Morgonbladet nro 305, 31.12.1880: Pelästyneille

Tietoka dokumentista

Tietoa
31.12.1880
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Suomen kansaa koskee poikkeuslaki, jolle onneksi vain harva kansa on alistettu. Dagbladin puolue mainitsee ajan olevan vain mitätön, vähäpätöinen asia. Puolueen vartiosoturit, esim. ruotsalainen Aftonbladet, ei laiminlyö tilaisuutta, kun on kyse sellaisen lain olemassaolosta ja soveltamisesta eräässä toisessa maassa, selittääkseen sen kaikkein väkivaltaisimmaksi sorroksi. Enkä epäile, etteikö myös täkäläinen puolue yhtyisi kuoroon, jos Suomessa vain kävisi päinsä puhua asiasta.

Tämä mitätön pikku määräys on se tuttu, että suomenkielinen kansa joutuu opettelemaan vieraan kielen saadakseen mitään korkeampaa sivistystä ja osallistuakseen tehokkaasti oman maansa asioihin. Viimeksi mainitussa suhteessa lakia on kuitenkin vuodesta 1809 siinä määrin muutettu, että Suomen yhteisen kansan valtiopäiväedustajille ilmoitetaan valtiopäiväasiat omalla kielellä ja he saavat sillä kielellä puhua ja tehdä päätökset. Mutta muuten määräys pätee vankkumatta, kysymyksessä pakollisesta sivistyksestä, koska suomalaisilla ei ole ollut mahdollisuuksia hankkia mitään omia kirjallisen sivistyksen välineitä, poliittisen ja sosiaalisen toiminnan suhteen siinä, että pääsy pienimpiinkin valtionvirkoihin tai kaupunkien kunnallisiin toimiin, jopa osallistuminen kaupunkikuntien neuvotteluihin, edellyttää ehdottomasti ruotsin kielen taitoa.

Kun nyt jokin muu herrakansa määrää valloitetulle maalle saman ehdon, määrää sen oman, vieraan kielen, opetuskieleksi kouluun ja yliopistoon, maan hallinnon viralliseksi kieleksi, lakikieleksi ja säännöllisesti myös tuomioistuinkieleksi, silloin menettelyä kutsutaan väkivallaksi ja sorroksi; mutta kun ruotsalaiset ovat tuoneet yhtäläisen järjestyksen Suomeen, niin Dagbladin puolue on katsonut sen olevan täysin kunnossa – jopa hävyttömin sanoin soimannut suomalaisia siitä, että nämä ovat jättäneet osoittamatta nöyrää kiitollisuutta tästä hyvästä työstä.

Sanon tämän kuin myös seuraavan sine ira et studio [puolueettomasti]. Se on aina kuulunut historian kulkuun, eikä suomalainen kansa ole siihen viaton, koska sillä oli vain nöyriä rukouksia suomenkielisen rahvaan Anomuksiin Ruotsin valtiopäiville. Vastauksena oli varmasti aina runsaita lupauksia1 – joita ei koskaan pidetty. Ruotsi on sen jälkeen menettänyt Suomen. Sillä toisissa oloissa olisi varmaan ollut mahdollista, että juuri suomalaiset olisivat protestoineet eroa 1809 ja Porvoon valtiopäiviä – mikä luultavasti olisi ollut maalle onnettomuus. Tämä kaikki on ollut historian kulkua, jonka tulevat sivut ovat suljettu kirja – kuitenkin niin, että yhdenlaiset syyt yleensä aina aiheuttavat yhdenlaiset seuraukset.

Mainitun pikku seikan seuraus on ollut se, että maahamme on luotu ruotsinkielinen sivistynyt luokka, joka suhteessa suomenkieliseen kansaan on ylläpitänyt ruotsalaisia perinteitä. Ei pidä yllättyä siitä, että niin etuoikeutettu asema iskee sokeudella. Mutta silti on ihmeellistä, että koskaan yksikään ääni ei ole noussut tunnustamaan, että jos jotain maailman pyrintöä voi sanoa liberaaliksi, niin kaipa tämän nimen ansaitsee se, joka pyrkii vapauttamaan kaksi miljoonaa ihmistä pimeyden kahleista. Se johtunee siitä, että tämän fennomaanien työn vastustajia pitäisi silloin varmaan kutsua epäliberaaleiksi tai konservatiiveiksi. Mutta kaukana siitä! He omivat reippaasti yksinomaan itselleen nimen Suomen liberaalit. Yleensä syynä lienee se, että ruotsinkielinen sivistynyt luokka vaistomaisesti tuntee etuoikeutetun asemansa uhatuksi ja että pääasia on sen puolustaminen sitä vastaan.

