Kuopio

Hra Kuvernööri palasi t. k. 17. päivänä virkamatkaltaan, joka ulottui läänin koko karjalaiselle alueelle. Matkan aiheena kerrotaan olleen viljavarojen ja rahvaan taloudellisen aseman tutkiminen, ja tutkimus kuuluu päätyneen yleensä tyydyttäviin tuloksiin. Viljaa on useimmissa pitäjissä yhä tuntuvasti varastossa, niin että ruista myydään eteläisessä Karjalassa 15 ruplan 50 kopeekan hintaan. Toisaalta pohjoisimmassa kolkassa, Pielisjärven pitäjässä, on maksettu jopa 17 1/2 ruplaa tynnyriltä sekaviljasta, jossa on puolet ohraa ja puolet ruista. Rahanpuute, jonka juuret juontuvat jo vuoden 1843 vaikeasta rehupulasta, on kuitenkin kaikkialla suuri, ja etenkin rahvaan tilaton osa tarvitsee apua, koska sille ei ole tarjolla työansioita. Hallitusvallan avokätisen huolenpidon ansiosta apua onkin voitu välittää, niin että Hra Kuvernööri on myöntänyt läänin karjalaiseen osaan yli 3 000 hopearuplaa osaksi tienrakennukseen ja soiden kuivatukseen viljelymaaksi, osaksi kehruu- ja kudontatöihin sekä osoittanut kruunun viljavarastoista viljalainoiksi yli 500 tynnyriä sekä mainittujen töiden tukemiseksi noin 150 tynnyriä viljaa. Näiden sekä tilallisen että tilattoman rahvaan toimeentuloa helpottavien tehokkaiden toimien lisäksi lienee annettu käsky myöntää köyhimmille seuduille lykkäystä kruunulle suoritettavien rästimaksujen maksamiseen sekä yleensäkin noudattaa tarpeellista varovaisuutta niiden perinnässä. Niinpä läänissä onkin pantu tähän mennessä toimeen vain muutamia pakkohuutokauppoja.

Hra Kuvernööri lähti jo 22. päivänä vastaavalle matkalle, joka suuntautuu eräille läänin savolaisen osan paikkakunnille. Jo ennestään tiedetään, että asiat ovat täällä paljon paremmin kuin Karjalassa. Täälläkin lienee tilaton rahvas vaikeuksissa varsin monilla syrjäisemmillä seuduilla, ja sen takia odotetaan iloiten tukitoimia myös tämän alueen paikkakuntien avuksi.

Uutisia

Saiman palstoilla ei ole mitään suurta, vaikka jotain sattuisi tapahtumaankin, sen jälkeen kun muuan toinen lehti alkoi niin raivoisasti hyökätä ylellisyystavaroiden tuontia vastaan. Siinä vähäisessä, mitä saatavilla on, vetoamme Allmänna Tidningeniin. Jos se syöttää pajunköyttä, me teemme samoin. Jos lukija saa maailman asioista täysin nurinkurisen kuva, syy ei ole meidän. Lissabonissa kerrotaan kastetun kuningattaren seitsemäs lapsi ja neljäs tytär, joka kasteessa sai kymmenen etunimeä ennen sukunimeä de Braganza i Borbon Saxonia-Coburga-Gotha. Nykyinen Cortes tekee töitään niin hiljaa ja taukoamatta että ”heidän tuskin tiedetään olevan olemassa”. Siitä taas on kiittäminen sisäasiainministeriä, joka ”on täysin onnistunut pyrkimyksissään hillitä lehdistö”. – Pariisissa ministerit pyytävät 17 1/2 miljoonaa tykkien hankkimiseksi kaupunkiin. Monien mielestä vähempikin riittäisi. Tätä koskevat ilmaisut, joita Allm. Tidningen siteeraa 87. numeron 4. palstan rivillä 39, ovat niin rumia, ettemme halua niitä toistaa. Washingtonissa on uusi Presidentti, yksinkertaisesti herra Polk astunut erittäin juhlallisin menoin virkaansa. Senaatti on yhtynyt päätökseen Texasin liittämisestä Unioniin ja Meksiko uhkaa sodalla. Sveitsin Aargaussa vapaaehtoisjoukot ovat valmiina hyökkäämään Luzerniin karkottaakseen jesuiitat. Heihin liittyy päivittäin kaupungista saapuvia pakolaisia. Ei ole epäilystäkään, etteikö monia konservatiivisia sydämiä kirvele arvoisien isien ollessa vaarassa. Meidän uudenvuodentoivomuksemmekin uhkaavat näin jäädä toteutumatta.

