Ilmoitus

Koska tilattavaksi ilmoitetun Kallavesi-kirjallisuuslehden tilaaminen ei ole mahdollista ilman julkaisijalle erikseen myönnettävää Armollista privilegiota, ja ajan puute estää sellaisen alamaisen anomisen, suunnitelmaa on muutettu seuraavaksi: Kallavesi julkaistaan Saiman liitteenä ja sen voivat siten saada vain Saiman tilaajat. Tästä syystä Saiman kokovuoden tilausmaksu nousee 3 ruplaan ja puolen vuoden 2 ruplaan 20 kopeekkaan, lisättynä Kuopion kaupungin ulkopuolelle menevien tilausten postimaksulla. Arvon tilaajat saavat siten liitteen maksamalla Saiman lehden tähänastisten hintojen mukaisen vuoden 1846 tilausmaksun lisäksi yhden hopearuplan. Uusille tilaajille on koko vuosikertaa saatavilla vain rajoitettu määrä.

Arvoisien ennakkotilaajien toivotaan hankkeen vaikeuden vuoksi suostuvan tähän järjestelyyn ja jolleivät he itse ole Saiman tilaajia, hankkimaan toivomansa Liitteen kappaleen jonkin tilaajan avustuksella. Kuopiossa 17. heinäkuuta,

Julkaisija

Kuopio

Sadeaika jatkuu tasaisesti, ja yöt ovat olleet melko kylmiä.

Vastikään perustettu tyttökoulu on osaltaan todisteena lukutaitoisuuden tilasta tällä seudulla. Useimmat lapsista ovat 10–13-vuotiaita, ja vain vähäinen osa heistä on ehtinyt lukutaidossa horjuvaa tavaamista pitemmälle. Kaupungissa on useita muita yhtä taitamattomia varakkaampienkin vanhempien lapsia, joita ei juuri perheen varakkuuden takia otettu kouluun. Monella ei kuitenkaan ei ole tilaisuutta muistuttaa vanhempia asiasta soveliaalla tavalla ja korostaa heidän velvollisuuksiaan lasten vanhempina.

Ulkomaanuutisia

Englanti. Myös ylähuone on nyt hyväksynyt uuden tullitaksan ja siihen liittyvän viljalain. Irlantiin kohdistuvia pakkotoimia koskeva lakiesitys on sen sijaan hylätty alahuoneessa, ja tätä on pidetty merkkinä Peelin ministeristön kaatumisesta, ja sen eroa pidetään siis varmana. Lordi Russellin johtamien whigien uskotaan saavan hallitusvallan; tämä ministeristö jäänee kuitenkin voimattomaksi ja lyhytikäiseksi kuten aiemmatkin, koska radikaalit eivät ole siinä mukana. – Portugalissa tilanne on ennallaan. – Katolinen maailma on saanut uuden paavin ja Kirkkovaltio uuden oppineen ja valistuneen hallitsijan, joka on ottanut nimekseen Pius IX.

Kunnian mies

Kunnian miehenä oleminen ei ole kaikkein helpoimpia asioita, vaikka moni saa käydä sellaisesta ilman että olisi koskaan kokenut vaikeuksia. Asia voitaneen määritellä seuraavasti: mies, jonka sanat ja teot eivät poikkea hänen vakaumuksestaan eivätkä ole muiden motiivien kuin totuuden ja oikeuden määräämiä, on kunnian mies.

Yksityisen elämässä on monia kiusauksia, jotka tekevät kunnian puolustamisen vaikeaksi, ei rahvaan silmissä, vaan oman omantuntonsa edessä. Kaikki kiusaukset voidaan kuitenkin palauttaa yhteen alhaiseen haluun, omanvoitonpyyntöön, joka moninaisissa hahmoissa viekottelee pois kunnian tieltä. Mutta kunnian urotekojen kannalta vakaumuksen ilmeinen kieltäminen tällä tasolla on harvoin tarpeen. Kultaa ja kunniaa janoava voi tehdä vääryyttä toisille, omia heidän omaisuutensa, salata tai pienennellä heidän ansioitaan omiaan kohottaakseen, mutta mielessään hän tuntee vääryyden ja koettaa vain salata sen tai saada omat tekonsa näyttämään muulta kuin mitä ne ovat. Hän selittää tekojaan välttämättömyydellä, toisten esimerkillä, poikkeamisen vähäisyydellä.

Julkisessa elämässä jokin tietty yhteiskunnallinen asema voi jo sisältää oman vakaumuksen täydellisen kieltämisen. Näin käy sitä helpommin, mitä korruptoituneempaa yhteiskunnallinen elämä on. Kukapa epäili esimerkiksi sitä, että Rooman senaatti, tai tuhannet mielettömän väkivallan apurit tiettyinä Rooman keisariajan kausina eivät yhteiskunnallisessa asemassaan ja sen myötä täysin kieltäneet vakaumustaan totuudesta ja oikeasta? Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä vastaavasta turmeluksesta, vaikkeivät ehkä aivan ylpeän latinan kielen perillisten turmioon verrattavaa. Julkisesti toimivalla miehellä on teoilleen yksi ilmeinen ohjenuora – laki. Mutta laki syntyy kussakin yhteiskunnassa tietyssä muodossa joka vasta tekee siitä lain. Jos julkisuuden mies taipuu sellaisiin käskyihin ja kehotuksiin, jotka eivät ole laki, vaan päinvastoin ovat selvästi vastoin lakia, hän kieltää vakaumuksensa siitä, mikä on oikein. Voipa sattua tilanteita, joissa mielivalta ottaa lain kaavun, ja julkisessa asemassa olevan miehen velvollisuus on puuttua asiaankuuluvalla tavalla myös tällaiseen. Miten? Pitääkö hänen asettua vastustamaan kaikkea, jolla on lain lume, vai sitä joka jopa tätä lumettakin halveksien rikkoo lakia? – Ei. Mutta hänellä on vapaus kieltäytyä olemasta lain loukkaamisen välikappale. Jos hän sitä vastoin sellaiseen ryhtyy, hän ei voi olla kunnian mies. Jos hän sellaista tekee ja yhä kantaa kunnian miehen nimeä, se todistaa vain yleisen mielipiteen suuresta rappiosta. Mutta varmaa on, että kaikissa maissa ja kaikissa olosuhteissa on niitä, jotka osaavat arvottaa tämäntyyppistä julkista toimintaa sen ansioiden mukaan eivätkä tunnusta sellaista harjoittavaa ”kunnian mieheksi”.

–––––––––––––––

Muuan Morgonbladetiin kirjoittanut huomauttaja pitää Saiman ankkana väitettä, että Suomi-albumi julkaistaisiin ”ainoastaan” ruotsin kielellä. Olkoonpa tuon asian laita miten tahansa, huomauttaja voisi kuitenkin ilmoittaa, mistä tämä väite Saiman palstoilta löytyy. Mutta kun huomauttaja puhuu ”kaikista tölväisyistä”, joita Saima on muka kohdistanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, hän on joka tapauksessa velvollinen todistamaan väitteensä todenperäisyyden. Tässä kohden me olemme hieman herkkänahkaisia, vaikka olemme muuten antaneet Saimaa koskevien epätosien syytösten mennä menojaan, koska olemme varmoja siitä, että ne saattavat vain esittäjänsä häpeään.

Laillinen suojelus ja elinkeinovapaus

Jokaisen ajattelevan ihmisen täytyy nähdessään tuhansien kaltaistensa kärsivän nälkää ja satojen tuhansien elävän puutteessa ja ahdingossa kysyä yhä uudelleen itseltään, johtuuko tämä kurjuus saamattomuudesta ja laiskuudesta, vai onko maan väkiluku jo niin suuri, ettei enää riitä työtä, josta nämä nälkäiset saisivat elatuksensa. Mutta katsoopa hän ympärilleen mihin hyvänsä, hän näkee helposti, että työtä on Suomessa vielä miljoonille käsille. Vain pieni osa maa-alasta on viljeltyä. Suunnattomat erämaat tarjoavat sitkeälle työmiehelle sadon, ei ehkä runsasta mutta kuitenkin sekä arvoltaan että siunaukseltaan suuremman kuin mitä kerjuu ja vankilat tarjoavat. Suuri osa maassa käytettävistä teollisuustuotteista, kaikkein valikoiduimmista ylellisyystavaroista talonpojan lapioon saakka, tuodaan ulkomailta ja maksaessaan niiden valmistushinnan Suomi lahjoittaa vieraan maan asukkaille toimeentuloa ja hyvinvointia samaan aikaan kun sen omilta lapsilta puuttuu leipää.

Halun puuteko ja sivistymättömyyden taipumus valita mieluummin horrostila kurjuudessa kuin vaivalla ja ponnistuksilla ostettavat hyvinvoinnin nautinnot, sekö panee niin suuren ihmisjoukon piintyneen välinpitämättöminä katselemaan ryysyjään ja nauttimaan unen iloista samassa vuoteessa eläinten kanssa vailla leivänpalaakaan huomista varten? Kyllä, meidän kokemuksemme perusteella on myönnettävä, että sivistyksen puute ei ole ainoastaan kurjuuden seuralainen vaan kaikkialla myös sen merkittävin aiheuttaja. Massojen sivistäminen on siten kaikissa maissa ainoa varma keino pauperismin ehkäisemiseen.

Mutta sivistyksen saavuttamiseksi on koulun ja opetuksen tarjoaman tien lisäksi olemassa toinenkin tie, jota myös ensin mainittu tie edellyttää ollakseen hyödyksi. Puhumme ihmisen vapaudesta käyttää kykyjään ja voimiaan. Kukaan ei voi kiistää, että täydellisin yhteiskunnallinen tila on sellainen, jossa laki kaikkien vähiten rajoittaa tätä vapautta ja jossa se kuitenkin on parhaiten suojattu kaikkea mielivaltaista kajoamista vastaan. Ja vapaus synnyttää aina kykyjä niin henkisen kuin aineellisenkin toiminnan alalla. Jos henkilökohtaista vapautta loukataan tai jos henkeä ja omaisuutta ei turvata, mitkään elinkeinot eivät kukoista. Jos sitä vastoin vapaata kilpailua ei estetä, koskee se sitten mainetta ja kunniaa tai rikkautta ja hyvinvointia, vaan kussakin tapauksessa ratkaisevat ainoastaan ansiot, kyvyt ja toiminta, niin tällainen vapaus saa myös ne toimimaan sivistyksen ja toimeentulon puolesta, jotka toisenlaisissa yhteiskunnallisissa oloissa viettäisivät elämänsä laiskuudessa ja puutteessa.

