Olisimme jo kauan sitten maininneet ja suositelleet lehden palstoilla tätä hyödyllistä hanketta, ellei maan niin avokätisesti todistettu osanotto siihen olisi tehnyt kaikkea suosittelua turhaksi. Ennakolta voimme hyvin nähdä, että sen toteuttamisesta pyrkisi vallalle eri mielipiteitä, eikä aikomuksenamme ole ollut välinpitämättömänä kuunnella, mitä siitä esitettäisiin. Mutta uskoisimme ajankohdan siitä käytävälle keskustelulle olevan vielä kaukana.

Papperslyktan suokoon meille anteeksi, että katsomme kysymyksen sen luomassa valossa tulleen aivan liian aikaisin esille, ja mikä vielä pahempaa, vähän väärässä valossa. – Meille tekee kylläkin pahaa syyttää lehteä kovasanaisesti, mutta sitä ei voi auttaa. Sen valaistus on omiaan viilentämään yleistä kiinnostusta hankkeen tukemiseen – ja tämä juuri on pahinta.

Mielestämme on asian väärin käsittämistä ajatella että olisi kyse vain siitä, että hankitaan ylioppilaille tarpeellinen huoneisto tiedekuntakokouksia, lukuyhdistyksiä, kirjastoa ym. varten. – Ei ole ylioppilaiden asia huolehtia tiedekuntatiloista. Lukuyhdistykselle löytyy sali helposti; yhteinen opiskelijakirjasto voinee myös vaikeuksitta saada pysyvän paikan pitkäaikaisen vuokrasopimuksen turvin. Näitä tarpeita varten rakentaminen on vähäpätöinen rahanhankintajuttu.

Yliopisto on maan pääkaupungissa – varmasti omaksi ja maan suureksi eduksi. Mutta jo pääkaupunkimaisuuden täytyy synnyttää elämäntapaan ylellisyyttä ja runsaasti tilaisuuksia huvituksiin, joihin nuorison ei tarvitse eikä hyödytä osallistua. On toivottavaa, että Helsinki myös asukasmäärältään yhä enemmän lähenee suurkaupunkia. – Sellaisessa yksilöt eristyvät toisistaan. Ja eristyminen olisi opiskelevalle nuorisolle vahingoksi, koska siinä iässä tieteellinen ja kirjallinen kiinnostus saati siveellinen henki riippuvat yhteiselämästä.

Opettajan vaikutus jo koulussa olisi vähäinen, ellei sen avulla juurrutettaisi oppilaisiin ajattelutapaa ja siveyttä, joka ottaa vallan jokaisessa uudessa tulokkaassa. Yliopistossa tämä pätee vielä suuremmassa määrin, koska opettaja on vähemmän kosketuksissa nuorisoon, ja se jo oikeutetusti haluaa muodostaa elämänsä oman halunsa mukaan. Elämänuran ja opintojen valinta kuuluu opiskelijalle. Samoin elintavan ja siveellisyyden. Kodin ulkopuoliset opetukset ja kehotukset saavat yleensä aikaan vähän. Kuritusvallan käyttö johtaa vain julkiseen purkaukseen. Seuranpito ja esimerkki ja yleinen henki ovat tärkeimpiä. Jos jätetään sattuman varaan se, mistä vasta tulleen ylioppilaan on etsittävä seuraa, ylioppilaskunnan piiristä vai sen ulkopuolelta, on ylioppilaselämän tärkein jalostava impulssi leikattu pois. Ylioppilaskunnan kuppikunnissa liittyvät kelvolliset kelvollisiin, huonot huonoihin. Järjestetyssä yhteydenpidossa ovat aina parhaat johtajia ja tunnelman luojia.

Pienen kaupungin yliopistossa yhteisön muodostuminen syntyy itsestään. Mutta tavallisesti sen vaivana on, että se johtaa kopeaan luokkahenkeen, koska sen ulkopuolella ei ole mitään riittävää kunnioitusta herättävää mielipidettä. Suuremmassa kaupungissa on vaara eristäytyä. Siellä ylioppilaselämän pitää vetäytyä syrjään ja muodostaa oma vaatimattomampi, sisäänpäin kääntyneiden ponnistusten kanssa sopusoinnussa oleva tapa.

Helsingin ylioppilastalosta tulee tämän syrjään vetäytyneen yhteiselämän väline. Juuri sellaiseen tarkoitukseen tarvitaan maan osanottoa ja tukea. Kun todellinen tunne on johtanut nuorison käsittämään tarpeensa, ei heidän pyrintöjään tukemasta toivottavasti väsytetä niitä, joiden vallassa on tehokkaampia menetelmiä kuin tunteita ja toiveita.

