta. Sanommekin suoraan, että jos maan ja koulujen hallitus ryhtyy tähän toimenpiteeseen, niin se olisi mielestämme varmempi suomen kielen tulevaisuuden tae kuin kaikki Suomalaisen seuran toimenpiteet. Ei niin, että tämä ensimmäinen askel jotenkin auttaisi kansallista sivistystä ja suomenkielistä kirjallisuutta, mutta pakottava tarve olisi myönnetty ja periaate siten muodollisesti tunnustettu.
Toisissa asioissa B. T. onkin sivellyt jäniksenkäpälällä, niin kuin sanotaan. Emme halua mainita siitä, että kun lehti ensin on myöntänyt rehtorin vaihtumisen olevan syynä kurin löystymiseen lukioissa, se nyt katsoo rehtorin valitsemisen kolmivuotiskaudeksi poistaneen koko epäkohdan. On kuitenkin selvää, että tällä tavoin ei parannusta juuri voi toivoa, vaan ainoa perinpohjainen parannuskeino on se, että rehtorina toimii pysyvästi sama opettaja. Onkin vaikea löytää syytä, miksi rehtoria lukiossa pitäisi vaihtaa. Yliopistossa, jossa rehtorilla on niin paljon hallinnollista valtaa, tilanne on toinen. Mutta siitäkin voidaan kiistellä, ja se asia on sitä paitsi jo ratkaistu.
Sitä vastoin on turhaa esittää sitä, mistä Borgå Tidning puhuu ”kirkon ja koulun hyödyllisenä vuorovaikutuksena” joksikin molemmille edulliseksi asiaksi ja kerrassaan naurettavaa on kutsua opettajien siirtymistä papinvirkoihin tällä nimellä. Kaksinkertaisten virkavuosien laskemisen lopettaminen veisi kai mukanaan myös ne opettajat, jotka kilpailevat kouluviroista vain kerätäkseen meriittiä ja päästäkseen pikemmin voitynnyrien ääreen. Mutta opettajan palkka on yhä niin pieni, että sillä tuskin voi velkaa tekemättä elättää perhettä, alemmissa viroissa edes itseään. Se etu, ettei apulaispapin tavoin ole yhdestä ainoasta miehestä riippuvainen, vetää nytkin opettajan ammattiin henkilöitä, jotka tahtovat päästä siitä niin pian kuin mahdollista. On kuitenkin helppo arvata, ettei seurakunta innosta heitä sen enempää kuin nuorison sivistäminenkään. Luulemmekin, että kirkko tulee niin kuin ennenkin pysymään velkaantuneiden opettajien ylläpitolaitoksena, nämä vain ovat entistä pahemmin loppuun ajettuja ja rappiolla. Kaikki muut valtion virkamiehet voivat sentään toivoa tulojensa nousevan tarpeiden kasvaessa. Mutta koulumies päätyy siihen mistä monet alkavat, 450 ruplan vuosituloihin. Toivomme että ennemmin tai myöhemmin huomataan niin koulun kuin kirkonkin edun vaativan opettajien kunnollisen toimeentulon turvaamista. Muiden virkamiesten tavoin myös he tarvitsevat eläkkeen kulutettuaan voimansa loppuun riuduttavassa ammatissaan, niin ettei ammattinsa velvollisuuksiin paneutuva, mutta pitkällisen työn ja elatushuolien rasittama mies joudu tilanteeseen, jossa hän ei tunne pystyvänsä huolehtimaan tehtävistään ja saa siitä tunnonvaivoja.
Haluamme tällä kertaa vielä kommentoida erästä B. T:n vaatimusta, josta varmasti koituisi suurta haittaa koululaitokselle. B. T. nimittäin lähtee siitä, että kun samat oppikirjat nyt otetaan käyttöön kaikissa kouluissa, niin niitä tullaan omassa maassamme myös laatimaan enemmän, sillä lehti pitää edelleen selvänä sitä, ettei kukaan painata kirjaa ”ennen kuin hän on varma sen käyttöönotosta kouluissa”. Tähän esitämme vain sen yksinkertaisen kysymyksen, sallitaanko siis koulukirjojen julkinen kritiikki vai ei? Ehkei B. T kuitenkaan toivo sen täydellistä vaientamista. Mutta koska saattaa tapahtua, että joku koulukirjojen etuja ja haittoja jokapäiväisen kokemuksensa perusteella arvioiva opettaja toteaakin jonkin yleisissä oppilaitoksissa käytettäväksi määrätyn kirjan puutteet kovin suuriksi ja ilmaisee näkemyksensä julkisesti, niin kohdistuuko sama moite silloin myös tuomiokapitulin ja filosofisen tiedekunnan keisarillisen senaatin vahvistamaan päätökseen? Koulukirjan julkaiseminen on toki riski kustantajalle. Mutta monopoli koulukirjojen julkaisemisessa on vielä suurempi riski koululaitokselle. Eikä tarvitse selittää, miten sellainen voi syntyä. Riittää, kun muistutamme, ettei B. T:n esittämää menettelyä noudateta missään. Sielläkään, missä kirjoittajille annetaan tukea oppikirjojen tekemiseen, ei kirjoja hyväksytä käyttöön ennen niiden julkaisemista, vaan ne jätetään julkisen kritiikin ja kokeneiden koulumiesten arvioitaviksi. Esimerkiksi vain harvat kuuluisan Almqvistin oppikirjat on otettu käyttöön Ruotsissa, vaikka hän teki niitä useita vuosia normaalikoulun rehtorin palkallaan toisen palkatun opettajan hoitaessa hänen virkaansa koulussa. Kannattaa sitä paitsi huomata, että monessa paikassa ei ole katsottu edulliseksi määrätä yhteisiä koulukirjoja koska silloin niiden käyttökelpoisuutta voidaan arvioida eri koulujen kokemusten pohjalla. Ilman minkäänlaista halventamista voi sitä paitsi väittää, etteivät sen paremmin tuomiokapitulin kuin yliopiston filosofisen tiedekunnankaan jäsenet kykene arvioimaan koulussa käytettävää kirjaa yhtä hyvin kuin koulun kokeneet opettajat. Silti olisi loukkaavaa tuomita julkisesti jokin oppikirja, jota tuomiokapituli auktoriteettina on suositellut ja jonka keisarillinen senaatti on tämän suosituksen nojalla määrännyt koululaitoksessa käytettäväksi.