Lainsäädännölle voidaan esittää monia vaatimuksia, jotta se edistäisi tällaista yksilön vapaata työskentelyä toimeentulonsa hyväksi. Mikään vaatimus ei kuitenkaan näytä tässä suhteessa luonnollisemmalta, tarpeellisemmalta ja oikeudenmukaisemmalta kuin se, että jokainen yhteiskunnan jäsen saa vapaasti etsiä toimeentuloa miltä tahansa paikkakunnalta isänmaassaan ja millä tahansa rehellisellä työllä, jonka avulla hän haluaa ja voi sen hankkia.

Tai miten voidaan olettaa jonkin kansan tulevan toimeen, jos jokaiselle sen toiseen puolikkaaseen kuuluvalle yksilölle sanotaan: sinun tulee elättää itsesi, mutta saat työskennellä vain tällä niin ja niin monen neliöpeninkulman suuruisella alueella. Tältä alueelta, vaikka se odottaakin viljelijäänsä, taas et saa etsiä mitään tuottoa, sillä se ei kuulu sinulle. Tässä on sitäpaitsi sinulle pieni luettelo noin sadasta elinkeinosta, joista et saa valita ainoatakaan, sillä ne kaikki ovat privilegioituja eli varattu tietyille muille ihmisille. Muuten saat elättää itseäsi miten haluat, kunhan ensin maksat siitä lupamaksun valtiolle, joka on suojellut henkeäsi ja omaisuuttasi sekä tarjonnut sinulle sivistystä. Sillä raukalla, jolle tämä sanotaan, ei tosin ole omaisuutta sen paremmin kuin sivistystäkään, jollei sellaisena pidetä hänen ryysyjään ja niitä katekismuksen kappaleita, jotka hän on sattumoisin oppinut latelemaan ymmärtämättä niistä riviäkään. Mutta hän tuntee kuitenkin jonkinmoista halua onnellisempaan elämään, kotiin ja välttävään toimeentuloon, rakkauden ilmapiiriin siinä kodissa, koska juuri tämä vaikutin voi kaikkein sivistymättömimmässäkin synnyttää huolenpitoa ja työhaluja. Mitä hänen siis pitää tehdä? Tähän kysymykseen yhteiskunnalla ei ole muuta vastausta kuin: ”rupea päiväpalkkalaiseksi sen maan omistajalle, johon sinut on sidottu tai jollekin niistä, jotka saavat harjoittaa jotakin sadoista privilegioiduista ammateista.”

Tällainen on tilanne myös Suomessa. Tätä seikkaa koskevia tarkempia määräyksiä kutsutaan laeiksi ”laillisesta suojelusta”, ”tilanjaosta” ja ”elinkeinojen suojelemisesta”.

Lehteämme on kerran moitittu julkeudesta kun se, kuten moittijan sanat suurin piirtein kuuluivat, on mennyt puolustamaan elinkeinovapautta ilman minkäänlaista aavistusta asiaan liittyvästä lainsäädännöstä ja esteistä, joita vallitsevat olosuhteet asiassa aiheuttavat. Ja jos asia niin olisikin, niin emme ymmärrä, että se veisi meiltä oikeuden tai velvollisuuden sellaiseen kannanottoon. Voidaanhan elinkeinovapautta periaatteellisesti puolustaa smalla tavoin kuin on hyödyllistä puolustaa oikeaa yleensä, sivistystä, henkilökohtaista ja kansalaisvapautta, kansalliskirjallisuutta ym. ilman että puututaan näitä asioita kenties estäviin ja rajoittaviin olosuhteisiin. On tietenkin askel eteenpäin, jos ehdotetaan uusia lainsäädöksiä periaatteen toteuttamista estävien tilalle. Mutta tässäkin on silloin otettava huomioon, millaisen vaikuttamisen vallitsevat olosuhteet maan sanomalehdille sallivat. Joka tapauksessa ollaan hyvinkin taipuvaisia pitämään jokaista sanomalehden tekemää ehdotusta lakiesityksenä. Ei oteta huomioon, että sanomalehteä kirjoitetaan yleisölle, että sen ehdotukset niin ollen asetetaan yleisen mielipiteen eteen ja niille pyritään saamaan vain sen suostumus. Vaikka sivuutettaisiinkin kysymys lainsäädännöstä kussakin erityisessä tapauksessa, on kuitenkin selvää, ettei yksikään sellainen laki voi päästä voimaan, jonka määräyksiä yleinen mielipide ei pidä oikeina. Tätä ei nykyään kiellä kukaan asiasta käytyä tieteellistä keskustelua tunteva1. Toisen tai toisen lainperiaatteen puolustaminen vaikuttaa siten kysymystä koskevan yleisen mielipiteen syntymiseen. Kuitenkin yksinkertaisinkin kokemus opettaa, että jos yleinen mielipide tukee vallitsevaa lainsäädäntöä, se täysin arvelematta hylkää sellaisen periaatteen, joka on tämän lainsäädännön vastainen. Kukaan ei nimittäin ole niin hullu, että lahjoittaisi todellisia etuja pois tyhjien periaatteiden vuoksi. Mutta juuri sellainen asia on yleisen mielipiteen kannattama laki. Se synnyttää yleistä tyytyväisyyttä ja tyytyväinen taas ei toivo muutosta eikä siksi piittaa periaatteesta, joka loisi pohjan sellaiselle muutokselle.

Lukija suvainnee huomata, että äskeinen ei ole pelkästään itsepuolustusta vaan se viittaa myös todisteluun, jota tämän kaltaisissa asioissa voidaan ja tuleekin esittää. Jos nimittäin tunnustetaan, että jokin tietty säädös ei vaikuta ”oman” tarkoituksensa hyväksi eli niiden etujen puolesta, joihin säädös ilmoittaa pyrkivänsä, niin on selvää, ettei yleinen mielipide voi sitä hyväksyä. Jos säädös lisäksi vaikuttaa muiden yhtä tärkeiden päämäärien vastaisesti, se on lisätodiste säädöstä kohtaan tunnettavan yleisen tyytyväisyyden puuttumisesta. Mitään muunlaista huomiota ei siis esim. elinkeinovapautta koskevassa kysymyksessä voi asiaa koskevaa nykyistä lainsäädäntöä kohtaan osoittaa.

Pidämme selvänä, että jokainen tunnustaa, kuinka vähän hyödyttävää ja ilahduttavaa, ellei suorastaan rakkaudetonta yllä esitetyn kaltaisen puheen täytyy köyhyyteen joutuneen joukon mielestä olla. Jos sivuutetaan vallitsevat olosuhteet, on siis myönnettävä, että jokaisen kansalaisen tulee saada vapaasti etsiä toimeentuloaan miltä paikkakunnalta ja mistä rehellisestä elinkeinosta hyvänsä. Ammattikuntalaitos estää kuitenkin tämän vapauden. Katsokaamme siis, toimiiko ammattikuntalaitosta ylläpitävä lainsäädäntö tarkoituksensa puolesta.

Kaikki tähän asiaan liittyvät määräykset koskevat elinkeinojen, kaupan ja teollisuuden suojaa. Tämä myös todetaan eri määräyksissä niiden yleiseksi tarkoitukseksi. Ne muodostavat porvariston ”privilegiot” koska porvariston rappeutuminen on myös elinkeinojen rappio. Kysymys asettuu siis näin: onko kauppa ja teollisuus edistynyt tämän suojan alaisena? Edistääkö se niiden kehitystä? Tuottaako se edes näiden elinkeinojen harjoittajille elatuksen ja hyvinvointia?

Näyttää rohkealta vastata tähän kysymykseen: ei! Ja silti uskomme, että tämä vastaus tällä hetkellä on oikea.

Antiikin kansoilla ammattikunnat muuttuivat vähitellen vapaista yhdistyksistä kasteiksi. Kuten Cassagnac on kiistattomasti osoittanut, asia oli näin myös Rooman valtakunnassa. Pakko suuntautui siten myös siellä ammattikunnan jäseniin, jotka itse kuten myöskään heidän lapsensa ja perillisensä eivät saaneet luopua määrätystä ammatistaan. Nykyajan ammattikuntien alkuperä on keskiajalla ja niiden syntymiseen vaikutti alkujaan ilmeisesti sama seikka, joka synnytti kaupunkien erillisen kunnallisen järjestysmuodon. Porvarit yhtyivät laittomuuden ja väkivallan aikana suojelemaan itseään. Yhteinen ammatti liitti kauppiaat tai käsityöläiset erityisiksi sotilaallisiksi osastoiksi. Niiden puitteissa muodostui oma lainsäädäntö ammatin harjoittamista ja kunnallisten velvollisuuksien suorittamista varten, Kun hallitsijat etsivät kaupunkien tukea ylivoimaista aatelia vastaan, ammattikunta-asetukset muuttuivat heidän vahvistamikseen tai antamikseen privilegioiksi. Ei voida kieltää, että ne alkuvaiheessa olivat vakaan kaupan ja tehdasteollisuuden syntymisen edellytys. Mutta kaikki kokemus puhuu sitä vastaan, että nuo asiat olisivat ammattikuntamääräysten suojissa jatkuvasti edistyneet sen jälkeen kun hallitsijoiden saavuttama valta oli kukistanut nyrkkivallan. Kauppa on saavuttanut nykyisen korkean tasonsa vapaan kilpailun oloissa ja yhteisiä hankkeita varten syntyneiden vapaaehtoisten yhteenliittymien ansiosta. Manufaktuurit ovat nousseet ammattikuntalaitoksesta riippumattomaksi tehdasteollisuudeksi. Ne maat, joissa ammattikuntalaitos ja privilegiot yhä ovat voimassa, ovat elinkeinojensa suhteen verrattain alhaisella kehitysasteella.

[Elinkeinovapaudesta ja pakkomääräyksistä]

I Hyödyttävätkö kaupunkien privilegiot kauppaa ja sen harjoittajia?

