Huhtikuun 7. päivänä 1856 annetulla Armollisella Asetuksella ”Tulevien lukion- ja alkeis­koulunopettajien koulutuksesta Aleksanterin Yliopistossa” säädetään: että kasvatus- ja opetusopin professorin on järjestettävä kasvatusopin opiskelijoiden perehdyttämiseksi opettajan ammattiin käytännössä heille tilaisuus kuunnella opetusta yliopistokaupungin ylä- ja ala-alkeiskouluissa sekä avustaa koulun johtajan valvonnassa apuopettajina ja kertauskuulustelujen suorittajina, silloin kun tämä soveliaaksi havaitaan.

Kukaan ei voi kiistää tämän Armollisen säädöksen tavoitteen merkittävyyttä, siis sitä, että tuleva opettaja on käytännössä koulutettava ammattiinsa. Selvästi kuitenkin havaitsee mainitun säädöksen myös edellyttävän, että kyseessä olevissa kouluissa vallitsee sellainen kuri ja käytetään sellaista opetusmenetelmää, että näiden asettaminen esikuvaksi maan muille oppilaitoksille on aiheellista. Minulla ei ole syytä mitenkään moittia kyseessä olevissa kouluissa näissä asioissa vallitsevaa tilannetta, etenkään kun tunnen sitä perin vähän ja toisaalta tiedetään, että kouluja johtavat kunnioitetut, uutterat ja ammatissaan kokeneet miehet. Yhtä hyvin kuitenkin myös tiedetään, ettei kukaan maan koulujen opettajista ole itse hankkinut kyseessä olevaa käytännön koulutusta ja että äärimmäisen harvat ovat koskaan saaneet tilaisuuden tutustua mihinkään muuhun menetelmään kuin maan oppilaitoksissa vallitsevaan rutiiniin, jossa ilmenee vaihtelua vain yksittäisten opettajien yrittäessä satunnaisesti ja mielivaltaisesti korjata sen puutteita, vaikkakin nämä korjailut saattavat johtaa tämän rutiinin huononnuksiin sen parantamisen sijasta, mikä on helposti havaittavissa. Näissä oloissa mikään maan oppilaitoksista voi tuskin edes satunnaisestikaan ansaita asemaa maan koulujen tulevien opettajien harjoituskouluna. Asian toinen puoli on, että kasvatus- ja opetusopin professorin pitäisi kaiketi itse olla vakuuttunut opetusmenetelmän kelvollisuudesta siinä oppilaitoksessa, johon hän ohjaa oppilaitaan; koska hänellä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta puuttua ylä- eikä ala-alkeiskoulujen asioihin eikä niissä noudatettuihin opetusmenetelmiin, hän voinee vain harvoin varauksettomasti suositella niitä esikuviksi, vaan joutuu päinvastoin useinkin ohjaamaan kasvatusopin opiskelijoita kouluihin oppimaan, millaista menetelmää näiden ei pidä ottaa malliksi tulevaan opetustoimintaansa. Tähän päädytään sitä varmemmin, mitä paremmin professori velvollisuutensa mukaisesti perehtyy koulujen kurinpitoon ja opetusmenetelmiin maissa, joissa opettajien sekä teoreettisen että käytännöllisen koulutuksen kehittämiseksi on jo kauan sangen pontevasti ponnisteltu.

Lisäksi alkeiskoulu ei selvästikään tarjoa tilaisuutta lukioissa tarvittavan korkeatasoisemman alkeisopetuksen harjoitteluun, vaikka Armollisessa Asetuksessa säädetään, että myös tulevien lukion opettajien pitäisi saada käytännön koulutuksensa alkeiskoulussa palvelemalla.