Tiedämme toki, että koulukirjoja odotetaan eräältä Porvoon tuomiokapitulin jäseneltä. Voisi siis ajatella, että tällä esityksellämme on ollut jokin aivan erityinen kohde. Jätämme tämän tulkinnan täysin avoimeksi jokaiselle, joka siihen haluaa tarttua. Mutta toivomme, ettei B. T tässäkään yksittäisessä tapauksessa halua vähääkään rajoittaa julkisen tarkastuksen oikeutta. Ja vain sen puolesta olemme tässä ottaneet kantaa, kylläkin Borgå Tidningiä, mutta ei ketään koulukirjojen oletettua julkaisijaa vastaan.
Rakkaus ja rikos
Valoisassa kesäyössä istui loivasti järven rantaan viettävällä aukiolla nuoripari luottamuksellisessa keskustelussa. Mies piti toista kättään seitsentoistavuotiaan neitosen hennolla uumalla, toinen käsi lepäsi keveänä tytön vasemmalla käsivarrella. Mies puhui hiljaa mutta innokkaasti ja etsi tuon tuostakin vastausta tytön mietteliäistä silmistä. Tytön katse oli kiinnittynyt uuteen kirkkaaseen kultasormukseen, jolla hänen sormensa tiedostamatta leikittelivät; mutta miehen katseen alla hän käänsi paljaan vaaleakiharaisen päänsä sivuun, terveiden poskien puna syveni, ja iloinen kare asettui kaunismuotoisten hiukan uhmakkaiden huulien vaiheille, kun heidän katseensa kohtasivat.
Päivä oli ollut sunnuntai, ja sen hiljaisuus tuntui yhäkin lepäävän luonnon yllä. Ei tuulenhenkäystäkään, tyyni järvi peilasi syvyydestään taivaan kirkasta sineä ja läpi yön viipyvää iltaruskon punaa. Lähimetsästä kuului laulurastaan murheellisia lurituksia, ja niiden välillä eloisan hyönteismaailman keveää kuhinaa ruohikossa. Itse kartanosta, joka sijaitsi mäellä jonkin matkan päässä, olivat kaikki äänet vaienneet sen jälkeen kun kaivonvintin kitinä oli antanut viimeisen merkin elosta ja liikkeestä, ja sen karkeat äänet olivat haipuneet metsän kirkkaisiin kaikuihin, jotka tänä iltana olivat valmiina nielemään jokaisen hiljaa kuiskatun salaisuudenkin.
Nuori Maija oli mainitussa kartanossa kasvatettu palvelustytön vähäiseen tehtävään, mutta suositun palvelustytön, kuten yleensä on laita niiden, jotka ovat eläneet samassa talossa varhaisiästä lähtien. Huolimatta tästä vähäisestä tehtävästä oli hänen harvinainen kauneutensa yhdessä tavallisen rahvaan ylittävän sivistyksen kanssa, jonka hänen päivittäinen ympäristönsä oli hänelle tuottanut, tehnyt Maijasta kylän ensimmäisen tytön, ainakin nuorten ystävien silmissä. Mutta hänen tyyni iloinen olemuksensa, hänen ystävällisyytensä ja palvelusalttiutensa kaikkia kohtaan sekä hänen tahrattomana säilynyt maineensa olivat saavuttaneet sekä vanhojen että nuorten luottamuksen, eivätkä muorit voineet kyllin ylistää hänen taitoaan ja sukkeluuttaan kaikissa naisten käsitöissä, se kun ylitti pitkälti tavallisen maalaistytön kyvyt. Niinpä ei ollut ihme että hänellä oli nuoresta iästään huolimatta paitsi kaikenlaisia lämpimiä pieksu- ja sarkatakki-asuisia ihailijoita myös kosijoita vakaissa aikeissa.
Hänen tulevaisuudestaan oli jo puhuttu yhtä ja toista, mutta nyt kaikki tiesivät, että hän oli varmasti antanut etusijan pitkälle, salskealle, yhdeksäntoistavuotiaalle Hintulle, juuri sille joka nyt istui hänen vierellään ja joka muulloin oli kovin totinen ja harvapuheinen, mutta jolla nyt näytti olevan yhtä puhuva kieli kuin katsekin. Hintu oli hyvinvoivan maalaistalon ainoa poika, talon joka häämötti tuolla järven rannalla lehtevien koivujen alla, ja oli yleisessä tiedossa, että jo iäkkäät vanhemmat aikoivat luovuttaa perityn pikku tilan pojalle, heti kun tämä olisi tuonut heidän hiljaiseen kotiinsa miniän vastaamaan talon sisäisestä hoidosta. Hän oli jo ilmaissut asiasta hyvin valistetulle äidille, kuka oli voittanut hänen mielisuosionsa, ja äiti oli antanut valinnalle suostumuksensa selvitettyään ensin lyhyellä puheella, miten välttämätöntä tulevan miniän oli oppia ruokkimaan rakkaat lehmät eri tavalla kuin kartanossa, jossa elikkoraiskat joka kevät näyttivät niin ylen raihnailta ja laihoilta. Nyt oli enää saatava isän suostumus, josta kultaisten toiveiden täyttämä poika tuntui olevan varma, sekä suoritettava tavan mukaan puhemiehen avulla juhlallinen kosinta. Juuri tästä Hintu nyt niin innokkaasti puhuikin.