Jatkuvia kirjamainoksia ja muuta vastaavaa lehdissä. Kolmannen kerran viikon sisällä Ahasveruksen käsi osoittaa sanoja ”Odottamattomat seikat ovat tänään viivyttäneet lehden ilmestymistä”. Ja kysymys on kaiken aikaa esteestä, jolle ei voi mitään. Muutoin artikkeleja ulkomaisesta kirjallisuudesta ja taloustieteestä ilman mitään määrää. Myöskään Saimalla ei juuri nyt ole puutetta viimeksi mainitusta tavarasta. Tietääkö lukija mitä ”menee päivä päivältä paremmin” on latinaksi?

–––––––––––––––

Vakuuttavaksi osoitukseksi siitä, että olemme olleet oikeassa aiemmin koulukirjojen hyväksymisestä ja arvostelusta kirjoittaessamme, kehotamme lukijaa vertaamaan Morgonbladetin liitteessä julkaistua arvostelua hra Öhmanin latinan kieliopista Hfors Tidningarissa julkaistuun arvosteluun hra Nervanderin Aritmetiikasta. Vaikka arvostelija on ilmeisen pätevä ottamaansa tehtävään, jälkimmäisen kirjoituksen pidättyvyys, sanavalinnat ja ilmaisut paljastavat selvästi, miten kiusalliseksi arvostelija on asemansa tuntenut.

Voiko tulli säännellä kauppatasetta?

Mikään kysymys ei näytä otsikossa asetettua helpommalta. Jos yhden ulkomaisen tavaran tuonti kielletään, maahantuojan on pakko tuoda sitä enemmän jotain muuta. Jos kaikki tuonti kiellettäisiin, lakkaisi myös vienti. Pelkkä rahantuonti kun ei anna kauppiaalle voittoa eikä pysty synnyttämään kotimaista tuotantoa. Vain saituri voi nauttia rahojen katselusta. Järjelliselle sillä on arvoa vain vaihdon välineenä. Mutta jos mahdollisuutta vaihtoon ei ole, raha on hyödytöntä. Rahan virtaamisesta maahan seuraakin, että sen hinta suhteessa muihin tavaroihin laskee eli tavaroiden hinnat yleisesti ottaen nousevat ja suuremmalla rahasummalla saadaan siten sama tavaramäärä kuin aiemmin pienemmällä. Siitä taas seuraa, että raha aina jälleen poistuu maasta heti kun sen arvo muihin tavaroihin nähden on alhaisempi kuin muualla eli kun tavaroiden hinnat tässä maassa nousevat nopeammin kuin muualla. Tätä luonnollista ja välttämätöntä liikettä ei juurikaan voi estää ja kaikki yritykset siihen suuntaan ovat vain vahingoksi.

On helppo huomata, että korkeat tullimaksut eivät tässä asiassa vaikuta yhtään mitään. Vaikka ne tekevät ulkomaisen tavaran kalliimmaksi, ne eivät kuitenkaan sinänsä vähennä sen kysyntää. Se osa tavaran hinnasta, joka menee valtionkassaan, jää kyllä maahan, mutta vain tilapäisesti. Sen täytyy valtion menoina jälleen siirtyä yleiseen liikkeeseen. Jos mitkään muut seikat eivät estä tuontia, joka jatkuvasti ylittää viennin, niin on selvää, että seuraavan vuoden tuontiylijäämää ei lopulta kyetä peittämään millään muulla rahalla kuin kuluvan vuoden tullivaroilla. Väite, johon B. T:n taloustieteilijät nyt ovat teorioissaan päätyneet eli että tullilait kykenisivät estämään ylellisyystavaroiden tuonnin arvon kohoamisen suuremmaksi kuin viennin ylijäämä välttämättömyystavaroiden tuontiin nähden on, on siten yhtä naurettava toive kuin tämä lause tullilainsäädännön pohjaksi asetettuna olisi mielipuolinen. Korkeat tullimaksut kykenisivät määrätystä ajankohdasta laskien viivyttämään mutteivät milloinkaan estämään oletettua täydellistä perikatoa, johon ylellisyystavaroiden tuonnin arvellaan johtavan.