Mutta niin täytyy olla, ja sen sureminen osoittaa puutteellista tajua asioiden annetusta järjestyksestä. Siksi oli kiusallista nähdä se tapa jolla myös Morgonbladet arvioi esim. Helsingin ja muiden paikkakuntien sivistyneistön uurastusta Kuopion ruotsinkielisen koulun hyväksi. Se tapahtui tietenkin innosta estää sikäläisten ruotsinkielisten sivistyneiden poikien suomalaistaminen julkisessa suomenkielisessä koulussa. Ja heidän loistava tunnuslauseensa: ”Enemmän valoa kansallemme” näytti olevan tempauksen ivailua, jonka ilveilevä peikko oli sinne salakuljettanut. Sillä puhtaasti ruotsinkielisen koulun perustamisen tarkoituksena maan puhtaasti suomenkieliselle seudulle täytyy olla sen vastakohta, nimittäin säilyttää ruotsinkielisten sivistyneiden historialta saama ylivalta ja ”kansamme” jatkuva erottaminen korkeammasta sivistyksestä. Myönnettäköön kuitenkin, että se ehdottomuus, joka suomenkielisissä kouluissa on estänyt fennomaaneja kantamasta huolta sivistyskotien poikien äidinkielestä ja luonnollisesta sivistyskielestä, on varmasti kärjistänyt reaktiota, jota päivittäin on saanut todistaa.

Itse kukin on saanut kokea, että nämä taantumukselliset eivät tajua asemaansa. Tuskin löytyy esimerkkiä yhdestäkään kansasta, hallitsevasta heimosta, puolueesta tai yhteiskuntaluokasta, joka itse olisi tunnustanut, että sen osa on näytelty loppuun ja olisi itsestään luovuttanut paikkansa uudemman ajan edustajille. Myönnän jopa mielihyvin, että se olisi onnetonta, jos niin olisi tapahtunut ja tapahtuisi. Uuden sukupolven on ansaittava kannuksensa, ja taistelujen kautta uudet aatteet puhdistuvat niihin tarttuneesta kuonasta. Myös täällä pätee: se2 kuuluu asioiden järjestykseen.

Tässä aivan luonnollisessa taistelussa oman aseman säilyttämisestä näyttää vallitsevan hyvin hämärä käsitys siitä, kuka ja mikä sitä uhkaa loukata. Mistä tulee tämä suomenkielinen sivistynyt yhteiskuntaluokka, joka uhkaa tulevaisuuden lupauksia? Vastaan rauhassa ja lujalla vakaumuksella: sen ytimenä ovat nykyisen ruotsinkielisen sivistyneen luokan lapset ja jälkeläiset, ja olen sitä mieltä, että olisi korvaamaton onnettomuus maalle, jos niin ei tapahtuisi. Mutta niin tapahtuu; asioiden pakko johtaa siihen. Minulle on todella ilo vuoden viimeisenä päivänä tunnustaa ja lausua se ääneen – pelästyneiden rauhoittamiseksi.

Dagbladin puolue näkee vaivaa, olkoon se nyt sitten bona fide [hyvässä uskossa] tai ei, siitä että suomalaisintoilijat ovat kiihottaneet suomenkielistä kansaa ruotsalaista herrasluokkaa vastaan. Paha tahto olisi siis eilisen perua. Sellainen osoittaa vain, miten vähän puolue tuntee suomenkielisen kansan ajattelua. Voinee sanoa, että vuosisatoihin ei ole syntynyt ainuttakaan kansanlaulajaa, joka ei olisi sepittänyt yhtä tai useampia lauluja, joissa valitetaan ruotsin kielen ja ruotsinkielisten herrojen ylivaltaa maassa. Ja nämä laulut eivät suinkaan ole mitään taiderunoutta. Ne kulkevat suusta suuhun ja sukupolvelta sukupolvelle. Puolue sitä vastoin pitää soveliaana toistuvasti vakuuttaa, että ruotsinkielinen herraluokka kuuluu Suomen kansaan. Mutta nämä vakuutukset ovat yhtä merkityksettömiä kuin vastakkaiset, joita toiset ruotsinkieliset herrat antavat. Ratkaisevaa on vain se, mitä suomenkielinen kansa sanoo asiasta. Ja se sanoo varmasti, että ruotsi on vieras kieli, ja että ruotsia puhuva herra ei kuulu suomalaiseen kansaan.3 Syntyperä Sursillin tai muiden sukukirjojen mukaan on yhdentekevää. Mutta edellä mainitut tulevat sukupolvet hävittävät tämän ”ein”, ja silloin ne ovat täyttäneet sen mitä vaaditaan. He siirtävät suomalaiselle kansalle isiltä perityn sivistyksen, mutta sellaisessa muodossa, joka voi tehdä tämän kansan siitä osalliseksi ja jossa se voi tunnistaa sen kansakunnan sivistykseksi. Siitä yhteiskuntaluokasta, jolla historiassa on ollut tämän maan kaikki valta perintönä, tulee silloin se, joka sen aina olisi pitänyt olla, mutta joka se ei ole ollut, suomalaisen kansan luonnollinen johtaja, ja se on saavuttanut sen, mikä siltä nyt puuttuu, lujan selkänojan miljoonien tunnustuksessa.