Neito ei täysin jakanut hänen uskoaan isän alttiuteen suostua hänen valintaansa, ja vilkaisten kiireesti pojan kotia ja koivuja kohti hän sanoi:
”Mutta jos ei faari suostuiskaan koko tuumaan?”
Kyllä se suostuu! Hintu vastasi ja kiinnitti luottavaisen totisen katseensa tyttöön lisäten: Juhannusaattona tulen minä tänne, toisen talon faari puhemiehenä, ja silloin tämä sormus pannaan sinun sormees. Eikö niin kultaseni? Sitten Mikkelinä häät pietään.
”En minä Mikkeliin ennätä” – – Maija aloitti, ja veitikkamainen hymy puhui päinvastaista kuin sanat vakuuttaen Hintun, että hän varmaan vielä voisi taivutella tyttönsä olemaan lykkäämättä häitä, jahka he kerran olisivat kihloissa. Mutta tyttö ei jatkanut, sillä samassa metsästä kuului katkeilevien risujen rasahtelua. Hän tunsi miten Hintun käsivarsi hänen vyötäröllään vavahti kouristuksenomaisesti, ja hyppäsi säikkyneenä kiveltä jolla he istuivat. Hintukin nousi. Molemmat katsoivat tutkivasti suuntaan josta ääni oli kuulunut, mutta mitään ei näkynyt eikä enää kuulunutkaan.
Hintu oli vain vilkaissut siihen suuntaan, sillä hänet lumosi se hellä huoli, jonka hetken vaikutelma synnytti rakastetussa ja joka paistoi nyt niin selvänä näkyvillä, kun tyttö käänsi pelosta kalpeat kasvonsa häntä kohti ja sanoi:
”Kuin ei hän olis Hyvönen?”
Ei kultani se ollut kukaan. Joku orava vielä lienee liikkeellä – poika vastasi ja puristi kalpean tytön kättä samalla kun otti sormuksen ja kätki sen kihlausta varten. Ja kohta kumpikin jo oli unohtanut lyhyen levottomuuden, kun he siinä seisoivat käsi kädessä ja keskustelu siirtyi toinen toistaan iloisempiin tulevaisuuden suunnitelmiin. Mutta myös yön tunnit vaihtuivat nopeasti, ja aamuruskoksi vaihtunut iltarusko kehotti heitä eroamaan pian. Luottavainen kädenpuristus, ja tyttö säntäsi kevein askelin pojan syleilystä kohti taloa. Hintu jäi hetkeksi seisomaan ja katsomaan tytön notkeita reippaita hyppyjä kotipolun kiveltä toiselle; sitten hän läksi hitain askelin kulkemaan rantapolkua pitkin.
Maija oli nimittäin ennen heidän eroamistaan pyytänyt häntä soutamaan yhdellä kartanon veneistä kotiin järven yli eikä kulkemaan rantaa pitkin. Siksi Maija seisahtui aukiolle, jonka yli hänen piti kivuta päästäkseen taloon, näki miten Hintu lähestyi veneitä mutta kääntyi heti ja kulki hitaasti rantaa pitkin. Tyttö arvasi ettei hän löytänyt airoja. Hän aikoi kutsua pojan takaisin hakeakseen airot, mutta välimatka oli liian pitkä, eikä hän tohtinut huutaa ääneen. Eikä Hintu katsonut häneen päin. No nyt hän katsoo ja huomaa Maijan. Maija viittoo kutsuvasti. Poika vilkuttaa vastaukseksi – on tulkinnut viittoilun hyvästiksi, ja nyt hän hävisi metsäisen niemen taa. Nyt olivat tytönkin askelet hitaat, kun hän tuskaisten aavistusten huolestuttamana kulki lyhyen matkan kotiinsa.
II [nro 32, 8.8.1844]
Viisi viikkoa rakastavaisten kohtaamisen jälkeen näkyi erään kylän talon luona suuri väenkokous. Koko kylänväki oli koolla juhlatamineissa, mutta ei näköjään minkään iloisen juhlan: ja jopa lähikyläläisiä näkyi kulkevan pieninä ryhminä tietä pitkin kohti kokoontumispaikkaa. Miehet seisoivat parvena kuuntelemassa erään joukkoon kuuluvan vakavia arveluita ja maiskuttelivat mietteliäinä lyhyitä piippujaan. Lukuisat naisryhmät olivat kerääntyneet kahden pirtin ikkunan vaiheille, vastoin tapojaan he kuiskasivat ja kurkottivat päivettyneitä kaulojaan nähdäkseen mitä sisällä tapahtui. Kurittomat pojat tungeksivat eteisen ovella, joka myös oli täynnä väkeä. Siellä olivat Hintun iäkkäät isä ja äiti, joka silloin tällöin pyyhkieli esiliinan kulmaan kyyneleen itkettyneistä silmistään, sekä kartanon naispuolinen palvelusväki ja eukkoja ja tyttöjä jotka kilvan pyrkivät lähelle pirtinovea. Sen luona näkyi muutama nuorehko mies kerääntyneenä yhden iäkkäämmän ympärille, joka seisoi siinä lakitta päin kasvoilla arvokas virkailme ja pitäen kättään oven kahvalla. Hän vastaili yksitavuisesti joihinkin esitettyihin kysymyksiin. Muutoin oli pienen huoneen joka jalansija täynnä, mutta tuossa oli avoin tila, jota hallitsi yksi ainoa henkilö, johon kaikkien katseet vaivihkaa suuntautuivat. Hän oli nuori, 25–27-vuotias mies. Nojaten vasenta olkapäätään seinään hän piti oikeaa kättään povellaan, seisoi painunein päin kääntyneenä kohti ovea ja miestä jolla oli niin paljon puhuva arvokas ilme. Vain silloin tällöin hän kohotti kalvaat kasvonsa ja heitti ylpeän, salamoivan katseen uteliaimpien parveen, aivan kuin torjuakseen heidän tutkivat silmänsä: ja tämä epäonnistui vain jokusen vanhemman suhteen, joka ei pelännyt kohdata hänen katsettaan. Mutta jos se osui johonkuhun tytöistä, tämän naapurit varmasti tunsivat sävähdyksen läpäisevän hänet ja näkivät miten hän etsiytyi ovelle raittiiseen ilmaan. Kaikkialla oli hyvin hiljaista. Vain muutama viaton pikkulapsi juoksenteli parin koiranpennun kanssa ilakoiden ruohoisalla pihalla.