Säädöksessä, johon edellä on viitattu, edellytetään lopuksi, että ”koulun johtaja” voi ja hänen pitää johtaa säädöksen mukaisia käytännön harjoituksia. Täyttääkseen tämän tehtävän koulun johtajan olisi ensinnäkin tunnettava vanhoja kieliä ja suomen kieltä, matematiikkaa ja historiaa sekä maantiedettä, kasvi- ja eläintiedettä – opetetaanhan kaikkia näitä oppiaineita ainakin yläalkeis­koulussa – ja oltava myös perehtynyt kaikkien näiden eri aineiden opetusmenetelmiin. Lukio- ja koulujärjestys sitä vastoin vaatii yläalkeiskoulun rehtorilta ainoastaan uskonnon opettamista ja koulunuorison ruotsinkielisten kirjoitusharjoitusten ohjaamista. Tämä opetustyö vie täysin hänen virka-aikansa koulussa, eikä kasvatusopin professorilla ole suinkaan oikeutta vaatia koulun johtajaa käyttämään minkäänlaista määrää ylimääräisiä tunteja kasvatusopin opiskelijoiden käytännön harjoitusten ohjaamiseen ja valvontaan kaikissa mainituissa oppiaineissa, siitä puhumattakaan, että myös fysiikka, luonnonoikeus, valtio-oikeus, tilastotiede, psykologia, moraalioppi ja dogmatiikka ovat kasvatustieteen kandidaatin tutkinnon tutkintoaineita ja että kasvatusopin opiskelijat todellakin tarvitsisivat käytännön harjoittelua näiden aineiden opettamiseen, etenkin kun vain harvat kuolevaiset voinevat käsittää, miten monetkin niistä ovat koulupojille tai lukiolaisille esitettävissä.

Yleisluonteisesti huomautettakoon, ettei maan kouluissa tunneta erityisiä ”kertauskuulustelujen pitäjiä” ja että kertaus onkin niin tärkeä opetuksen osa, ettei kukaan tehtäväänsä paneutunut vakinainen opettaja voi uskoa siitä huolehtimista satunnaisille, tuleville ja meneville avustajille. ”Apuopettajia” taas palkataan silloin, kun jollakin luokalla on niin paljon oppilaita, ettei yksi opettaja pysty hoitamaan koko opetusta. Jos kasvatusopin opiskelijoita palkataan apuopettajiksi silloin, kun tällaista tarvetta ei ilmene, on juuri asianomaisen aineen vakinaisen opettajan oltava heidän virkatoimiensa ”valvoja” eli ohjaaja. Silloin on myös koulun koko opetusjärjestely suunniteltava tätä tarkoitusta palvelevaksi ja ennen kaikkea aineen varsinaisella opettajalla on oltava sellaiset tiedot ja käytännön taito, että hän kelpaa ns. apuopettajien opettajaksi ja ohjaajaksi. Lienee helppoa myöntää, ettei voida olettaa koulujen opettajien yleensä olevan tähän tehtävään päteviä. Kuten edellä on esitetty, edellytetäänkin Armollisessa Asetuksessa ainoastaan, että koulun johtajan on tässä tehtävässä asetuttava aineenopettajien paikalle, mutta edellä on jo viitattu tämän järjestelyn hyödyttömyyteen siinäkin tapauksessa, että se olisi mahdollinen.

Seurauksena tilanteesta, johon tässä on nöyrimmästi viitattu, on itsestään selvästi ollut, ettei Armollisen Asetuksen säädöstä kasvatusopin opiskelijoiden käytännön koulutuksesta ole voitu noudattaa. Koska kuitenkin on myös määrätty, että kasvatus- ja opetusopin professorin on kasvatustieteen kandidaatin tutkintoa varten annettava lausunto tutkinnon suorittaneiden ”soveltuvuudesta opettajan ammatin harjoittamiseen”, nämä ovat tavallisesti saaneet professorin läsnä ollessa kuulustella yläalkeiskoulun jonkin luokan oppilaita – eivät tietenkään minkäänlaisena käytännön harjoitteluna, vaan käytännön näytteenä kyseessä olevaa heidän ammattiin soveltuvuuttaan koskevaa arviointia varten.