Dagbladia ja ruotsalaista Aftonbladetia ei voi saada käsittämään miten se tapahtuu. Niiden taitamattomuus ja alhainen valheellisuus estävät sen. Puolueen ohjelmassa ei ole mitään muuta kuin painovapaus, joka voi saada vastakaikua nuoruuden innosta. Mutta kysymys suomalaisesta kansallisuudesta, ts. suomalaisen kansan paikasta sivistyneiden kansakuntien joukossa, yhtäläisellä oikeudella osallistua yhteistyöhön inhimillisen kehityksen hyväksi, ei liitteenä ruotsalaiseen kansakuntaan tai mihinkään muuhun kansakuntaan vaan yksin ja ainoastaan suomalaisena kansakuntana, tämä kysymys saa heti vastakaikua nuorten innokkaasta isänmaallisuudesta. Ja juuri sitä tietä kulkee kaikkien maiden kansallinen kehitys, se on kaikkina aikoina kulkenut ja sen täytyy kulkea.

Vielä ei ole ollut ainuttakaan aikakautta, joka olisi ollut suotuisampi kansalliselle työlle. Kansallisuusajatus on synnyttänyt kaksi uutta suurvaltaa ja muokannut uudelleen koko Euroopan poliittisen aseman. Sivistynyt nuoriso löytää kaikissa Saksan ja Italian etevimmissä ajattelijoissa, runoilijoissa ja historiankirjoittajissa esitaistelijansa. Pienet kansanheimot, jotka kerran ovat olleet verrattain suuria, eläneet kehittynyttä poliittisista elämää itsenäisinä kansakuntina, mutta jotka ovat nähneet tämän elämänsä murskattavan, ne nousevat nyt kuin haudastaan, vain kansallisuuksien oikeutettujen vaatimusten voimin, ja näkevät uuden tulevaisuuden leviävän hämmästyneiden silmiensä edessä. Ensimmäisinä juuri niiden nuoret miehet ja nuoret naiset hankkivat niille verellään järkyttyneen Euroopan myötätunnon. Vielä tällä hetkellä niillä on tuskin muuta takuuta turvana ja tarjottavana kuin uhrivalmiutensa. Mutta nykyään harva epäillee niiden tulevaisuutta. Mihin ne ovat kyenneet etenemään, sinne myös suomalainen kansa kykenee raivaamaan tiensä.

Älköön silti unohdettako, että pienten kansojen kansallisuus joutuu moneen vaaraan. Kokemus osoittaa, että vapaat laitokset eivät vähennä hallitsevien kansojen epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaisuutta. Katsokaapa Englannin kansaa Irlannissa, Saksan Posenissa ja Schlesvigissä. Elsass-Loth­ringenissa menetellään nyt lievemmin; mutta päämäärä on sama – sulauttaminen, armoton sulauttaminen. Välttääköhän Suomi tämän ankaran päivän? Historia ei anna siitä mitään toivoa. Mutta tulkoon se vasta sitten kun suuri muutos on tapahtunut, kun se kohtaa täällä yhtenäisen kansakunnan. Asiakirjat ovat hyviä olemassa ja pitää esillä. Mutta on vanha totuus, että rauhanvälineellä on merkitystä vain kun sitä tukee hyvä sotaväline. Ja silloinkin kun molemmat ovat olemassa, voimakas, elävä kansallishenki merkitsee enemmän kuin ne yhdessä. Tämä henki on sitäkin ylläpitävämpi siellä, missä sotainen puolustus on mahdotonta. Se voi taipua mutta sitä ei voi taittaa, ja hämmästynyt jälkimaailma näkee hengen ilmestyvän maasta ja ottavan uuden hahmon; mutta itse asiassa se on sama muuttumaton henki, joka halki vuosisatojen on luonut kansakunnan elämän.

J. V. S.

 

 

  • 1. Viime valtiopäivillä kuultiin erään puhujan ritarihuoneessa luettelevan nämä Anomukset ja lupaukset. Kuulijoille se kaikki oli uutta, sillä kukaan muu kuin puhuja ei kai ollut koskaan lukenut Yrjö Koskisen historiaa edes käännöksenä. Siksi puhe herätti ihastusta. Sillä kukaan ei ajatellut, että kaikki oli jäänyt ”lupauksiksi”, vaikka kaikilla oli varmasti ollut tilaisuus nähdä se asia omin silmin ja puhuja varoi mainitsemasta siitä mitään. Tämän huomaaminen silloin – cui bono [minkä hyväksi]! Esillä oli kysymys suomenkielisistä kouluista; ja ylpeys ruotsalaisesta jaloudesta, joka oli varmasti säädyn oma, oli suotuisa ilmapiiri harjoittaa jaloutta enemmänkin.
  • 2. Koulutanssiaiset ja niiden tahattoman ironiset tunnuslauseet mukaan lukien.
  • 3. On toinen asia, että he kuuluvat Suomen kansaan. Tämän sanamuodon käyttöä vastaan myös ruotsissa on Z. Topelius kehottanut valtiopäiväjärjestystä. On helppo huomata, että hän ei ole lukenut tätä perustuslakia suomeksi. Siinä sanotaan Suomen kansa = Finlands folk, ei suomalainen kansa = finska folket.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: