Komitean mietinnön ristiriitaisuudet on edellä osoitettu – lisäksi ne on asianmukaisesti osoitettu eräissä sanomalehdissä. On valitettavaa, että mainittu mietintö on kokonaisuutena muodoltaan pikemminkin tuomioistuimessa esitetty puheenvuoro kuin rauhallista pohdintaa siitä, miten 1 ½ miljoonan ihmisen kansalle voidaan järjestää mahdollisuus päästä nauttimaan laillista oikeuttaan.

Komitea ehdottaa vähän – tai ei ehdota mitään. Onhan oikeutta etsivän oikeus puhua ja kirjoittaa kansansa kieltä vähän; sen tuomareille ja hallintomiehille annettu oikeus vastata samalla kielellä ainoastaan silloin kun he sen hyväksi näkevät – ei ole mitään.

Komitean mietintö on nyt puolustuskirjoitus – ja sellaisena huonosti kirjoitettu – niitä vastaan, jotka mahdollisesti voisivat vaatia, että komitean olisi toki pitänyt ehdottaa jotakin toimenpidettä tämän kansan, jolta sen laillinen oikeus on riistetty, nykyisen sorronalaisuuden lopettamiseksi.

Allekirjoittaneen mielestä edellä olevaan A. M:n [Agathon Meurmanin] artikkeliin on tarpeen tehdä vain yhtä seikkaa koskeva lisäys. Artikkelissa sanotaan, että on verraten yhdentekevää, määrätäänkö ajankohta, jolloin suomen kielen on määrä tulla maan tuomareiden ja virkamiesten pakolliseksi virkakieleksi, viiden vai kymmenen päähän.

Aivan noin asia ei ole.

Maan tuomiokuntien määrään on lisätty 12 uutta tuomiokuntaa. Vuosittain nimitetään uusi tuomari keskimäärin 2 tuomiokuntaan. Lähimpien kymmenen vuoden aikana täytetään siis 20 + 12 tuomarinvirkaa. Jos nyt nämä 32 tuomaria saavat ottaa virkansa vastaan vailla minkäänlaista velvollisuutta laatia elämänsä aikana yhtään suomenkielistä pöytäkirjaa, edessä on toki sellainen näkymä, että uudistus lykkääntyy 30–40 vuoden päähän.

Ensimmäinen välttämätön ehto siis on, ettei toistaiseksi täytetä vaki­nai­sesti yhtään alioikeuden tuomarinvirkaa.

Puheet tämän menettelyn haitoista ovat joutavuuksia. Onhan osa tuomiokunnista aina ollut virkaa toimittavien hoidossa koko vuodenkin, useimmat jonkin osan vuodesta. Tämän vuoden kalenterin mukaan 16 tuomiokunnassa kaikkiaan 49:stä tuomarina on virkaa toimittava henkilö, ja lisäksi tulevat kaikki ne, joissa virkaa toimittavat istuvat joitakin käräjiä tai saavat perättäisiä viranhoitomääräyksiä yhdelle käräjäkierrokselle kerrallaan.

Tuomari on virassaan kansan asioiden hoitamiseksi. Hän on velvollinen täyttämään tehtävät, jotka hänelle laillisesti annetaan. Häntä ei kohdella millään lailla väärin, jos hänet velvoitetaan jakamaan oikeutta kansan kielellä. Kun tähän asti on menetelty toisin, tämä on vain vallan väärinkäyttöä ja pakkovaltaa eikä oikeutta. Kuten A. M. varsin oikein huomauttaa, komitea on tunnustanut, että tämä vallan väärinkäyttö on voimassa olevan lain vastaista. Sen tähden ei oikeuden tiukan tulkinnan mukaan tapahtuisi minkäänlaista vääryyttä, jos kaikki suomenkielisten käräjäkuntien tuomarit velvoitettaisiin muitta mutkitta kirjoittamaan pöytäkirjansa suomeksi. Oikeuden tiukka tulkinta ei kuitenkaan ole aina kohtuullista. Tuollainen käsky pakottaisi enemmistön nykyisistä tuomareista jättämään virkansa.