Ja sisällä pirtissä istui keskelle lattiaa asetetun pöydän takana seudun uusi tuomari, ja pöydän vierellä hänen sihteerinsä, milloin kirjoittaen, milloin ojentaen kätensä järjestelläkseen varoen vielä kerran pöydällä viruvia papereita, työntääkseen avatun raamatun lähemmäs pöydän reunaa, tai siirtääkseen kynän kirjoitusvälineiden luo jne. Pirtin kahdella seinustalla istuivat lautamiehet, arvokkaina, vaitonaisina ja kuunnellen, ja toisen penkin päässä istui nimismies parin pitäjän herran kanssa.
Mutta pöydän edessä seisoi nuori Maija. Näkyi selvästi että hänen poskensa olivat kalvenneet siitä kun hän erosi rakastetustaan, mutta hänen kiihkeä puheensa ja kenties epätavallinen tilanne olivat nostattaneet niille nyt keveän, vilkkaan punastuksen. Tyttöön kohdistui varsin kiinnostuneita katseita, kun hän seisoi siinä yllään tumma, vallan koreilematon puku, puhuen innokkaasti mutta hiljaisella äänellä sanoja, joiden viaton lämpö teki ne vakuuttaviksi, ja kauniilla kasvoillaan ilme, kuin hän tietäisi puhuvansa korkeamman voiman lähettiläänä – sillä hän oli syyttäjän osassa, ja syyte koski murhaa.
Hänen tietonsa seurakunnan kirkkoherralle ja sitten nimismiehelle oli jo merkitty tutkintapöytäkirjaan. Syytettyä oli kuulusteltu, samoin useampia henkilöitä valaa vannomatta, näiden kahden lausuntoja koskien. Nyt hänet oli kutsuttu esille tulleen johdosta antamaan lisää tietoja. Hänen lausuntonsa sisältö oli seuraava:
Sitä päivää seuraavan päivän iltana, jolloin hän oli eronnut Hintusta, oli tämän äiti tullut kartanoon ja hyvin levottomana halunnut keskustella hänen kanssaan. Peläten että isä oli asettunut vastustamaan hänen ja Hintun liittoa, hän oli mennyt äidin perässä pihalle. Mutta se mitä hän siellä sai kuulla, ylitti hänen kaikkein pelokkaimmatkin aavistuksensa. Hintu oli edellispäivästä asti ollut kateissa. Hänen mieleensä tuli heti se melu jonka he olivat kuulleet metsästä, ja siihen liittyivät vieläkin kauhistuttavammat muistot. Sillä Hintu oli kertonut hänelle, että oli syytä pelätä Hyvösen juonia, tämä kun oli esittänyt useasti uhkauksia.
Maijan suhde Hyvöseen oli sellainen, että mies, kyläläinen torpanpoika, oli jo kahden vuoden ajan, ennen kuin tyttö oli tutustunut Hintuun, joka tilanteessa tunkenut hänen seuraansa. Miehen itsepintaisuus oli viimein pakottanut Maijan yhteen tapaamiseen, mutta hän ei ollut koskaan, huolimatta miehen sinnikkäistä rukouksista, päästänyt tätä kotiinsa. Hän nimittäin pelkäsi miehen epäsäännöllisiä elämäntapoja ja hillitöntä luonnetta, josta kylän kaikki naiset tiesivät kertoa. Kun Maija sitten viime joulun tienoilla oli tutustunut paremmin Hintuun, hän oli visusti varonut olemasta tekemisissä Hyvösen kanssa, niin usein kuin tämä olikin pyrkinyt lähestymään ja niin halventavia parjauksia kuin tämä olikin esittänyt Hintusta ja hänestä. Mies oli usein ja selkeästi paljastanut vihansa heidän suhteensa vuoksi.
Mutta tästä kaikesta hän ei ollut kertonut mitään murheelliselle äidille, vaan ainoastaan selvittänyt tarkkaan Hintun ja hänen eilispäivän tapaamisen ja eroamisen lisäten lukuisia lohdun sanoja, niin hyvin kuin kykenee köyhä tietämätön tyttö jonka omakin suru vaatii lohdutusta.
Päivät kuluivat eikä Hintusta kuulunut mitään. Seuraavana sunnuntaina Hyvönen oli taasen ilmaantunut kartanoon, mutta Maija oli salaisesti vavisten paennut hänen seuraansa. Mutta kun Maija iltapäivällä oli ollut matkalla läheiseen torppaan, jossa asui kadonneen Hintun sukulaisia, seisoi Hyvönen yhtäkkiä hänen edessään metsäisellä tiellä. Hän yritti paeta, mutta mies pidätteli häntä; hän aikoi huutaa apua, mutta ei uskaltanut miehen uhkailujen tähden. Mies mainitsi silloin varmana asiana, että Hintu oli hukkunut, ja vaati Maijan suostumusta, koska tämä nyt oli kaikista siteistä vapaa. Lähestyvien ihmisten äänet ajoivat hänet pakosalle, ennen kuin tyttö oli vastannut muuta kuin pyynnöillä päästä irti, mutta mies oli ankarasti kieltänyt häntä kertomasta mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Mutta kun Hintun ruumis sitten viimein löytyi järvestä, Maijan valtasi sietämätön ahdistus ja tarve kertoa kirkkoherralle, mitä hän tiesi ja epäili. Kerrottiinhan että lääkäri oli todennut, että vainajaa oli hakattu epäinhimillisesti, ennen kuin hän päätyi järveen. Ja jos näin oli, ei kukaan voinut horjuttaa hänen vakaumustaan, että murhamies oli ollut Hyvönen. Luoja hänelle anteeksi suokoon, jos tämä epäily teki miehelle vääryyttä, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen hänen tuntonsa tuki tätä käsitystä.
