On melkeinpä tarpeetonta kirjoittaa nyt tästä aiheesta, kun vasta hiljattain on Geijer, jonka muisto on unohtumaton niin Suomessa kuin Ruotsissakin, sanonut siitä sanansa niin viisaasti, harkitusti ja kaunopuheisesti.
Mutta Ruotsissa hänen sanojaan ei näköjään muisteta. Kaikkein vähimmin on kuitenkin meillä halua kieltää, etteikö tämäntapaisten kysymysten, kasvatus- ja opetuskysymysten, tulisi voida olla keskustelun kohteina ikuisesti, tai ainakin niin kauan, kuin maailmalle on se suotu. Silti on erityisesti juuri näistä asioista syytä keskustella pitkään, ennen kuin ryhdytään kevytmielisellä kädellä puuttumaan opetuslaitosten järjestämiseen. Sillä kaikenlaisia asioita on maailmassa mahdollista tehdä uudestaan, mutta ei ihmiselämää. Se, joka ottaa niskoilleen vastuun kokonaisen sukupolven koulutuksesta, hänelle olisi, Raamatun sanojen mukaan, parempi ripustaa sinne myllynkivi. Sillä hän ei ”viettele” eli tärvele ja tuhoa yhtä näistä pienistä vaan tuhansia ja satoja tuhansia.
Svenska Tidning julkaisi hiljattain artikkelisarjan ”Virkamiesten koulutuksesta”. Sen tarkoituksena oli valaa vettä monien hyvää tarkoittavien mutta ajattelemattomien mielipiteiden myllyyn. Artikkeli näyttää olevan jonkun sotilashenkilön kirjoittama. Kirjoittaja ottaa nimittäin vaatimustensa mittapuuksi sotilaskoulutuksen. Hän on nähnyt ja luultavasti itsekin kokenut, miten sotilasoppilaitoksissa ei anneta tietoa ainoastaan yleisissä opetusaineissa, kuten kielissä, maantiedossa, historiassa jne. vaan myös linnoitusopissa, tykistötieteessä, taktiikassa ym. ja kuuluupa siihen vielä manööveri- ja kiväärinkäyttöharjoituksiakin. Hän pitää kummallisena, ettei yliopisto ole vastaavanlainen koulu kaikille ei-sotilasvirkamiehille. Niinpä hän ihmettelee, mitä tehtävää on yliopistolla, josta valmistuvat virkamiehenalut eivät tiedä, mitä on säädetty ruotulaitoksesta, isojaosta, kaupunkien tuulaakista, satama-, majakka- ja merimerkkimaksuista, köyhäinhoidosta, koululaitoksesta, kruununveronkannosta, luotsilaitoksesta, vekselikaupasta, merivakuutuksista ym. – Meillä ei ole käsillä kyseisiä lehtiä, mutta voimme vakuuttaa, että kirjoittaja esitetyssä laajuudessa luettelee kymmenkunta tiedonalaa, joita eri alojen virkamiehet eivät yliopistolta tullessaan lainkaan tunne. Ja hän katsoo tämän todistavan, että yliopiston opetus on huonolla tolalla.
On aiheellista huomauttaa, ettei itse asiassa ole mitenkään merkillistä, että täällä Suomessa on samaan aikaan kuultu vastaavanlaisten vaatimusten heräävän henkiin. Vaatimus on nimittäin vanha. Se ei koske niinkään pappiskoulutusta, johtuen ehkä myös siitä, että koulut ja yliopistot ovat pitkään toimineet ensisijaisesti sitä silmällä pitäen, eikä lainopillista koulutusta – sillä sielunhoito ja oikeudenhoito saavat tavallisesti tulla toimeen miten parhaiten pystyvät, vaan virkamiesten koulutusta hallintoa varten, mikä jatkuvasti laajenee ja hajoaa uusiin haaroihin. Myös sitä koskeva lainsäädäntö on muutoksille alttiimpaa, mikä johtuu osittain todellisista, joka päivä ilmenevistä tarpeista, ja osittain lainsäätäjien suuresta vapaudesta tällä alalla, mikä tekee sen alttiiksi ei ainoastaan uusien teorioiden vaikutukselle vaan myös uusien hallintovirkamiesten itserakkaille päähänpistoille ja hallitsemisen halulle.
