Kuopio
Kelpo kaupunkimme saa kunnian olla ehkä ensimmäinen, jossa äidinkieli on otettu virallisesti käyttöön kirkon ulkopuolella. Herra Lagin eilen järjestämässä musikaalisessa soiréessa [illanvietossa] eräs nuori musiikinharrastaja lauloi Runebergin ”Seitsentoistavuotiaan” ja ”Se oli silloin” suomalaisina käännöksinä. Ensiksi mainittu, erityisen onnistunut on julkaistu tässä lehdessä. On tunnettua, että suomen kielen vokaalien paljous tekee kielestä laulussa hyvin kauniisti sointuvan. Mutta kaikkien kielten tavoin se saa kauneimman sointunsa naisen huulilla. Ja niin sitä on kuunneltava, jotta sen soinnukkuutta osaisi oikein arvostaa. Soiréessa esiintyi myös naispuolinen fortepianon taitaja, jonka tasoista maassamme harvoin kuullaan ja siksi voi jo nyt sanoa näiden tilaisuuksien tarjonneen jotain erikoista, varsinkin kun myös herra Lagi on suomalainen.
Toistaiseksi täällä tiedetään vain kevätauringosta, ei vielä keväästä. Yöt ovat kylmiä ja lumihanget siksi kutakuinkin koskemattomat.
Uutisia
Jossakin maailmankolkassa on onnekkaasti saatu painettuna julkaistuksi:
Sofien polkka pianolle.
Titlin Amatsonipolkka,
Hilmarsin Pilapolkka.
Straussin Salonkipolkka.
Herzin Kaunis mustalaistyttö.
Onhan maailma sentään onnellinen. Toivomme, ettei Lukija pahastu siitä, että tohdimme esittää tämän väitteen.
Pääkaupungin kummassakin sanomalehdessä on palstamäärin mitä mielenkiintoisimpia asioita. Niinpä Morgonbladetissa aiheina ovat: Pohjoista ja etelää, Muutamia muistiinpanoja matkoista Aavasaksan ja Vesuviuksen väliltä vuosina 1834–1839, kirjoittajana Nils Arvidsson; Lyhyt opastus ruotsalaisten muistomerkkien tuntemiseen rahvaan luettavaksi. Ja Helsingfors Tidningar kertoo teoksesta:
S. J. Filén, Lärobok i Arithmetiken, jonka F. Borenius on tarkastanut, täydentänyt ja muokannut Suomessa voimassa olevia mitta- ja rahayksiköitä vastaavaksi.
Yritämme voimiemme mukaan seurata näin annettua esimerkkiä, jos vain lehtemme onnistuu siten saavuttamaan ”viattomuuden ja arsenikin” värin.
Suomi koulukielenä
Ihmisen vaatimukset ja linnun siivet kasvavat aina, leikataan ne kuinka tarkoin tahansa. Se on kuitenkin hyvää ja luvallista silloin kun vaatimusten, olkoot ne kuinka liioiteltuja tahansa, takana on jalo tahto, kun ne syntyvät rakkaudesta yleistä etua kohtaan ja innokkuudesta edistää sitä. Tämäntyyppisenä hätäilynä on pidettävä Morgonbladetin numerossa 19 esitettyä vaatimusta, että suomenkielen pitäisi kouluissa syrjäyttää latinan opiskelu. Erään kirjoittajan samassa lehdessä esittämät vastaväitteet osoittavat selkeästi ja sitovasti kuinka yliampuva vaatimus on. Jos ajatellaan oppilaan ymmärryksen harjoittamista, niin äidinkieli häviää aina sellaiselle vieraalle kielelle, joka muotojensa täsmällisyyden ja säännönmukaisen sisäisen rakenteensa puolesta on sen kanssa jokseenkin tasaveroinen.