Mutta ennen kuin jatkamme tullilakien merkityksestä kaupalle, voi olla tarpeen sanoa muutama sana kauppataseesta eräissä Euroopan maissa, koska siten on helpoin osoittaa, mitä näiden maiden esimerkki kertoo kansojen hyvinvoinnista. Ylipäänsäkään ei ole yhtään esimerkkiä maasta, joka olisi menettänyt rahansa liikatuonnin vuoksi. Edes sellaiset maat kuin Portugali tai Irlanti eivät tarjoa todisteita tällaisesta. Ensiksi mainitussa maassa oli Englannin ylivalta vuonna 1806 täysin kiistaton, kun Englannin kauppa oli suljettu pois suuresta osasta muuta Eurooppaa. Maasta puuttui silloin kuten nytkin teollisuus ja tullilakien sille antama suoja. Silti vienti ylitti tuonnin kahdella miljoonalla. Irlannin maaperän vuotuinen tuotto menee suurelta osin Englantiin. Mutta Irlannin kauppa tuotti silti esim. vuosina 1790–94 voittoa yleisesti lähes kaksi miljoonaa, vuosina 1795–99 noin puolitoista miljoonaa. Venäjällä, Englannilla ja Ranskalla on lähes pysyvä vientiylijäämä, ensiksi mainitulla raaka-ainevarojensa, kahdella muulla tehtaidensa ansiosta. Vuosina 1824–33 Venäjän vientiylijäämä oli keskimäärin kymmenen miljoonaa hopearuplaa, Ranskassa se oli vuosina 1825–39 31 miljoonaa frangia ja Englannissa vuosina 1821–30 18 miljoonaa puntaa. Mutta esimerkiksi vuodelta 1835 ilmoitetaan Venäjällä olleen viiden miljoonan alijäämä, vuonna 1840 Ranskassa 52 miljoonan. Samoin oli jo mainitussa Irlannissa vuosina 1800–04 miljoonan alijäämä. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa taas vienti on vuodesta 1784 lähtien vain harvoin ylittänyt tuonnin.

Nämä tiedot näyttävät ristiriitaisilta, mutta ovat silti hyvin valaisevia. Pohjois-Amerikassa hyvinvointi on lisääntynyt tasaisesti ja noussut hämmästyttävän korkeaksi epäedullisesta kauppataseesta huolimatta. Mutta se olisi mahdotonta, jos tuonnin ja viennin ero olisi kaiken aikaa katettu rahalla, kun maassa louhitaan melko vähän jaloja metalleja. Asia voidaan selittää vain siten, että tuonti on osaksi koostunut mahanmuuttavien omaisuudesta ja että niin viennin kuin tuonninkin arvo on laskettu paikan päällä käyvän hinnan mukaan. Viennin arvo on silloin arvioitu pienemmäksi kuin mitä se ulkomailla todella tuottaa. Siellä niin kuin muuallakin on kuitenkin huomattu, että kun rahavarat ovat nopeasti lisääntyneet ulkomaisten lainojen kautta, niin myös tavarakauppa on muuttunut tuontivoittoiseksi. Tähän on se luonnollinen syy, että kun rahaa on liikkeellä paljon, kotimaisen tavaran hinta nousee ja sen vienti muuttuu vähemmän kannattavaksi samalla kun tuonnin maksaminen käteisellä helpottuu. Varmaa on, ettei mikään maa voi säilyttää itsellään enempää rahaa kuin kotimainen kierto välttämättä vaatii. Ulkomaankaupan tuottama suuri rahallinen voitto etsiytyy siten aina takaisin tuonnin kasvun kautta.

Kun taas useimpien maiden kauppataseet näyttävät jatkuvasti edullisilta, niin on aihetta kysyä, mistä voitto tulee, etenkään kun ei voida osoittaa, että jokin maa on menettänyt rahansa. Selvää on, että jokaisen maan rahavarannon ei pidä vain säilyä, vaan myös kasvaa väkiluvun ja teollisuuden kasvun myötä. Rahan kulumisen, katoamisen ja kotitarpeisiin käytettävän jalojen metallien aiheuttamaa hävikkiä ei siten pidä vain korvata, vaan varantoja on lisättävä. Näin tapahtuu, kun metallit kulkeutuvat muualle niistä maista, joissa ne tuotetaan. Mutta niin suureen lisäykseen kuin kauppatase näyttäisi osoittavan tämä varasto ei riitä. On nimittäin laskettu, että jalojen metallien arvo koko Euroopassa kasvaa vuosittain seitsemällä miljoonalla sterlingpunnalla, mikä on vähemmän kuin puolet Englannin kauppavoitosta. Ja kun mikään maa ei ilmeisestikään jatkuvasti maksa tavaroitaan paperilla ja tyhjillä lupauksilla, niin on selvää, että mahdollisen kauppavoiton täytyy perustua ulkomaisiin tavaroihin. Neljättä maksuvälinettä rahojen, velan ja tavaroiden lisäksi ei ole. Siksi onkin oletettava, että kauppatasetta osoittavat luvut ovat monessakin suhteessa virheellisiä. Silloinkin jos viennin arvo lasketaan tavaran ulkomaisen hinnan mukaan ja tuonnin arvo maan omassa satamassa käyvän hinnan mukaan, niin että molempiin on laskettu mukaan kuljetuskustannukset ja kauppavoitto, tekevät molempien hintojen muutokset laskelmat epävarmoiksi. Ja laskematta jää joka tapauksessa salakuljetuksen sekä tullipetosten suuri määrä, mikä lisää lähinnä tuontia.

