Ulkomailta
Elämme todellakin turmiollista aikaa. Nyt tehdään vallankumouksia niin kuin ennen järjestettiin juhlia. Niitä apinoidaan etukäteen rinnan oopperoiden, naamiaisten ja akrobatiaharjoitusten kanssa. Siitä vaan, sanoo nyt virallinen sanomalehti: ennen kuukauden loppua on Espanjassa suuri vallankumous; Pariisissa aiotaan järjestää kapina 20. tätä kuuta, Italiassa ilmoitettu mellakkahanke ei onnistunut jne. Kunpa suuri kanava vain pian tulisi valmiiksi ja höyrylaivaliikenne sisäjärvillämme alkaisi vähän aikaisemmin, niin mekin täällä Kuopiossa saisimme joskus nähdä, miltä vallankumous näyttää. Heti kun keskiviikkoposti tulee ja tuo Finl. Allm. Tidningin, joka kertoo muutamista tämän alan tempauksista, niin me voisimme nousta laivaan ja neljän viikon pikamatkalla nähdä puoli tusinaa vallankumousta. Kukapa silloin enää jäisi ällistelemään miestä, joka on puhunut sellaisen miehen kanssa, joka on nähnyt sellaisen miehen, jonka veli on kuullut vallankumouksesta serkultaan, joka on ollut paikalla vallankumouksessa?
Niinpä virallisen lehtemme numerossa 160 kerrotaan Espanjasta: ”Carlistit ovat yrittäneet vallankumousta”; Ranskasta: ”Ranskan legitimistit tiettävästi harkitsevat uuteen vallankumoukseen ryhtymistä”; Kreikasta: ”Greivasin käynnistämä sisällissota on päättynyt”; Haitilta: ”kerrotaan, että neljä puoluejohtajaa kiistelee nyt korkeimmasta vallasta”. Numerossa 162 kerrotaan jälleen Espanjasta: ”Täällä vakuutellaan – – että kyse on suuresta poliittisesta toimenpiteestä, jolla maan nykyinen perustuslaki kumotaan ja vanha hyvä järjestys palautetaan”; Italiasta ”Joukko pakolaisia on saapunut Corfulta Calabriaan ja noussut siellä maihin, minkä jälkeen he ovat ottaneet yhteen sotaväen kanssa. Heillä ei kuitenkaan ole juuri menestymisen mahdollisuuksia” jne.
Aivan hengästyttää lukea ääneen läpi kaikki nämä vehkeilyt, niin nopeasti ne seuraavat toisiaan. Se, joka olisi vapaa ja riittävän varakas matkustamaan, jäisi neuvottomaksi valitessaan, mihin näistä kaikista huveista hän menisi. Paras paikka olisi ehkä tavattoman restauraatiohenkinen Ranska ja Pariisi, jossa monsieur Veryn luona voi mutustella osteripasteijaansa ja katsella vallankumousta peililasisen ikkunan läpi. Jos se epäonnistuu, niin täällä on myös parhaat mahdollisuudet etsiä jotain muuta ajanvietettä.
Sitä paitsi siellä saa kuulla, mitä kansa ajattelee siitä, että Ludvig Filip kirjoittaa lehtiin rahasta. Sellaiselle miehelle voisi siis syystä sanoa: arvoisa kollega! – Asia on niin, että hän on jo useita kertoja koettanut saada edustajakamaria myöntämään määrärahan poikiensa hovinpitoon – mutta aina turhaan. Nyt perhe kasvaa päivittäin samojen reippaiden poikien ja myös tyttärien toimenpiteiden tuloksena. Taloudenpito tulee yhä kalliimmaksi joten vanha kuningas pelkää, ettei hän voi enää säästää miljoonia. Kaiken tämän vuoksi hän on Monitör -lehdessä julkaisemallaan artikkelilla jälleen tunnustellut mahdollisuuksia saada määräraha perheelleen. Oikeastaan häntä voikin pitää vain avustajana lehdessä, jonka päätoimittajana on herra Guizot. Tällä kuuluu olleen hiukan ongelmia artikkelin julkaisemisessa – ehkä tilaajien vuoksi. Mutta hän lienee myös pelännyt, että kustantaja siirtää hänet pois koko toimituksen johdosta. Niin sai artikkeli kelvata.