Tästä käsityksestä on luonnollisena seurauksena, että ylioppilastaloon pitää sisältyä tai liittyä kaikkien vakavan tai iloisemman yhteiselämän keinojen, joita ylioppilas voi tarvita. Moni isä voi oman nuoruutensa unohtaen olla sitä mieltä, että vähän lehdenlukua ja rakentavia keskusteluja vesilasin ääressä riittäisi, olipa vaikka kuinka vähän niitä vanhoja, jotka heikon vatsan tai synkän luonteenlaadun pakottamatta tyytyvät siihen. Sellaisten ylioppilastalon suunnittelua koskevien vaatimusten esittämisestä olisi kuitenkin vain se seuraus, että kaupungin majatalot olisivat miellyttävämpiä oleskelupaikkoja kuin tämä kansallisrakennus.

Vain paria seikkaa haluamme vielä erityisesti kosketella.

Koska kovin lyhyt osa kauneimmasta vuodenajasta lankeaa lukukausiin, ei ylioppilastalon ympärille ole haluttu suunnitella puistoa, toisin sanoen vihreää kenttää käytävin, puin ja pensain, keilaradoin, voimistelulaittein ym. Ylioppilaselämää tunteva tietää, että jo ensimmäinen kevätaurinko houkuttelee nuorison ulkoilmaan, eikä se välitä siitä, että monet luminietokset kuuntelevat sen kevätlauluja. Se on nuorisolle luonnollista – ja samoin meidän ilmastollemme. Jos sellainen puisto puuttuu, ylioppilastalo hylätään huhtikuusta lähtien. Jos sinne voidaan kutsua yleisöä toukokuussa ja syyskuussa kuuntelemaan ylioppilaslaulua, se ei jää vaille yleisöä. Tätä ajatellen ehdotus hankkia talolle magneettisen observatorion tontti on onnellinen ehdotus, olkoonpa sen toteuttamiseksi voitettava mitä esteitä tahansa.

On valitettavaa, että akateemiset isät tuskin voivat millään summalla auttaa kokoontumis­huoneiston hankkimista heidän laskuunsa suuresta talosta. Nuorukaisten sisaret ja ystävättäret eivät varmaan myöskään pidä vaivan arvoisena ommella ja tanssia vanhojen ukkojen viihteeksi. Mutta silti! Heidän huvikseen se ei oikeastaan olisi tarkoitettu – siinä tapauksessa, että he eivät saisi huvia ajatuksesta, että heidän läsnäolonsa koituisi nuorten hyväksi.

Lopuksi: paljon viisautta sisältyy siihen jostain lukemaamme varoitukseen, ettei taloa saa rakentaa niin, että vuosittaiset kulut tuovat asianomaisille suurempia kustannuksia kuin nykyiset vuokratun huoneiston kulut. Niiden pitäisi kohtuudella jäädä pienemmiksi. Mutta jos halutaan päästä lähellekään sitä päämäärää, jota tässä olemme koettaneet esittää, lienee vain yksi keino saada vuosikulut alenemaan siedettäviksi – se, että rakennetaan muutamia huoneita vuokralaisille, poikamiehille nimittäin, mutta ei ylioppilaille, vaan yliopiston vakiintuneemmille nuorille miehille ja virastojen nuoremmille virkamiehille. Näyttää ilmeiseltä, että suureen taloon voisi sisustaa sellaisia huoneistoja verrattain vähin lisäkustannuksin.

Ylipäänsä olisi valitettavaa, jos vallalle pääsisi käsitys, jota Papperslyktan näyttää puoltavan, että rakennetaan mahdollisimman niukasti, täyttäen ne välttämättömimmät tarpeet, joihin ylioppilaskunta nyt vuokraa tiloja. Päinvastoin on yleisemmältäkin kannalta katsoen oikein kerätä mahdollisimman paljon varoja ja rakentaa niillä niin suurta kuin mahdollista. Yksinkertaisimmallekin käytännön älylle se on selvä asia. Tässä tapauksessa sellainen menettely on sitäkin enemmän oikein, kun voidaan nähdä, että keräysvarat jäävät joka tapauksessa alle sen, mikä olisi toivottavaa. Vasta silloin on, välttämättömyyden pakosta, oikea aika harkita, mitä toivotusta on karsittava.

Tällaisessa asiassa lapsen kärsimättömyyden osoittaminen on – lapsellista. Ylioppilastalo rakennetaan vuosisatoja varten. On yhdentekevää, onko se valmiina muutamaa vuotta ennemmin vai myöhemmin. Jokaisen, joka haluaa toimia yleiseksi hyväksi, täytyy luopua ilosta nähdä itse työnsä hedelmät. Se on vain poikkeustapauksissa kuolevaisille suotu. Ne, jotka ovat lahjoittaneet yhden, kaksi tai viisi ruplaa ylioppilastaloon, voinevat rauhassa odottaa tämän lahjan vaikutusta. Yleisöllä on tietenkin oikeus arvioida sen kaiken käyttötapaa. Mutta rakennussuunnitelmaa ei missään tapauksessa voi alistaa useiden kymmenientuhansien tarkastajien tutkittavaksi. Niiden laatiminen ja tarkastaminen pitää jättää asiantunteville miehille. Heidän toimensa ovat yleisön tuomittavina, kun talo on valmis.

J. V. S.