[koskee Richard Morningin, oik. A. Zeisingin, artikkelia Naisen asema yhteiskunnassa]

Etenkään naispuolisen lukijan ei pidä otaksua syynä olevan minkään epäystävällisyyden, kun keskeytämme alkutekstin esityksen tässä, missä matkamiehemme käy ritarillisesti puolustamaan toista sukupuolta. Mutta tämä puolustus ei tosiaan ole kovin mairittelevaa. Se pyrkii enemmän suostuttelemaan kuin vakuuttamaan, onnistumatta silti kummassakaan. Me sen sijaan lähestymme asiaa vakaumukselliselta kannalta; ehkä näin onnistumme esittämään varmemmalla pohjalla lepääviä puoltolauseita.

Aloittakaamme siis myöntämällä, että naisia hyvin tunteva professori on useimmissa huomautuksissaan osunut oikeaan.

Niinpä meidän esimerkiksi on myönnettävä professorin olevan oikeassa, kun hän kiistää, että naisilla olisi

- ymmärryksen alueella ankaran logiikan ja syvemmän tieteellisyyden kykyä;

- mielikuvituksen alueella korkeamman asteen luovaa kykyä kaunotaiteissa.

On näet yleensä vaikea todistaa naiselle, että jokin väitelause on oikea; kerrassaan mahdotonta se on, jos se törmää johonkin ennalta omaksuttuun mieltymykseen tai siihen kohdistuu samoin ennalta omaksuttu vastenmielisyys. Kuitenkin ilman ankaraa logiikkaa ja todistelua ei ole mitään tiedettä. Tämä ei merkitse, etteikö nainen voisi omaksua tiedettä, mutta silti on niin, että tarkan todistelun synnyttämän vakaumuksen sijasta tieteen väittämien totuus pikemmin miellyttää häntä. Oikealta tuntuu myös se huomautus, että naiselta puuttuu yhtäältä se rohkeus, toisaalta se rauhallinen harkinta, jota taiteellinen tuotanto edellyttää – kuitenkin niin, että tiettyyn asteeseen saakka on olemassa poikkeuksia, etenkin esimerkiksi sävel- ja näyttämötaiteen harjoittamisessa. Taiteen tuotteiden nauttimiseen naisen mieli on avoin, vaikkei hän itselleen selitäkään, miksi ne ovat kauniita; luonnonkauneudelle hänen mielensä on avoimempi kuin miehen, koska siinä tarvitaan vähemmän selittämistä.

Välttämätöntä, sanoo matkustajamme, että naisen mielikuvituksen luomien kuvien itsensä tulee olla taiteellisia tuotteita, yhtä vähän kuin kevät on sellainen; riittää, että he kevään lailla elähdyttävät ehtymättömillä lähteillään runoilijaa ja taiteilijaa sellaisiin luoviin tekoihin. Ja eivätkö he siihen pystyisi? Niinpä emme voikaan evätä naisilta neroutta. He eivät liene nerokkaita siinä, mitä he tuottavat, mutta heidän vaikutuksensa on nerollista. Me saamme kiittää taiteesta kokonaan heitä.

Professori on edelleen oikeassa, kun hän katsoo miehellä yleensä olevan enemmän voimaa kuin naisella – tunteeseen ja tahtoon nähden.

Mutta erityisesti tässä suhteessa hänen väitteisiinsä sietää tehdä suuria rajoituksia. Purkauksen voima ei todista tunteen syvyydestä. Kaikkein ohimenevinkin tunne voi sekä miehessä että naisessa synnyttää mitä voimakkaimman purkauksen, kun taas aito ja syvä tunne vaikuttaa rauhallisesti, mutta vastustamattomasti. Sitä paitsi mies on luonnostaan vähemmän sidottu siihen, mikä on soveliasta, mikä ei haittaa viehätystä, kuin nainen. Siksi hän antaa helpommin tunteidensa kiitää valtoimin ohjaksin. Naista sitä vastoin hänen oma luontonsa pidättelee ryhtymästä rajumpiin tunteenpurkauksiin; samoin naisen, jota tavoitellaan, täytyy suhteessaan mieheen tarkkailla tunnettaan, jollei halua nähdä miehen rakkauden vähenevän.