Kuopio
Täällä tulee vettä aamusta iltaan. Kesäkuun 26. päivän jälkeen lienee ollut kolme sateetonta päivää. Niityt, jotka ovat suureksi osaksi suo- tai rantaniittyjä, ovat muuttuneet järviksi, joilla voidaan purjehtia suurimmillakin aluksillamme. Vesi virtaa monin paikoin maanteiden yli ½ kyynärän syvyisenä. Etenkin viime uuden kuun jälkeen on useimpina päivinä koettu tunteja jatkuneita kaatosateita, aivan kuin joku olisi kiskaissut tapin pois taivaan tynnyristä. Juuri tämän tapin oletetaan juuttuneen Borgå Tidningin kurkkuun.
Kun taivas on tänä aikana toisinaan kirkastunut, tämä on tapahtunut etelätuulella. Mutta heti – ja aina tämä on tapahtunut hyvin nopeasti – kun tuuli on kääntynyt pohjoisen puolelle, tavanomainen vedentulo on jälleen alkanut. Nyt mätäkuun alettua taivaankansi on ollut pilvetön pohja- ja koillistuulellakin ja sää on ollut viileä, ja tätä voidaan toivottavasti pitää todisteena siitä, että kyseessä oleva tappi on jälleen löydetty. Saapa nähdä, aiheuttaako tämä muita vesivirtoja etelän suunnasta, vaikkakaan ei yläilmoista.
Lääkintölaitoksen päällikkö, pääjohtaja, valtioneuvos von Haartman on tarkastusmatkallaan saapunut kaupunkiin.
PS Tappi on poissa. Sade valuu.
–––––––––––––––
Tämä päivä näyttää hirvittävältä almanakassa, sillä nyt on ”vanhan Jaakon” päivä. Huomenna on kaikkien huolekkaiden Marttojen ilonpäivä, sekin siinä mielessä, on Martan huolien nimikkopäivä. Ylihuomenna juodaan seitsemän nukkujan malja. Kaikki eivät ehkä nykyään tiedä, missä ne oleskelevat ja siksi voikin olla paikallaan kertoa, että niistä kolme asuu Helsingissä ja kaksi Turussa, kuudes Vaasassa ja seitsemäs Porvoossa – mutta ihme kyllä ei yksikään Kuopiossa!
Alkeisopetuksen tulevasta oppikurssista
Varsin usein käy niin, ettei uutta lakia säädetä sen mukaan, mitä kokemuksia vanhan lain eduista ja haitoista on saatu, vaan tämän tai tuon teorian pohjalta. Erityisen helposti näin käy silloin kun lainsäädäntö käsittää jonkin yhteiskuntaelämän alueen kokonaisuudessaan. Yleisen opetuksen suhteen on muissa maissa, esim. Baijerissa nähty, miten kaikenlaisiin yksipuolisiin teorioihin nojautuvia lainsäädäntöyrityksiä tehdään ja miten ne johtavat yhtä nopeasti hylättyihin kuin hyväksyttyihinkin uudistuksiin.
Tästä lainsäädännön alueesta kiinnostunut sitä vastoin on ilahtunut siitä, että Suomen uusi lukio- ja koulujärjestys on uudistuksissaan hyvin varovainen. Kenties joku koulumies olisi toivonut muiden maiden kokemusten näkyvän siinä jopa enemmänkin kuin on tapahtunut.
Niinpä voidaan kysyä esimerkiksi sitä, onko alkeisopetuksen tähän asti vallinneen järjestyksen mukainen jako kouluihin ja lukioihin itse asiassa parempi vaihtoehto kuin molempien oppilaitosten yhdistäminen yhteisen, pysyvän hallinnon alaisuuteen. Voidaan tietenkin sanoa, että nuorukaisen siveellinen kehitys tarvitsee koulun ja yliopiston välistä siirtymävaihetta ja että sellaisen tarjoaa lukio, jossa hän voi jonkin verran itse määrätä itsestään ilman että hän väärinkäytösten tapahtuessa kuitenkaan on vapaa koulukurista. Vielä voidaan lisätä, että juuri tämä vapauden vuoksi nuorukaiset ja pojat on erotettava toisistaan niin ettei edellisen esimerkki herätä jälkimmäisessä halua ja pyrkimystä omavaltaisuuteen, joka hänen alhaisemmalla kehitystasollaan voi olla vain turmioksi. Mutta meillä on nyt omassa maassamme ollut tilaisuus verrata lukiosta ja koulusta tulleiden oppilaiden menestymistä yliopistossa niin tietojen kuin käyttäytymisenkin suhteen. Lukiosivistys ei ole uskoaksemme osoittanut mitään erityisen merkittäviä etuja koulun antamaan verrattuna, eivätkä entiset koulupojat ole käyttäneet vapauttaan sen enempää väärin kuin lukiolaisetkaan. Tämä perustelu näyttää raukeavan erityisesti siitä syystä, että lukiojärjestys on sama kuin koulujärjestyskin eikä laki siten edellytä mitenkään erilaista kurinpitoa eikä suo toisen oppilaitoksen oppilaille suurempaa vapautta kuin toisenkaan. Ja jos sellaista vapautta ei olisi olemassakaan muuten kuin siten, että vakaantunut käytös jo sinänsä tekee oppilaan vapaammaksi, niin silloinhan kaikki pelko pitemmälle ehtineiden oppilaiden yhdessäolosta nuorempien kanssa olisi turhaa. Jo ikä, ajattelutapa ja erilaiset harrastukset erottaisivat vanhemmat nuoremmista niin kuin nykyään on laita koulussa, vaikka kaikki kuuluisivatkin samaan oppilaitokseen.