Liioiteltu hallinnointi ja pienimpiinkin yksityiskohtiin puuttuva määräily merkitsee ihmisen kyvyn ja ihmisen vapauden halveksuntaa. Tällä tavoin usein unohdetaan, ettei yksilön onni riipu siitä ja siitä hyvinvoinnin ja mukavuuden mitasta tai yhdestä tai toisesta erinomaisesta elämänjärjestyksestä. Sen sijaan jokainen haluaa ensi sijassa olla onnellinen omalla tavallaan. Tätä edistäisi ylimalkaan, jos jotain jätettäisiin kuntien ja korporaatioiden oman harkinnan varaan ja vapaaehtoisesti sovittavaksi. Ainakin enemmistö näkisi tuolloin, että ne sidokset, jotka se asettaa itselleen yleisen hyvän vuoksi, perustuvat sen omaan valintaan, ja vähemmistö voi toivoa saavuttavansa tulevaisuudessa enemmistöaseman niille mielipiteille, jotka se on halunnut tuoda esiin. Mutta toimivin keino saada ihminen halukkaaksi uhraamaan henkilökohtaista vapauttaan, tilapäisiä halujaan ja mieltymyksiään on epäilemättä hankkia hänelle koulutusta. Sillä siinä määrin kuin hänellä on koulutusta, ymmärtää hän yhteiskuntajärjestyksen hyödyllisyyden yksilön onnellisuuden edistäjänä ja huomaa sen hyväksi uhrautumisen toteuttavan hänen henkilökohtaista vapauttaan paremmin kuin oikeus joka asiassa toimia oman mieltymyksensä mukaan. – Kasvatus ja opetus voivat kuitenkin helposti vaihtua juuri sellaiseksi ihmisen kyvyn ja ihmisen vapauden halveksunnaksi jota ajoittain tavataan yhteiskunnan hallinnossa. Esimerkki tästä on kastilaitos, jossa ihminen kasvatetaan ennalta määrättyyn olemassaolon muotoon, ei ainoastaan tiettyyn vailla muutoksen mahdollisuutta ennalta määrättyyn ammattiin vaan myös yhtä ahtaasti rajattuihin inhimillisen mielenkiinnon kohteisiin, mistä johtuen myös hänen tietonsa rajoittuvat tuon rajauksen mukaan sovitettuun mittaan.
Jotain samantapaista, mitä opetukseen tulee, vaaditaan varsin usein kansakoululta. Ne, jotka kuten Svenska Tidningen, vaativat yliopistoilta yhtä erityisasioihin menevää virkamieskoulutusta, haluavat ulottaa mainitun kastilaitosta koskevan teorian myös heihin.
Voidaan ihmetellä, että kyseinen Svenska Tidningen -lehden kirjoittaja ei voi käsittää yliopiston ja sotilaskoulun välistä eroa. Näyttäisi muuten olevan yksinkertainen asia, että sotilaskoulu ei ole tieteellinen oppilaitos vaan soveltava koulu. Sotataito rakentuu kyllä osittain tieteelliselle perustalle, mutta se ei kuitenkaan itsessään ole tiede, yhtä vähän kuin värjäämisen taito on tiede, vaikka sekin perustuu tieteelliseen tutkimukseen, kemiaan. Molempia on harjoitettu ja harjoitetaan ilman tieteellistä tietämystä, ja käytäntö voi yksinäänkin luoda taitavan tykistö- tai linnoitusupseerin, mutta kukaan ei pääse siihen pelkästään opintojen kautta ilman harjoittelua.
