Kuopio
Viime markkinoilla ei kuulu käyneen yhtä paljon rahvasta kuin edellisillä. Moninaisten elintarvikkeiden myynti ei ollut erityisen hyvää, vaikka hinnat eivät siksi laskeneetkaan. Peuranpaistit maksoivat kolme ruplaa, tuore häränliha kaksi ruplaa, palvattu liha samoin kaksi ruplaa, silava 3,25–4 ruplaa, teeripari 1,50 ruplaa, metsäkanapari ruplan, tuore hauki kaksi ruplaa, suolamuikut 1,80 ja suolalohi 15 ruplaa. Voilla ja talilla ei juuri ollut menekkiä, edellinen maksoi 8–9 ruplaa leiviskä. Vähäisen tarjolla olleen viljan hinnat olemme jo kertoneet, ruis oli 20 ruplaa ja ohra 16 ruplaa tynnyriltä, kauraa ei ollut tarjolla.
Vieraita kauppiaita oli seitsemänkymmentä ja kaupungin kauppiaiden tyytyväisyydeksi markkinat kestivät vain neljä päivää. Suuresta määrästä voi kuitenkin päätellä, että siirtomaa- ja tehdastavaroiden sekä venäläisten tuotteiden myynti ei ollut vähäistä. Viimeksi mainituista artikkeleista tärkeä on vehnäjauho, jota paraslaatuinen säkki maksoi 34 ruplaa, heikompilaatuinen 27 ruplaa. Sokerin hinta on kaikkialla noussut Länsi-Intian saarten viimevuotisen kadon vuoksi ja kun hinta täällä on 85 kopeekkaa naula, niin markkinoilla hienoa sokeria sai 75 kopeekalla ja huonompaa 70 kopeekalla. Oikeaa mokkakahvia sai 1,40 ruplalla naula, brasilialaisen kahvin hinta oli 57 1/2 kopeekkaa.
Hevoskauppa ei näyttänyt yhtä kukoistavalta kuin viime vuonna. Eräästä hevosesta maksettiin kuitenkin 1 000 ruplaa, toisesta 900, parinkin hinta nousi seitsemänsadan tienoille jne. On muuten näkemisen arvoista, kuinka kaikkein kalleimmista hevosista täällä käydään kauppaa. Harvat ostajat ja myyjä kokeilevat itse hevosen ominaisuuksia. Hevosia ajavat määrätyt, taidostaan tunnetut miehet ja liikemiehet katsovat ajoa. Jokaisen nuoren talonpojan kunnia-asia on ajaa hyvin. Hän istuu pienen kilpareen ylimmällä reunalla toinen jalka reen ulkopuolella jalaksen päällä. Mukavampi asento paljastaisi varmaankin taidon puutteet. Vain harvat ovat silti taidoiltaan sen arvoisia, että he saavat ajaa markkinoiden parhaita ravureita. Paras kuuluu olevan maaninkalainen talonpoika Miettinen, jonka käsittelyyn viisas kauppias antaakin hevosensa jo kaksi tai kolme viikkoa ennen markkinoita.
Uudet postivuorot ovat viime viikkoina saapuneet oman mielensä mukaan. – Jo aiemmin oli yksi postivuoro kulkenut Helsingistä Viipuriin niin että Finl. Allm. Tidningin numero 2 (mutta myös vain se numero) saapui puolta viikkoa ennen kuin edellisen vuoden viimeiset numerot. Nyt tilanne on se, että kukaan ei tiedä, milloin posti on tulossa, ehkä paria vuorokautta ilmoitettua saapumisaikaa ennemmin tai myöhemmin. Toistaiseksi ei siis pidä luottaa myöskään tämän lehden ensimmäisessä numerossa julkaistuihin tietoihin, vaikka ne on nähtävissä myös postikonttorin eteisen ilmoitustaululta. Eletään kuitenkin toivossa, että ilmoitettu järjestys vuoden mittaan tulee myös vallitsevaksi.
–––––––––––––––
Aikakausjulkaisusta ”Finland framstäldt i Teckningar” [Suomi piirroskuvina] on arvoisien tilaajien saatavana ensimmäinen vihko nyt myös Kuopiossa. Tämän vihkon sisältämät kuvanäkymät ovat aivan toisenlaatuisia ja edustavampia kuin esitteeseen liitetyt. On toivottavaa että kokoelma taiteellisessakin mielessä saavuttaisi jotain siitä arvosta mihin se isänmaan luonnonkauneuksia kuvatessaan on yltänyt.