Laki ei tässäkään suhteessa aiemmin tehnyt eroa koulun ja lukion kurin välillä, mutta kokemus osoitti äärimmäisen omavaltaisuuden usein rehottavan lukiossa. Myös tänään näemme, että halukas nuorukainen voi kyllä kartuttaa tietojaan lukiossa, mutta kaikesta pakosta vapautettu kevytmielinen taas kerta kaikkiaan nukkuu koko opiskeluaikansa. Tämä todistus ei siis näytä riittävän kumoamaan niitä kokemuksia, joita oppilaitosten yhdistämisestä on Preussissa ja muualla saatu. Ja jollei voida kieltää sitäkään, että yhdistämisen seurauksena Porvoon hiippakunnan koulut ovat jääneet selvästi jälkeen arkkihiippakunnan kouluista siinäkin tapauksessa, että luokkien ja opettajien määrä on sama, niin käsittääksemme näitä haittoja voitaisiin jossain määrin poistaa vain korottamalla oppimäärävaatimuksia sekä lukioissa että kouluissa.
Asetusta joka määrää yhtäläisen oppimäärän koko maahan, ei vielä ole laadittu. Siitä riippuu, tuleeko koulu-uudistuksesta todellinen parannus. Koulujärjestyksen yleiset määräykset nimittäin eivät tässä suhteessa juuri merkitse. Mikä estäisi nytkään saattamasta maan koululaitosta samalle tasolle kuin Preussissa ja monissa muissa Saksan protestanttisissa valtioissa, joiden opetuslaitokset jo pitkän aikaa on yleisesti tunnustettu kaikkein parhaimmiksi? Mikä estää? Suoraan sanoen: taitavien opettajien puute.
Terve järki sanoo, että jos opettaja ei saa minkäänlaista koulutusta tulevaan tehtäväänsä, hän ei voi olla kyllin taitava. Niin kauan kuin tällainen tilanne jatkuu, ei kannata toivoakaan samalle tasolle pääsemistä kuin siellä, missä opettajalta ehdottomasti vaaditaan sekä kasvatustieteellisiä opintoja että käytännössä osoitettua kelvollisuutta. Ei tarvitse huomauttaa siitä, että myös meillä käytännön pätevyys tutkitaan. Preussissa koe kestää vuoden, meillä yhden tunnin ja silti näissä kokeissa on jotain eroa. Mutta jos parasta ei voidakaan saavuttaa, voidaan silti tehdä jotain sen tavoittelemiseksi. Oppilaitosten tiukentuvat vaatimukset pakottavat opettajat vastaamaan ajan muuttuneisiin haasteisiin. Kuluu hyvinkin 3–4 viisivuotiskautta, joiden aikana uudet vaatimukset täytetään vain heikosti, mutta jokainen seuraava vuosikymmen varustaa koulut opettajilla, jotka ovat saaneet ensimmäisen sivistyksensä juuri näiden pyrkimysten aikana ja jotka siten myös kykenevät paremmin välittämään sitä muille.