Tuomarin huomautukseen, että kirkkoherran kertomuksen mukaan hän oli puhunut tälle jotakin, mitä oli kieltänyt paljastamasta ja mikä, kuten tuomari hänelle huomautti, saattoi olla tutkimukselle tärkeää, hän vastasi selvästi väistellen, että se koski hänen ja Hyvösen keskustelua, josta hän oli tärkeimmän jo selostanut. Näkyi selvästi, että muistot yhäkin panivat hänet vapisemaan, ja se yltyi tuomarin uudistetuista kysymyksistä. Niinpä tämä lopettikin ne ja antoi neitosen poistua huomauttaen kuitenkin, ettei hän vielä saanut lähteä käräjäpaikalta. Lautamiehet loivat toisiinsa merkitseviä katseita.
III [nro 33, 15.8.1844]
Syytetty astui sisään. Hän oli juuri se kalpea nuori mies, joka oli eteisessä selvästi ollut huomattavin henkilö. Hän oli nimeltään Hyvönen. Hänen kasvoillaan häivähti nyt pilkallinen hymy, kun hän lähestyi tuomarinpöytää.
Yksitavuisesti hän pysyi kertomuksessaan, että oli Hintun katoamisyönä pysytellyt kotona omassa vuoteessaan. Ainoastaan kun tuomari kehotti häntä selostamaan viimeisimmän kohtaamisensa vainajan morsiamen kanssa, hänen huulillaan näkyi värähdys ja katse tutki pikaisesti vaikenevia lautamiehiä, – kuin päästäkseen selville kuinka paljon nuori Maija oli tunnustanut – ennen kuin hän vakaalla äänellä kielsi koko kohtaamisen. Mutta kun tuomari teki tiettäväksi, että joku kartanon väestä oli nähnyt hänen suuntaavan sinne päin missä he olivat kohdanneet, hän vastasi: ”En minä mennyt torpan suuntaan vaan hakaa kohti.” Silloin tuomari muistutti, ettei kukaan ollut vielä maininnut, missä hän oli kohdannut Maijan. Nolona hän änkytti muutaman epäselvän sanan ja painoi katseensa tuomarin tutkivien silmien edessä. Lautamiehet tähyilivät hämmästyneinä milloin tuomaria milloin syytettyä. Mutta tämä kieltäytyi nyt vastaamasta enempiä.
Tämän jälkeen lukuisat henkilöt vannoivat todistajan valan ja toistivat sen minkä olivat jo aiemmin esittäneet. Heidän kertomuksensa olivat pitkiä, koska niihin sisältyi todistavan henkilön elämänkuvaus vähintään yhden kokonaisen päivän ajalta eivätkä ne käsittäneet ainoastaan hänen tekemisiään ja puhumisiaan, vaan myös hänen kaikki tuumansa ja aikeensa; mutta useimmiten lopputulos oli se, etteivät he tienneet asiasta mitään. Jos tuomari tahtoi johdattaa heidät pääasiaan ja kysyi: oliko heillä siitä mitään lausuttavaa? hän saattoi hyvinkin saada vastaukseksi: ”kuka niitä kaikkia tietää.” Jokunen oli sentään kuullut Hyvösen puhkeavan uhkauksiin kun tuli puhe Hintun ja tytön suhteesta. Yksi jopa vakuutti, että Hyvönen vielä katoamista edeltävänä iltana oli huudahtanut: ”Paha periköön kaikki onnekkaat kosijat, jotta huono-onniset saisivat heidät periä!” – Syytetty kiisti jatkuvasti kaikki esitetyt todistajanlausunnot.
Lopulta muuan vanhapiika astui todistamaan: että hän kyseisenä yönä oli nähnyt syytetyn rannalla hiukan keskiyön jälkeen työntämässä vesille tyhjää venettä, minkä jälkeen hän oli pessyt kätensä järvessä.
Tuskin oli nainen lopettanut, kun syytetty jo ryntäsi pöydän luo, paiskasi avonaisen raamatun rajusti lattiaan ja kähisi raivon jähmettämien huuliensa välistä kirouksen niille, jotka esittävät väärän todistuksen.
Tuomari kutsutti oven ulkopuolelta arvokkaan virkamiehen ja kehotti häntä olemaan valmiina syytetyn tallessapitoon. Vouti asettui sitten paikalleen oven eteen syytetyn taakse, annettuaan sitä ennen eräälle ulkopuolella seisojalle tehtävän hakea naapuritalosta tarpeelliset pidätysvälineet, jotka hän huomaavaisesti oli tuonut mukanaan mutta pitänyt tähän asti visusti väkijoukon katseilta suojassa. Alkoi puheensorina, jonka tämä tieto synnytti tähän asti vaitonaisessa väessä.
”Vai että minut vangitaan?” ärähti syytetty; ”Väärän valan ja muutaman sanan perusteella, jotka minä lausuin poikaviikarille! Eikö tässä maassa ole oikeutta? Tulee sekin päivä jolloin tämä tapahtuu jollekulle muulle, jos minulle nyt juljetaan tehdä näin!” Hänen vartalonsa tärisi vihasta tai jostakin sisäisestä kouristuksesta, ja ääni muuttui epävarmaksi. Hänen täytyi nojata hetkinen läheiseen uuninmuuriin. Mutta nyt Maija-neito tuli uudestaan sisään. Hänen läsnäolonsa tuntui palauttavan miehen tolalleen. Hän seisoi jälleen suorana ja seurasi tyttöä ensin katkerin ja uhkaavin katsein; mutta vähitellen hänen kasvoilleen kohosi merkillinen hurjan intohimon, surun, lopulta murheellisen hellä ilme, kun tyttö perääntyi huoneen vastakkaiselle puolelle. Hän vilkaisi miestä kerran mutta kääntyi heti kohti tuomarinpöytää entistäkin kalpeampana.