Mies, sanoo matkustajamme, on tunteettomasti ymmärtäväinen ja ymmärtämätön tunteessaan. Nainen sitä vastoin kokee välittää, yhdistää molempia keskenään; juuri vastakohdan vuoksi täytyy hänessä toisen vahvistua, toisen muuttua lempeämmäksi; ne eivät saa toimia kumpikin erikseen, eivät saa osoittaa voimaansa kumpikin tahollaan, vaan niiden on yhteisesti koeteltava sitä. Siksi ei meidän pidä etsiä naisista abstraktia ajatusta eikä lannistumatonta tunnetta. Ei; he tuntevat ymmärryksellään ja ajattelevat tunteellaan. – – Vielä harkitessaan ja koetellessaan ymmärryksensä tuntosarvilla he jo kasvattavat mielikuvituksensa siipiä, ja samalla kun he tunteensa kehotusta noudattaen miellyttävästi unelmoivat ja haaveksivat, he ojentavat varovasti tutkivia tuntosarvia vetääkseen hätätilassa jälleen sisään mielikuvituksen levitetyt siivet.

Samoin ilmenee miehen voimakkaampi tahto niissä monimuotoisemmissa oloissa, joissa hänen tulee sitä käyttää. Mutta ”kovan kohtalonsa kantamisessa, kärsimisessä nainen voittaa miehen” – sanoo naisten puolustajamme. Aivan oikein, hän osaa kärsiä ja valittaa, hän ei ole kiukuissaan ja napise niin kuin yleensä mies, koska mikään vastarinta ei hänelle ole mahdollista. Mutta paljon tätä passiivista kestävyyttä korkeammalla naisen tahto on sillä alueella, joka varsinaisimmin kuuluu hänen toimintaansa ja josta kohta puhumme. Siinä näet sen tarmoa voidaan täysin verrata miehen tahdon tarmoon.

Mutta ennen kuin käymme tätä seikkaa tarkastelemaan, on meidän huomautettava, että kaikki professorin lausunnot koskevat naista sellaisena kuin hän on nykyisen yhteiskunnallisen asemansa ja kasvatuksensa varassa. Naisemansipaation puolesta intoilevat voivat niitä vastaan esittää oletuksia naisesta sellaisena, millaiseksi hän älyllisiltä kyvyiltään ja luonteeltaan voisi muodostua, jos hänellä olisi samat yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehellä. Kukaan ei voikaan kieltää, että sivistyksen edetessä täytyy vielä tapahtua suuria muutoksia naisten kasvatuksessa ja yhteiskunnallisessa asemassa. Niiden taas täytyy perustua syvällisempään naisen tarkoitusperän käsittämiseen, ja sen vuoksi täytyy naisen vapautuksen riippua tämän käsityksen laadusta.

Ei juuri hämmästytä, jos moni pitää ahtaana ja ahdistavana käsitystä, että naisen tarkoitusperänä on avioliitto, kotoinen elämä, perhe. Se ei kuitenkaan ole sen rajoittuneempaa kuin jos miehen tarkoitusperä vastaavasti rajataan valtioon, valtiokansalaisen elämään; sillä perhe ja valtio, ollessaan toistensa ulkopuolella, ovat molemmat yhtä ahtaita ja inhimillistä vapautta rajoittavia. Mutta jos sanotaan, että miehen tarkoitusperänä on edistää ihmiskunnan yleisiä intressejä, naisen taas edistää yksityiselämän intressejä perheessä, niin tehdään epäilemättä mitä suurinta vääryyttä arvioitaessa puolta ihmiskuntaa.

Nainen siis elää ihmiskuntaa varten samalla lailla kuin mies; molemmilla on sama tarkoitusperä. Tämä toiminta ihmiskunnan hyväksi näyttää kyllä liittyvän ennen kaikkea valtiolliseen elämään; valtion laitokset näet koskevat miljoonien onnea ja onnettomuutta, valtioiden keskinäiset suhteet muodostavat ihmiskunnan historian olennaisimman osan. Tavallisin kokemus näyttääkin todistavan, että mies toimii pääasiassa yleisten asioiden, kunnan, kirkon, valtion, tieteen ja taiteen hyväksi, ja että siis tie sellaiseen elämään, missä voidaan palvella ihmiskunnan korkeampia intressejä, on avoinna ennen kaikkea, joskaan ei yksinomaan, miehelle. Mutta jos asiaa tarkemmin katsotaan, niin perheessä vaalitaan välittömästi sitä, mikä on tosi inhimillistä: siinä sivistetään nuoren polven ymmärrystä ja sydäntä, siinä sille avataan tie sivistykseen, jonka ihmiskunnan kehitys kunakin aikana tekee mahdolliseksi, sitä ravitaan jotta se saisi voimaa edistääkseen vuorollaan tätä kehitystä ja kohottaakseen ihmiskunnan uudelle sivistyksen tasolle. Näin perheessä istutetaan, ravitaan ja vaalitaan kykyä ja rakkautta tietoon, hyviä tapoja, kaikkia puhtaasti inhimillisiä tunteita, ajatuksia ja aikeita. Valtion instituutiot vaikuttavat nekin ihmiskunnan hyväksi pääasiassa perheessä ja sen kautta. Yleinen opetus, oikeudenkäyttö, teollisuuden edistäminen, kirjallisuus ja taide hyödyttävät tosin myös välittömästi siten, että ne ikään kuin täyttävät yksilön tiedon ja toiminnan sillä sisällöllä, minkä ihmiskunnan vuosituhantinen kehitys on valmistanut. Mutta näiden instituutioiden vaikutus jo edellyttää perhe-elämän vaikutusta; se edellyttää jo sitä kykyä ja harrastusta, minkä perheessä tapahtuva kasvatus luo. Sitä paitsi sivistyssisällön vastaanottaminen vaatii jokaisena uutena aikana kehittyneempää harrastusta ja kykyä. Sellainen sielullinen kohoaminen oman ajan yleistä kantaa korkeammalle on kunkin ajan mainioiden miesten erityispiirteenä. Ja kun nämä miehet nostavat sivistyksen sisältöä korkeammalle tasolle tieteessä ja taiteessa tai uudistamalla yhteiskunnallisia laitoksia, ei tämä uusi sisältökään voi tulla yleisen sivistyksen omaksi ennen kuin perhe-elämän piiristä on jälleen lähtenyt uusi sukupolvi, jolla on kykyä ja halua omaksua se ja tulla uutena aikana uuden sivistysmuodon palvelijaksi. Näin siis jokainen inhimillisen sivistyksen hyväksi koituva valtioelämän tuottama uudistus voi tulla ihmiskunnan yleiseksi omaisuudeksi, voi todistaa olevansa inhimillistä sivistystä, humanismia ainoastaan perhe-elämän välittämänä.

Mainiokin kyky, jopa nero, saa kuten kokemus osoittaa, kiittää perhe-elämää ja sen olosuhteita korkeammasta suunnastaan ja suuremmasta voimastaan. Lyhyemmän tai pidemmän aikaa tämä voima on voinut uinua viettäen hämärää unielämää; mutta sen kerran herättyä tietoiseksi yksilö tavallisesti palauttaa sen vaikutustavan lapsuuden ensi päivinä vastaanotettuihin vaikutelmiin.

Tällä esityksellämme emme kuitenkaan ole vain halunneet toistaa sitä usein sanottua ajatusta, että lastenkasvatus on perheen olennainen tarkoitus ja että nainen ennen kaikkea siitä huolehtimalla palvelee ihmiskuntaa. Perheen vaikutus mieheen ulottuu koko hänen elämäänsä, naisen vaikutus myös siihen kauteen, nuoruusikään, jolloin mies näyttää vähiten olevan riippuvainen perhe-elämän siteistä. Alituisesti kuullaan miehen toistavan, että hän tekee, mitä tekee, ”perheen hyväksi”. Jossain määrin tämä tekeminen voikin säännellä hänen toimintaansa valtiossa. Mutta varsin usein sitä nähdään käytettävän kaikenlaisen halpamaisen itsekkyyden ja arkuuden verhona. Mies voi uhrata perheen hyväksi leponsa, huvituksensa, tottumuksensa, terveytensä, henkensä – mutta ”perheen hyväksi” nähdään hänen myös uhraavan periaatteensa, ystävyysliittonsa, kansalaisvelvollisuutensa, uskonsa, kunniansa ja maineensa. Juuri tässä on alue, jossa nainen voi toimia valtioelämän hyväksi. Jalon naisen tulee ymmärtää, että hän saa osansa isän, veljen, puolison, pojan häpeästä, että itsekkyys ja arkaluonteisuus ovat miestä häpäiseviä ominaisuuksia, että naisen tehtävänä on toimia näitä miehen sielun rujouksia vastaan, jotka tekevät miehestä kelvottoman palvelemaan ihmiskuntaa; että hän, nainen, täyttää kutsumuksensa ihmiskunnan palveluksessa, jos hän on halukas miehen kanssa jotakin uhraamaan ja kärsimään sen puolesta, mikä on totta ja oikeata.