–––––––––––––––
Oheinen ilmoitus on luultavasti ennestään tuttu monille lukijoille. ”Edullisia tarjouksia” ei kuitenkaan aina tehdä ”kuluitta”. Sellaisista on tuskin kuultu sen jälkeen, kun tarinan keinottelija tarjosi eräälle miljonäärille, kihloissa olevan tyttären isälle, puolen miljoonan lisäystä varallisuuteen – jos tämä nimittäin antaisi tyttärensä keinottelijan vaimoksi ja maksaisi myötäjäisiksi puoli miljoonaa vähemmän kuin muussa tapauksessa. Lyypekkiläisestä osoitteesta Petri Kirchhof 308 kuka tahansa voi nyt saada tarjouksen, joka ehkä on yhtä edullinen ja lisäksi ”ainoalaatuinen”. Onkin myönnettävä: jo tarjouksen erinomaisuus saa pakostakin jokaisen viisaan miehen siihen tarttumaan. Tarjouksen vastaanottamisen helppous, jota varten on ilmoittauduttava ”kuluvana vuonna (1845) ennen tammikuun 2. [po. 20.] päivää 1846”, on lisähoukutin. Ainakaan Saima ei aio päästää tilaisuutta ohitseen, vaan ilmoittautuu täten osoitteessa Petri Kirchhof 308 toimivalle Commissions Bureaulle ottaakseen vastaan ”sangen edullisen, ainoalaatuisen tarjouksen” ja allekirjoittaa ilmoittautumisensa: 18. tammikuuta 1846, kuluvan vuoden 1845 joulukuussa. Jos joku haluaa noudattaa Saiman esimerkkiä, kiinnittäköön huomiota seuraavaan tekstiin, joka päälle päätteeksi julkaistaan lehdessä kolme kertaa:
Tiedotus, joka kannattaa huomata
Allekirjoittanut Commissions Bureau on saanut tilaisuuden esittää maksua vaatimatta sangen edullisen ja ainoalaatuisen tarjouksen jokaiselle, joka ei kavahda vähäistä postimaksua, vaan pyytää tarjousta tammikuun 20. päivään 1846 mennessä kuluvana vuonna ja maksaa kirjeen postimaksun.
Lyypekissä jouluk. 1845
Commissions Bureau
Petri Kirchhof N:o 308
Hiljaiset etuoikeudet
Tällä nimellä kutsutaan sitä etuoikeutta maksun saamiseen velallisen omaisuudesta, jonka laki suo tietyille velkojille ilman että vaatimusta on vahvistettu kiinnityksellä tai panttauksella tai että velallisen etua on muutoin ryhdytty ajamaan aiemmin kuin toisia, sellaisia vaateita joilla mainittua etuoikeutta ei ole. Tällaisia ovat mm. alaikäisen perintö, kruunun vaatimukset suorittamattomista maksuista, palkollisen saatavat jne. Ruotsissa on useilla valtiopäivillä tehty monia aloitteita näiden niin kutsuttujen hiljaisten etuoikeuksien poistamisesta. Suorittamistamme tutkimuksista huolimatta emme ole saaneet selville, onko niiden poistamisesta todella päätetty. Monet syyt puhuvat esityksen puolesta. Ne rasittavat yksityisen luottoa ja siten haittaavat elinkeinoelämän edistymistä. Toisaalta näyttää siltä, että esim. alaikäisen oikeuksilla pitäisi olla etusija kaikkiin sellaisiin täysivaltaisiin henkilöihin nähden, jotka itse kykenevät ajamaan vaateitaan. Tähän taas on sanottu, että sen enempää alaikäisen parasta kuin sairaan hoitoakaan ei pidä ostaa yksityisen kustannuksella vaan että niistä on huolehdittava valtion, julkisen vallan toimin. Tämä vastaväite kohdistuu myös, ja ehkäpä perustellummin, kruunun saatavien etuoikeuteen.
Eräs kirjoittaja puuttui tämän lehden numerossa 50/1844 siihen erityiseen seikkaan, että Suomessa voimassaolevan lain mukaan tuomioistuin voi eräässä tietyssä tapauksessa vakuuttaa, että velalliseen ei kohdistu tällaisia etuoikeutettuja vaateita ja kuitenkin tähän luottava velkoja voi jäädä vaille saataviaan, jos velalliseen tästä huolimatta kuitenkin etuoikeutettuja vaateita kohdistuu. Kyseessä oli tapaus, jossa kiinteälle omaisuudelle tarvittavien saantokirjojen puuttuessa kiinteitä haetaan ja saadaan maan virallisessa sanomalehdessä julkaistun lainhuudon kautta, mutta nämä kiinteet voidaan jälleen julistaa laittomiksi ja epäpäteviksi siinä tapauksessa, että omaisuus on todella kuulunut alaikäiselle henkilölle tai on turvannut hänen perintönsä.
