Omasta puolestani ehdotan, että yliopiston dosenteiksi voidaan tiedekunnissa ottaa kandidaatteja, jotka ovat julkaisseet säädetyssä järjestyksestä tarkastetun ja hyväksytyn opinnäytteen dosentuuria varten. Perusteluni tälle ehdotukselle ovat:
1. Kandidaatille suotaisiin näin mahdollisuus dosentinpalkkion saamiseen, eikä hän joutuisi velkaantumaan lisensiaatin tutkintoon opiskellessaan entistä enemmän, kuten nykyisin yleisimmin käy.
Jokainen tällä tavalla valmistuva dosentti ei tosin voi laskea saavansa mainittua palkkiota, mutta jos sitä ryhdytään todella maksamaan niille, jotka yliopisto haluaa myöhemmin kiinnittää yliopistoon, useimmat yliopiston opettajat kuitenkin vapautuvat merkittävästä raskaan velkataakkansa osasta, taakan, jonka painon alla heistä nyt varsin useat raatavat koko opetustoimintansa ajan.
2. On selvää, ettei mikään tutkimustyö täytä todellisen tieteellisyyden vaatimuksia, ellei sen tekemisen tarkoituksena ole tieteen esittäminen muille kirjallisessa muodossa tai suullisen opetuksen välityksellä. Mahdollisuus huolettoman toimeentulon saamiseen dosentin opinnäytteen julkaisemisella ohjaa vastavalmistuneen kandidaatin kirjallisen toiminnan pariin varhaisemmin kuin muussa tapauksessa, ja silloin hän julkaiseekin lisensiaatin tutkintoaan varten kaksi painettua teosta. Venia docendin [opetusluvan] saadessaan hän myös saa ainakin tilaisuuden suullisen opetuksen antamiseen, tilaisuuden, jota hän varmaankin myös käyttää, jos hän tietää, että luennointi luetaan erityiseksi ansioksi dosentinpalkkion saamista varten.
3. Kun dosentinpalkkiota nauttivan dosentin ei olisi pakko läpäistä lisensiaatintutkintoaan pakkotahtisella opiskelulla, tästä tutkinnosta tulisi varmemmin sellainen kuin sen pitäisi olla, tutkinnon vastaanottajille tarjoutuva tilaisuus todistaa, että he tuntevat tutkinnon suorittajan itsenäiseksi tutkijaksi omalla tieteenalallaan.
4. Yliopisto saisi runsaamman määrän dosentteja ja konsistori tilaisuuden tehdä valintoja dosentinpalkkioita myöntäessään eli antaessaan tunnustusta niille nuorille miehille, joiden kiinnittäminen yliopistoon on konsistorin mielestä toivottavaa, jotta he ottaisivat myöhemmin haltuunsa vakinaisia opettajanvirkoja sen palveluksessa.
Nämä ovat ehdotuksen tarjoamat edut. En pysty näkemään, että yliopisto ja opinnot kärsisivät vahinkoa siitä, että kandidaateille annettaisiin tiedekunnassa oikeus julkaista opinnäyte dosentuuria varten. Jos tuollainen dosentti hyväksytään, hänen ainoa itsestään selvä palkkionsa on oikeus laskea palvelusvuosia hyväkseen. Konsistorilla on vapaa valta ehdottaa hänelle maksettavaksi dosentinpalkkiota tai olla tätä ehdottamatta, määrätä hänet hoitamaan professuuria tai jättää tällainen määräys hänelle antamatta, yleensä suoda hänelle kunnia saada jokin tehtävä hoitaakseen tai jättää hänet sellaista vaille. Luennointioikeus ei oikeuta häntä mihinkään muuhun huomionosoitukseen, vaan hänen oma asiansa on dosenttina ansaita huomiota julkaisemalla teoksia tai pitämällä luentoja.
Lääketieteellisessä tiedekunnassa lisensiaatin tutkinnolla on hieman toisenlainen asema kuin muissa tiedekunnissa. Siellä tämä tutkinto ei edellytä ainoastaan käytännöllisiä lääkärintaitoja, vaan myös täysin uusien aineiden opiskelua. Tämän tiedekunnan kandidaatti ei näin ollen voi saada lääketieteen eikä kirurgian jne. dosentuuria. Hän voi silti saada venia docendin [opetusluvan] anatomian, farmakologian tai fysiologian alalla – ja miksipä ei vaikka osteologiassa tai muulla tieteensä piirissä opiskelemallaan erikoisalalla. Tässä tapauksessa ei tuollaisesta aihepiiristä luennoiminen tosin tuota hyötyä lisensiaatin tutkintoa varten myönnettävien apurahojen saamisen kannalta, mutta luennointi johtaa joka tapauksessa itsenäisempään valmistavien oppiaineiden opiskeluun, josta on suurta hyötyä etenkin siinä tapauksessa, että dosentti aikoo jatkuvammin omistautua näiden alojen opetustoimintaan. Ja joka tapauksessa jäljelle jää se hyöty, ettei tulevan akateemisen opettajan tarvitse valmistelevien opintojensa aikana velkaantua liian pahasti tai hänellä on ainakin mahdollisuus välttää tuollaista velkaantumista kirjoitus- ja opetustoiminnan avulla. Tämä etu taas on lääketieteellisessä tiedekunnassa erityisen suuri, koska etenkin sen piirissä yliopiston opettajia houkuttelee voimakkaasti aikansa käyttäminen tieteen kannalta suureksi osaksi merkityksettömään yksityispraktiikkaan. Teologisessa ja oikeustieteellisessä tiedekunnassa lisensiaatin tutkinnon oppiaineet eivät juuri eroa kandidaatin tutkinnon aineista, ja näiden tiedekuntien osalta ehdotuksen puolesta puhuvat siis samat perusteet, jotka edellä on esitetty pääasiassa molempien muiden tiedekuntien näkökannalta.