Kirjoittaja huomauttaa aivan oikein, että äidinkielen opetuksessa säännöt ovat aina enemmän tai vähemmän turhia. Ja jos kieliopinnoista halutaan jotain muuta kuin käytännön hyötyä, niin juuri työskentely, jossa sääntöjen avulla sanoista selvitetään tai niistä kootaan jokin järjellinen merkitys, tekee nämä opinnot nuorukaiselle sielunravinnoksi. Äidinkielen kieliopin opiskelu tarjoaa sitä vain vähän, kun oppilas jo hallitsee kielen suullisen käytön. Puheesta kirjakieleen siirryttäessä ei nimittäin tarvita niinkään sääntöjä kuin malleja ja harjoitusta niiden seuraamisessa.
Anteeksiantamattoman terhakasti kysyykin siksi myös Kanava: ”kuinka moni (joka on käynyt meikäläisen koulun) on oppinut edes ensimmäiset (latinan) alkeet niin, että hänellä olisi ollut niistä jotain hyötyä?” Lehti ajattelee, että maan virkamiesten tarjoama kokemus antaisi kysymykseen selkeän vastauksen. Tähän tarvitsee vain asettaa vastakysymys: jos jollakulla maamme kouluissa kasvatetulla virkamiehellä on muutakin kykyä kuin kaavamaisuuden kyky, niin mikä opetus sen on hänelle antanut, ellei latinan. Ei ole sääntöä ilman poikkeusta ja hyvällä päällä on monta tietä selvitä päämääräänsä. Luulemme silti, että ajatuksen terävyydestä ja ilmaisun täsmällisyydestä voi arvioida, onko tekstin kirjoittaja opiskellut klassisia kieliä vai harjoittanut vain niin sanottuja reaaliopintoja. Nykyaika on vielä täynnä esimerkkejä siitä, mihin klassinen sivistys pystyy. Englannin poliittisen ja Saksan oppineen aristokratian on epäilemättä kiittäminen klassista koulusivistystä siitä, mitä ne ovat. Monissa valtiopäiväpuheissa taas näkee lukuisia esimerkkejä siitä, millaista ajatuksen ja ilmaisun epäselvyyttä tuottaakaan opetus, jonka piti koulussa korvata ikävä ja ”hyödytön” latinanluku.
Myönnämme kernaasti että maamme oppikouluista lähtevä nuorukainen kykenee varsin heikosti ilmaisemaan itseään kirjallisesti sen paremmin latinaksi kuin ruotsiksikaan. Hän kyllä hallitsee varsin hyvin jälkimmäisen kielen kieliopin, jonka hän on latinaa lukiessaan omaksunut. Sitä vastoin häneltä puuttuu malleja ja harjoitusta. Jälkimmäisten hankkiminen on kuitenkin helpompaa juuri siksi, että latinanopiskelu on totuttanut hänet säännönmukaiseen täsmällisyyteen ja antanut hänelle myös arvostelukykyä tässä suhteessa. Siksi tämän harjoituksen tuleekin tapahtua koulutuksen myöhemmässä vaiheessa, kun nuorukainen on ilmaisun eleganttiuden tajun lisäksi oppinut jotenkin arvioimaan myös oman maan klassisten kirjailijoiden sisällön totuutta ja kauneutta. Mielestämme äidinkielen opiskelussa riittää varhaisempina vuosina, että se vain on opetuskielenä. Silloin oppilas saa tällä kielellä kaiken tietonsa ja hän oppii myös sen säännönmukaista käyttöä siinä määrin kuin hän pystyy varmasti tulkitsemaan antiikin kirjoituksia, kaikkien aikojen ajattelijoiden ja kirjailijoiden malleja. Maamme kouluissa vallitsee kuitenkin tässä suhteessa virheellinen käytäntö, kun kirjallinen tulkinta ei ylemmillä luokilla vaihtele suullisen kanssa.
Koulujärjestys on siis meidän mielestämme hyvin perustein sijoittanut suomen kielen oppiaineena koulun ylimmille luokille ja lukioon. Äidinkielen näin niukka asema kouluopetuksessa ei kuitenkaan johdu tästä säädöksestä, vaan yksinomaan siitä, että opetuskielenä on vieras kieli, ruotsi.