Kasvatus- ja opetusopin professorin virassa ei tähän mennessä toki ole ollut ketään vakinaisessa virassa toimivaa opettajaa, vaan tämän professorin toimialaan kuuluvia tutkintoja ovat ottaneet vastaan tilapäisesti tehtävään määrätyt kuulustelijat. Sangen selvää kuitenkin on, että kun tämä professuuri kerran täytetään, professorilla ei ole velvoitetta eikä keinoa huolehtia kasvatusopin opiskelijoiden käytännön koulutuksesta. Hänen tehtävänään on vain ”järjestää heille tilaisuus kuunnella opetusta” ylä- ja ala-alkeiskouluissa ja avustaa siinä soveliaan tilaisuuden ilmaantuessa; silti hän tai kukaan muukaan ei voi antaa minkäänlaisia takeita siitä, ettei mainittu opetuksen kuuntelu tuota heille enemmän vahinkoa kuin hyötyä, eikä hän voi arvioida, onko heidän avustava osallistumisensa opetukseen ”soveliasta”, vaan tämän ratkaisevat koulujen johtajat. Jos nämä taas koulujen nykyisen opetusjärjestelyn puitteissa pitäisivät tuollaisen alituisesti vaihtuvan avustajan käyttämistä opetuksen etenemisen kannalta sangen epäsoveliaana ja haitallisena, heitä ei todellakaan voi siitä moittia.

Edellä esitettyjen epäedullisten seikkojen muuttamiseksi ja käytännön opettajankoulutuksen mahdollistamiseksi on ennen kaikkea välttämätöntä asettaa tätä koulutusta antava oppilaitos kasvatus- ja opetusopin professorin valvontaan. Muuten ei nimittäin voida päästä minkäänlaiseen teoreettisen opetuksen ja käytännön toteutuksen vastaavuuteen. Ja kun teoria voi ainoastaan sisältää yleisperiaatteet, mutta niiden toteuttamisen tapa, josta kaikki kasvatustyön ammatin harjoittamisessa ja taidossa riippuu, on opittava kokemuksen kautta, kasvatusopin professorille on annettava tilaisuus tämän kokemuksen hankkimiseen ja hänet on jopa velvoitettava siihen, koska hän ei muuten voi täysin vakuuttavasti esittää sääntöjä käytännön toiminnalle eli menetelmäopiksi sanottua tieteensä osaa.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kasvatus- ja opetusopin professorin pitäisi myös olla kyseessä olevan oppilaitoksen johtaja tai opettaja. Kumpikin näistä viroista vaatii miehensä, joka voi käyttää aikansa jakamattomasti siihen. Oppilaitos tarvitsee siis oman johtajansa ja omat aineenopettajansa, mutta näiden on oltava sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tehtäväänsä koulutettuja, kyettävä soveltamaan hyväksyttyä menetelmää sekä kurinpidossa että opetuksessa ja yhteisymmärryksessä oppilaitoksen tarkastajana toimivan kasvatusopin professorin ja toistensa kanssa kehittämään ja parantamaan tätä metodia tieteen yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden mukaisesti.

Tässä oppilaitoksessa on myös opetettava koko sitä opetusohjelmaa, joka nyt on jaettu yläalkeiskoulun ja lukion kesken, ja annettava lisäksi ensiksi mainittuun kouluun oppilaita valmistavaa opetusta, joka nykyisin rasittaa ala-alkeiskouluja niiden vahingoksi. Vain sellaisena oppilaitos voi useasti mainitun Armollisen Asetuksen tarkoituksen mukaisesti palvella käytännön koulutuksen antajana sekä alkeiskoulujen että lukioiden opettajille.

Kun tällaisen normaalikoulun perustamisen välttämättömyyttä ei siis voida kiistää, olisi toki väärin lykätä se epämääräiseen tulevaisuuteen ilman pakottavia syitä. Ja kun yliopiston konsistorissa on se viranomainen, joka on lähinnä voinut vakuuttua siitä, että nykyoloissa on mahdotonta järjestää kasvatusopin opiskelijoille tilaisuutta käytännön koulutuksen saamiseen opettajan ammattia varten eikä kasvatus- ja opetusopin professorinviran täyttäminenkään tästä syystä voi koitua todelliseksi hyödyksi opettajankoulutukselle, havainnee konsistori yliopistoa ja opetuslaitosta koskevien velvollisuuksiensa mukaiseksi esittää alamaisesti Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen normaalikoulun perustamista ja samalla valmistaviin toimiin ryhtymistä etenkin tarkoitusta vastaavien yliopettajien saamiseksi tähän kouluun.

