Hautapatsas on muistomerkki, ei henkilön kunniaksi tehty kuvapatsas. Sen tehtävänä on osoittaa haudan paikka, kohta, johon edesmenneen tomu on kätketty, ja sivutarkoituksena on, että se hautakivenä suojaa hautaa, jos jälkeen jääneillä on halua ja varaa tällaiseen suojaamiseen. Tässä on kaikki.
Minkäänlaiset taideluomukset ehkä jotakin merkitykseltään yleisluonteista tunnusta kuten uurnaa, nurin käännettyjä soihtuja, kotelosta nousevaa perhosta jne. tai edesmenneen elämäntyötä kuvaavaa symbolia kuten lyyraa, miekkaa ja kypärää ym. lukuun ottamatta eivät ole paikallaan hautamuistomerkissä. Haudalle ei tulla ihailemaan eikä arvostelemaan taiteilijan teosta eikä tutkimaan eri tavoin allegorisia kuvia, vaan erossa päivän hyörinästä kohdistamaan ajatukset ja tunteet edesmenneen muistoon.
Nähdäänhän toki kuitenkin kaikkialla maailmassa ylen määrin kuvilla koristeltuja hautamuistomerkkejä, joiden kuvat ovat äärimmäisen harvoin todellisia taideteoksia, useimmiten vain luulottelevat jotakin olevansa. Tottahan toki niitä nähdään. Nurinkuriset käsitykset ja huono maku eivät ole harvinaisia tässä joutavuuksien maailmassa. Ei liene kuultu kenenkään seisseen syventyneen hartauden vallassa tuollaisen koristellun hautakiven edessä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret, joiden nimiä kukaan ei välitä muistaa, puhumattakaan entisistä rikkaista leipureista ja teurastajista ja heidän rouvistaan, ovat saaneet tyytyväisiltä perillisiltä tällaisia taidenäyttelyitä haudoilleen. Myönnettäköön auliisti, että toisinaan niiden kustantaminen on osoitus aidosta rakkaudesta ja kaipauksesta. Mutta miten kunnioitettavia nämä tunteet ovatkin, tässä kyseessä oleva niiden ilmaisemisen tapa saa aina hieman sivumakua turhamaisuudesta, siitä, että on kyetty maksamaan muistomerkki, joka vetää kaikkien katseet puoleensa, vaikka katsojia ei lainkaan kiinnostaisi, kenen tomu on aikoinaan sattunut saamaan sijansa sen alta.
Se, mikä koskee hautamuistomerkkejä yleensä, pitää sitä selvemmin paikkansa, mitä merkittävämpi, yleisemmin ihailtu ja kunnioitettu on eläessään ollut se henkilö, jonka haudalle muistomerkki pystytetään. Millaisia järjestelyjä tarvitaan, jotta Runebergin haudasta tulisi koko Suomen kansan hartaan hiljentymisen paikka, tai mitä haudalle voidaan sijoittaa tämän hartauden syventämiseksi? Jokainen kävijä vaatii vain sitä, että hauta on hoidettu. Ja tähän kuuluu se, että haudalla pitää olla hautakivi paikan merkkinä ja sen suojana. Kummankin tarkoituksen täyttämiseksi tarvitaan suurehko eli painoltaan kohtalainen ja lujalle alustalle sijoitettu hautakivi, joka valmistetaan niin kestävästä aineesta kuin maastamme suinkin löytyy ja on muodoltaan sellainen, että se kertoo pystyttämisen olleen rakkauden ja huolenpidon ilmaus. On tapana sanoa: kohteensa arvoinen ja kaunis. Kohde ei kuitenkaan ole Runeberg, vaan Runebergin hauta, ja hautakiven arvokkuus ja kauneus riippuu juuri siitä, että se vastaa tarkoitustaan.
Kilpailuun lähetetyistä ja näytteille asetetuista piirustuksista ja pienoismalleista kaksi on epäilemättä suunniteltu oikean käsityksen pohjalta, lähtökohtana se, etteivät ne pyri olemaan mitään muuta kuin hautakiviä. Tässä ei nyt ole kyse kiveen tulevista teksteistä eikä tunnuksista. Toinen näistä ehdotuksista on riimukivi. Ainakin koko isänmaallinen Suomi kuitenkin vastustaisi tätä Runebergin haudankin liittämistä ruotsalaisuuteen. Eihän Suomen kansalla ole mitään tekemistä Skandinavian riimukivien kanssa. Jo ehdotuksen palkitseminen oli lievästi sanottuna sopimatonta. Toinen tällainen työ on obeliskin muotoinen malli. Tämä muoto on kuitenkin yleensä ruma. Obeliskin pitää olla valtavan suuri, todella korkeuteen kohoava, jotta katse hyväksyisi sivujen kapenemisen. Vaikka obeliski olisi vaikkapa kahden miehen mittainen ja hieman korkeampikin, se päinvastoin pysyy kutakuinkin – pelkkänä tikkuna.
Suurehko sivuiltaan pystysuora kivikään ei miellytä silmää, ellei se ole pilari tai pilasteri. Se tuntuu paljaalta ja ikävältä. Silmä vaatii jotakin arkkitehtonista taitetta, jonkinlaista ”Gliederungia” [jäsentelyä]. Silloin on itsestään selvää, että alaosan on oltava hieman ylempää leveämpi ja siirtymäkohtaan on sijoitettava jonkinmoinen reunus. Työtä helpottaa mekaaniselta kannalta kiven koostaminen kahdesta kappaleesta. Kun liitospintojen reunat hiotaan tasaisiksi ja nämä pinnat hakataan muuten koveriksi, liitoksen havaitseminen paljain silmin on täysin mahdotonta. Tasasivuisen katkaistun pyramidin muoto lienee liian raskas. Jos jokin pinta tästä syystä tehdään kapeammaksi, sivupinnat luontuvat itsestään selvästi tähän parhaiten.
Castrénin hautakivi on muodoltaan tällainen. Muoto on lainattu vihkosesta, johon on kuvattu Père-Lachaisen [Pariisin itäisen] hautausmaan hautakiviä ja joka lienee ollut intendentinkonttorin omaisuutta. Herroille kotimaisille taitelijoille voitaneen suositella tuon kiven tutkimista. Sivupinnat ovat ehkä hieman liian kapeat. Kivilajikin, melkein musta graniitti, on epäilemättä kauneinta mitä täältä voidaan löytää. Tuollainen muistokivi on kuitenkin hiottava kauttaaltaan kiiltäväksi. Uusi muoto, jossa kiveen hakataan teksti kohokirjaimin, saattaa modernina viehättää. Varmaa kuitenkin on, ettei se pysty kokonaan syrjäyttämään kaiverrettua ja kullattua tekstiä. Kun kyseessä on Runebergin muistokivi, uudet kultaukset varmastikin suoritetaan, kun niitä tarvitaan. Eikä muistomerkin etupuolelle voida varmaankaan sijoittaa mitään muuta tekstiä kuin nimi ”Runeberg” sekä syntymä- ja kuolinvuosi.
Etunimet sopivat runoilijan jälkeläisten kohdalle. Kun nimi loistaa korkeudestaan kultaisena hautausmaalle saapujan silmiin, kaikki on oikein. Jos lisäksi syntymä- ja kuolinaika merkitään n. – m. [latinankielisin lyhentein, natus, mortus] – kieliriita on karkotettu haudalta. Kiven takasivulla voidaan sopivin sanoin ruotsiksi kertoa, että runoilija lepää tässä vaimonsa vieressä.
J. V. S.