Mitä merkitystä esimerkiksi täällä Suomessa kaupungeille annetuilla kaupan harjoittamisen privilegioilla on sen suojaamiselle? Maakauppa on kielletty. Mutta kukaan ei voi kieltää, että monien teollisuustuotteiden menekki olisi suurempi, jos maakauppaa yleisesti harjoitettaisiin. Monien paikkakuntien kauppiaiden on kuitenkin pakko niin markkinoilla kuin niiden väliaikoinakin myydä tavaroitaan maaseudulle, mikä osoittaa tämän kaupunkien privilegion olevan niille turmiollinen. Mutta kaupunkien kauppiaat ehkä menettäisivät, jos kauppiaita olisi joka pitäjässä? Ensinnäkin merikaupunkien kauppiaista tulisi maakauppiaiden tavarantoimittajia niin kuin ne nyt ovat sisämaan kaupunkien. Toiseksi: vaikka maakauppias itse laivaisikin tavarat jostain merikaupungista, jälkimmäisen kauppias voisi aina myydä tavaran häntä edullisemmin. Mutta tästä seikasta ei olisi vaaraa sen enempää kuin muissakaan maissa, sillä maakauppiaiden paljous estäisi suuren liiketoiminnan ja pääomien keskittymiseen yksiin käsiin. Siten merikaupunkien kauppa muuttuisikin kaikkialla siksi, mitä sen pitää olla ja mitä se muissa maissa on, nimittäin tukkukaupaksi ja tavaranvälitykseksi. Jonkinlaista vaaraa voisi koitua ainoastaan nykyisille sisämaakaupunkien kauppiaille, koska maakauppa tunkeutuisi heidän alueelleen eli vähittäiskauppaan. Mutta harvoin nytkään näkee maakaupungin kauppiaan harjoittavan laajamittaisempaa teollisuustuotteiden tai mausteiden kauppaa. Merikaupunkien kauppiaat ovat häneen verrattuna ylivoimaisia kilpailijoita, koska hänen tavaransa on kalliimpaa ja monilla seuduilla ostajalla on tuskin pitempi matka merikaupunkiin kuin sisämaakaupunkiinkaan – siinäkin tapauksessa, että merikaupungin kauppias ei toimita tavaraa hänen omaan taloonsa. Vain yleiset välttämättömyystavarat, vilja, suola, kala, rauta, tupakka jne., jotka vaativat suurempia varastoja ja pääomia, voivat antaa sisämaakaupungin kauppiaalle mahdollisuuden laajempaan liiketoimintaan. Kun maakauppa vapauttaisi rahvaan pakosta myydä maataloustuotteensa merikaupunkeihin, niin ainoastaan paikkakunnan läheisyys suhteessa hintaan ratkaisisi, kannattaako mainitut tavarat kaupata rannikko- vai sisämaankaupunkiin. Jo nykyisessä tilanteessa, kun maakauppaa suvaitaan ostelun muodossa, sisämaan kauppias huomaa välttämättömyystavaroiden kaupan itselleen turvallisimmaksi ja tämä kauppa kasvaakin maakaupungeissa vuosi vuodelta.

Olettakaamme myös, että ulkomainen merenkulku sallittaisiin myös kaupunkien ulkopuoliselta rannikkoseudulta. Kokemus osoittaa tämän esim. halkojen tai vähemmän arvokkaiden maaseudun tuotteiden kaupan olevan maalle hyödyksi eikä siitä ole ollut vahinkoa kaupunkien kaupankäynnille. Talonpoikaispurjehdus on vain lisännyt raudan, hampun tai purjekankaan menekkiä samoin kuin monien sellaisten maustetavaroiden ja teollisuustuotteiden, joiden käytön tämä talonpoikaiskauppa on synnyttänyt. Mutta laajamuotoisempaa ja kauemmaksi ulottuvaa merenkulkua ei voi syntyä kaupunkien ulkopuolella – jos nämä vain ovat sitä, mitä niiden pitää olla.

Elinkeinovapautta vastaan esitetään tavallisesti se perustelu, että kaupunkien porvariston maksamat korkeat kunnalliset maksut nostavat heidän tavaroidensa hintaa niin että ilman tällaisia maksuja selviävä pystyy helposti myymään halvemmalla. Mutta jos näin todella olisikin asia, niin mitä hyötyä silloin ylipäänsä on vain kaupunkeja koskevasta, vapaasta kunnallisesta järjestysmuodosta? Emme suinkaan pidä eurooppalaista hallinnon keskittämisjärjestelmää kunnallishallintoa parempana. Tunnustamme siis, että kaupunkien järjestysmuoto on niille mittaamattoman arvokas etu. Mutta jos sillä on jotain arvoa, niin arvon kai tulee näkyä juuri siinä, miten se edistää kaupunkien ammatinharjoitusta. Jos se ei tuo ammatinharjoittajille etua ja jos kaupunkien asukkaat eivät juuri sen vuoksi, kaikista rajoittavista elinkeinoasetuksista riippumatta, ole kilpailukykyisiä maaseudun kaupunkien tai teollisuudenharjoittajien kanssa, niin se ei ole järjestysmuodon vaan porvariston oma vika. Porvareidenhan pitää käyttää järjestysmuodon heille suomaa vapautta niin että siitä on hyötyä heidän ammatinharjoittamiselleen. Kaupunkien satamien, telakoiden, lastauspaikkojen, makasiinien, merimiestalojen, vakuutusyhdistysten, luottolaitosten ym. tulee helpottaa kauppaa, ei rasittaa sitä. Jos käy päinvastoin, niin syynä voi olla vain porvariston halun ja yhteishengen puute. Vain suuret paikalliset vaikeudet voivat vapauttaa heidät tästä vastuusta. Jos esimerkiksi merikaupungilla on aivan kelvoton satama, ei sitä ajan mittaan voida kuitenkaan ylläpitää. Kaupan siirtäminen jollekin luonnon paremmin suosimalle paikkakunnalle on tässä tapauksessa väistämätöntä. Mutta siellä missä tämänkaltaisia esteitä ei ole, kaupungin porvariston täytyy kyetä hankkimaan omalle kaupalleen etuja, joita yhdelläkään maaseutupaikkakunnalla ei ole.

Tämä privilegio, vapaa kunnallinen järjestysmuoto, on siis ainoa, joka hyödyttää kaupunkien kauppaa. Selvää on myös, että tämä etu tulee sitä suuremmaksi, mitä enemmän maan tuonti ja vienti kasvavat. Liiketoiminnan laajentuminen ja kauppiaiden lukumäärän kasvu nimittäin mahdollistavat suuremmat sijoitukset yhteisen hyvän puolesta. Mutta kiistatonta on, että vapaa maakauppa väistämättä lisää tuontia ja synnyttää myös sen peittävää vientiä. Kaupunkien yksinoikeus kaupankäyntiin ei siis hyödytä niiden porvaristoa vaan päinvastoin tekee sen kyvyttömäksi hyödyntämään todellisia etuisuuksiaan.

Jos vielä puutumme edellä mainittuun vapaan kotimaankaupan mukanaan tuomaan seikkaan, että rannikkokaupunkien kauppa näin muuttuisi lähinnä tukku- ja välityskaupaksi, niin tässä on yksi lisäperuste edellä esittämämme väitteen puolesta. Tärkeintä merenkulkua olisi silloin Suomessa niin kuin muissakin merenkulkua harjoittavissa Euroopan maissa Atlantin takainen liikenne. Sellaisen laajamittaisen kaupan voi tehdä mahdolliseksi vain sisämaan kaupunkien tai ainakin vähittäiskauppaa harjoittavien rannikkokaupunkien lukumäärän lisääntyminen. Maakaupan salliminen taas merkitsee jokaiseen pitäjään perustettavia kauppaloita, joista kaikista tulee merikaupunkeihin tuotettujen tavaroiden ostajia ja jälleenmyyjiä. Mutta sellainen merenkulku ei vain edellytä monia kaupunkien omaan yritteliäisyyteen perustuvia yleisiä laitoksia vaan tuottaa myös enemmän varoja sellaisten toteuttamiseen kuin tavaroiden ostaminen toisen käden kautta Hampurista, Englannista tai Hollannista.

Miten tahansa tilannetta tarkastellaankin niin huomataan, että kaupunkien yksinoikeus harjoittaa kauppaa ei tuo mitään etua sen paremmin maamme kaupalle kuin sen harjoittajillekaan. Se ehkäisee kaupan kehittymistä ja estää kaupunkien kauppiaita saamasta suurempaa hyötyä ainoasta todella hyödyllisestä privilegiostaan, kaupunkien kunnallisesta järjestysmuodosta.

Olemme tarkoituksellisesti jättäneet käsittelemättä kaikki kaupunkikauppiaaksi pääsemisen vaikeudet, koska nykyään ei ole mitään olennaista estettä sille, joka haluaa sellaiseksi päästä. Voidaan vain huomauttaa, kuinka perusteetonta tyypillinen valitus kauppiaiden lukumäärän kuulemma suunnattomasta kasvusta on, kun heidän lukumääränsä ei maassamme ole viime vuosina itse asiassa kasvanut lainkaan. Kun myöskään tuonti tai laivojen lästiluku eivät ole kasvaneet, tämä todistaa vain mainittua asiantilaa, että kaupan rajoittaminen yksinomaan kaupunkeihin ei yleisesti ole sitä lisännyt. Jossain täytyy syyn tähän olla. Emme epäile, etteikö taustalla ole monia mutakin syitä kuten maatalouden jälkeenjääneisyys, tehtaiden puuttuminen jne. Mutta jollei voida osoittaa, että tässä käsitelty rajoitus on hyödyttänyt kaupunkien kauppaa tai että vapaa kotimaankauppa ei lisäisi kauppaliikettä, niin elinkeinovapauden puuttuminen maasta on kiistatta yksi näistä syistä.

Jos halutaan vielä väittää, että on tarpeetonta luoda kasvavaa tuontia jollei viennin kasvu sellaista synnytä, niin mennään sivuun asiasta. Se, mikä estää tuontia, estää nimittäin myös vientiä. Ja jos tämä este kumotaankin, ei tuonti voi kasvaa jatkuvasti ellei vienti sitä salli. Meidän väitteemme koskee siten yhtä lailla kaupan molempia puolia ja kotimaankaupan vapauttaminen kaikista privilegioista olisi molemmille voimakkain ja nykyhetkenä välttämättömin kannustin. Pakon jatkamisesta ei ole mitään todistettavaa hyötyä. Jo tämä on riittävä peruste sen kumoamiselle, mitä seurauksia siitä sitten olisikin.

II Miten ammattikuntasäädökset hyödyttävät käsityötä? [nro 29, 25.7.1846]

Tämä kysymys liittyy esittämäämme kysymykseen privilegioiden hyödyllisyydestä kaupankäynnille ja samoin kuin koetimme vastata viimeksi mainittuun kysymykseen ainoastaan kauppiaiden oman hyödyn näkökulmasta, tarkastelemme myös tässä vain sitä, mitä hyötyä käsityöläiselle tällä hetkellä on hänen privilegioistaan, ammattikunta-asetuksista.

Käsityöläiselle näyttäisi olevan niistä paljon enemmän etua kuin kauppiaalle. Ensiksi mainittu voi tiettyyn rajaan asti estää kilpailijan asettumisen paikkakunnalle, jossa hän itse työskentelee. Monessa käsityöammatissa herra Mestari voi yhä laskea olevansa ainoa koko maankolkassa, 15–20 virstan säteellä asuinpaikastaan. Ainakin hänen etunaan ovat tietyt vapaavirstat, joiden puitteissa hänellä on yksinoikeus kaikkiin ammattiinsa kuuluviin töihin. Hän voi lisäksi pakottaa jokaisen vastaavaa etuoikeutta jostain haluavan työskentelemään niukalla ravinnolla ja rääsyissä hyväkseen niin monta vuotta, että sinä aikana voisi oppia kolme tai neljä eri ammattia yhtä hyvin kuin tämä ainoa tänä oppiaikana opetetaan. Kaupunkien käsityöläiset osallistuvat lisäksi kunnalliseen lainsäädäntöön, toimivat tietyissä tapauksissa itse tuomareina ammattiaan koskevissa asioissa. Kaikkein näiden etuoikeuksien pitäisi kai turvata heidän hyvinvointinsa.

Mutta kuinka onkaan esim. Suomessa tämän hyvinvoinnin laita? Tarvitsee vain pintapuolisesti tuntea maan kaupunkeja tietääkseen, että hyvinvoivia käsityöläisiä on vähän, kun monien perheet sitä vastoin elävät köyhyydessä, kuormittavat köyhäinhoidon kustannuksia tai kerjäävät leipää. Kun tätä vertaa siihen, että maahan tuodaan kaikkia mahdollisia käsityötuotteita, kaikenlaisia taonnaisia, huonekaluja ja muita taloustavaroita, vieläpä vaatteita ja kenkiäkin, niin huomaa helposti, missä määrin privilegiot ovat käsityötä hyödyttäneet. Jo tuonnin paljous osoittaa selvästi, että työstä ei olisi puutetta. Mutta jos katsotaan elinkustannusten olevan maassamme niin korkeat, että ulkomainen käsityöläinen voi pitkästä kuljetusmatkasta huolimatta myydä kotimaista halvemmalla, niin on olemassa eräs toinen tämän kumoava tosiseikka. Kaikkialla maassa, kaupungeissa ja maaseudulla harjoitetaan nurkka-ammatteja mestareiden taksoja halvemmalla. Varakkaammat ostavat suureksi osaksi ulkomaista tavaraa. Varattomammat tai säästäväisemmät pärjäävät pimeästi työskentelevien työllä, joka onkin yhtä hyvää kuin mestarin, usein parempaakin. Alhaisempi hinta johtuu osin siitä, että pimeästi työskentelevä tyytyy vähäisempiin ansioihin, osin siitä, ettei hänen ole tarvinnut suorittaa oppivuosia ja maksaa veroja ammatista.

Jos tarkastellaan käsityöläisten ammattitaidon kehitystä, niin siinä huomataan vain vähän tai ei lainkaan edistystä. Vähäpätöisimmänkin käsityön oppimiseksi nuorukainen joutuu olemaan opissa 4–5 vuotta. Mestari arvelee selviytyvänsä asiasta käyttämällä häntä rengintehtävässä tai muiden taloustöiden toimittamisessa. Siksi jo kätevyyden harjoittelu vaatii vuosikausia. Mutta sellainen opinkäynyt mies pystyy vain harvoin suorittamaan omin neuvoin ammattiinsa kuuluvaa työtä. Vasta kisällivuosinaan, kun hän saa vapaasti määrätä työstään, hän voi saavuttaa siihen tarvittavaa näkemystä ja taitoa. Mutta harvassa lienevät ne keksinnöt ja parannukset työkalujen, työmenetelmien, muotoilun tai tavaran laadun suhteen, joita esim. Suomen käsityöläisammattikunnissa on tehty. Jos jotain tällaista on tapahtunut, niin asialla ovat olleet sellaiset vapaat työntekijät, jotka ovat oppineet työnsä ja työskentelevät ammattikuntien ulkopuolella. Maan eteläosissa Pietarin läheisyys sekä venäläisten tai saksalaisten työläisten käyttäminen on aiheuttanut parannuksia joissain ammateissa. Mutta sielläkin ja maan muissa osissa vielä enemmän näkee käsityöläisen niin piintyneen vanhaan, että hän vain vastahakoisesti siirtyy uudempaan ja parempaan, vaikka sattumalta oppisi jotain sellaista tuntemaankin.

Tämän tilanteen olennainen syy on itse ammattikuntalaitos. Se estää hyödyllisen, vapaan kilpailun, joka pakottaa eteenpäin. Kaikkein pahinta on, että monet eteen tulevat vaikeudet ennen kuin työläinen pääsee nauttimaan paremman ammattitaitonsa tuottamista hedelmistä, pelottavat niitä joilla on suuremmat henkiset kyvyt ryhtymästä käsityöammatteihin. Siksi meidänkin maassamme näkee kekseliäisyyttä ja merkittävää ammattitaitoa vain niiden talonpoikien joukossa, jotka ammattikuntapakon kahleista vapaana harjoittavat jotain käsityötä.

Tästä yleisestä taidon puutteesta seuraa myös väistämättä, että ulkomainen tavara valitaan ennen kotimaista silloinkin kun hinta on sama tai edellinen hieman kalliimpaa. Ulkomaisen tavaran maahantuontia tai käyttöä koskevat säädökset sen paremmin kuin kisällin- ja mestarinnäytteitä koskevatkaan eivät ole kyenneet kohottamaan kotimaista ammattitaitoa ja kehittämään käsityötä sille tasolle, että se voisi kilpailla ulkomaisen kanssa.

Näissä oloissa ei siis ole ihmeteltävää, että käsityöläisessä vain harvoin näkee rakkautta ammattiaan kohtaan. Hänen ammatinvalintansa on perustunut sattumaan. Oppivuosien orjamainen riippuvuus vie häneltä kaikki mahdollisuudet oppia rakastamaan tekemistään. Se vie häneltä myös kaikki mahdollisuudet saavuttaa sisäistä tai ulkoista yleissivistystä, joka voisi opettaa hänet tarkastelemaan ammattiaan joltain muulta kannalta kuin miltä päiväpalkkalainen työtään katselee. Ammatillisen harrastuksen puutteesta ja sivistyksen alhaisuudesta seuraa työhalun puuttuminen. Siksi monien käsityöläisten nähdäänkin heti kun vain mahdollista lähtevän työpajastaan ja jättävän huoletta koko työn kisälleille ja oppipojille niin että monesti joutuu hämmästyneenä kysymään itseltään, miten käsityöläinen voi elättää itsensä ja omaisensa paljon vähemmällä työllä kuin kaikkein vähimmälläkään työstään selviävä julkinen virkamies. Ehkä hänen vielä nähdään paneutuvan kiinnostuneena pieneen maanviljelykseen, johon maamme pikkukaupunkien käsityöläiset tavallisesti omistautuvat, jos vain voivat hankkia jonkin peltotilkun sen harjoittamiseen. Mutta nämä makean leivän päivät valitettavasti loppuvat usein lyhyeen ja tilanomistajuus on pikaisen taloudellisen tuhon tavallinen enne. Joku nuorempi, ammatistaan vielä jotenkin innostunut mies pystyy hankkimaan sen vähäisen ansion, jonka ulkomaisten tavaroiden käyttö vielä jättää mahdolliseksi, joten vanhempi käsityöläinen menettää sekä asiakkaansa että työväkensä. Niin hän päättää päivänsä puutteessa ja kurjuudessa. Monen kelpo miehen voi nähdä tällä tavoin tulleen kyvyttömäksi elättämään itseään ja omaisiaan.

Näihin lyhyesti esitettyihin tuloksiin ammattikuntapakko siis näyttäisi johtavan. Niihin on vaikuttamassa myös muita syitä kuten se, ettei käsityöläisellä ole mitään erityistä etua kaupunkien kunnallisesta järjestysmuodosta ja että kauppapakko rajoittaa hänen oikeuttaan myydä ammattinsa tuotteita. Mutta tärkein syy on siitä huolimatta ammattikuntapakko, käsityöläisten oma privilegio. Jossain seuraavassa kirjoituksessa koetamme tämän vastapainoksi punnita elinkeinovapauden suomia etuja.

III Ammattikuntajärjestyksen lakkauttamisen vaikutukset [nro 32, 15.8.1846]

Kun vaaditaan elinkeinopakon säilyttämistä kaupunkien edun nimissä, porvariston privilegiona, niin näyttää siltä kuin pelättäisiin elinkeinovapauden saattavan kaupungit taloudelliseen perikatoon. Tuskin kukaan vakavissaan kuitenkaan väittänee, että elinkeinovapauden vallitessa kaupunkilaisen pitäisi lähteä parin peninkulman päähän maalle ostamaan kenkiä tai naulan kahvia. Kokemus osoittaakin päinvastoin, että kaupunkien väkiluku on elinkeinovapauden oloissa kasvanut. Näin on tilanne esim. Preussissa, jossa kaupungit ovat elinkeinopakon kumoamisen jälkeen kasvaneet ripeästi ja erityisesti pääkaupungin väkiluku on kaksinkertaistunut.

Varma tosiasia on, että elinkeinovapaus yleisesti ottaen lisää niin käsityötuotteiden kuin teollisuustavaroidenkin menekkiä, eikä heikennä sitä. Vapaan ja esteettömän työansion näköalat lyhentävät oppivuosia, kilpailu parantaa työmenetelmiä ja molemmat seikat vaikuttavat tavaran hintaan alentavasti. Ostajan ostohalukkuus sitä paitsi lisääntyy, kun tavaraa voi helpommin valmistaa millä hyvänsä paikkakunnalla. Tällä tavoin kuluttajien lukumäärä kasvaa tuottajien myötä. Kääntäen on maailman yksinkertaisin asia käsittää, että tuottajia ei koskaan tule enempää kuin on kysyntää. Suurimittaisessa, ulkomaisille markkinoille tähtäävässä tuotannossa voi toki syntyä kriisejä, jotka aiheuttavat työmiehelle työttömyyttä. Mutta tavallisissa kotimaista kulutusta varten työskentelevissä käsityöammateissa työansiot voivat pienentyä vain yleisen puutteen kohdatessa maata. Siinä tapauksessa tilanne on aivan sama, on ammattipakko tai ei.

Mutta silti arvellaan, että valmistajien suuri määrä pienentää itse kunkin ansioita. Miten niin? Onko tällä hetkellä sitten enemmän tai vähemmän työläisiä kuin mitä tarve vaatii? Ei suinkaan. Työläisten lukumäärä määräytyy niin ammattikuntapakon kuin elinkeinovapaudenkin oloissa väistämättä kuluttajien tarpeiden mukaan. Mutta nyt privilegioidut mestarit saavat pääosan työansioista kun taas työläiset, kisällit ja oppipojat saavat vain pienen osan. Jos sitä vastoin ammattikuntapakko lakkautetaan, niin arvellaan, että jokainen ammatissa työskentelevä, sen jo oppinut yksilö, saisi yhtäläisen osuuden työansioista. Kaikki elävät samassa hyvinvoinnissa – ei, vaan samassa köyhyydessä, sillä ei kai kukaan silloin työskentelisi toisen luona ja antaisi tälle osaa työansioistaan?

Niin voisi luulla. Kokemus kuitenkin osoittaa aivan päinvastaista. Niissä maissa, joissa ammattikuntapakkoa ei ole, varallisuus on jakautunut äärettömän epätasaisesti kun kapitalistit tunkeutuvat kaikille tuotannon aloille, harjoittavat suurtuotantoa ja tekevät siten kilpailun yksittäiselle työntekijälle mahdottomaksi. Tämän on siten pakko ryhtyä kapitalistin palkkalaiseksi ja elinkeinovapaudesta huolimatta, tai juuri elinkeinovapauden myöntämisen ansiosta mestarille tulee entistä paremmat mahdollisuudet saavuttaa hyvinvointia korjaamalla osa työläisen työansiosta.

Ehkä väitetään, että tämä hyvinvointi lankeaa kenelle hyvänsä kapitalistille, ei ammattimestarille. Tähän on kuitenkin ensinnäkin huomautettava, että varsinaisissa käsityöammateissa ei helposti synny riittävän laajaa liiketoimintaa, koska tuotteiden menekki aina väistämättä rajoittuu yhdelle paikkakunnalle. Ne eivät myöskään vaadi suuria pääomia. Ne tulevat siis jäämäänkin mestarin hoidettavaksi, siis sen työntekijän, joka valmistaa parhaan ja edullisimman tavaran. Toiseksi myös kapitalistilta vaaditaan kuitenkin myös tietoa ammatista, jos hän aikoo saada pääomansa siinä tuottamaan. Haluttoman ja tietämättömän kädessä pääoma on kuollutta. Ja kolmanneksi kunnollisen, osaavan ja ahkeran työläisen ei nykyaikana tarvitse koskaan jäädä vaille pääomaa.

Asia jää joka tapauksessa riippumaan ennen muuta siitä, että työntekijällä on ammattinsa asianmukaiseen harjoittamiseen tarvittava sivistys. On osittain valtion velvollisuus järjestää hänelle tilaisuus sellaisen hankkimiseen. Mutta elinkeinopakon kumoaminen antaa työläiselle aikaa laajemman sivistyksen omaksumiseen, koska mekaanisen ammattitaidon oppimisaika lyhenee. Vapaa kilpailu myös kannustaa ponnistelemaan sivistyksen saavuttamiseksi.

Ylipäänsä käsityöammattien alhaisen tason syy elinkeinopakon oloissa on niiden harjoittajien puutteellinen sivistys. Mutta heidän sivistystään on turha koettaa kohottaa käskyjen ja kontrollin avulla niin kauan kuin ammattikuntaprivilegiot estävät yksilöä käyttämästä vapaasti tietojaan samalla kun ne voimassaolevien oppisopimusten vuoksi vaikeuttavat tietojen hankkimista. Käskyt johtaisivat tyhjiin ulkoläksyihin, kun taas todellista tietoa saavuttaa vain silloin kun on kiinnostunut sen saavuttamisesta. Ja kiinnostusta on aina silloin kun vapaa kilpailu lupaa menestystä vain tietävimmälle ja taitavimmalle.

Jos ajatellaan, missä tilanteessa käsityöläisten suuri joukko elää, tai ajatellaan irrallisten kulkureiden joukkoa vaeltamassa kaupungista toiseen työtä etsimässä, puolialastomia henkisesti ja ruumiillisesti laiminlyötyjä oppipoikia, jotka muodostavat osan jokaisen kaupungin pohjasakkaa niin on myönnettävä jonkin uudistuksen olevan todella tarpeen. Näiden seikkojen suhteen viittaamme artikkeliin Saiman numerossa 23/1844.

Mutta kuinka tasaisesti sivistys, tiedot, kunnollisuus ja ammattitaito voivatkaan jakautua, ei silti voi kieltää, etteikö elinkeinovapaus aina synnytä epätasaisuutta hyvinvoinnissa. Voidaan kysyä, mitä hyötyä työläiselle silloin on paremmista tiedoista ja ammattitaidosta. Vastauksen täytyy kuulua: saavutettu sivistys on jo sinänsä voitto, mutta tavaran menekin paraneminen paremman laadun ja alhaisemman hinnan vuoksi antaa lisäksi suuremmalle työntekijämäärälle ainakin välttävän toimeentulon. Työläisen vapauttaminen elinkeinopakosta merkitsee siten toimeentulomahdollisuuksien avaamista puutteessa elävien suurelle joukolle ja tuon joukon parhaille yksilöille mahdollisuutta hyvinvointiin.

Yksi ammattikuntapakon kumoamisen tässä mielessä erittäin suotuisa seuraus on jokaiselle myönnettävä vapaus etsiä toimeentuloaan eri paikkakunnilta ja eri ammattien piiristä. Nyt esimerkiksi vaununtekijän on pakko jättää tuotteensa sepän, sorvaajan, maalarin, satulantekijän sekä kultaajan käsiin ja tehdä menekkinsä riippuvaiseksi hinnasta, jonka nämä suvaitsevat työstä vaatia. Samoin tuotanto usein lamautuu yhdellä paikkakunnalla, mikä johtaa valmistajan pulaan. Hän ei voi ryhtyä toiseen ammattiin, jonka hän ehkä osaisi, eikä voi ilman suuria vaikeuksia asettua toiselle paikkakunnalle, jossa menekkiä on enemmän. Jos ammattikuntapakko sitä vastoin kumotaan, jokainen saa vapaasti perustaa niin monta verstasta kuin tuotantoaan varten tarvitsee. Hän voi perustaa niitä eri paikkakunnille tai siirtyä paikkakunnalta toiselle aina sen mukaan missä menekkiä on. Tätä vastaan ei voi väittää, että jokaisen tulee opetella vain yksi ammatti. Monet ammatit ovat niin lähellä toisiaan, että yhden osaaminen antaa valmiudet myös toiseen. Ja jonkin ammatin harjoittamiseen tarvittavaa tietoa voi olla ilman ammattitaitoakin.

On siis järjetöntä ja epäedullista, että useamman ammatin työpanosta vaativilla käsityötuotteilla kauppaa käyvän täytyy jokaista oman ammattikuntansa alan ulkopuolelle menevää pikkuseikkaakin varten turvautua toisten, tuohon työhön privilegioitujen ammattikuntien apuun. Yhtä yksinkertaista ja edullista taas on, että jokaisella on oikeus omissa työpajoissaan tehdä tai teettää kaikki tällaisen moniosaisen tuotteen valmistamiseen tarvittavat työt. Työtaito ei tällä tavoin heikkene vaan paranee. Kun esimerkiksi vaununtekijän pajassa työskentelevä seppä saa tehdäkseen vain ne muutamat kappaleet, joita ajoneuvoon tarvitaan, niin hänen ammattitaitonsa täytyy tässä työssä olla paljon paremman kuin silloin, jos hän samalla tekisi sepäntöitä milloin tähän, milloin tuohon tarpeeseen. Toisaalta esim. kupari-, rautapelti- ja hopeatyöt tai tinan, sinkin, vasken jne. valaminen ovat niin samantapaisia töitä, että sama työntekijä hyvin voi tarpeen mukaan siirtyä toisesta toiseen. Naulan takomiseen tarvittava taito eroaa vaununjousten valmistustaidosta paljon enemmän kuin taito valmistaa astia kuparilevystä eroaa taidosta valmistaa samanlainen hopea-astia. Elinkeinovapaus synnyttää siten myös paljon edullisemman työnjaon kuin ammattikuntajärjestyksen pystyttämä. Hyöty ei koidu vain ostajalle, joka saa parempaa tavaraa, vaan myös käsityöläiselle, joka pystyy tuottamaan enemmän ja parempaa ja monessa tapauksessa pystyy käyttämään ammattitaitoaan moniin ammattikuntamääräysten nyt toisistaan erottamiin töihin. Ja muistutamme uudelleen siitä, että nyt huonosti käytettävien oppivuosien poistuessa kaikki ammattitaito tullaan saavuttamaan paljon lyhyemmässä ajassa. Vai kuinka monen vuoden oppiaikaa arvellaan tarvittavan esim. lasimestarin, maalarin ym. ammatteihin?

Olemme tarkoituksella sivuuttaneet sen näkökohdan, joka on näiden elinkeinovapautta koskevien kirjoitusten lähtökohta, nimittäin jokaisen kansalaisen täysin luonnollisen vaatimuksen saada elättää itseään millä tahansa paikkakunnalla ja sitä rehellistä elinkeinoa harjoittamalla, jonka itselleen sopivimmaksi katsoo. Sillä puhutaanpa minkä tahansa yhteiskunnallisen tilanteen epäoikeudenmukaisuudesta, niin asiassa on kuitenkin aina jokin puoli, jolta kannalta uudistus voidaan puolestaan julistaa epäoikeudenmukaiseksi niitä kohtaan, joille edellisestä epäoikeudenmukaisuudesta oli etua. On ollut aikoja, jolloin valtiovalta ei riittävästi turvannut yhteiskunnan jäseniä vaan hallituksen täytyi yhden yhteiskuntaluokan tuella tukahduttaa toisen vaatimukset. Näiltä ajoilta periytyvät nykyiset privilegiot. Niitä on vuosisatojen mittaan opittu pitämään välttämättöminä, vaikka kokemus osoittaa niiden kaikkialla johtaneen privilegioidun yhteiskuntaluokan omaan rappioon. Näin on tapahtunut sitä mukaa kun yhteiskunnan jäsenten sivistys ja lainkuuliaisuus on tehnyt privilegioiden tarjoaman suojan tarpeettomaksi ja kaikkien yhtäläisestä oikeudesta on päinvastoin tullut kaikkien hyvinvoinnin ehto. Jos siis halutaan osoittaa privilegioiden vahingollisuus, ei riitä sen vahingon esittäminen, joka niistä on koitunut ei-privilegioiduille. Jokainen privilegiohan pitää sisällään juuri sen, että se suo yhdelle yksilölle ja yhteiskuntaluokalle edun, jonka se toiselta riistää. Mutta jos voidaan osoittaa, että myös privilegioiduille itselleen on edullisinta luopua erioikeuksista, koska kaikkien yhtäläinen oikeus ja etu on myös heidän etunsa ja kaikkein tehokkain privilegio, jonka yhteiskunnan jäsen voi saavuttaa, niin privilegioiden säilyttämiselle ei ole enää mitään syytä.

Suomessa ammattikuntalaitos on yksi niistä neljän tunnustetun säädyn laillisista privilegioista, jotka perustuslaki ja hallitsijan vakuutus säilyttävät koskemattomina. Mahdollinen elinkeinovapaus voidaan siis meidän maassamme saattaa voimaan vain porvariston omalla suostumuksella. Sitä välttämättömämpää onkin käsittää asia tältä kannalta ja koettaa osoittaa ammattikuntalaitoksen nykyään vahingoittavan eikä hyödyttävän itse privilegioituja, kaupunkien porvaristoa. Todistaminen on vaikeaa, koska tässä niin kuin muissakin vastaavissa tapauksissa privilegioiden poistamisen tuoma vapaus voi osoittaa hyödyllisyytensä vain siten, että se synnyttää parempaa oivallusta, harkintaa ja ponnistelua. Erioikeudet taas suosivat tietämättömyyttä ja velttoutta, mutta ammattikuntalaitoksen tavoin siten, että ne lisäävät tätä velttoutta ja samalla kertaa heikentävät privilegioitujen hyvinvointia.

IV Elinkeinovapauden vaikutukset muissa maissa [nro 33, 22.8.1946]

Englannissa elinkeinovapaus on vanha asia. Mutta myös pauperismin lisääntymistä teollisuustyöläisten keskuudessa on valitettu ja autenttisten todisteiden mukaan siellä on esimerkkejä kurjuudesta, tietämättömyydestä ja epäsiveellisyydestä, joille muista maista ei löydy minkäänlaista vastinetta. Mutta kukaan ei näytä syyttävän siitä elinkeinovapautta. Ilmiö koskee etupäässä tehdastyöläisiä ja pahan syynä kokeneimmat ja terävimmät miehet pitävät tuontikieltojen ja korkeiden suojatullien avulla keinotekoisesti harjoitettua tehdasteollisuutta yhdessä perustarvikkeiden korkeiden hintojen kanssa, mitkä puolestaan myöskin johtuvat ulkomaisen tuonnin estämisestä. Sivistyksellä ei siellä kuten missään muuallakaan katsota olevan paljoa vaikutusta eikä siksi ole ryhdytty myöskään riittävän tehokkaisiin toimiin tehdastyöläisten aseman parantamiseksi opetuksen avulla. Viljalait, teuraskarjan tuontikiellot ym. ovat nostaneet maan hintaa niin, että kaikki maa on joutunut kapitalistien käsiin, josta luokasta Englannin koko uudempi aateli on lähtöisin. Niinpä maanomistajien lukumäärä laski vuosien 1786–1816 välisenä 30 vuoden aikana 250 000:sta 32 000:een ja seuraavien 15 vuoden aikana 7 200:een. On selvää, että näin suuri muutos maanomistusoikeudessa vaikuttaa maan talouteen ja väkiluvun tasaisesti kasvaessa lisää tavattomasti tilattoman väestön lukumäärää. Ja kaikesta tästä huolimatta yleisesti kuitenkin tunnustetaan, että työtätekevä luokka Englannissa on yleisesti paremmin puettu ja ruokittu kuin missään muussa maassa.

Englantia selvemmin elinkeinovapauden vaikutus näkyy kuitenkin Ranskassa ja useissa Saksan valtioissa, joissa siitä viime aikoina on tullut vallitseva laki. Ranskassa vallankumous toi täydellisen elinkeinovapauden. Sama mullistus irrotti maan aatelin käsistä ja maan pilkkominen on jatkunut esteittä siitä asti. Tarkat tilastolliset tutkimukset osoittavat, että tuosta ajasta lähtien tai 50 vuoden aikana ”maan tuotto on kaksinkertaistunut” tai että tuotanto on noussut 47 miljoonasta 70 miljoonaan hehtolitraan vehnää, minkä lisäksi maanviljelyyn on omaksuttu useita uusia kasveja. Laajamittaisesti on viljelty etenkin palkokasveja, joita varsinkin työväenluokka käyttää ravinnokseen. Väkiluku sitä vastoin ei ole noussut samassa suhteessa vaan on arvioitu, että kun vuonna 1791 henkeä kohti tuotettiin 165 senttilitraa vehnää, niin luku on vuonna 1840 kohonnut 180 senttilitraan. Teollisuustuotteiden tuotanto on yli kaksinkertaistunut ja niiden hinta on laskenut niin että Ranskan väestö sekä asuu että pukeutuu paremmin kuin 50 vuotta sitten. Charles Dupin arvioi maan yhteenlasketun tuoton henkeä kohti jaettuna olleen vuonna 1780 169 frangia, mutta 1830 269 frangia. Viinin ja tupakan kulutus on kasvanut vuosi vuodelta työväenluokan käyttäessä näitä ylellisyystarvikkeita niin että niiden myyntivero muodostaa tärkeän osan yleisistä veroista. Jälkimmäisen myyminen on valtion yksinoikeus. Säästöpankeissa, joita vallankumouksen alkaessa ei ollut olemassakaan, lasketaan olevan talletettuna suunnaton 351 miljoonan frangin summa ja niihin ovat tallettaneet ”kaikkia eri ammatteja edustavat” työläiset. Lisäksi on käynyt ilmi, että ”väestön elinikä on vuosisadan alusta lähtien kasvanut 2–3 vuodella” niissä provinsseissa, joissa maanjako on pisimmällä. Siellä, missä maaomaisuudet ovat suurempia, elinikä on noussut vähemmän.

Tällaiset tulokset kertovat riittävästi elinkeinovapauden vaikutuksista, jos niihin lisätään vielä oikeus omistaa maata ja vapaus sen pilkkomiseen.

Jos katsotaan tilannetta Preussissa, jossa elinkeinovapaus toteutettiin 1807 (?), niin tulokset ovat samantapaisia kuin Ranskassa. Preussi, jossa sitä ennen oli varsin vähän tehdasteollisuutta (paitsi Sleesiassa) on nyt tässä suhteessa kolmannella sijalla Euroopassa. Elinkeinovapauden etuja vahvistaa parhaiten nykyisen kuninkaan virkaanastumisen jälkeen suoritettu tutkimus. Sen selvänä tarkoituksena oli saattaa uudelleen voimaan lievennetty ammattikuntajärjestys, jollaisen kannalle kuninkaan arveltiin olevan taipuvainen. Teollisuudenharjoittajien mielipiteitä kuunneltiin kaupungeissa, kauppaloissa ja maaseudulla. Kertomukset toimitettiin hallitukselle ja suoritettiin lisäkyselyitä. Asia otettiin esille provinssien säädyissä. Kaikki tahot vaativat elinkeinovapauden säilyttämistä ja seurauksena oli, että kun vapaita työntekijöitä oli aiemmin syntynyt ammattikuntien rinnalle siten, että he saivat hallituksen antaman luvan ammatin harjoittamiseen, niin nyt kumottiin muodollisella lailla kaikki ammattikuntajärjestykset tai ne sallittiin vain työntekijöiden välisinä vapaaehtoisina, yksityisinä yhdistyksinä. Samassa yhteydessä säädettiin vapaamielinen (Saimassa 8/1845 käsitelty) laki, joka sallii jokaisen muuttaa vapaasti, asettua asumaan ja harjoittaa porvarillista elinkeinoa millä tahansa paikkakunnalla Preussin valtakunnassa.

Elinkeinovapaus ei siis täällä ole väkivaltaisten mullistusten vaan mitä perusteellisimman, 30 vuoden kokemuksiin perustuvan tutkimuksen tulos. Preussin hallituksen intellektuaalinen maine ja sen varovaisuus uudistuksissa lisäävät vielä näiden tulosten merkitystä.

Baijerissa vallitsee se omituinen tilanne, että elinkeinovapaus vallitsee osassa maata kun taas toisessa osassa ammattikuntalaitos on yhä voimassa. Missään muualla ei siten tarjoudu yhtä valaisevaa vertailukohdetta kumpaisenkin vaikutuksesta väestön taloudelliseen ja siveelliseen tilaan.

Reininbaijerissa elinkeinovapaus toteutettiin Ranskan hallitessa aluetta ja se on pysynyt voimassa myös alueen yhdistyttyä Baijerin valtioon. Maan toisessa osassa, Altbaijerissa hallituksen toistuvat yritykset elinkeinovapauden toteuttamiseksi ovat sitä vastoin kariutuneet kaupunkien ja kauppaloiden syvään juurtuneeseen ammattikuntahenkeen. Kuntien harjoittama virka-aseman väärinkäyttö on myös halvaannuttanut säätyjen vuonna 1834 hyväksymän vapaata muutto- ja asumisoikeutta koskevan lakiesityksen.

Hyvinvoinnin ero näiden kahden osan välillä näkyy köyhäinhoitotaksan erilaisuudessa. Altbaijerissa se kohoaa 16–25–30 prosenttiin kruununmaksuista, kun taas Reininbaijerissa ei makseta enempää kuin 4 prosenttia. Viimeksi mainitun provinssin asukkaat maksavat henkeä kohti köyhäinhoidolle vain 34 % altbaijerilaisten maksusta. Siveellisyydestä provinsseissa kertoo se, että Altbaijerissa 139:stä syntyneestä lapsesta yksi on avioton, Reininbaijerissa taas yksi 276:sta. Aviottomien lasten suhteellinen osuus väkiluvusta on siis ensiksimainitussa provinssissa kaksinkertainen jälkimmäiseen verrattuna.

Tähän voi tosin huomauttaa, että Reininbaijerissa viininviljely mahdollistaa pitemmälle menevän maan pirstomisen ja siten pienentää köyhien lukumäärää. Samoin Reininbaijerin korkeampi valistuneisuus ja Altbaijerin tekopyhyys sekä luostarilaitos vaikuttavat niin työteliäisyyden kuin siveellisyyden suhteen edellisen hyväksi. Mutta ilmoitetut faktat ovat joka tapauksessa liian kaukana toisistaan, jotta eron voisi selittää vain näiden syiden avulla. Myös itse Baijerissa syiden joukkoon lasketaan myös mainitut Reininbaijerin vapaammat instituutiot. Muuan Baijerin hallinnossa korkeassa asemassa oleva mies, Rivet, sanoo Altbaijerin elinkeinolainsäädännön vaikutuksia koskevassa kirjassaan: ”Tämä inhimillisten oikeuksien rajoittaminen on johtanut siihen, että ihmiset, joista muutoin olisi tullut ahkeria, kunnollisia ja tunnollisia perheenisiä, jos heidän olisi annettu vapaasti muuttaa ja asettua asumaan, nyt sen sijaan muodostavat elatusta vailla olevien proletaarien lauman, josta on jatkuvasti vaivaa poliisiviranomaisille ja joka pian nostaa kuntien köyhäinhoitotaksat sietämättömän korkealle”.

Jokaiselle, jolla on ollut mahdollisuus seurata ruotsalaista lehdistöä ja lentokirjasia, on tuttua, kuinka pitkään ja katkerasti siellä vallitsevaa elinkeinopakkoa on arvosteltu. Kun suunnilleen samat lait ovat voimassa myös Suomessa, täytyy myös vaikutusten täällä olla jokseenkin samat kuin Ruotsissa. Iskevänä ilmauksena noiden lakien seurauksista päätämme kirjoituksemme esittämällä erään jo aiemminkin eräässä suomalaisessa lehdessä mainitun tapauksen.