Kun siis jätetään laskuista se jokseenkin merkityksetön summa, jolla jaloja metalleja tuottamattoman maan vuosittain on lisättävä rahavarantojaan, niin on lähdettävä siitä, että tuontia ei koskaan kateta viennillä ja päinvastoin. Se, mikä jonain vuonna jää puuttumaan, katetaan toisena vuonna. Todellinen voitto on kaupan synnyttämä elinkeinojen kasvu ja terveesti ajattelevat taloustieteilijät pitävätkin siksi varmimpana hyvinvoinnin kasvun osoituksena, jos maan vienti ylipäänsä lisääntyy suhteessa enemmän kuin väkiluku. Onhan varmaa, että se jostain maksetaan ja että maan asukkaat itse tietävät parhaiten mikä maksu on paras, eli että maahan tuotetaan vain sellaisia tavaroita joita siellä kulutetaan, kutsuttakoon niitä sitten välttämättömyys- tai ylellisyystavaroiksi.

Järkevä tullilainsäädäntö ei siksi koskaan pyri rajoittamaan tuontia vaan hankkimaan valtiolle tuloja, tukemaan vientiä ja suojaamaan kotimaisia elinkeinoja. Niin sanottu vapaakauppa ei siten merkitsisi epäedullisempaa kauppatasetta, mutta kylläkin vähentäisi suhteellisesti sekä vientiä että tuontia. Maanviljely on useimpien maiden pääelinkeino. Jokseenkin yleisesti on oivallettu, että maanviljelyä ei tueta niinkään suoranaisella avulla kuin tukemalla teollisuutta, joka luo maataloustuotteille markkinoita. Siksi useimpien maiden tullilainsäädäntö tähtää lähinnä kotimaisen teollisuuden auttamiseen ja suojelemiseen. Vain tämä näkökulma antaa myös varman mittapuun tullimaksujen arvioimiselle. Kun on tarkoin arvioitu kotimaisen tavaran valmistuskustannukset, niin ulkomaisen tavaran tuontitulli on asetettava niin korkeaksi, että kotimaista tavaraa kannattaa valmistaa ja myydä. Jos kyseistä tavaraa ei missään tapauksessa kyetä valmistamaan sellaisella hinnalla, jolla se saisi menekkiä ulkomaisilla markkinoilla, niin se lisää kuitenkin tavarankulutusta omassa maassa. Se elättää valmistajansa ja lisää maatalouden kysyntää. Samoin se saattaa vaatia raaka-aineen tuontia ulkomailta, mikä taas suo tilaisuuden muiden kotimaisten tuotteiden vastaavaan vientiin. Tullilainsäädännön tulee suojella erityisesti kotimaista raaka-ainetta käyttäviä tehtaita, koska ne on helpointa saada kilpailukykyisiksi ulkomaisen teollisuuden kanssa. Myöskään ulkomaista raaka-ainetta tarvitsevaa jalostustoimintaa ei silti pidä väheksyä, mitä todistaa esim. Englannin puuvillateollisuus. Raakapuuvillan tuonti on ollut 1/7 koko maan tuonnista ja sen valmistus on kohonnut 30 miljoonaan samaan aikaan kun koko vienti on kolme kertaa niin paljon.

Jos valtio ei sitä vastoin katso kotimaisen teollisuuden suojelemisen riittävän, vaan haluaa vielä kieltojen tai tullimaksujen avulla estää niin sanottujen ylellisyystavaroiden tuontia ja huolehtia hyvästä taloudenpidosta, niin edellisen perusteella huomaamme sellaisen kovin turhaksi vaivaksi. Kauppatasetta ei sillä tavoin voi säädellä eikä se sitä tarvitsekaan. Ja kuka sitä paitsi vetää välttämättömyystavaran ja ylellisyystavaran välisen rajan? Jos sellainen nyt kuitenkin olisi tehty ja ulkomaisia ylellisyystavaroita verotettaisiin raskaimman päälle niin silloinhan niiden tuotanto omassa maassa saisi vahvan suojan, eli muotitavaroiden tuottamista kannustettaisiin mutta yleisimpien välttämättömyystavaroiden tuotanto saisi vähäisemmän suojan. – Valtiontalouden kysymykset eivät todellakaan ole helppoja ja erehdyksiä voidaan osoittaa niin teoriasta kuin käytännöstäkin. Mutta jotain niin hullua kuin vaatimus, että tullilakien avulla pitäisi estää ”ylellisyystavaroiden tuonnin arvon kohoaminen suuremmaksi kuin on viennin ylijäämä välttämättömiin tuontitavaroihin nähden” ei kuitenkaan pitäisi julkisesti esittää. On jo valitettavaa, jos tullit määrätään umpimähkään vain valtion tuloja ajatellen, eikä kaiken jalostusteollisuuden suhteen tarkoin pidetä silmällä kotimaisen tavaran valmistuskustannuksia. Mutta jos jätettäisiin arvailujen varaan vielä sekin, kuinka paljon välttämättömyystavaroita kunakin vuonna pitäisi tuoda, sekä viisaiden päiden ratkaistavaksi, minkä tavaroiden tuominen on erityisen tuhoisaa ja mikä tullimaksu tekisi ne riittävän kalliiksi, niin tullilainsäädännöstä tulisi kaiken lainsäädännön mielivaltaisin osa.