On toki esimerkkejä myös siviilivirkamiehille tarkoitetuista erityiskouluista. Voidaan kiistellä siitä, miten tarkoituksenmukaisia ne ovat olleet ja edelleen ovat. Omasta puolestamme pidämme niitä hylättävinä, sillä vaikka onkin osoittautunut, että ne kouluttavat hyviä virkamiehiä rutiiniasioita varten, ei niiden tiedetä kasvattaneen kykyjä ja luonteita. Ne voivat olla erinomaisia maissa, joissa se, mitä sanotaan hallinnon keskittämiseksi, on niin valtava, että kyläkunta ei saa edes kaivaa kaivoa ilman että asiasta vastaava ministeri puuttuu asiaan, ja joissa virkamiehiltä ensi sijassa vaaditaan, että he ovat jokaisen hallituksen ja hallitusmuodon halukkaita palvelijoita, niin kuin he itse asiassa ovat olleet ja edelleen ovat. Jos taas halutaan valtion palvelukseen yksilöitä, jotka velvollisuudentunnosta tuntevat olevansa sidottuja lailliseen hallitukseen ja niin ikään velvollisuudentunnosta, eikä ainoastaan tarkastusten vuoksi, päätyvät täyttämään tehtävänsä, niin selvää on, että yleinen inhimillinen koulutus vaikuttaa tämän päämäärän toteuttamiseksi paremmin kuin erityiskoulussa annettu erityinen virkamieskoulutus. Tuo yleinen älyllinen koulutus on tieteellinen koulutus yleensä, ja kiistatta on niin, että se pystyy samalla lailla herättämään korkeampaa ymmärryksen toimintaa niin virkamiehessä kuin ammattitiedemiehessäkin. Erityiskoulu ei tieteellisen koulutuksen välittäjänä voi täyttää yliopiston paikkaa. Siinä määrin kuin näin tapahtuu, voidaan myös sellaisia oppilaitoksia pitää onnistuneina, mutta aina käy niin, että tieteellinen koulutus saa niissä enemmän tai vähemmän väistyä pelkän ammattitiedon hankkimisen tieltä, ilman että sitä kuitenkaan voidaan soveltaa käytäntöön sillä tavoin kuin esimerkiksi sotilaskoulussa.
Erityiskoulut ja niiden vaikutuksen jätämme kuitenkin sikseen. Mutta suurin onnettomuus yliopistolle olisi, että se muutettaisiin virkamieskoulutuksen erityiskouluksi.
Vai mitä on sanottava ihmisestä, joka mainitun Svenska Tidningen -lehden kirjoittajan tavoin ei luota siihen, että virkamiehellä olisi kyky omatoimisesti perehtyä esim. köyhäinhoitoa ja sen järjestämistä isänmaan tietyillä paikkakunnilla koskeviin säädöksiin? Tämän asian opetteleminen olisi hänen mielestään arvollinen tavoite yliopisto-opinnoille! Ja jos sitä ei opita yliopistolla, niin sieltä valmistuneelle olisi äkkiä tullut mahdottomaksi koko elinaikanaan hankkia tuota tietoa! Ihmeteltävä on tuollainen usko ulkolukuläksyjen hyödyllisyyteen, virkamiesten kyvyttömyyteen oppia mitään uutta, heille tarkoitettujen kirjastojen tarpeettomuuteen ja heidän kyvyttömyyteensä käyttää niitä. Sanottua voidaan hieman rajoittaen soveltaa jo nyt varsin yleiseen lakikirjojen, lakikokoelmien ja kameraalilainopillisten kokoelmien ulkolukuun. Sillä jos yksinkertaisesti kysymme, onko kaikki tämä tiedettä, niin vastauksen täytyy olla kielteinen. Hämmästyttävää on sekin, että muutoin järkevien miesten kuulee kysyttäessä vakuuttavan, että sellaista voi opetella ainoastaan yliopistonopettajan johdolla. Muutama tusina asetuksia on nimittäin painettuina saatavissa ainoastaan eräissä nyttemmin harvinaisissa teoksissa. Pari tusinaa muita ei ole koskaan tullut otetuksi mihinkään kokoelmaan. Ja tästä johtuen, koska näitä kallisarvoisia aarteita ei saada kootuksi puolelle tusinalle painoarkille, pitää koko lainopillisen ja kameraalisen yliopisto-opiskelun koostua muutaman sadan säädöksen ulkoluvusta päivämäärineen. Ja joka on oppinut tuon kaiken, hän on nyt saattanut hyvin päätökseen akateemiset opintonsa!
Pidämme vielä sivuasiana kysyä: Mitä tutkinnon suorittaneella on muutaman vuoden kuluttua jäljellä tuosta ulkoa lukemisesta? Ei varmasti yhtään enempää eikä vähempää kuin se, mitä hän on käytännössä virkamiehenä toimiessaan tullut tarvinneeksi ja käyttäneeksi. Onko lakikirjoista, lakikokoelmista ja muusta sellaisesta tullut hänelle tarpeetonta kirjallisuutta? Voimme kuvitella, että hänen täytyy kääntyä niiden puoleen jokaisessa harvemmin esiintyvässä tapauksessa.