Itse asiassa sama tilanne voi kuitenkin syntyä myös silloin, kun täysi-ikäinenkin henkilö on ollut oikeampi omistaja mutta joku toinen on onnistunut esitetyllä tavalla saamaan omaisuuteen kiinnitykset. Tässä numerossa kirjoittavan henkilön esittämän toimenpiteen perusteella saavutetut kiinteet eivät siten jäisi voimaan, vaikkei kenties ilmoitettaisikaan, että ne voivat joutua ristiriitaan alaikäisen oikeuden kanssa. Ainoa keino näyttäisi siis olevan, että lehti-ilmoitus todettaisiin riittämättömäksi keinoksi täysien kiinteiden saavuttamiseen. Mutta jos sitä tai jotain vastaavaa julistusta ei katsota tähän tarkoitukseen riittäväksi, niin varma seuraus olisi, että sellainen omistus, jolle ei ole päteviä saantokirjoja, jäisi ainaiseksi vaille laillista omistajaa.
Näyttääkin siis siltä, ettei ole olemassa mitään keinoa, jolla kiinteään omaisuuteen kohdistettu vaatimus voidaan tehdä täysin varmaksi, silloinkaan kun kaikki hiljaiset etuoikeudet lakkaavat olemasta voimassa. Kysymys on kuitenkin sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tärkeä ja on syytä toivoa, etteivät maan lainoppineet miehet jätä keskustelua asiasta tähän – vielä vähemmän siksi, että siviililainsäädännön alaan kuuluvasta asiasta meillä kovin harvoin sanomalehdissä keskustellaan.
Maalaistyttö
Sattuipa eräässä kaupungissa, yhdentekevää missä, jossa pidettiin suuret vuosimarkkinat, että muuan maalaistyttö läksi isänsä seuraksi markkinoille. Isän oli määrä myydä viljaa ja voita, ostaa rautaa, suolaa, kalaa ja kahvia koko vuodeksi; tyttärellä taasen oli huolenaan äidin koko pitkä ostoslista: palttinaa, nauhaa, pitsejä ja mausteita kaikkia viittätoista lajia, luettelo jonka asiaankuuluvaan toimittamiseen kaupungin neitsykäisiltä olisi kulunut varmaan puoli vuotta kallisarvoista kukoistusaikaa, ja jonka näkeminen olisi pannut pääkaupunkilaisdaamin huimauksen valtaan.
Mutta nuori Augusta oli hyvällä mielellä ja istui siinä isänsä vierellä kuomureessä hyräillen melodiaa ”Malinin siniset silmät” ja käyden ajatuksissaan läpi äidin markkinamuistilistaa, ja ehättipä hän siinä välissä ilon väristyksin muistaa markkinatanssiaiset ja päättää sen uuden musliinileninkinsä värin jonka isäkulta oli hänelle luvannut. Kesken näiden hänen iloisten mietteidensä reki liukui vasten tienvierustolppaa, törmäsi rajusti kiveen, ja siinä se sitten virui nurinnarin, kuorma hajallaan hangessa; matkalaukku, nyytti, ruokakorin ihanat pullat, voirasia ja paistit, ja pari tyhjää lekkeriä vieri yhä hilpeästi mäkeä alas sinkoutuen puunrungolta toiselle. Isä itse ryömi pää edellä reestä vetäen perässään vällyjä ja tyynyjä. Mutta Augusta toipui nopeasti ensi säikähdyksestään ja työnsi vain kukkeakasvoisen päänsä reestä ja jatkoi katkennutta lauluaan sydämellisellä naurulla nähdessään, miten ajuri ponnisteli hurjasti päästäkseen hangesta, johon oli päätynyt pää edellä niin että koivet vain sätkivät ilmassa.
”Ei kai sattunut mitään onnettomuutta?” hän kuuli äkkiä äänen ja vetäytyi säikkyneenä takaisin rekeen kohennellen turkkia ja viittaa, ja poskien terve punastus oli levinnyt hiusmartoon asti. Siinä reen ja hänen vierellään seisoi nuori mies, jollaista hän ei ollut nähnyt unissaankaan. Mutta tämä ei antanut hänen kauan tarkkailla odottamatonta ilmestystään, vaan lausuen: ”olkaa hyvä ja pidelkää tästä kiinni” vei hänen kätensä reen reunalle ja riuhtaisi ripeällä otteella reen suoraan, seisten jalaksella pitääkseen sen paikallaan. Kohta isä ja renki pääsivät mukaan, ja yhteisvoimin he saivat reen taas tielle.