Tällaisina valmistavina toimina voidaan pitää:

1. että samalla kun normaalikoulun perustamisesta yleensä päätetään, velvoitetaan kasvatus- ja opetusopin professorinviran tuleva haltija toimimaan sen ylimpänä valvojana.

2. että julistetaan haettaviksi ja täytetään seuraavat virat:

johtajan tai rehtorin virka, jonka haltija velvoitetaan samalla toimimaan vanhojen kielten yliopettajana;

matematiikan ja luonnontieteiden yliopettajan virka sekä

historiatieteiden yliopettajan virka;

ja että näihin virkoihin valitut velvoitetaan julkisista varoista maksetun tuen turvin oleskelemaan Saksassa vuosi sekä johtaja lisäksi käymään myös Englannissa ja molemmat yliopettajat käymään Ranskassa perehtyäkseen tarkoin näiden maiden koulujen kurinpitoon ja niissä käytettyihin opetusmenetelmiin; ja että jäljempänä esitettyjen perustelujen nojalla mainitut matematiikan ym. tieteiden sekä historiatieteiden yliopettajat velvoitetaan tutustumaan oppikoulujen lisäksi myös reaalikouluissa, Saksassa ns. porvarikouluissa, sekä alemmissa että ylemmissä, käytössä oleviin menetelmiin.

Normaalikoulu tarvitsee epäilemättä enemmän vakinaisia opettajia kuin edellä on lueteltu. Koska sen järjestämisen on kuitenkin alettava alemmista luokista ja edettävä vasta vähitellen ylempiin, ei mainituille tuota vaikeuksia kouluttaa itselleen apuopettajia, jotka ottavat hoitoonsa opetuksen alemmilla luokilla ensiksi mainittujen siirtyessä vuosi vuodelta opettamaan ylempää luokkaa. Ja kun koulun yksityiskohtaisempi järjestäminen on jätettävä koulun opetusneuvostolle, johon kuuluvat kasvatus- ja opetusopin professori sekä koulun yliopettajat, näyttää tältäkin kannalta riittävältä, että koululla on mainittujen aineiden yliopettajat, joiden lisäksi neuvostoon voidaan mahdollisesti kutsua joku asiantunteva uusien kielten opettaja.

Vain maininnan varaan voi jäädä omien toimitilojen saamisen tärkeä merkitys normaalikoululle, jonka tilojen varustelunkin pitäisi tulla esikuvaksi maan muille kouluille. Aluksi, alempien luokkien opetusta järjestettäessä, voidaan käyttää vuokrahuoneistoa, mutta koulun laajetessa käy nimenomaan sitä varten rakennettu talo välttämättä tarpeelliseksi. Tarpeellinen valmistava toimi on tästä syystä:

3. että koulurakennukselle valitaan paikka ja joku arkkitehti määrätään tutustumaan vastaavanlaisten rakennusten järjestelyyn ulkomailla sekä tämän jälkeen laatimaan yhteisymmärryksessä koulun opetusneuvoston kanssa tarpeelliset piirustukset sitä varten.

Kuten havaitaan, nämä toimet ovat väistämättä tarpeen, järjestettäköönpä normaalikoulu millä tavalla tahansa; ja esityksen tarkoituksena on, kuten edellä on esitetty, että niihin ryhtymällä joudutettaisiin sen ajankohdan saapumista, jolloin opettajankoulutusta voidaan ryhtyä todella antamaan ja kasvatusopin professorille annetaan mahdollisuus saada jotakin kelvollista aikaan tämän koulutuksen hyväksi.