Tärkeämpi kysymys on: Onko kaikki tämä tiedettä? Ja onko tuo ulkoa lukeminen tieteellistä opiskelua?
Selittääksemme asiaa pysykäämme edellä mainitussa esimerkissä köyhäinhoitoa koskevasta tiedosta. Oletamme nyt, että kahdesta virkamiesehdokkaasta toinen opettelee kirjaimen tarkkuudella tuntemaan kaikki köyhäinhoitoa ja irtolaisuutta koskevat yleiset säädökset, kuningas Orren ajoista alkaen, ja sen lisäksi olemassa olevan köyhäinhoitolaitoksen muutamassa tusinassa kunnassa. Toinen taas hankkii tietoa köyhyydestä ja sen syistä ja muista asiaan liittyvistä kansantaloudellisista kysymyksistä ja niiden lainsäädännöllisten toimien periaatteista, joilla ongelmaa on koetettu ehkäistä ja auttaa Euroopan sivistyneimmissä maissa sekä noiden toimien vaikutuksesta ja etevimpien kansantaloustieteilijöiden niitä koskevista arvioista. Lopuksi hän pohtii niiden soveltamista oman maansa oloihin viitaten aihetta koskeviin voimassa oleviin säädöksiin. Kumman näistä kahdesta voidaan nyt uskoa olevan kelvollisempi johtamaan jonkin kunnan köyhäinhoitoa ja samalla enemmän kiinnostunut sen järjestämisestä oikealla tavalla? Ja olisikohan jälkimmäinen vailla halua ja kykyä, kun hänet sellaiseen tehtävään on kutsuttu, hankkia tarvittavaa lakitietoa, jotta hänen toimensa eivät olisi lainvastaisia. Harkinta ja kokemus osoittavat, että tieteellinen opetus antaa halun ja kyvyn tutkia asiaa itse, kun taas ulkoluku tappaa sen.
Tätä päättelyä voidaan soveltaa kaikkeen lainlukuun ja yleensä kaikkeen yliopistolliseen virkamieskoulutukseen. Olemme kuitenkin myöntäneet, että sitä joiltakin osin sietää rajoittaa, niin että riittävää ei ole pelkästään viittaus voimassa olevaan lakiin, vaan tarpeen on usein myös selvitys säädösten sisäisistä yhteyksistä ja niiden varsinaisesta merkityksestä. Tästä ei koidu ainoastaan sitä hyötyä, että yliopistonopettaja johdattaa oppilaansa ymmärtämään oikein lain henkeä ja merkitystä, ikään kuin tämän ei sitten koskaan tarvitsisi vaivata itseään kyseisessä asiassa käyttämällä omaa harkintaansa. Tärkeämpi hyöty on se, että hänet näin johdatetaan itse harkitsemaan asioita, että hän saa ohjeita järjestyksestä, jossa tuollainen harkinta voi tapahtua, ja esimerkin vakavuudesta ja tunnontarkkuudesta, jota on noudatettava sellaiseen ryhdyttäessä ja sitä toteutettaessa. Sanalla sanoen on tässäkin pidettävä pääasiallisina periaatteita, järjestystä, järjestelmää, tieteellisyyttä.
Että yliopiston on välitettävä tulevalle virkamiehelle juuri tieteellistä koulutusta, siitä ei mainitulla Svenska Tidningen -lehden kirjoittajalla näy olevan aavistustakaan. Sotilaallinen oppikurssi silmiensä edessä hän esittää mitä raaimpia vaatimuksia yliopisto-opintojen suhteen uskoen, että jos hän asettaa riviin joukon yhteiskunnallisia olosuhteita ja laitoksia, joita koskevassa lainsäädännössä ei tavanomainen yliopiston oppikurssi voi tulla kysymykseen, niin hän on samalla osoittanut akateemisen opetuksen puutteet. Ei niin, etteikö hänen artikkelinsa olisi monella taholla tehnyt vaikutusta. Mutta tämä osoittaa vain, miten korkea aika on torjua sellaiset vaatimukset.