On olemassa maailmanparantamiseksi kutsuttu halu, jolle vuosisatojen viisaus on pelkkää hulluutta ja jonka mielestä maailman uudesti luominen pitäisi laskea nykyhetkestä alkaen. Tämä tavallisesti nuoruuteen kuuluva halu on pohjimmiltaan jalo. Sitä kannattaa tulevan hyvän aavistelu, se luottaa oman ajan korkeaan järkeen ja kääntyy vakaumukseksi. Mutta on myös toinenkin, maailmaa hallitsevien halu, joka laskee elävää ihmiskuntaa kuin lammaslaumaa. Tämä halu kuluu harmaantuvalle pedantille, joka ei usko lähimmäisensä kykyyn viedä lusikka suuhun ilman että toimenpidettä säädellään jollain määräyksellä. Tällainen pedanttisuus voi ykskantaan määrätä, kuinka paljon kansa tarvitsee niin sivistystä kuin ylellisyystavaroitakin, uskonnollista tietämistä ja muita välttämättömyystavaroita. Se myös näkee selvästi ennalta hetken, jolloin yleinen turmio osoittaa, kuinka tarpeellista niiden säätäminen oli ja kuinka vain niiden puutteellinen noudattaminen aiheutti muuten helposti vältettävän onnettomuuden. Meidän on kiittäminen kohtalon suopeaa sallimusta, jos jälkimmäinen halu jää pelkiksi sanoiksi, niin kuin edellisen kohdalla yleensä käy ja tältä pohjalta on pidettävä myös Borgå Tidningin taloustiedettä todellisena onnena.

Valon ystävä

On valo rakkauteni kohde,

sen vuoksi elän, taistelen.

Vaan ytimessä pimeyden

kirkkaimmin näkyy valon hohde.

Valo valoa ei kestä,

varjoja en koeta poistaa.

Valon voima kasvaa, loistaa,

pian vie voiton pimeydestä.

Momus

Lunkentusiadeja

Useimmat lehtemme arvoisista lukijoista tuskin ovat hiljattain lukeneet satua Lunkentuksesta [ruots. kansansatu]. Siksi ajattelimmekin täyttää tämän numeron tuolla maailmankuululla tarinalla ja olisimme tavalliseen tapaan toteuttaneet aikomuksemme, jos Kuopiossa vain olisi ollut yksikin kappale tuota satua. Kuuluisaa ”ei mitään” on Saimassa muutoinkin enemmän kuin tarpeeksi. Mutta tässä olisi kysymys oikein verrattomasta tyhjänpäiväisyydestä, josta maan lehdillä muuten on ilmeinen puute. Eikö täällä ole yksi lehti kaiken aikaa väittänyt, että maassa sataa pelkkää ”vettä”, toinen, että kirjailijamme ovat unohtaneet tehdä kirjallisuutta, kolmas jotain kolmatta asiaa ja neljäs neljättä aina yhdeksään erilaiseen asiaan saakka, mitä kaikkia ei voi niin tarkoin eritellä? Mutta sellaiset väitteet ovat kuitenkin erittäin ilkeitä. Vai miksi ei myös armas isänmaamme voisi virrata maitoa ja hunajaa tai nykyaikaisemmin arrakkia ja sokeria – sekoitettuina nimittäin. Kukaan, arvelemme, ei pysty kertomaan yhtään syytä, miksi asian pitäisi olla toisin. Tottahan me tiedämme että maassa on niin lihavia miehiä kuin missä muualla tahansa, joista vesi valuu kuin hanhen selästä, ja jotka eivät halua panna itseään edes pikkuisen likoon, kuten sanotaan, yhden ainoankaan asian puolesta, mistä sanomalehdet sitten ovat kertoneetkin, saati sitten antaa yksinkertaisen vesisateen huuhtoa heitä kiireestä kantapäähän. Koskaan emme myöskään ole kuulleet näiden miesten ilmaisevan kirjallisuuden kaipuutaan, mikä onkin ilmeisin osoitus siitä että kirjallisuuden täytyy olla olemassa. Kuinka sanomalehden toimittajat siis saattavat olla sokeita sen olemassaololle? Ehkäpä heille on käynyt tämän kirjallisuuden muiden tuotteiden suhteen niin kuin meille Lunkentus-sadun, nimittäin etteivät he omasta puolestaan ole onnistuneet niitä löytämään. Mutta onhan heidän edes joskus elämässään täytynyt törmätä vaeltavaan juutalaiseen, Eugène Sue’n tai jonkun toisen luomaan? Entä sitten? he kysyvät. Mikä ilo onkaan kuulla sanomalehden toimittajien ja puolen maailmaa kysyvän ”entä sitten?” ja olla ainoa joka pystyy tuohon kysymykseen vastaamaan. Vielä suurempi ilo on, että vastauksellaan voi hitusen vavisuttaa Euroopan tasapainoa ja olla vakuuttunut, että Otaheitin kuningaskunnan ministeristö tuskin aavistaa, mistä valtiota horjuttava tönäisy on peräisin.