Tämä kohtaaminen oli ruma temppu lähikaupungin naimaikäisille kaunottarille – sen saattoi kuka tahansa päätellä niistä katseista, joilla nuorukainen teki tyttösen sydämen aivan lämpimäksi samalla kun peitellen hänet taas vällyihin ja tyynyihin huolehti hänen muustakin lämmityksestään. Isä vuodatti tauotta hänen ylleen kiitoksia suuresta vaivannäöstä, jota hän ei lopettanut ja mihin hän ei ehtinyt vastata ennen kuin väkisinkin joutui lopettamaan huolehtimisensa isän tyttärestä. Vasta silloin kysyttiin muodollisesti, minkä niminen henkilö oli nähnyt kaiken tämän vaivan, ja tapahtui molemminpuolinen muodollinen esittely. Nuoren miehen nimestä aion kuitenkin vaieta, ja koska hän sattui muun muassa olemaan Maisteri, kutsun häntä tästä lähin sillä nimellä. Hänen silmissään taas vanhan herran titteleistä oli Augustan isä ylevämpi kuin mikään muu, ja kun me hänen silmillään katselemme asioita niiden kauneimmalta puolelta, tyydymme mekin tuohon titteliin. Jos jonkun uteliaisuus näin jää tyydyttämättä, niin sille ei voi mitään. Se joka myöhemmin näki Augustan markkinatanssiaisissa, ei kuitenkaan voi erehtyä henkilöistä.
Tavallinen liehakoitsija olisi ottanut vaarin tilaisuudesta saada näin eloisaa matkaseuraa. Maisterikin olisi ehkä jossakin toisessa tilanteessa tehnyt niin. Mutta se mitä hän nyt tunsi ja ajatteli vei hänet niin äkisti kaiken viisaan laskelmoinnin ulkopuolelle, että hän hyvästeli kumartaen, ilmaisi luottamuksensa iloiseen tapaamiseen kaupungissa, istuutui ajopeleihinsä ja painui matkoihinsa.
Eihän oikeastaan voi sanoa, mitä hänen mielentilassaan oleva nuorukainen tuntee ja ajattelee. Moni varmaan on sitä mieltä, että rakkaus juurtuu hitaasti, versoo, kasvaa ja kypsyy. Mutta toiset, luultavasti varmimmat tarkkailijat, vakuuttavat, että se on silmänräpäyksellistä, ja moni, joka on kokenut mitä totinen ja pysyvä kiintymys on, varmaan myöntävät että nämä ovat oikeassa. Asia on näennäisesti maailman yksinkertaisin ja luonnollisin. Ihmisen kasvot, varsinkin silmien ilme, ääni, käytös todistavat hänen sisimmän laatunsa. Mitkään salonkitaidot eivät voi ilman sydämen hyvyyttä valloittaa sydämiä, miten varmaksi, siloiseksi ja miellyttäväksi ne sitten pystyvätkin muodostamaan ulkokuoren; ainoastaan turhamaisuutta se voi kiihottaa tai synnyttää halun, mutta ei sellainen synnytä kiintymystä, ei oikeaa rakkautta. Eivätkä kaikkia säväytä samalla lailla samat seikat, vaikka ne paljastavatkin jalon luonteen. On olemassa määrittelemätön se jokin, joka ensi näkemältä vetää toista ihmistä puoleensa, mutta jättää toisen suhteellisen kylmäksi. Olisi kai epäluuloista kieltää sielujen luonnollinen sympatia, eikä myöskään voi kieltää sitä, että tällaista herkkyyttä, joka heti havaitsee tunteiden ja näkemysten yhteenvirittyneisyyden, on sekä hyvissä että pahoissa ihmisissä. Mutta tämä erillinen mieltymys, tämä selvittämätön viehtymys johonkin ihmiseen jonka näkee ensimmäisen kerran, juontuu varmaankin jostakin menneisyyden hämärästä muistosta, tuo mieleen jonkin piirteen jossakin toisessa kiintymyksen kohteessa, isässä tai äidissä tai kenties jossakussa muussa, jota on rakastanut tai johon ollut kiintynyt. Tästä kenties myös johtuu se että niin usein ollaan näkevinään puolisoiden välillä sellaista, jota kutsutaan äktenskapstyckeksi. – Tämä selitys ei mielestämme riistä tilanteelta lainkaan sen selvittämättömyyden lumoa; sillä sielujen sympatia, jota siitä haluttaisiin löytää, vain vahvistuu eikä ole pelkkä mielikuvituksen tuote, kun taas lumous samoin kuin sen aihe voivat olla ja pysyäkin salaisuutena. Ja juuri tätä salaisuutta rakastunut ihminen pohdiskelee – silloin kun ei ajattele mitään.