Tätä epäkohtaa voidaan poistaa vain vähitellen. Tällä hetkellä kaikki toivo on ala-alkeiskoulujen opetusta koskevissa määräyksissä. Myönnämme kernaasti, että omat vaatimuksemme tässä rajoitetussa asiassa ovat kasvaneet toiveiden myötä. Suomen kielen kauan unohdettujen oikeuksien puolesta on noussut laajempi ja lämpimämpi innostus kuin uskalsimme toivoakaan. Myös se jalo vapaamielisyys, josta näitä asioita koskevassa julkisessa keskustelussa voi iloita, antaa hyviä toiveita tulevaisuutta ajatellen. Arvelimme ja sanoimme, että suomen kielen saaminen opetuskieleksi olisi alkuun yksittäisten ihmisten isänmaallisten uhrauksien ja jalon anteliaisuuden varassa. Viime aikoina olemme nähneet, että myös tämä toive oli perusteltu. Osoittakoon tulevaisuus, että näitä esimerkkejä seurataan! Mutta on helppo ymmärtää, että yksityisten myötätunto osoittautuu pian riittämättömäksi, jos valtio ei anna sen toiminnalle pohjaa. Viime aikojen tapahtumat oikeuttavat, kuten sanottu, sen toiveen, että tällainen tarve on jo yleisesti ymmärretty. Voimme luottaa lujasti siihen, että se tullaan myös tyydyttämään.
Toistamme tässä suhteessa aiemmin esittämämme kannan, että ala-alkeiskoulut eivät suurimmassa osassa maata juurikaan edistä yleistä sivistystä, ellei suomen kieltä ainakin osittain tehdä niiden opetuskieleksi. Se ei ole tarpeen vain osalle niistä oppilaista, jotka siirtyvät yläalkeiskouluun, vaan vielä enemmän niille, joille ala-alkeiskoulu korvaa entiset pedagogiot ja apologistaluokat. Ensiksi mainittuun ryhmään kuuluvat suomenkielisten kotien lapset eivät nimittäin juurikaan hyödy alkeiskoulun nykyisestä opetuksesta, koska se annetaan kielellä, jota he eivät koskaan ole oppineet ymmärtämään. Heille ruotsin täytyisi tietenkin ala-alkeiskoulussa olla oppiaine ja suomen opetuskieli. Niille taas, jotka päättävät opintonsa ala-alkeiskouluun, ei siinä annettavasta opetuksesta ole mitään hyötyä niin kauan kuin ruotsi on yksinomainen opetuskieli. Kuinka voisi ajatella, että se vähäinen tietomäärä, jonka koulu parhaassakin tapauksessa kolmen tai neljän vuoden aikana kykenee antamaan, voisi antaa vähäisintäkään sivistystä lapselle, jolle ”goddag” on kouluun tultaessa yhtä outo sanonta kuin heprean ”ascher”?
Tämän luonnottoman tilanteen vahingollisuuteen tarvitsee vain viitata, jotta se myönnettäisiin a se herättäisi isänmaallisten miesten innon tilanteen korjaamiseen. Olosuhteet myös ovat onneksi sellaiset, että niitä voidaan vaikeuksitta muuttaa. Koulujärjestys ei määrää mitään opetuskielestä paitsi Viipurin läänissä. Myöskään hallitus ei ole päättänyt mitään oppikursseista ja kun ensimmäisten suomenkielisten alkeisoppikirjojen olemassaolo vielä vuosi sitten oli osin haavetta, se nyt on todellisuutta. Nyt on olemassa Cajanin Suomen historia sekä käännöksinä Patonin maantiede vasta-alkajille, Heikelin geometrian oppikirja, Boreniuksen Aritmetiikka sekä Gagnerin Raamatunhistoria. Ainoa, joka koulunsa ala-alkeiskouluun päättäviltä vielä puuttuu, on suomenkielinen suomen kielioppi. Ajan mittaan nämä oppilaat tulevat tarvitsemaan myös yleisen historian oppikirjan ja mahdollisesti laajemman geometrian kirjan. Kaksi ensiksi mainittua kirjaa ilmestyy varmaankin heti, kun suomen kieli on otettu opetuskieleksi ja Eukleideen käännöstä odotetaan vielä tämän vuoden aikana. Mikään ei siis estä ala-alkeiskoulujen saattamista heti hyödyttämään niitä, joille ne on ensi sijassa tarkoitettukin, siis köyhien lapsille.