Juutalaisen suhteen on asia muuten se, että hän myy kelloja, ei niitä vaarallisia tiukuja jotka näyttävät miten aika kuluu ja joista kysytään: mitä kello on? – vaan lehmänkelloja. Jos nyt juutalainen sattuu tapaamaan säästäväisen emännän joka ei lehmää omista eikä sen vuoksi halua kelloakaan ostaa, hän sanoo: ”kyllähän madam lehmän saa kun hänellä kello vain on”.

Niin kuin juutalainen sanoo lehmästä pitäisi toimittajienkin ajatella kirjallisuudesta. Heidän tulisi oivaltaa, ettei mikään ole helpompaa kuin saada kirjallisuutta kunhan vain on kirjailijoita. Ja onhan kirjailijoita, sen tiedämme kyllä ihan oikeasta kirjasta, johon kaikkien heidän nimet on kunnolla painettu, ja siitä että opillisia ansioita palkitaan, mistä päivänselvästi seuraa että jollakin niitä täytyy olla. Sillä jos hetkeksi olettaisimme ettei asian laita niin olisi, niin olisihan selvää että sen pitäisi olla toisella lailla. Mutta toisin se ei voi olla, sillä kirjailijat eivät voi samalla kertaa olla ja ei olla. Siispä eivät kirjailijat ole unohtaneet tehdä kirjallisuutta. H. S. B. (Oppimattomille voimme mainita että tätä kutsutaan epäsuoraksi todistukseksi.)

Rakkaus kirjallisuuteen ja epäsuorat todistukset saavat meidät kuitenkin unohtamaan pääasian, nimittäin sadun Lunkentuksesta. Sillä meidän tarkoituksemme oli tosiaan anoa kunnioittavimmin Pääkaupungin Sanomalehdiltä suosiollista apua. Niillä on pääsy suuriin kirjastoihin ja kun ne varmasti tietävät sadun pituuden ja leveyden on niiden helppo onnistua saamaan se jostain käsiinsä. Jos se sitten painetaan niiden palstoilla on meille maailman helpoin juttu ottaa siitä vielä yksi jäljennös. Tätä menoa voitaisiin sitten tarpeen mukaan jatkaa yhden tai useamman kuukauden ajan, kunnes painomuste näyttää niin valkoiselta kuin kaikkein valkoisin laasti. Olemme näet täysin vakuuttuneita siitä, etteivät nämä [Lunkentus-jättiläisen] saappaat enempää kuin muutkaan ole mitään valon ystäviä, vaan että niissä vallitsee täydellinen pimeys.

Mutta jos muutkin sanomalehdet vahvistavat lausumamme, ei meidän kuitenkaan tule riistää Lunkentus-saduilta viattoman tyhjänpäiväisyyden rauhoittavaa ominaisuutta. Tulevaisuudessa on sitten vain kyettävä keksimään sen seitsemän kuuluisan sadun vertaista tarinaa. Emme toki voi ottaa vastuuta muun sanomalehdistön mielipiteestä asiaan; oma järkkymätön kantamme kuitenkin on, että samainen lehdistö, juttuja kertovana ja satuja sepittävänä, parhaiten täyttää tehtävänsä tuossa tulevaisuudessa. Vai olisiko jollain arvon lukijalla hyväntahtoisesti esittää muita aiheita lehdelle jota kirjoitetaan, ”poneerataan” so. ladotaan ja ”imprimeerataan”, so. painetaan?