II [nro 5, 5.2.1846]
Näin romanttisella tavalla alkaneen tuttavuuden täytyy jatkua jotenkin, senhän tajuaa jokainen. Augusta mietti nuorta miestä seitsentoistavuotiaan tytön kevein, säikyin ajatuksin. Hän ajatteli – että nuorukainenkin voisi vuorostaan kaatua ja juuttua tielle – että nuorukainen voisi tavata hänet sattumalta jossakin markkinakojussa – tai tanssiaisissa – tai pelastaa hänet taas paluumatkalla, mieluiten hurjien ryöväreiden käsistä. – Miten tämä seisoisikaan siinä miekka kädessä, käsivarsi koholla, kietoen toisen – hänen vyötärölleen – tässä kohden Augusta tunsi lievää väristystä ja katsoi isäkultaansa, joka samassa kysyi häneltä, ”oliko mamman vakka vielä tallella siinä vasemmalla puolella”. Tuollaiset kysymykset kesken tuollaisten ajatusten loiskahtavat kuin perunat kuohuvaan samppanjaan.
Jokainenhan tietää miltä suomalaiset vuosimarkkinat näyttävät. Ainoastaan pääkaupunkilaiset luulevat että ne ovat pelkkää rinkilänvilskettä – minkä vuoksi myös opiskelijat yliopiston muutettua Helsinkiin maleksivat rinkilänhinnoista tinkien kojulta kioskille ja kioskilta kojulle. Mihinkään parempaan ei oppinutkaan maailma voi ryhtyä tavallisilla markkinajuhlilla, jotka näyttävät järjestetyn ainoastaan rinkelien kaupitsemiseksi. Sillä nykyisin ovat hävinneet tutunomaisesti vilkuttavat ”liput”, jotka ennen olivat kareja ja luotoja, siroteltuja viisaiden maailmanympäripurjehduksen reitille. Maan kaikki muut asukkaat tietävät, kuten sanottu, että vuosimarkkinat ovat tilaisuus, jossa kahvia ja sokeria, rommia ja konjakkia, vaatekappaleita ja kankaita saa suunnattoman halpaan hintaan. Markkinahuveihin kuului lisäksi muutama vuosikymmen sitten maalaispatruunoiden kolminkertainen suutelo, milloin he sattuivat yhteen toreilla ja kaduilla: mutta nykyisin noita rakkaudenosoituksia näkee ainoastaan Uudellamaalla, kun rusthollarit pitkäliepeiset frakit ja valkea kaulahuivit yllään pyhäpäivisin kohtaavat kirkon vallilla. Mutta markkinatanssiaiset ovat sentään jokaisten hyvin järjestettyjen vuosimarkkinoiden pääartikkeli, jopa Salon kauppalan markkinoilla.
Joka paikassa ei tosin enää kuulu hyviin tapoihin, että kaupungin oma rouvasväki osallistuu näihin tanssiaisiin. Mutta markkina-aika on myös aikaa jolloin liiketoimista sovitaan, ja tavat saavat yleensä väistyä kouriintuntuvampien intressien tieltä. Niin kävi myös näissä markkinatansseissa, joissa nuori Augusta oli mukana; mistä syystä hän jäi yhtä tietämättömäksi kaupungin hyvistä tavoista kuin oli ollutkin. Sitä vastoin hänen maalaisviehätyksensä sai tilaisuuden kilpailla kaupunkikaunottarien kanssa, ja päätellen hänen lykystään illan mittaan tämä kilpailu ei päätynyt viimeksi mainittujen ilmiselväksi eduksi. Hän tanssi yhden franseesin erään Keisarillisen Senaatin lomalla olevan kanslistin kera; tämä valisti häntä: että markkinoilla oli paljon väkeä, tanssiaisissa samoin. Hän tanssi yhden venäläisen katrillin