Näissä kouluissa myös suomen kielioppi on paikallaan, koska se muodostaa oppilaiden kaiken kieltenopiskelun eikä heille opeteta muuta kieltä. Olemme myös varmoja, että vertailevan kieltentutkimuksen tuloksena myös äidinkielen kielioppi tulevaisuudessa tarjoaa enemmän ajatuksen harjoitusta ja siten sivistävämpää opiskelua.
Niille oppilaille taas, joille ala-alkeiskoulu on vain valmistava koulu ja jotka jo siinä aloittavat latinan kieliopin, tulee kuten sanottua opettaa ruotsin kielioppia omalla äidinkielellä. Ilman tällaista pohjatietoa suomenkielisten vanhempien lapset tulevat, niin kauan kuin ruotsi on yläalkeiskoulujen opetuskielenä, saamaan vain erittäin hämärää ja keskeneräistä tietoa. Geometria ja aritmetiikka tarjoavat heille parhaan lähtökohdan ruotsin kielen käsittämiseen ja ruotsiksi laadittu latinan kielioppi antaa seuraavaksi sopivaa harjoitusta. Maantiede, raamatunhistoria sekä Suomen historia on kuitenkin rasitusten vähentämiseksi syytä lukea omalla äidinkielellä, ja kohtuullista olisi myös antaa heidän tästä eteenpäin lukea suomenkielistä katekismusta, jonka lukemisen he ovat aloittaneet jo kotona. Viimeksi mainittu ei meille ole vain muodollinen seikka, koska uskonnonopetuksen tehokkuus perustuu siihen, että se välitetään lapselle samalla kielellä jolla hän on oppinut ensimmäisen rukouksensa.
Tässä on lyhykäisyydessään kaikki, jota tällä hetkellä voidaan mielestämme vaatia suomen kieleltä koulukielenä. On selvää, että sitä ei tule ottaa ala-alkeiskoulujen opetuskieleksi siellä missä väestö on ruotsinkielistä kuten monissa Etelä-Pohjanmaan ja Uudenmaan kaupungeissa. Sitä vastoin on hyödyllistä ja paikallaan, että suomea koulujärjestyksen määräyksen mukaisesti poikkeuksetta luetaan yläalkeiskoulun neljännellä luokalla sekä lukioissa. Olisi tietysti ollut hyödyllistä, että kun ruotsi kerran on koulujen valtakieli, suomen kielen tekeminen oppiaineeksi olisi aloitettu jo aiemmin. Mutta on tyydyttävä siihen hyvään mitä on, varsinkin kun sekin on milteipä odottamaton onni. Tulevaisuudessa voidaan toivoa, että suomi otetaan oppiaineeksi yläalkeiskoulujen alemmilla luokilla ilman että se vähitellen siirtyy ala-alkeiskoulun puolelta myös näiden luokkien opetuskieleksi.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haaraosastoista
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkistamista menneen vuoden tileistä huomaa ilokseen, että rästissä olevien jäsenmaksujen suuri määrä on vuoden loppuun mennessä hieman pienentynyt. Rästit ovat silti yhä hyvin suuret (800 hopearuplaa) suhteessa seuran varoihin. Tärkein syy on luullaksemme siinä, että Helsingin ulkopuolella asuvien jäsenten on kovin hankalaa lähettää ja kirjata postitse vähäinen kolmen hopearuplan jäsenmaksu seuran rahastonhoitajalle. Seuralla on jo vanhastaan kirjeenvaihtajajäseniä maaseudulla. Jos heidän määränsä moninkertaistettaisiin ja heille annettaisiin oikeus kantaa kaikkien heidän puoleensa siinä asiassa kääntyvien jäsenten jäsenmaksut, jotka he sitten määrättynä aikana vuodesta tilittäisivät seuran kassaan, niin luulemme että tämä maksajille koituva helpotus tekisi kaikki maksuajan pidennykset ja kehotuskirjeet tarpeettomiksi.