Köyhä maasuutari, joka asui parin peninkulman päässä eräästä ruotsalaisesta pikkukaupungista vaimonsa ja lastensa kanssa, oli lähtenyt kaupunkiin myymään saapasparia. Hän onnistui ja sai saappaistaan neljä riikintaaleria. Tästä summasta hän saattoi käyttää työnansiotaan vastaavan osan leivän hankkimiseksi perheelleen, loput materiaalien ostoon uusia töitä varten. Mutta kaupungin ”mestarit” eivät hyväksyneet tätä luvatonta elinkeinoa. Mies haastettiin oikeuteen ja tuomittiin maksamaan sakkoja 3 riikintaaleria 16 killinkiä sekä vielä kulukorvauksena mestareille 2 riikintaaleria 8 killinkiä. Kertoja lisää: jos mies olisi varastanut ja myynyt kaupunkilaismestarin valmistaman saapasparin, hän olisi saanut sakkoja vain kaksi riikintaaleria tai kolme päivää vankeutta. Nyt hänen täytyi varojen puutteessa mennä 18 virstan päässä kotoaan sijaitsevaan lääninvankilaan sovittaakseen siellä sakkonsa neljän päivän vesileipävankeudella.

Tarve pani tämän työntekijän myymään tavaransa kaupungissa, koska hän ei maalla löytänyt ostajaa. Hyvästä halustaan ruokkia itsensä ja perheensä, uutterasta työstä ja kahden peninkulman matkasta ostajan löytämiseksi tavaralleen häntä nyt rangaistiin kuin pahantekijää, vangittiin, kyydittiin kuin vankia ja pakotettiin parin viikon työttömyyteen, jona aikana vaimolla ja lapsilla ei ollut edes vettä ja leipää. Jos hän olisi kerjännyt, hän olisi jäänyt vaille rangaistusta. Jos hän olisi näpistellyt, rangaistus olisi ollut lievempi. Mutta hän työskenteli, teki sitä työtä, jota osasi ja myi sen siellä mistä löysi ostajan – siis teki rehellistä työtä ja rehellistä kauppaa. Siitä häntä rankaisi laki ankaralla kädellä pannen hänet ja hänen ympäristönsä näkemään nälkää.

Tuomioistuinten pöytäkirjoista löytynee myös Suomessa lukuisia esimerkkejä vastaavista tapauksista. Epäkohta on kuitenkin täällä vielä räikeämpi, kun kaikkia mahdollisia käsityötuotteita saa tullitta tuoda maahan ja myydä maaseudulla. Niinpä esim. täällä Kuopiossa kaikissa kaupoissa myydään venäläisiä suksia. Mutta jos ammattinsa osaava maalainen tuo tänne suksiparin torilla myytäväksi, häntä kohdellaan suunnilleen samoin kuin ruotsalaista maasuutariparkaakin. Ja vaikka kaupunkien privilegiot sisältävätkin sen, että kaikkea käsityötä voidaan täällä harjoittaa ammattikuntajärjestyksestä riippumatta, niin syytteet ja tuomio lankeavat varmasti sille kaupunkilaiselle, joka ilman asianmukaista mestarinkirjaa ja porvarioikeutta koettaisi hankkia elatustaan jollain käsityöläistoiminnalla. Vieraiden tuotteiden maahantuontia ammattikuntalaitos ei voi estää, mutta se voi laillisesti estää maan omia asukkaita elättämästä itseään samanlaisten tuotteiden valmistuksella. On helppo muodostaa käsitys siitä, miten tällaiset olosuhteet edistävät kotimaisen teollisuuden kasvua. Samoin on helppo ennakoida, minkälaisia ammattikuntajärjestyksen tuloksia maamme käsityön tilasta suoritettava tarkka tutkimus paljastaisi. Siksi ei liene epäoikeutettua pitää suomalaisen teollisuuden tavattoman alhaista kehitystasoa yhtenä osoituksena elinkeinovapauden eduista, kun tuota tasoa verrataan niihin maihin, jotka nauttivat elinkeinovapaudesta.

V Ei rehellistä työtä vaan laillista suojelua [nro 35, 5.9.1846]

Vanhimmat myös Suomessa sovelletut Ruotsin lait katsoivat täysivaltaiseksi kansalaiseksi niin kaupungissa kuin maallakin vain sen, jolla oli kiinteää omaisuutta. Myös vuokratalonpojat ja kruununmaan viljelijät nauttivat suurinta osaa näistä oikeuksista. Mutta muita irtaimia miehiä ei myöskään lain edessä pidetty edellisten kaltaisina. Heidän joukostaan voitiin tosin sellaista, joka osoitti vuoden aikana omanneensa tietyn varallisuuden, verottaa niin kuin talonpoikaa. Mutta sen, jolla ei ollut tätä 18 tynnyriä kauraa vastaavaa omaisuutta, piti mennä jonkun toisen palvelukseen. Kuitenkin vasta sitten, kun hänelle oli ensin tarjottu palveluspaikkaa, jota hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta, hänestä tuli irtolainen, jota kukaan ei sakon uhalla saanut pitää luonaan. Hänen oma rangaistuksensa oli vain siinä, että hän oli koditon.

Aikojen myötä tätä lakia tiukennettiin. Irtaimen miehen piti itse hankkia itselleen vuosipalvelus niin kuin parhaaksi näki. Säädettiin ankaria asetuksia ensin mustalaisia ja maankiertäjiä, sitten ”kerjäläisiä, laiskureita ja maankiertäjiä” vastaan. Säädös, jonka mukaan viimeksi mainitut piti ”ottaa kiinni ja lähettää lähimpään linnaan tekemään työtä raudoissa” annettiin 1642 ja tämä luvallinen tapa on siis meidän rakkaassa isänmaassamme kaksisataa vuotta vanha.

Pohjimmiltaan irtolaisuuden vastaisilla määräyksillä on sama tausta kuin nurkkamestareitakin vastaan suunnatuilla. Ennen kuin valtiovalta oli vakiintunut niin että se kykeni suojelemaan kaikkien oikeutta, yhdistyivät ammattikunnat yhteiseksi turvakseen. Samalla tavalla liittyivät maakunnan tai kihlakunnan tilalliset asukkaat säilyttääkseen maanrauhan. Irtolaisuuden vastaisiin määräyksiin tosin vaikutti se, että tilaton ihminen antoi heikommat takuut maanrauhan säilymiselle. Tilallisen piti siksi ottaa hänet palvelukseensa ja suojelukseensa. Mutta jopa niistä nimenomaisista määräyksistä, jotka kieltävät irtainta miestä työskentelemästä päiväpalkkalaisena ilmenee kuinka tilallinen vähitellen koetti pakottaa ensiksi mainitun työskentelemään hintaan mihin hyvänsä ja mahdollisimman riippuvaisena. Käsityön yksinomaisilla privilegioilla on aivan sama perusta. Ne nimittäin estävät jokaista ammattinsa taitavaa harjoittamasta sitä ennen kuin hän on työskennellyt määrätyt vuodet mestarin luona. Monia täysinoppineitakin ne estävät koskaan elämässään jatkamasta tätä ammattia. Valtiovalta on hyväksynyt nämä järjestelyt sellaisina kuin omistavien valta ja omanvoitonpyyntö on ne omistamattomien pakottamiseksi sanellut, koska ne näyttivät käyttökelpoisilta hyvän järjestyksen säilyttämisessä sekä tekivät henkirahaksi kutsuttujen valtiontulojen kantamisen varmemmaksi ja helpommaksi.

Voidaan katsoa kauan sitten todistetuksi, että elinkeinopakko ei edistä kansalaisten aineellista toimeentuloa sen paremmin kuin siveellistä kasvatustakaan. Näitä todisteita olemme koettaneet esittää edellisissä kirjoituksissamme. Esityksemme ei ole maamme lehdistössä eikä muutenkaan maassamme ensimmäinen laatuaan tästä asiasta. Asiaa käsiteltäneen julkisesti vielä vuosikymmenien ajan ennen kuin jonkinlaista muutosta tapahtuu. Mutta harvemmin on puututtu lailliseksi suojeluksi kutsutun yhteiskunnallisen järjestelyn haitallisuuteen.

Ajatellaanpa jotain noiden maaseudun tilattomien asukkaiden jälkeläisparkaa. Eräillä seuduilla tuota väestöä on yhtä paljon kuin tilallisiakin. Sellainen ihminen elää lapsuutensa kurjassa hökkelissä, tavallisesti laiskuudessa ja tietämättömyydessä, tai maantiellä, jossa hänen työnsä on kerjääminen ja hänen opetuksensa koostuu jo turmeltuneiden kaltaistensa paheiden katselemisesta. Kaikki tämä ei ole kyennyt kitkemään kaikkia inhimillisiä tunteita hänen rinnastaan. Kun hän näkee myös työteliäitä ihmisiä, jotka ovat hyvinvoivia ja arvostettuja, hänessä herää häpeä omasta tilastaan. Moraalisin ponnistuksin, suuremmin kuin ne, joilla ansaitaan mitaleita nauhoineen napinlävessä kannettavaksi, hän tempaa ruumiinsa ja sielunsa irti kerjäläiselämän turtumuksesta, ponnistaa vielä nuoret voimansa työhön, sietää ryysyissään parempiosaisten työläisten, renkien ja piikojen halveksuntaa ansaiten sentään kesän aikana ruokansa ja kenties pari vaatekappalettakin. Vuosipalvelukseen hänellä ei ole sen paremmin voimia kuin vaatteitakaan. Vastenmielisesti hänen täytyy vielä muutamana talvena kerjätä ruokansa. Mutta vähitellen hän oppii, että maailma on suuri ja siinä on paikkakuntia, joissa myös talvella voi työllään ansaita leipänsä. Hän on jo hankkinut itselleen kokonaisen ja puhtaan vaatetuksen. Vuosipalvelusta hän ei kuitenkaan ole mistään onnistunut saamaan. Siihen pääsee tuskin viideskymmeneosa omistamattomasta väestöstä. Hänellä ei ole palvelustodistuksia näytettäväksi eikä vanhempia puhumassa hänen puolestaan. Tai ehkä hän ei ole halunnut ottaa mitä tahansa palveluspaikkaa, jota hänelle on hänen suojattoman yhteiskunnallisen asemansa tietäen huonolla palkalla tai palkatta tarjottu. Tai ehkäpä inhimillinen tunne on saanut hänet pitämään päiväpalkkalaisen vapautta rengin osaa parempana, sillä sama tunne on sanonut hänelle myös, ettei hän ole tehnyt mitään väärin elättäessään itseään rehellisellä työllä. Kaikki on kuitenkin sujunut hyvin. Ensin hänen alaikäisyytensä, sitten sattuma on turvannut tämän hänen vapautensa. Mutta sitten hän sattuu kohtaamaan nimismiehen, jahtivoudin tai muun järjestyksenvalvojan, tai joku, jolta hän on vaainut parempaa päiväpalkkaa, ilmoittaa hänestä jollekin näistä. Niin sitten käydään tutkimaan hänen oikeuttaan elää, työskennellä ja elättää itseään siinä maassa, jossa hän on elämän kurjan lahjan saanut ja yhteiskunnassa, jonka etuja hän on nauttinut – maan suomaa tukea jalkojen alla, ilmaa hengitettäväksi ja vettä vapaasti juotavaksi. Hän ei voi dokumentoida oikeuttaan siihen, hän ei ole maksanut näiden etujen nauttimisesta. Hän olisi mielellään maksanut vähistä varoistaan valtion vaatiman veron, mutta valtio ei salli hänen tekevän sitä omissa nimissään eikä kukaan muu halua lainata nimeään siihen tarkoitukseen. Hän saattaa olla tietämätön kaikista näistä lain vaatimuksista. Yhteiskunta ei ole tehnyt mitään valaistakseen häntä niistä. Kuitenkin se velvoittaa hänet olemaan niistä selvillä. Mikä onkaan silloin helpompaa kuin että hänet epämääräiseksi ajaksi, usein koko eliniäkseen, suljetaan linnoitukseen murhaajien, rosvojen ja varkaiden kanssa, jakamaan näiden kanssa saman huoneen, ruoan ja kohtelun. Hän ei ole varastanut, ei ryöstänyt, ei murhannut, ei edes petkuttanut keneltäkään kopeekkaakaan, mutta yhteiskunta lähtee siitä, että hän olisi voinut tehdä kaikkea sitä. Yhteiskunnan ehkäisevä lainkäyttö taas koettaa tehdä kaiken sen mahdottomaksi samoin toimenpitein joilla se rankaisee näistä rikoksista. Hänen siellä saamansa opetus on ensimmäinen ja ainoa, jonka yhteiskunta hänelle kustantaa. Jos hän vielä pääsee vapaaksi, hän voi käyttää sitä hyväkseen. Siinä on varma hyöty tästä kasvatusjärjestelmästä.