Sääntö, jota on noudatettava ratkaistaessa tätä valtion ja perheen ristiriitaa, löytyy helposti. Koska perheen tarkoituksena on luoda jäseniinsä halua ja kykyä toimia ihmiskunnan, inhimillisen sivistyksen edistämiseksi, täytyy sellaisen perheen ulkopuolisen elämän, joka kieltää sellaisen mielenylevyyden, tehdä perhe-elämänkin pyrinnöt hedelmättömiksi. Toisin sanoen: jos perheen pyrkimys on ollut sellaista kuin pitääkin, tulee myös siitä koituvan hedelmän näkyä valtioelämässä. Mutta jos valtioelämä on turmeltunutta, todistaa tämä perhe-elämänkin harhautuneen pois oikeasta, ja valtion laitosten takaisinvaikutuksen perheeseen täytyy puolestaan vieläkin turmella perhettä tulevien sukupolvien vahingoksi.

Varsin usein esitetään vastaväite, ettei kuka nainen tahansa ole sovelias puolisoksi ja äidiksi. Miesten turmelus, naisten turhamaisuus tekee tämän tilanteen varsin tavalliseksi ns. sivistyneissä yhteiskuntaluokissa. Ja näin asianlaidan täytyykin yksityistapauksissa olla. Mutta harvat naiset sentään ovat niin eristettyjä, ettei heille tarjoutuisi tilaisuutta ylläpitää oman sukupolvensa ja vahvistaa kasvavan sukupolven kykyä ja halua ihmiskunnan korkeammille intresseille omistettuun elämään. Perhesiteet, sukulaisuus-, ystävyys- ja seurasuhteet suovat useimmille naisille tilaisuuden vaikuttaa sanotussa hengessä. Ja ennen kaikkea avioliitossa on tämä miehen ja naisen välinen suhde oikea ja jalo, kun he molemmat, kumpikin luonnollisen tarkoituksensa mukaisesti jakavat elatushuolet, kun mies tarjoaa naiselle lujat periaatteet lasten kasvatukseen ja perheen muuhun huoltoon, nainen ylläpitää miehessä kaikkeen jaloon, toteen ja oikeaan kohdistuvaa elävää tunnetta, jonka puuttuessa miehen elämä valtiossa muodostuu ihmiskunnan intresseihin nähden yhdentekeväksi, jollei vahingolliseksi.

Tämä on käsityksemme naisen suhteesta valtioon, suurempaan yhteiskuntaan. Silti on selvää, että naisen on tämän tarkoituksen saavuttamiseksi oltava tietoinen niistä oloista, joissa mies elää ja liikkuu, että hänen yleensä tulee tuntea ne yhteiskunnalliset olosuhteet, joihin perheenjäsenten yhteiskunnallinen asema perustuu. Jos näet ajatellaan, että naisen pitää vain yleensä jalostaa perheenjäsenten tunnetta, asetetaan hänen tarkoitusperäkseen aivan epämääräinen asia, heikko tunteiden virittäminen vailla varmaa suuntaa ja tarkoitusta. Jokaisessa yhteiskuntaluokassa täytyy naisella siksi olla niin paljon tietoa, että hän kykenee käsittämään omaistensa aseman yhteiskunnassa ja heidän mahdollisen toimintansa sen hyväksi voidakseen kussakin yksittäistapauksessa laskea harhautumattoman tunteensa painon siihen vaakaan, millä tehtävän arvoa punnitaan. Naisen on yleensä vaikea vastata pelkkään kysymykseen: mitä tulee tehdä? Mutta jos häneltä kysytään: kumpi kahdesta on tehtävä, kumpi jätettävä? niin terve naissydän osuu harvoin harhaan.