Vaikka viisi tai kymmenen vuotta asetettaisiinkin määräajaksi, jonka kuluessa jokaisen tuollaisessa virassa olevan tuomarin pitäisi toteuttaa tämä uudistus, tarvittaisiin vielä monessakin paikassa hienotunteisuutta tuomarinvirassa istuvia vanhoja ja ansioituneita miehiä kohtaan.

Välttämättömintä ei kuitenkaan ole tuollaisen käskyn aikaansaaminen. Välttämätöntä sen sijaan on, ettei yhteenkään vapaana olevaan tuomiokuntaan, johon kuuluu suomenkielisiä tai kaksikielisiä käräjäkuntia, nimitetä tuomaria muuten kuin sillä ehdolla, että tuomiokunnassa annetaan suomenkielinen pöytäkirja jokaiselle oikeutta etsivälle, joka sellaista pyytää. Jos ollaan sitä mieltä, ettei tätä ehtoa kyetä heti täyttämään, on tehtävä päätös jostakin määräajasta, jonka kuluttua sen ehdotonta täyttämistä vaaditaan. Tuona väliaikana ei myöskään pidä nimittää yhteenkään tuomiokuntaan vakinaista viranhaltijaa.

Ei tosin ole sinänsä samantekevää, oikaistaanko laittomuus ja näin syvästi vaikuttava yhteiskunnallinen vallan väärinkäyttö viisi vuotta aikaisemmin vai viisi vuotta myöhemmin. Olkoonpa niinkin. Tietyn määräajan ilmoittaminen sen oikaisemiselle on parempi vaihtoehto kuin asian jääminen tietymättömiin. Yksinkertaisinkin ihmisjärki toki silti käsittää, että siirtyminen uuteen järjestykseen on kymmenen vuoden kuluttua täsmälleen yhtä helppoa ja yhtä vaikeaa kuin viidenkin vuoden jälkeen. Tuomiokuntaa havitteleva lakimies, joka ei ole oppinut suomea viidessä vuodessa, ei opi kieltä kymmenessäkään. Silti tämän määräajan kuluessa ei tuomarin virkaa yhdessäkään tuomiokunnassa saa täyttää vakinaisesti – tämän on oltava itsestään selvä seuraus, ellei uudistusta haluta tehdä tuloksettomaksi vielä neljännesvuosisadaksi sen tarkoitetun alkamisajankohdan jälkeen.

Kukaan ei voi epäillä, etteikö jo viiden vuoden kuluttua tuomiokuntiin ilmoittautuisi riittävästi hakijoita, jotka suoriutuisivat millaisesta suomen kielen kuulustelusta tahansa. Eivätkä nämä todellakaan olisi huonoimpia; sen sijaan ne, jotka vaateliaasti esittävät, että maan väestöstä 1 ½ miljoonan on jäätävä vaille laillisia oikeuksiaan ainoastaan heidän mukavuutensa takia, eivät todellakaan tuollaisella käyttäytymisellä anna itsestään edullista kuvaa lain ja oikeuden vartijoina.

Lupa käyttää suomen kieltä tänä väliaikana tuomioistuimen kirjallisena kielenä on siinä mielessä hyödyksi, että se antaa virkaa toimittaville tuomareille tilaisuuden harjoitella ja osoittaa kykynsä käyttää tätä kieltä.

Se mitä edellä on tuomareista sanottu pitää täysin paikkansa myös sovellettuna niihin hallintovirkamiehiin, jotka ovat ensisijaisesti tekemisissä suomenkielisen rahvaan kanssa, erona vain se, että suppeampien kirjoitustehtäviensä takia he eivät juurikaan tarvitse pätevöitymisaikaa.

J. V. S.