nuoren luutnantin kanssa, joka lämpimästi vakuutti hänelle: että sekä markkinoilla että tanssiaisissa oli vähän väkeä. Ruotsalaiseen katrilliin hänet vei muuan markkinoilla pistäytyvä kauppias, jonka näkemys oli: että markkinoilla käyviä ostajia oli liian vähän, vaikka tanssiaisissa olikin runsaasti kävijöitä. Viimeiseksi hän laukkasi erään pastorinapulaisen kanssa, joka eräässä käänteessä sopersi: ”markkinoilla on paljon väkeä”, ja toisessa puuskutti: ”mutta tanssiaisvieraita on vähän.” Hemmetin sukkelia ja älykkäitä kavaljeereja kaikki tyynni – jospa vain heidän älynväläyksensä olisivat olleet omaa keksintöä. Mutta ei tässä suinkaan kaikki mitä heistä herui. Senaatin kanslisti sanoi: ”luultavasti täällä tulee aika lämmin”; luutnantti: ”onpa täällä hirmuisen lämmin”, kauppias: ”On niin kuuma että kynttilät sulavat”; pastorinapulainen kysyi: ”Eikö teistä tunnu että täällä on liian kuuma?” – ”Kyllä totisesti!” vastasi Augusta, sillä pakanakin olisi noin usein toistetuilla vakuutuksilla saatu käännytetyksi. Apulainen antoikin sitten kuulua: ”että hän oli hemmetin suloinen tyttö”. – Mutta mitä hän olisi muka voinut vastata arviointeihin markkinoista? Hänellä ei ollut koskaan ollut tilaisuutta kuulla, mitä kaupunkilaisdaami vastaavissa tapauksissa yleensä sanoo. Valistava kirjeenvaihto Helsingistä päin olisi kyennyt auttamaan hänet tästä pinteestä; mutta hänellä ei ollut sellaista. Minua hävettää kertoa sitä totuudenmukaisesti. Tarinan sankaritar ei vastannut sanaakaan. Senaatinkanslisti sanoikin siitä syystä ”ystävilleen”: ”tuntuu olevan varsinainen maalaistollo.”
Augusta aavisti hämärästi, että tanssikavaljeereilta voisi kyllä kuulla vieläkin huvittavampia asioita, sanoja jotka helpommin voisivat johtaa vastaukseen. Niinpä hänen ajatuksensa palasivat yllättävään kohtaamiseen matkalla, ja hän odotti joka hetki näkevänsä oman maisterinsa astuvan sisään. Mutta häntä hämmästytti nähdä, miten eloisaa keskustelua kaupunkilaisdaamit kävivät kavaljeeriensa kanssa. Hän yritti turhaan arvata, mitä aihetta he noin kiinnostuneina käsittelivät. Masentuneena hän kieltäytyi tanssimasta kotiljongissa. Sitähän tanssitaan, kuten tiedossa on, istualtaan, ja Augustan lähellä istui kaksi tällaista uupunutta paria. Hän kuulikin toisen daamin lausuvan: ”viime vuonna oli enemmän väkeä.” Pian tämän jälkeen suvaitsi toinen ihastuttavin ilmein tuoda julki: ”viime vuonna tanssiaisvieraita oli enemmän.” Muuan kolmas, jota kavaljeeri talutti ohitse, sopersi: ”meidän tansseissamme ei käy kovin paljon väkeä.” Nyt Augustalla oli salaisuus hallussaan. Mutta hänhän ei ollut mukana edellisvuoden markkinoilla, eipä missään muissa kaupungin tanssiaisissakaan. – Kun hän sitten istui siinä yksin ja hyljättynä, hänen sydämensä kävi kovin raskaaksi – sillä miten usein hän tähysikin kohti tanssisalin ovea, ei sisään astunut se mies, joka parin päivän ajan oli ollut hänen haaveilujensa kohde.