Suomen kaupungeista

Herra Gyldén on aiemmin julkaisemiensa asemakaavakarttojen liitteeksi julkaissut nyt myös ”historiallisia ja tilastollisia tietoja” Suomen kaupungeista tarjoavan kirjasen. Tilaajat voivat saada teoksen täkäläisestä lääninmaanmittauskonttorista, mutta maakuntien kirjakauppoihin se niin kuin useimmat Suomessa painetut teokset ilmaantuu myöhään tai sitten ei koskaan. Syy on sivumennen sanottuna se, että lukuisat kustantajat eivät luovuta tuotteitaan välitettäväksi, vaan ainoastaan käteismaksua tai varmaa tiliä vastaan. Ulkomaalaiset luottavat siis Suomen kirjakauppalaitokseen enemmän kuin kotimaiset kustantajat.

Kirja sisältää jokseenkin seikkaperäiset tilastotiedot eri kaupungeista. Historiallisia tietoja on vähemmän. Väkiluvun kehitys, merikaupunkien laivojen lästiluku tai kauppiaiden sekä viennin ja tuonnin määrä eri aikoina olisivat antaneet aihetta arvioida niin kaupunkien kasvua kuin kotimaisen elinkeinoelämänkin kehitystä. Esitetty vertailu väkiluvuista vuosina 1820, 1825, 1830 ja 1842 antaa jo tässä mielessä kiinnostavaa tietoa. Vastaavientietojen saaminen muilta aloilta on kuitenkin tunnetusti vaikeaa, koska vanhemmat tullitilastot eivät liene kovin luotettavia.

Julkaisija esittää kuitenkin monia hyödyllisiä tietoja. Kauppataseen historiaa käsittelevä osuus kertoo vuoden 1843 viennistä ja tuonnista, että maan kaikkien tullikamarien luetteloiden mukaan vienti on ollut hiukan yli 2 200 000 hopearuplaa, tuonti lähes viisi miljoonaa. Vienti on suurempi vain Tammisaaressa, Pietarsaaressa, Kaskisissa, Uudessakaarlepyyssä ja Naantalissa sekä Degerön ja Eckerön tullikamareilla. Myös kauppiaiden lukumäärän vertaaminen viennin ja tuonnin määriin sekä laivojen lästilukuun antaa mahdollisuuden arvioida kunkin kaupungin kaupan luonnetta. Tehtaat eivät yleisesti tarjoa kovin ilahduttavia näkymiä. Käsityöammateissa räätälin, suutarin, puusepän ja sepänammatit kohentavat mestarien ja työntekijöiden lukumäärän suhdetta niin että oppilaita kaiken kaikkiaan on kaksi kertaa niin paljon kuin mestareita. Mutta monissa ammateissa ja monissa pikkukaupungeissa mestareita on enemmän kuin oppipoikia. Tämä osoittaa selvästi, kuinka huonosti ammattikuntien säilyttäminen kykenee turvaamaan käsityöläisten hyvinvointia. Ei nimittäin liene luultavaa, etteikö myös täydellisen elinkeinovapauden oloissa jokainen tarmokas ja osaava käsityöläinen löytäisi tarpeeksi työtä itselleen ja ”yhdelle” oppipojalle. Se, mitä ammattikuntalaitos suojelee, on työn kehnous ja kalleus, joiden etujen yleisestä olemassaolosta varsinkin maan kaikissa pienemmissä kaupungeissa on mahdollisuus vakuuttua.

Kaupunkien väkiluku on vuosina 1820–42 kasvanut lähes 50 prosentilla. Tämän todella ilahduttavan ilmiön valossa tiedot kaupan ja teollisuuden kasvusta olisivat erityisen toivottavia. Kasvua on aivan epäilemättä tapahtunut mutta jää epäselväksi, onko se suorassa suhteessa väkiluvun kasvuun. Köyhäinhoidosta kirjanen kertoo varsin merkillisiä tietoja. Esimerkiksi Helsingissä 356 köyhän hoitaminen on maksanut 4 400 hopearuplaa, Turussa 949 köyhän hoitaminen 7 500 ja Vaasassa 220 köyhän hoitaminen 1 728 hopearuplaa. Elinkustannusten erot tuskin yksin aiheuttavat näin suurta erilaisuutta. Myös avuntarvitsijoiden määrä eri kaupungeissa on hämmästyttävän erilainen suhteessa väkilukuun.

Yhtä silmiinpistävä on väkiluvun ja rakennettujen tonttien suhde. Kuopion kaupungissa on kirjan mukaan vain 110 rakennettua tonttia eli miltei kaksikymmentä asukasta jokaista tonttia kohti kun muissa yhtä suurissa kaupungeissa on kymmenen asukasta tonttia kohti. Myös yksityisten talojen määrä on täällä suhteellisesti vähäisempi. Kaupungin väkiluku on mainittuna ajanjaksona kasvanut lähes kahdella kolmasosalla.