Tuomari esitti hänelle vielä muutaman kysymyksen kohtaamisesta metsässä ja yritti saada syytetyn paljastamaan tytön vastausten johdosta jotakin lisää, muistuttaen häntä tunnustuksesta, joka häneltä oli lipsahtanut kohtauspaikan suhteen. Mutta mies pysyi itsepintaisesti vaiti, syventyneenä nuoren naisen katseluun, aivan kuin huoneessa ei olisi muita ollutkaan. Kun tyttö viimein kohdisti puheensa häneen ja kehotti taivuttelevin sanoin häntä kunnioittamaan totuutta lausuen: ”oletko unohtanut, mitä silloin minulle sanoit, sitä mitä en henkeni uhalla uskaltaisi mainita?” – silloin hurja luonto taas kuohahti ja hän astui pari askelta Maijaa kohti ja puuskahti elehtien uhkaavasti: ”Sinäkin siis vaanit henkeäni valheillasi! että minunkin pitäisi puhua?” – Neitosen huulilta pääsi kauhun huuto, ja hän pakeni uhkaajaa huoneen perimmäiseen nurkkaan. Samassa kalisevat kahleet kolahtivat eteisen lattialle, ja ulkopuolelta kuului väen puheensorinaa. Sisällä vallitsi pitkä hiljaisuus.
Virallinen syyttäjä, syytetty ja todistajat olivat saaneet poistua ja heidät oli kutsuttu taas sisään. Tutkimusta päätettiin lykätä ja syytetty lähetettiin Mikkelin lääninvankilaan.
Nyt hän istui puolimakuulla pihassa, ja hänen jalkansa lepäsi maasta kohoavalla kivellä, johon vouti kiinnitti voimakkain moukariniskuin hänen lihaksikasta jalkaansa kietovan kahleen. Hänen ympärillään parveili töllistelevä väkijoukko. Hän istui pää käden varassa, silmät ummessa, mutta tiukasti yhteen puristuneilla huulilla karehti pilkallinen hymy.
Mutta kaukana tiellä, jo etäällä käräjäpaikasta, riensi Maija-neito eteenpäin kuin pakenija. Tänne asti kajahtavat iskut saivat hänet kohottamaan kätensä korvien suojaksi jotteivät kauheat äänet kuuluisi; mutta vuolaat kyyneleet hämärsivät ennen niin kirkkaat ja hymyilevät silmät, ja hänen oli tuon tuostakin kuivattava niitä ja jälleen kuunneltava piinaavia moukarin jymähdyksiä ja kahleiden kalinaa. Sanomattoman ahdistuneena ja kykenemättä enää ottamaan askeltakaan hän lysähti tienviereen polvilleen ja nojasi päätään ristittyihin käsiinsä.
Kun kauheat äänet olivat vaienneet, hän jatkoi matkaansa jo tyynemmin ja hiljaa itkien, muistaen ettei tämä vielä ollut lopussa, vaan oikeuden päätös oli haastanut hänet jälleen paikalle elokuun 10. päivänä. – Tuo päivä on nyt mennyt. Mitä silloin kävi ilmi, sen saa kiinnostunut lukijatar tietää heti kun se on tullut kertojan tietoon.
IV [nro 13. 27.3.1845]
Tämän traagisen tapauksen kehitys, josta olemme tämän otsikon alla kertoneet, on alla esitettävistä syistä pitkittynyt. Niille lukijoillemme, jotka sattumoisin eivät ole lukeneet kertomuksen alkua tämän lehden ensimmäisestä vuosikerrasta, toistamme lyhyesti: että Hintu oli erään talollisen yhdeksäntoistavuotias poika, joka lämpimästi rakasti häntäkin nuorempaa Maijaa, tosin pelkkää palvelijatarta pitäjän kartanossa, jossa häntä oli hoidettu lapsesta lähtien, mutta kauneudessa ja siveydessä kanssasisariaan etevämpää, samoin taidoissa ja tiedoissa säätyään ylempää. Mutta hänen ja pari vuotta vanhemman Hyvösen, tavoiltaan turmeltuneen kartanon torpparin pojan, välillä oli aiemmin ollut lapsellinen suhde. Nyt oli Hintu voittanut tytön sydämen ja tämän käsi oli luvattu hänelle. Hyvönen joutui sen tähden mustasukkaisuuden ja kostonhimon valtaan. Hintu ja Maija olivat tavanneet edelliskesänä eräänä kauniina sunnuntai-iltana, ja pitkän kohtaamisen jälkeen Hintu oli lähtenyt kartanosta järven rantaan kohti toisella rannalla sijaitsevaa rauhaisaa kotiaan, eikä häntä sen koommin nähty. Mutta jonkin ajan kuluttua hänen ruumiinsa löydettiin järvestä, ja siinä oli selviä merkkejä väkivallasta. Esittämiensä uhkausten vuoksi Hyvöstä epäiltiin murhasta, ja laillisessa tutkimuksessa löytyi kyllin syytä hänen pidättämisekseen. Mutta hän kieltäytyi tunnustamasta mitään, eikä lähempiä tietoja ollut saatu. Hintu oli tiedetty vahvaksi ja rohkeaksi, rikostovereita oli varmasti ollut. Mutta esiin oli tullut todistajia jotka vapauttivat kaikki epäillyt, tekivät jopa Hyvösen syyllisyyden hyvin epävarmaksi. Katsotaanpa mitä viimeisin kuulustelu maaliskuun 1. päivänä toi esiin. Siinä esiintyy jälleen yksi niitä näennäisesti satttumanvaraisia tapauksia, jotka usein paljastavat rikoksen.