Tottahan tämä murheellinen maalaisneito, jolle nämä tanssiaiset merkitsivät suuren maailman menoa, huomasi että hän oli miesten katseiden kohteena. Mutta ei hän ajatellut sitä, että hänen yksinkertainen kauneutensa yhtyneenä uutuudenviehätykseen veti heitä hänen luokseen. Hän muisti ainoastaan, että tämän suuren maailman hänelle käsittämätön keskustelutapa oli mykistänyt hänet, ja nyt hän uskoi ne nuo osoittelivat häntä, kömpelöä, tolloa maalaistylleröä. Mennyttä olivat kaikki hänen unelmansa tämän illan ihanasta riemusta, ja mieluiten hän olisi vuodattanut kyyneleen, jos olisi saanut sen kätketyksi. Eikä auttanut yhtään, että monikin tuntematon kavaljeeri haki häntä kotiljongin vuoroihin. Hänestä tuntui että oli kieltäydyttävä, kun hän kerran oli kertaalleen kieltäytynyt, ja monen ohitanssivan kaunottaren tyytyväinen, säälivä katse pilasi tämän pikku voiton kaiken ilon. Mitä hyödyttivät häntä täällä luonnon, runouden ja sävelten kauneudelle avoin mieli, hänen epäitsekäs, kodin hiljaisille iloille ja huolille lämmin sielunsa, hänen iloinen luonteensa jota murheet eivät vielä painaneet. Kukaan täällä ei tiennyt mikä hän oli, mitä hän tunsi tai ajatteli. Ja se ainoa joka olisi ymmärtänyt ja lohduttanut häntä, ei ilmaantunut. Tulihan hän miettineeksi mistä muka tiesi, että juuri se ainoa olisi hänelle jotakin muuta kuin kaikki toiset. Tähän kysymykseen hän ei tietenkään löytänyt vastausta; mutta oli silti varma että niin olisi. Hän punastui ajatuksesta, että aprikoi niin kovasti mielikuvaansa miehestä, josta ei tiennyt lainkaan, omistiko tämä hänelle yhtäkään ajatusta. Mutta miten mies voisi olla välinpitämätön? Miksi silloin pari silmänräpäystä olisi tehnyt hänestä tytön ajatusten alituisen kohteen? – Olisihan ollut epäuskoisuuden huippu, jos ei katsoisi että oma lämmin tunne on selvä todiste jalojen sielujen sympatiasta.
Mutta pahinta oli ettei mies enää näyttäytynyt. Tokihan tuhannet sattumat olivat voineet estää häntä. Mutta tyttö tunsi, että jos hän itse olisi ollut hän, ei mikään este olisi voinut lykätä pikaista jälleennäkemistä. Ja olisihan kohtalon pitänyt johdattaa heidät taas yhteen. Mutta niin ei käynyt, vaan maalaisneito-raukka näki koko illan, miten maailman herruutta, miehuutta, ylivoimaista älyä edustivat senaatinkanslisti, miekkaniekat tanssijat ’kovat kaulassa’, ja kuuli miten maailmanhistoriaa tehtiin sanoilla: markkinoilla on paljon väkeä, markkinoilla on vähän väkeä, tanssiaisissa on paljon väkeä, tanssiaisissa on vähän väkeä, – ja elämän onni ja riemu ilmaistiin termein: viime vuonna oli enemmän väkeä!
III [nro 6, 12.2.1846]
Sillaikaa kun Augusta totesi toiveensa ihanain markkinatanssiaisten riemuista rauenneen, tuo odotettu maisteri vietti saman ajan saman katon alla, yksinäisessä kamarissaan, jonne remakka tanssimusiikki ylsi vain hajanaisina sävelinä. Hän oli kaksikymmenkahdeksanvuotias mies, jota jo kolmen viime vuoden aikana oli rinnan seutuvilla raskaasti painanut kaipuu omaan rauhaisaan kotiin, omaan pysyvään paikkaan Luojan vihreällä maankamaralla. Sallimuksen tahdosta hän oli viettänyt joulun ja uuden vuoden iäkkäiden sukulaisten luona seudulla, missä ainutkaan nuoruudenraikas neidonposki, ainoakaan kahdeksantoistias lempeä naisenkatse ei suonut hänen unelmilleen toivottua kiinnekohtaa. Niinpä ne sitäkin auliimmin kiinnittyivät Augustan romanttiseen ilmestykseen nurinkaatuneessa kuomureessä. Maisteri yritti tavanomaisessa järjestyksessä karkottaa tytön kuvaa ajatuksistaan, niin mieluisaa kuin sen säilyttäminen olikin; mutta hänen vaivannäkönsä jäi kuten tavallista tuloksettomaksi.
Markkina-aikaan hän maleksi ympäriinsä kuten nuoret miehet tapaavat, kun heillä ei ole huolta kahvin ja sokerin, talin ja kapakalan vuosivarastoista. Hän istuskeli levottomana yhden jos toisenkin tuttavansa seurassa ja tuprutteli valtavia savupilviä erinäisistä piipuista; mutta kohta hän kumarsi taas hyvästiksi ja häipyi ihmisvilinään. Mutta kello yhteen saakka päivällä hän oli tähynnyt turhaan häivähdystä viehkeästä tuttavuudestaan maantiellä, vaikka hän tietämättömänä millainen tämän juhlapuku oli riensi alituiseen tarkastamaan, minkä laatuisia katseita hänen näköpiiriinsä ilmestyvät nuoret neidot kantoivat hatunlierinsä alla. Muuta juuri kun hän oli menettämässä toivonsa löytää tyttö, tämä astui eräästä markkinakojusta tuskin kymmenen metrin päässä hänestä. Mutta hänen tervehdykseensä ei vastattu; pieninkään merkki ei osoittanut että tämä olisi tuntenut hänet. Hän pyrki lähemmäs, mutta seuraavasta kojusta tungeksiva väkijoukko tukki hänen tiensä, ja ennen kuin hän sai raivatuksi tilaa, oli tyttö istuutunut odottaviin ajopeleihin. Edessä oleva katu oli sillä hetkellä puolityhjä, ja tyttö oli hetkessä etääntynyt jo niin kauas, että hänen oli luovuttava yrityksistä tavoittaa tätä.