Se, mitä opettajien pätevyydessä ja opetusmenetelmissä nyt menetetään, on siis korvattava pitemmällä oppiajalla. Tästä on kaksinkertainen hyöty: opettaja ehtii itse opiskelemalla valmistautua opetukseen ja oppilas voi huonommankin opetusmenetelmän puitteissa jokseenkin tarkoin käydä läpi määrätyn kurssin. Mutta jos oppimäärä pidetään nykyisellään, niin oppiajan pidentäminen johtaa vain leväperäisyyteen niin opettajissa kuin oppilaissakin. Lauseella non multa sed multum [ei monenlaista vaan paljon] on tietenkin vankka perusta. Mutta vuosisadan kokemus on meidän kouluissamme osoittanut, kuinka pitkälle voidaan päästä lukemalla hyvin se vähä mitä luetaan, emmekä usko, että tähänastinen oppikurssi on viimeisten kymmenen vuoden aikana käyty läpi tarkemmin kuin esim. 30 vuotta sitten. Uudet kreikan oppikirjat ja uusien kielten ottaminen koulujen opetusohjelmaan on näiltä osin luonut pohjaa edistymiselle. Mutta epäilemme, näkyykö edistys esim. latinan, matematiikan, yleisen historian, logiikan, teologian tai retoriikan opetuksessa, kun kolmea viimeksi mainittua päinvastoin luetaan vähemmän kuin ennen. Sitä paitsi myös mainittua sääntöä voidaan liioitella ja väsyttää oppilas samojen läksyjen pikkutarkalla kertaamisella. Niin opettaja kuin oppilas tarvitsevat kannustimekseen selvästi asetetun päämäärän, jonka saavuttaminen vaatii molempien ponnisteluja. Täsmälliset määräykset aikanaan suoritettavista kertauksista tulevat jatkossa tekemään ne tarpeettomiksi.
Meillä ei ole tilaa yksityiskohtaiseen todisteluun. Useimmille lukijoille se olisi myös tarpeetonta. Mutta lupaamme puolustaa väitteitämme, jos joku haluaa kiistää niiden oikeellisuuden aikaan ja olosuhteisiin nähden. Lähdemme siis tästä: jos nuorukainen lukion täyden kurssin suoritettuaan ei hallitse latinaa, kreikkaa, matematiikkaa ja yleistä historiaa niin hyvin kuin tällä hetkellä vaaditaan approbatur cum laude -arvosanaan filosofian kandidaatin tutkinnossa, tai jos hän niin kutsutulla siviiliosastolla ei vanhojen kielten taidon asemesta osaa kirjoittaa kieliopillisesti virheetöntä saksaa ja ranskaa – niin koulu-uudistus on pääpiirteissään epäonnistunut. Olemme sitä mieltä, että näiden vaatimusten saavuttamiseksi riittää yläalkeiskouluissa kuuden vuoden ja lukiossa kolmen vuoden kurssi, edellyttäen että ensimmäiselle luokalle otettavat oppilaat ovat jo aloittaneet latinan lukemisen ja oppineet geometrian alkeet. Olemme lyhyyden vuoksi ottaneet vertailukohteeksi filosofian kandidaatin tutkinnon, koska filosofisen tiedekunnan velvollisuus on antaa lausunto koulujen ja lukioiden tulevista oppimäärästä.
Ehdottamaamme aikaa pidetään ehkä liian pitkänä. Mutta mitä yhteiskunta tai opiskeleva nuorukainen siinä menettää, jos hän tulee yliopistoon 19–21 iässä? Ylioppilastutkinnon kehnot säädökset ja vanhempien turhamaisuus tosin täyttävät nyt ylioppilaskunnan lapsilla, mutta heidän läsnäolonsa yliopistossa muuttaa sitä myös enemmän ja enemmän kouluksi. Sellaiset tutkinnon kuin niin sanottu logices tutkinto, filosofinen maanmittaritutkinto ja useimmat seminaaritutkinnot kävisivät silloin varmaankin tarpeettomiksi. Mutta eikö olekin varsinaista pilaa, että ylioppilas kahden opiskeluvuoden jälkeen joutuu suorittamaan yliopiston professorille Eukleidesta, jonka kuusi kirjaa hänen olisi pitänyt osata ennen lukioon tuloaan, sekä stereometriaa sen verran, että sen oppii kuudessa tunnissa paremmin kuin hyvin. Tai että hän tenttii Ekelund–Palmbladin yleistä historiaa historian professorille ja osoittaa tentissä osaavansa auttavasti kääntää Corneliusta tai Sallustiusta eli siis osoittaa, että koulutiedot ovat näiltä osin muistissa? On todella käsittämätöntä, että tämä järjettömyys jatkuu vuodesta toiseen, eikä yliopisto tunne tällaista alennustilaansa niin syväksi että pyrkisi siitä pois. Tiedämme toki, että yliopiston opettajat yksityisesti valittavat tällaisia koulukokeita ja opiskelijoiden kyvyttömyyttä todella tieteelliseen opiskeluun. Heidän olisi sitä enemmän syytä saattaa äänensä kuuluviin tänä isänmaamme oppilaitosten kannalta tärkeänä ajankohtana, koska maan yleisestä opetuksesta kiinnostunut hallitus ei varmasti toivo mitään hartaammin kuin ymmärrykseen ja kokemukseen perustuvaa valaistusta näihin asioihin. Uudistus on myös syytä aloittaa alkeisopetuksesta; silloin koulumaisuus häviää yliopistosta itsestään ja myös tuleva virkamies saa aikaa tieteellisiin opintoihin valitsemallaan alalla. Samalla hän saa vapaasti suunnata tiedonhalunsa johonkin filosofiseen oppiaineeseen ja luonnontieteisiin.