Mainittu kartano sijaitsee kunnaalla erään Saimaan lahden rannalla. Kukkulan toisella puolen on pienehkö järvi, ja sen vastakkaisella rannalla maa kohoaa taas mäeksi, jonka rinteessä sijaitsee Hintun kotitalo, niin että järvi on varsin syvässä laaksossa. Tie kartanosta johtaa järvestä länteen päin, ja tämän järven partaalla on neljä torppaa, joista yhdessä asuvat Hyvösen vanhemmat. Kolme nuorempaa miestä, Nurhonen, Kandonen ja Auvinen, viimeksi mainittu vasta seitsentoistavuotias, kaikki epäiltyjä rikokseen osallistumisesta, asuivat kukin yhdessä kolmesta muusta torpasta. Muutoin enimmäkseen avoin tie on laakson pohjalle laskeutuessaan tiuhan matalan metsän peitossa.
Joku lukijoista varmaan muistaa tuon kirkkaan vilpoisen yön joka seurasi vuoden l844 kesäkuun 2. päivän sunnuntaita. Kaunis ilta oli Hintulla kulunut mieluisassa keskustelussa, kun hän istui rakastettunsa rinnalla kivisellä, ujoilta apiloilta tuoksuvalla mäellä kartanon ulkopuolella. Mutta juuri rakastavaisten näkeminen tärveli sen kauneuden metsän reunassa väijyvän Hyvösen silmissä. Aivan kuin salaisen voiman sitomana hän seisoi sillä paikalla katsomassa sellaista mitä hän eniten vihasi nähdä, ja hänen sydäntään paisuttivat vuoroin mustasukkaisuuden tuska vuoroin koston hurjasti huumaava ennakkotuntu. Hurjasti kiihtynyt veri hämärsi hänen katseensa, niin että kaikki hänen ympärillään verhoutui harmaaseen sekavaan sumuun, vain tuon ainoan, rakastavan parin tuolla mäellä se erotti viiltävän selvästi. Hän tuijotti samaa kohtaa niin että silmät pullistuivat kuopistaan, katse hukutti heidät, miehen vihaan, naisen rakkauteen. Niin hän seisoi katse jännittyneenä, käsi nyrkissä, ja valkea vaahto kiilsi kirskuvien hampaiden välissä, sinertäviksi kiristyneiden huulien raossa – ja kalvasta karheaa poskea pitkin vieri yksinäinen kimaltava kyynel alas kukkivaan kanervikkoon hänen jalkainsa juuressa. Sen myötä väistyi hyvyyden enkeli hänen sydämestään.
Sillä nyt Hintu nousi lähteäkseen, ja viimeisen kädenpuristuksen piinan jälkeen myös Hyvönen ryntäsi metsän pimentoon ja alas notkelmaan, missä häntä odottivat kolme kumppania, jotka yksitavuisesti kuiskaillen joivat rohkeutta ja tunnonrauhaa kärventävästä lähteestä, jonka Hyvönen oli huolekkaasti heille hankkinut. ”Nyt on aika!” hän sihahti heille ja tempasi pullon Nurhosen kädestä virkistääkseen itsekin intohimon liikajännityksen tylsistämiä hengenvoimiaan. Kukin tarttui nyt aseeseensa, puukarahkaan, ja he hiipivät äänettä lähemmäs polkua. Mutta kului vielä puoli tuntia ennen kuin ketään ilmaantui. Hintun hyvästely ei ollut, kuten rakastavaisten tapana on, ollut viimeinen; ja pullo ehti vielä kahteen kertaan tehdä kierroksensa kärsimättömästi ja samalla salatun vavistuksen vallassa odottavien kesken.
Mutta pian kuului hilpeää laulua ja kohta sen jälkeen myös reippaita askelia, jotka lähestyivät tietä pitkin. Tulija oli Hintu, joka ei ollut löytänyt rannan veneistä airoja ja oli siksi valinnut tämän tien kotiin, jakamatta morsiamensa huolta ja pelokkaita aavistuksia, koska sellaiset olivat aina olleet vieraita hänen iloisen nuoruudenrohkeuden täyttämälle sielulleen. Hän oli nyt sen paikan luona, jossa hänen vihollisensa makasivat väijyksissä. Kolme muuta suuntasivat piilopaikoistaan Hyvöseen kysyvän katseen. Mutta tällä ratkaisevalla hetkellä, kun oli valittava elämän ja kuoleman välillä, hänen rohkeutensa petti ja hän tunsi kätensä liian heikoksi kohoamaan murhaavaan iskuun. Tilanne olisi kenties jäänyt käyttämättä, eikä rikosta olisi koskaan suoritettu, jollei tätä edeltänyt ryypiskely olisi ehtinyt kiihtää yhtä kumppanuksista äärimmäiseen hurjuuteen. Tämä yksi oli Kandonen, jonka paikka oli äärimmäisenä laakson suuntaan ja joka kantoi Hintua kohtaan sitä salaista kaunaa, jota turmeltunut usein ruokkii säädyllistä ja kunnioitettua kohtaan. Hintu oli jo läheistä vaaraa aavistamatta ohittanut muut, ja vielä puolen minuutin viivyttely olisi tehnyt salaiskun mahdottomaksi. Mutta kun Kandonen näki saaliin olevan pääsemäisillään pakoon, hän syöksähti pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä hänen nuijansa osui Hintun takaraivoon. Ääntä päästämättä tuo onneton romahti maahan. Muutkin olivat Kandosen liikkeestä hypähtäneet pystyyn, mutta nyt he seisoivat kuin paikoilleen naulittuina ja heidän katseensa välttivät toisiaan ja liimautuivat pelokkaina kaatuneeseen. Hetken vallitsi kauhea hiljaisuus.
Mutta kun lyöty vielä osoitti elonmerkkejä, Kandonen tohti tarttua häneen kohottaakseen hänen päätään. Tämä liike havahdutti Hintun horteestaan tajuiseksi, ja nojaten veristä päätään käsivarteen hän sanoi: ”Elkää minua murhakko!”