Kaikki edellä esitetty koskee toki lähinnä oppikouluja. On kuitenkin selvää, että maan reaalikoulujen ja rouvasväenkoulujen opettajien käytännöllinen valmentaminen on yhtä välttämätöntä kuin oppikoulunopettajienkin ja että nykyisin kaikki ovat yhtäläisesti vailla tuollaista valmennusta.

Niinpä onkin toivottavaa, että sekä pääkaupungin reaali- että rouvasväenkoulu kehitetään normaalikouluiksi, kumpikin lajissaan. Rouvasväenkoulun osalta tämä ei käy päinsä, ellei koululle määrätä miespuolista johtajaa. Sillä vaikka yliopettajatar voikin olla tarpeen kurin valvomiseksi, tällainen henkilö ei voi mitenkään valvoa miespuolisten opettajien hoitamaa opetusta. Tarkoituksen saavuttamiseksi on kummankin mainitun koulun osalta välttämätöntä, että ne saavat johtajan, joka on oppinut tuntemaan vastaavien koulujen järjestelyä muissa maissa ja niissä käytettyjä opetusmenetelmiä. Normaalioppikoulun virkoihin nimitetyt matematiikan ja historiatieteiden yliopettajat voitaisiin kuitenkin velvoittaa sen jälkeen, kun tämä koulu on saatu järjestetyksi ja he ovat omassa johdossaan kasvattaneet itselleen kykeneviä sijaisia, palvelemaan jokusen vuoden reaalikoulussa ja rouvasväenkoulussa saattaakseen omien aineittensa opetuksen niissä sellaiseen kuntoon, että se todella voi olla mallina maan muille vastaaville kouluille.

Mitä ala-alkeiskouluihin tulee, niitä ei voitane koskaan nostaa nykyisestä merkityksettömyydestään – tai suorastaan hyödyttömyydestään, ellei niitä kehitetä porvarikouluiksi, joissa elinkeinoelämän ammatillisiin palvelutehtäviin siirtyvälle nuorisolle tarjotaan kokonaisuuden muodostava opetusohjelma. Olkoonpa näiden koulujen tulevaisuus millainen tahansa, pitää pääkaupungin ala-alkeiskoulu voida saattaa normaalioppikoulun jonkun yliopettajan johdolla ja viimeksi mainitussa koulussa oppinsa saaneiden opettajien avustuksella sellaiseen kuntoon, että siitä tulee normaalikoulu maan muita ala-alkeiskouluja varten.

Nämä edellä esitetyt yhdistelmät, joiden tarkoituksena on saada mahdollisimman vähin valtiontaloudelle aiheutuvin kustannuksin aikaan opettajankoulutuksen ja kouluopetuksen uudistus, osoittavat samalla, ettei kasvatus- ja opetusopin professori saa eikä hänen pidä jäädä vaille yhteyksiä viimeksi mainittuihin oppilaitoksiin, nimittäin reaalikouluun, ala-alkeiskouluun ja rouvasväenkouluun. Olisi siis tarkoituksenmukaista

4. että kasvatus- ja opetusopin professori oikeutettaisiin ja velvoitettaisiin silloin, kun kasvatusopin opiskelijat, jotka haluavat edetä urallaan maan reaali- ja rouvasväenkouluissa, palvelevat apuopettajina pääkaupungin näissä kouluissa, kuuntelemaan heidän opetustaan ja muutenkin tutustumaan kurinpitoon ja opetukseen niin viimeksi mainituissa oppilaitoksissa kuin kaupungin ala-alkeiskoulussakin, jotta hän voisi asianomaisille oppilaitosten johtokunnille esittää sellaisia järjestystä ja opetusmenetelmää koskevia huomautuksia ja muistutuksia kuin hän hyödyllisinä ja aiheellisina pitää – ja jotta tällaisia huomautuksia ei perusteettomasti sivuutettaisi, pitäisi:

5. mainittujen oppilaitosten johtokunnat silloin, kun ne kieltäytyvät noudattamasta kasvatus- ja opetusopin professorin esittämää ehdotusta, velvoittaa ilmoittamaan asiasta maan ylimmälle kouluviranomaiselle ja esittämään tällöin syyt, joihin kieltäytyminen perustuu.