Sellainen oivallus onkin naiselle tarpeen, jotta hän voisi arvokkaasti käsittää oman tarkoitusperänsä, jottei häntä masentaisi käsitys olemuksensa, elämänsä mitättömyydestä miehen oloon ja elämään verrattuna. Itse kukin pitänee sitä paitsi selvänä, ettei esimerkiksi äiti kykene kasvattamaan poikaa, jonka tulevasta yhteiskunnallisesta asemasta hänellä ei ole mitään käsitystä; hän ei kykene kasvattamaan tätä ihmiskunnan historian sellaista ajankohtaa varten, jonka merkityksestä hänellä ei ole aavistustakaan.

Vain harvoin voi naisen osaksi tulla – ja silloin se on pakosta lankeava osa – itsenäisesti toimien esiintyä perheen ulkopuolella muunlaisessa toiminnassa kuin siinä, joka kuuluu myös perheen piiriin. Huolenpito kaltaisistaan, heidän kasvattamisensa, opettamisensa, neuvomisensa, ruokkimisensa, vaatettamisensa, lääkitsemisensä – tämä toiminta on naiselle luonnollista, sillä sitä hän harjoittaa myös perheessä. Hän voi osoittaa hyväksyvänsä tai paheksuvansa esitettyjä mielipiteitä olemalla läsnä tai jäämällä pois jostain julkisesta tilaisuudesta. Yksityiselämässään hänellä on aina mahdollisuus, ja se on myös sopivaa, kunhan se tapahtuu naisellisen lempeästi, mitä kauneimmin puhua oikean ja toden puolesta. – Kaikissa näissä oloissa voi nainen näyttää olevansa yhtä tarmokastahtoinen kuin mies. Joskin hän usein on kykenemätön murtamaan esteitä, kiertää hän ne väsymättömästi, uutterasti. Miehessä ei ole mitään hellän äidin tarmoon verrattavaa. Ja kun hätä pakottaa äidin puolustamaan omiansa, säikkyvät kaikki elävät olennot hennon naisen tunteen ja tahdon purkausta.

Meidän mielestämme on myös naisen toiminta kirjallisuuden ja kuvaamataiteiden alalla käsitettävä mainittuun tapaan. Hänellä tuskin on kykyä uurtaa tieteelle uusia uria, luoda mitään omaperäistä taidekauneutta. Mutta hänen sopivaisuusaistinsa, hänen kykynsä arvostella asioiden ja olosuhteiden oikeita mittoja sallii hänen arvioida sangen varmasti vastakkaisia väittämiä tai oppeja; samoin valitessaan hyviä malleja nainen osoittaa empimättä mieltymystään kauneimpaan jäljittelemällä sitä – jos, jos vain hänen sivistyksensä on ohjattu pois turhamaisuudesta, kohti todellista ihmisarvoa. Tässä merkityksessä naisella siis on nopeaa silmää nähdä tosi ja oikea ja hänellä on pettämätön aisti. Siksi nähdään naiskirjailijoiden esiintyvän pääasiassa kaunokirjallisuuden alalla ja siinä he pysyttäytyvät lyriikassa ja romaanissa. Lyriikassa he eivät laula mistään korkeammasta maailmasta, romaanissa he eivät esitä mitään ihanteellisia olosuhteita tai luonteita, vaan ilmaisevat tunteitaan ja ajatuksiaan olevista oloista sekä etsivät ratkaisua maisen elämän moniin selkkauksiin. Nämä vuodatukset ja kuvaukset ovat opettavia, huvittavia, liikuttavia, usein sattuvan oikeita, melkein aina miellyttäviä, mutta ihanteelle ne eivät anna muotoa. Voitaisiin sanoa, että naisen nykyinen sivistys ei salli hänen ryhtyä suuremmassa määrin idealisoivaan taiteelliseen työhön. Varmaa on, että tulevaisuudessa annettava toisenlainen kasvatus tulee antamaan naisen tuotteliaisuudelle korkeamman vireen, eikä hän tule aina, niin kuin nyt, pitämään sankareitansa arvokkaina ainoastaan siksi, että he rakastavat ihaillen, ovat solakkavartaloisia ja solmivat kaulaliinansa kauniisti.