On selvää, ettei sellaisella opiskelumenetelmällä, jota olemme edellä koettaneet kaavailla, voi yliopistolla opiskelun aikaa venyttää niin pitkäksi, että oppilas ehtisi opettajansa johdolla käydä läpi isänmaansa koko lainsäädännön. Emme halua väittää, että sellainen olisi hyödytöntä, mutta haluamme vaatia, että jos niin ei voi tapahtua, niin ainoa opiskelun menetelmä, joka tulisi valita, on voimassaolevan lain tiettyihin osiin ulotettu tieteellinen tarkastelu ja ymmärtäminen, mitä ei hyödyllisyyden kannalta voida edes verrata laajimpaankaan ulkolukuun. Voi siis jäädä jäljelle paljonkin olennaista, joka opettajan on jätettävä oppilaansa opeteltavaksi tämän oman huolenpidon varaan, ja josta hänen on kuitenkin oikeutettua vaatia tältä tietoa virkatutkintoa suoritettaessa. Opettaja voi tällä kohden monella tavoin ohjata ja tukea oppilastaan. Se mikä näin ollen näyttää pakon sanelemalta ratkaisulta, oppilaan omatoiminen työskentely, onkin itse asiassa hyödyksi, koska hän tällä tavoin oikeaan aikaan saa alulle sen, mitä hänen pitää jatkaa läpi koko virkamiesuransa. Sillä on yleensäkin mahdollista tietojen ja ymmärryksen suhteen tehdä ero kelvollisten ja kelvottomien virkamiesten välillä näin: kelvollisia ovat ne, jotka eivät koskaan pidä itseään täysin oppineina, vaan pyrkivät jatkuvasti lisääntyvään ymmärrykseen. Kelvottomia taas ovat ne, jotka eivät koskaan pääse tutkintotietojaan pitemmälle. Jälkimmäisten kelvottomuus vain lisääntyy heidän tutkintotietojensa vuosi vuodelta kadotessa – niin kuin aina se, joka ei mene eteenpäin, olipa kysymys tiedosta tai hyveestä, auttamatta menee taaksepäin.
Nykyaikaisissa valtioissa on tullut välttämättömäksi, että huomattava osa yliopisto-opinnoista omistetaan virkamieskoulutukselle eikä pelkästään tieteiden edistämiselle. Mutta ei ole koskaan ollut välttämätöntä eikä koskaan välttämättömäksi tulekaan, että opintojen tieteellisyys uhrataan noille ajattelemattomille vaatimuksille yliopistoilta mukana tuotavan ulkolukutiedon lisäämisestä. Jos virkamiesharjoittelu ymmärretään niin rajoitetusti, että se on vain yliopistolla kerätyn tietovaraston käyttöä, ja jos itse harjoitteluun ei sisälly mitään vaatimusta käyttää opiskeluaikana saavutettua kykyä hankkia lisää tietoa ja muodostaa oma, periaatteisiin nojautuva mielipide käsiteltävistä asioista, niin ei todellakaan ole syytä ihmetellä, että tuo harjoittelu osoittautuu huonoksi.
Niin Ruotsissa kuin Suomessakin ovat yliopistossa tapahtuvaa virkamieskoulutusta koskevat nurinkuriset vaatimukset jo saaneet aikaan monta poikkeamista oikealta tieltä. Moni yliopistonopettaja on katsonut velvollisuudekseen käydä luennoillaan läpi sen, mitä sanotaan täydelliseksi tutkintokurssiksi virkatutkintoa varten. Tuolla luentokurssilla ei luonnollisestikaan tieteellinen tutkimus voi juuri tulla kysymykseen, vaan ainoastaan suhteellinen täydellisyys kaiken kyseiseen tiedonalaan liittyvän luettelemisessa ja selittämisessä. Katsomme tämän sitäkin suuremmassa määrin tarpeettomaksi, kun ei täällä (eikä myöskään Ruotsissa) ole tapana, että kuulijat kirjoittavat muistiin luennolla kuulemansa, niin kuin esim. Saksan yliopistoissa. Tästä taas seuraa välttämättä, että suurin osa tiedosta katoaa, ja sitä enemmän, mitä enemmän luennon sisältö koostuu muistiasiasta. Tapahtuu toki myös, että kun sellaisia luentokursseja on useaan kertaan pidetty, niin yksi jos toinenkin oppilas on kirjoittanut luennot muistiin. Näin ollen on syntynyt luentovihkoja, joita nyttemmin lainataan ja jäljennetään. Jos siis oppikirjojen puute on antanut aiheen noihin luentoihin, niin ainakin näyttää tarpeettomalta, että ne toistetaan vuosittain, kun ne ovat jo olemassa mainituissa vihkoissa ja voidaan niistä oppia. Näin siis niiden opettajien aika, joita virkatutkinnot enemmän rasittavat, menee kokonaan niihin ja niitä varten pidettäviin luentoihin, jolloin varsinaisiin tieteellisiin esitelmiin ja niihin liittyvään tieteelliseen tutkimukseen jää hyvin vähän tai ei lainkaan armonaikaa.