Toisaalta taas yläalkeiskoulun oppikurssin pidentäminen pelastaisi myös ala-alkeiskoulun silloin kun se ei kykene täyttämään tehtäväänsä eli kun siinä on vain yksi opettaja. Yläalkeiskouluun valmistava kurssi on nimittäin tällöin rajattava minimiinsä, ellei sitten opettaja huolehdi vain sille määrättyjen 12–15 oppilaan opettamisesta niin ettei hän kykene hoitamaan muita oppilaita. Tällöin ala-alkeiskoulu ei kuitenkin enää ole samalla alempi porvarikoulu. Näyttäisi kuitenkin välttämättömältä, että näissä kouluissa siirryttäisiin ainakin jossain määrin vuorolukuun, koska oppilasmäärän noustessa 40–50:een opettaja muuten joutuu laiminlyömään jompaa kumpaa osaa oppilaistaan. Turun hiippakunnassa useimmissa kouluissa onkin, osaksi yksityisen avokätisyyden ansiosta, kaksi opettajaa. Porvoon hiippakunnassa kaivataan yhä isänmaallista ja sivistyksestä kiinnostunutta hyväntekijää. Kun ne kaikki kerran pääsevät nauttimaan samoista eduista, emme näe mitään syytä alentaa vaan päinvastoin korottaa vaatimuksia alkeisopetuksen laajuudelle.
On vielä yksi olennainen näkökohta, mitä kyseisen oppikurssin määrittelyssä toivoisimme. Varsin usein nähdään nimittäin julkisissa kouluissa oppilaita, jotka ajelehtivat vuodesta toiseen oppimatta mitään. He ovat itselleen ja muulle nuorisolle turmelukseksi, opettajille he tuovat alituista huolta ja murhetta. Olisikin siis aivan kohtuullista määrätä, että jollei oppilas, seurattuaan kahdesti jollekin luokalle tai osastolle määrätyn kurssin, ole kypsä siirrettäväksi ylemmälle luokalle tai osastolle, hänen on erottava koulusta. Tästä säädöksestä huolimatta on syytä olettaa, että tulevaisuudessa yhtä luokkaa kohti tulee enemmän oppilaita kuin opettaja kykenee hoitamaan, siis enemmän kuin 25, enintään 30 kappaletta. Tällöin on välttämättä joko rajoitettava sisään otettavien oppilaiden määrää ja ratkaistava hakijoiden kesken heidän osoittamiensa tietojen mukaan tai määrättävä ylimääräisiä opettajia. Tämä antaisi silloin mahdollisuuden kokeilla opettajaksi haluavien pätevyyttä.
Sen määritteleminen, mitkä tunnit päivästä tulee käyttää lukemiseen, näyttää tosin epäolennaiselta, muttei todellisuudessa ole sitä. Eri alueiden erilaiset elämäntavat tekevät yhdenmukaisuuden tässä asiassa mahdottomaksi; siksi se onkin paras jättää kunkin koulun opettajien ratkaistavaksi. Vapaatunnit – aamu- ja iltapäiväluvun välissä tarvittavia lukuun ottamatta – hyödyttävät vähän mutta vahingoittavat sitä enemmän, sillä ne vain merkitsevät yhtä uutta kouluunmenoaikaa, mikä varmasti usein aiheuttaa laiminlyöntejä. Neljännestunnin väliaika sitä vastoin tuntuu sopivalta, jos oppitunteja on peräkkäin enemmän kuin kaksi. Koska koululaisten tulee olla myös tämä aika koulun alueella, siitä ei koidu ajanhukkaa ja se antaa lisäksi mahdollisuuden tarkastella nuorison käyttäytymistä leikeissään, joissa itse kunkin luonne usein näkyy selvemmin kuin luettaessa ja säännöllisen kurinpidon alaisuudessa. Muutoin ei lukujärjestyksellä ole kovin suurta merkitystä. Sitähän voidaan saatujen kokemusten mukaan muutella ilman että opetus siitä häiriintyy. Sen sijaan oppikurssin toistuva vaihtuminen aiheuttaa varmasti enemmän haittaa. Siksi onkin välttämätöntä, että se heti määritellään ajan korkeimpien vaatimusten mukaan niin ettei se jo lähitulevaisuudessa jää liian suppeaksi.