Mutta asiaan voitaisiin yhdistää toinenkin tarkoitus. Jo tuon tehtävänsä perusteella kirjeenvaihtajajäsenestä muodostuisi oman asuinseutunsa jäseniä yhdistävä henkilö. Ilman suurta vaivaa hän voisi järjestää seudulla asuvien jäsenten vuosikokouksen samana päivänä kun seuran jäsenet viettävät vuosipäivää Helsingissä. Tällä tavoin annettaisiin monelle seutukunnan asukkaalle muutoin niin harvinainen tilaisuus juhlalliseen yhdessäoloon puhtaasti henkisten asioiden merkeissä. Sihteerin painettua vuosikertomusta voitaisiin lähettää useita kappaleita maaseudulle näissä kokouksissa luettavaksi. Sellainen tuottaisi varmasti monia hyödyllisiä ehdotuksia seuran toimintaa varten ja kannustaisi jäseniä työskentelemään seuran linjaan liittyvissä asioissa. Joka tapauksessa tällainen menettely tapauksessa herättäisi laajempaa ja suurempaa mielenkiintoa seuran julkaisuja ja hankkeita kohtaan.
Puutumme vielä erääseen asiaan, josta voidaan sanoa monenlaista puolesta ja vastaan, mutta jota ennakkoluulottomasti tarkasteltuna voidaan toivoaksemme pitää vain jalon yhteiselämän virikkeenä. Puhumme siitä, onko naisten mukaantulo suljettu pois sellaisesta yhdistyksestä kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Mielestämme asia on tällainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei sääntöjensä hengen eikä kirjaimen mukaan ole työskentelevä kirjallinen yhteisö vaan kirjallisuutta tukeva yhdistys. Tukea tarvitsevia hankkeita ei arvioi edes seura in corpore [kokonaisuudessaan] vaan erityinen valiokunta. Monien jäsenten panos seuran päämäärien edistämiseksi rajoittuu siten vuotuiseen jäsenmaksuun ja siihen tukeen, jota jäsenten oletetaan osoittavan kaikelle isänmaallista kirjallisuutta edistävälle toiminnalle. Miksi nainen ei näissä suhteissa voisi olla yhtä hyödyllinen seuran jäsen kuin mieskin? On väärin arvioitu, jos ei myönnetä, että Suomen sivistyneiden luokkien naisilla on melkoisesti valtaa kehittää tai ehkäistä rakkautta isänmaan kieleen ja kirjallisuuteen. Tätä valtaa hänellä on ensi sijassa lasten kasvattajana, mutta myös nuorukaisen tunteiden kohteena. Ja kun moni jalo nainen ei lisäksi halua mitään parempaa kuin että hän löytäisi toiminnalleen jonkin arvokkaan kohteen ja että häntä pidettäisiin kyllin arvokkaana tekemään jotain niiden yleisten henkisten intressien hyväsi, jota miehet muutoin varaavat vain itselleen. Naisjäsenten tulo mukaan seuraan vaikuttaisi siten sivistävästi myös naissukupuolen haluihin ja ajattelutapaan.
Pienempi jäsenmaksu, puhe seuran vuosipäivän vietossa ja joitain kaunokirjallisia käännöksiä, tai vielä mieluummin alkuperäisteoksia, siinä kaikki mitä seuran pitäisi tehdä näiden uusien jäsenten tyydyttämiseksi.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenyhdistyksiä koskevaan kirjoitukseen voimme lisätä tiedon, että seuralla kuuluu olevan jo yksi naispuolinen jäsen, jonka ihania runoja jotkut harvat ovat nähneetkin G. H. Mellinin Winterblommor-teoksessa nimimerkillä N–a.