On tunnettua, että Saksan yliopistoissa ei lainkaan pidetä virkatutkintoja, vaan ne tapahtuvat niissä virastoissa, joissa kokelas työskentelee. Tästä seuraa, että yliopistoissa ei lainkaan luennoida tutkintokursseja. Professori luennoi yhtenä lukukautena yhdestä, toisena toisesta aiheesta, joka kuuluu hänen tieteenalaansa, ja usein myös aiheesta, joka on tämän alan ulkopuolella, niin että joku joka on ammatiltaan juristi, luennoi historiaa, ja joku joka on ammatiltaan filosofi, luennoi luonnonmaantiedettä jne. Ylioppilas ei ole velvoitettu kuuntelemaan tiettyjä aineita, vaan ainoastaan kuuntelemaan ja opiskelemaan ahkerasti kolmen vuoden ajan. Kukaan ei tutkinnossa kysy, missä tai miten hän on välttämättömät ammattitietonsa hankkinut. Hänen on vain esitettävä todistus siitä, että hän on käyttänyt hyvin kolme vuottansa tieteellisten esitelmien kuulemiseen myös aineissa, jotka kuuluvat virkatutkintoon. Myös Ruotsissa on ollut puheenaiheena kaikkien muiden tutkintojen paitsi tiedekunnan tutkintojen siirtäminen yliopistojen ulkopuolelle. Omasta puolestamme pitäisimme sellaista onnistuneena uudistuksena. Mutta myöskään nykyoloissa emme näe, että mikään estäisi akateemista kuulustelijaa asettamasta tutkinnossa pääpainoa sille, että tutkittavalla on tieteellinen näkemys jossakin tai joissakin tutkintoaineissa ja yleensäkin kyky käsittää niitä tieteellisesti. Emme voi nähdä, että esimerkiksi tuleva pappi on kutsumustaan varten saanut paremman koulutuksen, mikäli hän tuntee suppean dogmatiikan käsikirjan ja vastaavanlaisen kirkkohistoriasta ja osaa joten kuten kääntää muutaman Daavidin psalmin ja suurimman osan Uudesta testamentista, kuin jos hän olisi tieteellisesti sivistynyt dogmaatikko tai eksegeetti tai kirkkohistorioitsija, vaikka hänen tietonsa muissa aineissa eivät tällöin olisi lukiotietoja laajempia. Voidaan nimittäin pitää varmana, että se, jolla on tieteellinen näkemys yhdessä oppiaineessa ja siitä johtuva halu jatko-opiskeluun, ei myöskään laiminlyö tiedon hankkimista myös siihen liittyvissä aineissa. Hänellä on myös siihen aivan toinen kyky kuin sillä, joka on kaikilla aloilla pysynyt alkeiden tasolla. Monen aineen lukeminen on tässä maassa onnettomuus jo kouluopetuksessa, eikä varmasti ole hyötyä siitä, että sitä jatketaan yliopistossakin. Sellaisen yleinen hedelmä on, että kaikki opiskelu päättyy tutkintolukuun.
Jos jo vallitsevat olot vievät yliopisto-opintoja pois oikeasta tavoitteestaan, niin mitä sitten onkaan odotettavissa, jos edellä kuvatut vaatimukset yliopistolla annettavaa virkamieskoulutusta kohtaan saavuttavat vastakaikua. Niistä puuttuu, kuten olemme koettaneet osoittaa, kokonaan näkemys siitä, mitä tieto ja älyllinen sivistys on, ja erityisesti niistä käy ilmi niin alhainen arvostus yliopistoa ja yliopisto-opintojen merkitystä kohtaan, ettei niistä sen enempää voi olla sanottavaa.
Sitä vastoin asiayhteys johtaa meidät lausumaan myös muutaman sanan virkamiesharjoittelusta.