Tämä ääni sytytti jälleen täyden raivon Hyvösen rintaan – eikähän hänen enää tarvinnut mitenkään pelätä kilpailijaansa. Yhdellä loikalla hän oli kaatuneen vieressä. ”Vieläkö sinä perkele elät?” hän kähisi, ja uusi isku hänen aseestaan, kaikin raivon tuottamin voimin annettu, vajotti vihamiehen pään jälleen maahan. Hän kutsui myös Nurhosen ja Auvisen paikalle, ja toisiaan auttaen nuo neljä upottivat vielä lämpimän ruumiin läheiseen järveen.
Rikos oli suoritettu – mutta rangaistus valvoi.
Sen puolen tunnin aikana, joka oli kulunut Hyvösen ja Hintun paikalle saapumisen välillä, oli muuan ukko kuusitoistavuotiaan poikansa kanssa vaeltanut samaa tietä, ohi kartanon ja pitkin järven rantaa. Ukko oli käsityöläinen, joskin niitä vähäisimpiä, sillä hän pystytti tuohivirsutehtaansa mihin sattui asettumaan. Nyt hän oli palaamassa kotiin pitkältä vaellukselta, ja koska ukko oli hurskaasti mennyt päivän jumalanpalvelukseen, päivä kävi liian lyhyeksi hänen ehtiä kotiin, ja nuo kaksi jatkoivat matkaansa valoisassa yössä. Nyt he asettuivat uupuneina lepäämään tien lähelle lähteen partaalle, jonka kirkkaasta vedestä he ammensivat juoman niukalle suolakala- ja leipäaterialleen. Siinä he istuivat, kun Hintu saapui tietä pitkin. Hän ei huomannut heitä. Mutta sekä isä että poika huomasivat kyllä hänet ja joutuivat äkkihyökkäyksen todistajiksi. Nuorekkaan myötätunnon vallassa poika aikoi rientää päällekarkauksen uhrin avuksi, mutta isä piteli häntä aloillaan; poika avasi suunsa uhkaavaan huutoon, mutta isä painoi nopeasti kätensä hänen suulleen. Hän oli nimittäin jo havainnut kolme muuta murhaajaa, ja hän tiesi vaistomaisesti, että ne jotka eivät kavahtaneet asettua tien varteen väijyksiin kuin maantierosvot, eivät myöskään epäröisi raivata tieltään kahta niin kiusallista todistajaa kuin hän ja hänen poikansa. Niinpä hän vartioi visusti ettei poika vähäisimmälläkään äänellä tai liikahduksella paljastaisi heitä, samalla kun kummankin katse hievahtamatta joskin kauhuisena seurasi sitä hirvittävää vetovoimaa joka rikoksen näkemisessä on. Heti kun murhaajat olivat lähteneet ruumis mukanaan, myös ukko ja hänen poikansa ryömivät metsän suojaan.
Kuulustelun aikana oli kyllä supateltu ukosta joka kuulemma murhayönä oli kulkenut murhapaikan poikki, mutta mitään tietoa ei hänestä ollut saatu; sillä toiset eivät tahtoneet paljastaa mitä tiesivät, ja toiset taas, sellaiset kuin ukko itsekin, eivät uskaltaneet; koska murhaajista kolme oli vielä vapaalla jalalla. Huhu oli kuitenkin ehtinyt myös tuomarin ja yleisen syyttäjän korviin, ja hopea, tuo meidän maassamme yhtä mahdikas taikakalu kuin muissa maissa kulta, oli pehmittänyt vastahakoisten mielen. Ukon nimi mainittiin, ja hänet kutsuttiin todistamaan, kunhan hän oli löytänyt uuden, turvallisemman asuinpaikan.
Kun ukko oli todistajan valan vannottuaan esittänyt yllä siteeratun kertomuksen tapahtumista, seurasi järkyttävä kohtaus. Nuori Maija lysähti täysin rakastettunsa viimeisen hetken kuvauksesta. Hintun isän raju itku keskeytti monet kerrat todistajan kertomuksen. Ja syytetyt seisoivat kalveten kalpenemistaan joka sanalla. Vain Nurhonen ärjähti röyhkeästi: ”Mitä tuo hullu puhuu? Minä olen näyttänyt, missä minä sinä yönä olin.” Hyvönen sen sijaan menetti malttinsa ja huusi kiihkeästi: ”Sen sinä valehtelet, että minä viimiseksi löin!” Kantonen yritti puhua, mutta kouristuksenomaiset nytkähdykset väänsivät hänen kasvojaan, kieli kieltäytyi tottelemasta, eikä hänen sanoistaan saanut tolkkua. Seitsentoistavuotias Auvinen vapisi kuin haavanlehti, ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti. Lisäksi paikalla oli kaksitoista väärää todistajaa, jotka olivat vakuuttaneet, että syytetyt olivat viettäneet tuon onnettoman yön kodeissaan. Millaisia tunteita velloikaan kaikkien näiden kuulijoiden sydämessä, kun ukko tarinan päätettyään risti iän ja työn jäykistämät kätensä, kohotti kyyneleisen katseensa taivasta kohti ja kuolemanhiljaisuuden vallitessa huudahti vakaalla äänellä: ”ja tämä on niin totista totta, ettei minulla Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla ole siihen mitään lisäämistä eikä mitään pois ottamista.”
–––––––––––––––
Sen jälkeen kun päivän Litteraturbladet oli jo ladottu, olemme saaneet tietää, että porvoolaisen lehtori Öhmanin laatima latinan kielioppi on jo parhaillaan painettavana ja ilmestynee siis aivan pian. Emme ole pitäneet aiheellisena muuttaa koulukirjojen hyväksymisestä kirjoitettua tekstiä, etenkin kun sitä ei nyt voida mitenkään tulkita yksityisiin tavoitteisiin tähtääväksi.