Jos tällainen yksilö määrätyt päivät vuodessa työskentelemällä pääsee jonkun tilallisen suojelukseen, hän tulee sidotuksi suurempaan tai pienempään turpeeseen. Jollei hän siinä pitemmäksi tai lyhemmäksi osaksi vuotta saa mitään työansiota, hän ei myöskään saa muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa työtä mahdollisesti on, koska siellä kukaan ei hevin ryhdy vastaamaan hänen kruununveroistaan ja koska siellä ehkä valvotaan ankarammin, että suojeluksen antaja todella pitää hänet asunnossaan, työssään ja ruoassaan. On nimittäin huomattava, että laillista suojelua ei lain mukaan ole missään muussa muodossa olemassa. Kun nyt on selvää, että suuri osa irtaimesta väestöstä ei voi saada todellista vuosipalvelusta, niin nämä ihmiset voivat saada laillisen suojelun vain siten, että lakia kierretään. Suuret sakot tekevät tilallisen tässä suhteessa varovaiseksi ja suojattoman täytyy ostaa hänen turvansa sitä suuremmilla uhrauksilla. Jos tämä on naimisissa, asia tosin käy helpommin. Mutta muutto paikkakunnalta toiselle on silti vaikea, usein mahdoton, jos työtön on jo vajonnut syvälle kurjuuteen. Myös jälkimmäinen kunta voi nimittäin estää hänen sisään muuttonsa. Jos hän siis välttää rikoksen koulun vankilassa, voi hätä opettaa hänet siihen kun hän joutuu etsimään työtä määrätyltä paikkakunnalta, jossa sitä ei ole. Kuitenkin häntä estetään elättämästä itseään ja omaisiaan siellä, missä työtä mahdollisesti on tarjolla.

Niiden lisien kokoelma, joita kunnallislainsäädäntö on laillista suojelua koskevien asetusten pohjalle rakennellut, olisi luultavasti murheellinen kuva esteistä, jotka rajoittavat omistamattoman henkilön mahdollisuuksia elättää itseään. Esim. täällä Kuopiossa kaupungin työkansaan kuuluva isä ei voi antaa viisitoistavuotiaalle tyttärelleen laillista suojelua. Tyttö ei saa jäädä isänkotiin vaan hänen on lähdettävä pois ”ottaakseen vuosipalveluksen”. Jos hän tulee vietellyksi, mistä äidin huolenpito ei voi häntä varjella, ja synnyttää aviottoman lapsen – vasta silloin hän saa laillisen suojelun. Johtuuko sitten tästä tai muusta syystä – joka tapauksessa on sattunut niin, että Lappeenrannan kehruutaloon vuoden aikana otetuista noin 50 irtolaisnaisesta lähes puolet eli 24 (siis kaksikymmentäneljä yhden vuoden aikana) on lähetetty sinne Kuopiosta.

Kukaan ei halunne väittää, että irtolaisten pidättäminen ja vankilaan sulkeminen olisi jotenkin auttanut estämään irtolaisuutta. Vankilasta harvoin kukaan palaa parantuneena. Vaikka irtolainen ei siis itse olisikaan aiheuttanut omaa tilaansa, hän turmeltuu vankilassa siinä kuin syyllinenkin. Jos hän onnistuu palaamaan yhteiskuntaan, hän on jo vankilan leimaama ja kerran vankilassa ollutta seuraa häpeä. Yhteiskunta on opettanut hänelle velttoutta ja laiskuutta eikä hän ehkä halua vaihtaa juuri saavuttamaansa vapautta ankaraan riippuvuuteen toisen palveluksessa. Tai jos hän lujatahtoisempana tahtookin vuosipalkollisena saavuttaa suojeluksen, niin kukaan ei mielellään ota miestä jolla ei ole muita suosituksia kuin vankilasta saatu todistus. Uudestaan langenneisiin liittyy joka vuosi lauma uusia irtolaisia ja lukumäärä kasvaa vuosi vuodelta niin että heistä voi koota kokonaisia pataljoonia.

Olisi erittäin mielenkiintoista tutustua tilastollisiin laskelmiin irtolaisten elättämisen vuotuisista kustannuksista maassamme. Varmaa on, että yhden ihmisen elättämiseen kuluu viikossa enemmän kuin se tappio, joka valtiolle ehkä olisi koitunut, jos hän ei olisi ollut missään henkikirjoitettuna ja sen seurauksena välttänyt maksamasta kruununverojaan. Vuotuiset kustannukset näyttävät siis ylittävän satakertaisesti sen mahdollisen voiton, joka toisten rangaistuksella pelottelemisesta voi koitua. Mutta irtolaisten pidättäminen kai suojelee yhteiskuntaa rikoksilta, joita nämä muuten voisivat tehdä? Miten niin, eikö ole luultavaa että he vankilassa oltuaan ovat halukkaampia tuhoamaan yhteiskuntaa kuin ennen sitä? – Rohkenemme arvella, ettei manttaaliveroja maksavien määrä ja kruunun tulot tällä tavoin lisäänny eikä yhteiskuntajärjestystä ja yleistä turvallisuutta näin edistetä. Erityisesti on painotettava sitä, miten siveellisesti turmiollista maan väestölle on, että koko joukko ihmisiä joutuu parhaassa iässään vankilan muurien sisäpuolelle, vaikka heidän ainoa rikoksensa on ollut ajattelematon piittaamattomuus omasta hyvinvoinnistaan tai korkeintaan lapsuudenkodista peritty haluttomuus kaikkeen hyödylliseen työhön. Tai ehkäpä vapauden menettäminen ja siitä seuraava siveellinen rappio useimmiten johtuukin pakottavista ulkoisista olosuhteista? Ja mitä yhteiskunta sellaisessa tapauksessa hyötyy?

Kaitselmuksen sormi

Se on sitä, mitä saksalaiset kutsuvat ”eine missliche Sache” [arveluttavaksi asiaksi], kun halutaan löytää Kaitselmuksen ohjaavan käden jäljet jokaisen muurahaisenkin pieniltä poluilta ja mutkista. Tiedämme, kuinka kaikenlaiset historian pikkuherrat ja neidot ovat esim. jokaisessa Ludvig Filipiä vastaan tehdyssä epäonnistuneessa murhayrityksessä nähneet Kaitselmuksen sormen ohjaavan kuulan sivuun maailman rauhan turvaamiseksi. Samat herrat, jotka myös kutsuvat häntä ”rauhan Napoleoniksi”, voisivat muutoin oppia, että todellinen Napoleon, ”sodan Napoleon” nimittäin, joutui kymmenien samanlaisten yritysten kohteeksi. Niissä olisi siis tilaisuus ihailla samaa Kaitselmuksen sormea toimimassa sodan jatkamiseksi. Sellaisten kauhistuttavan villien yritysten kohtalo yksinkertaisesti on epäonnistuminen, minkä syyt ovat helposti ymmärrettävissä.

Näistä Napoleonia vastaan tehdyistä monista yrityksistä kertovassa Schneidavindin teoksessa on myös seuraava lyhyt kuvaus Napoleonin matkasta Fontainebleausta Frejusiin ensimmäisen kruunusta luopumisen jälkeen. Vaikka esitys selvästikin on sankarin puolella, kuvaus on kuitenkin liikuttava. Kauheita on täytynyt olla myös hänelle, sankarille, noiden hetkien jolloin häntä oli repimässä kappaleiksi sama kansa, jonka epäjumala hän kerran oli ollut. Ne hetket kertovat meidän mielestämme myös Kaitselmuksen kädestä paremmin kuin murhayritykset. Ne nimittäin todistavat, mille pohjalle rakennetaan silloin, jos halutaan ohjata kansojen kohtaloita saavuttamatta kansojen rakkautta.

–––––––––––––––

Opetus täkäläisessä yläalkeiskoulussa alkaa jälleen 24. elokuuta, ja 22. ja 23. päivinä järjestetään niiden nuorten kuulustelut, jotka siihen mennessä ilmoitetaan oppilaitokseen pyrkijöiksi. Vanhemmille ja holhoojille muistutetaan kunnioittavasti, että muiden säädettyjen ja julkaistujen vaatimusten lisäksi hyvä sisälukutaito sekä kyky ymmärtää lukemansa ovat välttämätön vaatimus, joka kouluun tulevien oppilaiden on täytettävä, ja että neljätoista vuotta täyttäneitä poikia ei oteta koulun ensimmäiselle luokalle, elleivät poikkeuksellisen hyvät luonnonlahjat sekä varattomuus anna tähän aihetta. Kuopiossa 17. heinäkuuta 1846.

Joh. Vilh. Snellman

Rehtori

• 1. Kun tätä keskustelua on käyty lähinnä sen jälkeen kun kuuluisa Savigny (nykyään Preussin ministeri) otti kantaa tässä esitetyn kannan puolesta, niin voinee melkein sanoa, että jokainen sivistynyt ihminen sen tuntee.