Helsinki 16.7.1849

Oma pikku Vaimoni! 

Viime Tiistaista asti olen ollut täällä. Ei hätäpäivää kun on hyviä ystäviä ympärillä. Ainoastaan ikävä Teitä kohtaan ja huoli Teistä kasvattaa hiukan muiden huolieni taakkaa. Surukseni olen jo monena päivänä nähnyt Callen palaavan Postikonttorista ilman kirjettä Sinulta. Jos kirjoitit viime maanantain postissa, niin minun olisi Torstaina 12:na pitänyt saada kirje käsiini. Olisitko sinä voinut jättää kirjoittamatta? Nyt voin tuskin odottaa kirjettä ennen 19:ttä, jollet Sinä ole korjannut laiminlyöntiäsi lähettämällä kirjeen Kuopioon jonkun matkalaisen mukana. Suokoon Luoja ettei mikään muu kuin laiminlyönti ole ollut syynä Sinun hiljaisuuteesi. En voi taukoamatta torjua onnettomuuden aavistusta, vaikka toisaalta ajattelen, että Vaimo parkani ei koskaan muista, miten vähällä ihminen usein voi tuottaa toisille onnea. Kaksi riviä, viiden minuutin uhraus, säästäisi nyt minut monen tunnin tuskaisilta ajatuksilta. Mutta en minä ole Sinulle vihainen, Vaimoseni, kunhan saan taas kuulla, että olet elossa ja terveenä, ja ettei lapsille ole tapahtunut mitään pahaa. Pidä varasi niiden jyrkkien ullakonportaiden vuoksi, ja katso voimiesi mukaan, että pikku Hanna pääsee niistä vahingotta. Tuhat suukkoa rakkaille pikkuisille. Sydämelliset ja kiitolliset terveiset ympäristöllesi. Calle tervehtii Teitä kaikkia; sanoo ikävöineensä Hannaa.

Muistan Sinua haikeana ja kaivaten joka päivä, rakas kulta Puolisoni. Tuskin pystyt näkemään sydämessäni sen hellyyden Sinua ja Omiamme kohtaan, jota se kuitenkin on kukkuroillaan. Mutta toivon, että Sinä joskus, jollei ennen, niin sitten kun olen poissa, opit tuntemaan levottoman elämäni ja kamppailuni ja miten huoli Teistä on täyttänyt sieluni päivän ensi hetkestä sen viimeiseen. Siunatkoon ja varjelkoon Teitä taivaan Jumala! Minä elän ja kuolen Sinun uskollisena rakastavana puolisonasi

J. V. S:n