Tästä lyhyestä esityksestä käy ilmi, että mainitun teoksen suuresta arvosta huolimatta monia tärkeitä tietoja jää kaipaamaan. Maan tilastotiedot ovat olleet salaisuus aina viime aikoihin saakka, jolloin erilaisia niihin kuuluvia tietoja on hallituksen toimesta alettu kerätä ja julkistaa. Siksi jokainen lisä tällä alalla on tervetullut. Kestänee kuitenkin kauan ennen kuin koko maasta voidaan odottaa niin täydellisiä tilastotietoja kuin useimmista Euroopan maista on jo olemassa.

Kauppauutinen

Pidämme eräästä ulkomaisesta kirjasesta lainattuja uutisia Tanskan maataloustuotteiden menekistä ja varsinkin menekkialueiden osalta niin tärkeinä, ettei niiden pitäisi kulkea pikkupalojen nimellä.

Tanska vei vuonna 1840 viljaa 2 376 900 tynnyriä ja määrä oli noin kymmenessä vuodessa kasvanut miljoona tynnyriä. Samana aikana rapsin vienti kasvoi 48 000:sta lähes 300 000:een tynnyriin. Rapsitynnyrin arvo on noin kolme kertaa viljatynnyrin arvo. Leipää on yhdestä ainoasta tehtaasta viety vuosittain kolme miljoonaa naulaa.

Karjataloustuotteista on nahkoja ja vuotia viety vuosina 1836–39 3 1/2 miljoonaa naulaa. Voita vietiin herttuakunnista vuonna 1830 kahdeksan miljoonaa, vuonna 1840 12 miljoonaa naulaa. Juustoa on viety vuosittain 3 1/2 miljoonaa naulaa, lihaa ja läskiä vuonna 1836 kahdeksan miljoonaa, vuonna 1840 kymmenen miljoonaa naulaa.

Viljaa on viety Norjaan, Englantiin, Hollantiin, Belgiaan ja Hampuriin mutta leipää ja karjataloustuotteita Englantiin, Norjaan, Länsi-Intiaan ja Amerikkaan. Vuotuisen viennin keskimääräinen arvo viimeisten kymmenen vuoden aikana arvioidaan 20 miljoonaksi pankkitaalariksi eli 48 miljoonaksi ruplaksi pankkiassignaatteina.

Tuskin kannattaa ajatella, että suomalainen viljanvienti kykenisi kilpailemaan Tanskan ja muiden sijainniltaan edullisempien maiden kanssa. Kannattaa silti huomata, että kaura (luultavasti ryyneinä) muodostaa pääosan Tanskan viennistä. Karjataloustuotteet saataisiin helpommin kilpailukykyisiksi, jos ne vain laadullisesti olisivat ulkomaisten tasolla. Se taas riippuu suurelta osin tavaran käsittelystä. Tanskan viennin kaksinkertaistuminen viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana johtuukin etupäässä parantuneesta suolausmenetelmästä.

Erityisesti kannattaa huomata vienti Länsi-Intiaan ja Amerikkaan. Suomalaista merenkulkua Atlantin taakse on estänyt lähinnä kelvollisten vientitavaroiden puute. Mutta kun elintarvikkeilla alkaa siellä olla kysyntää, niin lastien varustaminen noille kaukaisille vesille on kiinni vain kauppiaan tarmokkuudesta ja harkinnasta. Joka tapauksessa olisi tarpeen, että hallituksen toimesta jaettaisiin rahvaalle tietoa elintarvikkeiden oikeasta käsittelystä, koska jo ulkonäkö ja maku osoittavat sen olevan kaikkialla maassa hyvin puutteellista. Hyvä menekki ja korkeat hinnat kyllä piankin yllyttäisivät tarpeelliseen huolellisuuteen. Laivoistaan rikkaalle Länsi-Suomelle tämä vienti olisi tehokkain vastapaino elintarvikekaupan suuntautumiselle itään.

Erikseen mainitaan, että kerrotun suuruiseen leivänvientiin on tarvittu yli 30 000 säkkiä. Tätä tavaraa viedään Saksista vuosittain 1 1/2 miljoonaa kappaletta myös Brasiliaan kahvinvientiä varten. Kuinka monta köyhää pelkästään tämä kauppa voikaan elättää sen lisäksi, että se samalla lisää hampunviljelyä.

Olemme varmoja, että mainittuihin maihin voisi kannattavasti harjoittaa monenlaista muutakin vientiä, jos yritteliäisyyttä vain olisi niin paljon, että laivamatkaa kerrankin kokeiltaisiin. Paluulasti voi sitten tuottaa suurempia ongelmia niin kauan kuin maamme sokerintuotanto on yhtä vähäistä kuin nykyään.