Kieltää ei voi, että naisen älyllinen sivistys on kaikkialla vielä huonommalla kannalla kuin miehen. Useimmissa maissa ei ole lainkaan naisten julkisia opetuslaitoksia tai niitä on vain vähän, vaikka sentään on tehty enemmän tai vähemmän miespuolisen nuorison opetuksen hyväksi. Syystä voidaan myös huomauttaa, että miehillä juuri on tässä suhteessa ollut valta tehdä tai jättää tekemättä ja että he luonnollista itsekkyyttä noudattaen ovat ensin pitäneet huolta itsestään. Vanha oivallus sitä vastoin on, että vasta kristinuskon myötä on syntynyt oppi kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta Jumalan edessä, toisin sanoen alkuperäistä ihmisarvoa koskevasta tasavertaisuudesta, ja vasta kristinuskon tunnustajien keskuudessa on yhä enemmän alettu tunnustaa nainen tasavertaiseksi miehen rinnalla. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää, ennen kuin tämä tunnustus muuttuu todelliseksi kaikilla elämän alueilla. Niiden monien uudistusten joukossa, joita viimeksi kuluneiden puolen vuosisadan aikana on niin runsaasti tehty, lienee vaikea osoittaa, mitä edistysaskelia naisopetus on ottanut. Jo se periaate, mitä naisopetuksessa vielä yleisesti noudatetaan, ilmaisee riittävästi, miten vähän se vastaa tosi sivistyksen vaatimuksia. Vieläkin katsotaan yleisesti, että naisen tiedot ovat ylellisyystavaraa, jotka kuuluvat hyvään tapaan. Sellaisena niitä myös opetetaan tyttökouluissa. Nuorukaiselle sanotaan niin pian kuin hän kykenee asian käsittämään, että hänen tulee oppia kehittyäkseen yhteiskunnan kelvolliseksi jäseneksi, palvellakseen kunnollisesti ihmiskunnan korkeampia intressejä; ja hänen nauttimansa opetus sovitetaan jotenkuten tuota päämäärää vastaavaksi. Mutta naisen tiedon tarkoitusperästä ei hiiskahdetakaan, tai annetaan kaikessa hiljaisuudessa ymmärtää, että jotain hänen tulee oppia voidakseen esiintyä seurapiireissä tulematta häpeään. Hän ei koskaan saa aavistustakaan siitä, että hän tarvitsee tietoa käsittääkseen oman tarkoitusperänsä, tehtävänsä puolisona, äitinä, emäntänä, naisena yleensä, ettei hän milloinkaan kykene täyttämään velvollisuuksiaan, jollei hän jotenkin opi ymmärtämään asemaansa yhteiskunnassa, aikaa, jossa hän elää ja jonka hyväksi hänen tulee toimia. Naisen opetusta ei koskaan suunnata tähän vakavaan päämäärään. Onpa velttous niinkin suuri, että pidetään tuskin soveliaana puhua tytölle hänen tehtävästään naisena, kun sitä vastoin katsotaan aivan asianmukaiseksi laverrella hänelle hänen ensimmäisistä tanssiaisistaan, hänen ensiesiintymisestään ja siitä, miten hän seuraelämässä voi miellyttää ja lumota ihailijoidensa aisteja. Millaista siis onkaan laadultaan opetus, jonka todellisesta tarkoituksesta hävetään puhua? – Naisten opetus on nykyisellään epäilemättä pelkkää ulkolukua. Tietäen osaavansa tuon läksyn oppilas voi myöhemmin esiintyä turvallisesti maailmassa täysin sivistyneenä naisena, edes käyttämättä milloinkaan itse läksyä loistaakseen, vielä vähemmän lämmittääkseen ja hyödyttääkseen.

Jossain seuraavassa numerossa julkaisemme jatkon sille vuoropuhelulle, jonka katkelma aloittaa tämän artikkelin.

J. V. S.