Papin ja koulunopettajan pitää heti ensimmäisenä virantoimituksensa päivänä hoitaa suunnilleen samoja velvollisuuksia kuin viimeisenäkin. Samoin maanmittarin. Juristin uraan kuuluu tavallisesti palvella pari vuotta tuomarinapulaisena, sen jälkeen hankkia tuomarimääräyksiä ja sitten palvella senaatissa tai hovioikeuksissa ja saada jossakin niistä vakinainen toimi, tai hakeutua varalääninsihteerin toimeen tai pikkukaupungin pormestariksi. Lukuun ottamatta senaatissa ja hovioikeudessa palvelua, joka kuuluu olevan pääasiassa puhtaaksikirjoitusta, on myös aloittelevalla juristilla harjoittelu, joka vaatii näkemystä ja ponnistelua. Mutta se, joka valitsee niin sanotun kameraalisen puolen tai, mikä tässä maassa on sama asia, menee hallinnon palvelukseen, saa vuosikaudet työskennellä pelkästään puhtaaksikirjoituksen parissa. Näin on myös niiden laita, jotka aloittavat palveluksensa jossakin senaatin toimistoista, joissa harvoin edes ensimmäinen vakinainen virkakaan antaa tilaisuutta muunlaiseen virantoimitukseen. Sellaisissa oloissa on anteeksiannettavaa, että se, jolla on varaa, antaa virkavelvollisuutensa ensimmäisen käsiinsä saaman puhtaaksikirjoittajan hoidettavaksi. Tällöin siis hänen toimensa on ainoastaan kantaa konseptiasiakirjat virkahuoneestaan puhtaaksikirjoittajalle. Asia on samalla tavoin Ruotsissa niiden osalta, jotka palvelevat kollegioissa. Siellä onkin herätetty esiin kysymys, olisiko kollegioiden tarpeita varten palkattava vakinaisia puhtaaksikirjoittajia. Tiedossamme ei ole, miten asiassa on käynyt, mutta tiedämme, että ehdotusta ovat vastustaneet korkeat virkamiehet, jotka ovat pitäneet puhtaaksikirjoitusta erinomaisen opettavana tehtävänä, koska se antaa nuorille mahdollisuuden oppia vanhoilta – eli mainituilta korkea-arvoisemmilta. Sellaisia puhtaaksikirjoittajia on tietyissä senaatin toimistoissa, mutta työtä kuuluu riittävän myös tutkintonsa suorittaneille. Ilman selityksiäkin on selvää, että näkemys ja taitavuus ovat tarpeettomia asioita esitetyn kaltaisessa virantoimituksessa, jossa niitä ei myöskään voida hankkia eikä osoittaa. Kun sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin tällainen virkamies virkaikänsä tai sattuman ansiosta joutuu tehtävään, jossa nämä ominaisuudet tulisivat kysymykseen, on useimmiten havaittava, että ne puuttuvat, minkä syynä pidetään tällöin huonoja yliopisto-opintoja.
Ajatuksemme tässä asiassa on, että minkäänlaiset valmistavat opinnot eivät voi estää tuonkaltaisen turmiollisen harjoittelun vaikutusta. Emme väitä, että yliopistolla annettava virkamieskoulutus nykyisenlaisena olisi mitenkään erinomaista, vaan katsomme päinvastoin sen jo kärsivän niistä tieteellisyyden vahingoksi koituvista myönnytyksistä, joita on tehty vaadittaessa siihen ulkolukutietoa ja kaiken virkamiesharjoittelussa esiintyvän aineksen käsittelyä. Toisaalta on kuitenkin vakaa käsityksemme, että vaikka tämä koulutus olisi mitä täydellisin, niin se voi ihmisluonnon luonteesta johtuen vain poikkeuksellisesti kantaa korkeamman näkemyksen ja taidon hedelmää, niin kauan kuin näitä ei varhaisessa virkamiesharjoittelussa vaadita. Vielä vähemmän voidaan niitä etsiä nuoressa virkamiehessä ja asettaa niitä hänen ylenemisensä ja etenemisensä perustaksi. Jokainen inhimillinen ponnistelu vaatii rohkaisua, ja voimakkaimmatkin luonteet, jotka voivat tulla toimeen ilmankin, tarvitsevat silti edes vähän tilaa toiminnalleen.
J. V. S.