Emme voi lopettaa tätä artikkelia huomauttamatta siitä, kuinka vähän maamme lehdistö on kiinnostunut yleisen opetuslaitoksen kysymyksistä. Sen tarkoituksenmukaiseksi uudistamiseksi on työskennelty jo vuosia. Lehdistö on koko ajan ollut vaiti niin kuin asia olisi maalle yhdentekevä. Tässä ei suinkaan olisi kaivattu asianomaisten toimittajien ajatuksia asiasta, mutta heidän asiansa olisi kuitenkin ottaa kysymys esille. Keskustelun olisi tietysti pitänyt olla ensisijassa ammattimiesten, koulun- ja lukionopettajien ja johtajien asia. Tilannetta voi verrata Ruotsiin. Siellä on opetuslaitosten ehdotetusta uudistamisesta vaihdettu kirjoituksia jo kaksi vuosikymmentä. Komitean ehdotuksia on julkaistu painettuina, maan kuuluisimmat miehet kuten Geijer, Fries, Hans Hierta ja monet muut sekä joukko opettajia on koko sanomalehdissä tai erityisissä lentokirjasissa ottanut monelta puolelta kantaa esitettyihin kysymyksiin, puolesta ja vastaan. Entä Suomessa? Suomen yliopistossa, lukioissa ja kouluissa ei näytä olevan yhtäkään miestä, joka olisi niin kiinnostunut nuorison sivistämisestä, että oma-aloitteisesti pyrkisi etsimään tarkoituksenmukaisempaa muotoa sen jakamiselle. Tämä asia on masentava tietää ja masentava ottaa esille, mutta siitä ei voi vaietakaan, koska se todistaa siitä omahyväisyydestä ja itserakkaudesta, jolla suuret puheet maamme sivistyksen ja kirjallisuuden edistymisestä lepäävät. Epäkohta on tiedettävä jotta sen voisi parantaa. Siksi ei voi vaieta siitä, mitä ei voida kieltää. Ja valitettavasti on monia muita isänmaan tulevaisuuden kannalta aivan yhtä tärkeitä kysymyksiä, joita kuvitellun sivistyksemme edustajat ovat harrastaneet aivan yhtä vähän kuin yleistä opetustakin.
–––––––––––––––
Alkavan elokuun 24. päivänä avaa täkäläinen yläalkeiskoulu jälleen ovensa. Arvoisat vanhemmat ja holhoojat, jotka haluavat, että heidän holhottinsa otetaan koulun oppilaiksi, suvaitkoot antaa näille tilaisuuden ilmoittaa tämä toive viimeistään saman kuun 22. päivänä, jotta he voivat osallistua pääsytutkintoon 23. päivänä. Samalla minun on muistutettava, että uuden lukio- ja koulujärjestyksen mukaan kouluun otetaan oppilaita vain kerran vuodessa, ensiksi mainittuna päivänä, että tulokkailla pitää olla mukanaan papintodistus, jossa ilmoitetaan myös, ovatko he sairastaneet isorokon tai saaneet rokotuksen vai eivät, ja että jokaisen oppilaan on tästä lähtien maksettava koulun kassaan yhden hopearuplan ja viidenkymmenen kopeekan vuosimaksu, minkä lisäksi maksetaan samansuuruinen kirjoittautumismaksu. Ne kaupungin ulkopuolella asuvat holhoojat, jotka haluavat käyttää hyväkseen lukio- ja koulujärjestyksen 80. §:ssä myönnettyä oikeutta kutsua holhottinsa kuraattoriksi koulun vararehtori tai joku kollegoista, suvainnevat ilmoittaa tästä asiasta. Kuopiossa 24. heinäkuuta 1844
Joh. Vilh. Snellman
rehtori.