Ja tuokion päästä hän katui että oli moista harkinnutkaan. Olihan asia ilmiselvä: tyttö ei joko ollut halunnut tuntea häntä tai ei tosiaan ollutkaan tuntenut. Kumpikin vaihtoehto oli yhtä vähän imarteleva, yhtä vähän rohkaiseva. Katkera vala suljettujen huulien takana hän kääntyi ympäri, asteli myrskyisästi asunnolleen, tuohon mainittuun yksinäiseen kamariin, harmitteli siellä perusteellisesti omaa hölmöyttään ja naisen kevytmielisyyttä ja antoi markkinoiden mennä menojaan.
Mutta jokainen lukijatar tietää, ettei se ole oikea tapa päästä eroon sydämen pulmasta, mikäli oikeaa tapaa onkaan. Yksinäisyys ja toimettomuus ovat kunnon kasvualusta kaikenlaisille mietteille ja sydäntä piinaaville haaveiluille; ja ihminen sopeutuu niin mainiosti kuviteltuun onnettomuuteen, tuntee itsensä niin kiinnostavaksi, niin eristetyksi onnellisista ja ajatuksettomista massoista, ettei hän kernaasti jätä käyttämättä hyväkseen tilaisuutta siihen. Varsinkin naisille tuottaa elämän proosallisessa ankeudessa lohtua olla tuolla lailla silloin tällöin onneton, tuntea epätoivoa sydämessään, nojata päätä käsiin, antaa kiharoiden mieluisasti valahtaa alas ja yhden jos toisenkin kyynelen vierähtää poskelle – kaikki tämä äänettömässä toivossa, että pari ihmissilmää voisi äkisti käydä terävänäköisemmiksi ja nähdä paksuimpienkin seinien läpi. Mutta käy joskus herra paratkoon miehellekin, että hän antaa heikkoudelle vallan ja toivoo, uneksii, harmittelee ja tuskailee tulevaisuuden tähden. Ero on vain se, että hän mielessään häpeää heikkouttaan. Vaikkei se yleensä mitään auta. Näin oli laita myös tarinamme sankarin, ja sitä tilaa kesti koko seuraavan päivän ja illan, jonka kuluessa hän päätti milloin käydä markkinatanssiaisissa, milloin jättää käymättä, hakea tyttöä ja jättää hakematta, kunnes valitsemisen aika oli loppuun kulunut. Ei siis ihme, että Augusta turhaan odotti näkevänsä hänen saapuvan. Tyttö nukahti raskain sydämin; mies valvoi raskain sydämin.
Kolmas päivä oli mitä kaunein talvipäivä, säältään leuto, ja aurinkokin pilkisti. Augusta oli aivan kalpea, kun isäkulta lastattuaan kaikki markkinatavarat rekeen laittoi myös tyttökullan lähtökuntoon. Matkalla kaupungin halki tämä vilkuili ympärilleen; mutta lempeä kohtalo ei lähettänyt hänen tielleen sitä jota katse etsi. Keli oli hyvä ja matka joutui, ja kohta olivat isä ja tytär jättäneet kaupungin hälinän taakseen. Mutta on varsin luultavaa, että levottomuus seurasi Augustaa aiemmin rauhalliseen kotiin.
Luultavaa – sillä tämän äärimmäisen romanttisen tarinan tulevasta kehityksestä ei ole minkäänlaista tietoa. Mikäli kertoja tietää, eivät nuo kaksi nuorta enää tämän jälkeen nähneet toisiaan. Noissa oloissa on myös äärimmäisen epävarmaa, olisiko kipinä loimahtanut roihuavaksi liekiksi. Vesi on helpompi padota purossa kuin virrassa, kuuluu sanonta. Ja tuon viisaan sanonnan soveltamista edellä esitettyyn kertomukseen on pidettävä mitä viisaimpana menettelynä. Sillä jos se olisi kerran päässyt kunnolla vauhtiin, ei kukaan tiedä, mihin ja milloin se olisi voinut seisahtaa.
