Herra Snellman: Otan itselleni vapauden esiintyä, vaikka minun ei ole katsottu olevan läsnä. Minua ilahduttaa, että niin huomaamaton kuin olenkin ollut, sain silti kuulla tuon väitteen, ja voin vastata siihen esiintymällä nyt tässä. Tunnustan myös, että en voi olla niin kohtelias kuin niin mielelläni toivoisin säädyn yksittäisiä valitusvaliokuntia kohtaan; yritän silti välttää kaikkea positiivista epäkohteliaisuutta, mutta moitteiden esittämistä en voi välttää. Minun on pakko sanoa, että odotin enemmän. On toki ymmärrettävää, ettei kunnioitettava aloitteentekijä ole voinut tällä hetkellä täällä esittää täydellisemmin perusteita, joihin hänen aloitteensa nojaa. Mutta oletin, että hänen olisi ollut helpompi saattaa ne valiokunnan tietoon ja siten vaikuttaa niin, että valiokunta olisi antanut paremmin perustellun lausunnon, ja myös olisi sellainen kysymys, valiokuntaan tullessaan, ansainnut kypsemmän mietinnön, tai sitten olisi valiokunnan pitänyt, mikäli sen käsitys poikkeaa anomuksen tekijän käsityksestä, ilman muuta suositella anomuksen hylkäämistä. Ensinnäkin mietinnössä esiintyy sellaista, että maaveroa kutsutaan tuotantoon kohdistuvaksi veroksi. Minulla on ollut tilaisuus havaita, että käsitykset verojen luonnosta ovat hyvin moninaiset. Voisin hyvin sanoa, että valtiontalouden asiantuntijat, jos he olisivat läsnä täällä käytävissä keskusteluissa, voisivat tosiaan tehdä uusia löytöjä ja oppia, mitä veroista ajatellaan, mutta miten maakorkoa voidaan pitää tuotantoon kohdistuvana verona, sitä minä en voi käsittää, koska tässä tapauksessa nämä verot voidaan niin helposti erottaa toisistaan. Maavero on muuttumaton maasta maksettava vuokra; se rasittaa kyllä tuotantoa maksettavan vuokran verran, se rasittaa tuotantoa samalla tavoin kuin maanviljelijän lainaama pääoma rasittaa tuotantoa, ts. hän ei saa ylijäämää yhtä paljon kuin jos hän työskentelisi omilla rahoillaan, koska hänen on maksettava korkoa. Sama vaikutus on maaverolla, mutta ei se siitä syystä ole mikään tuotantoon kohdistuva vero. Tuotantoon kohdistuva vero on esimerkiksi sahausmaksu, joka maksetaan puutavaran viennistä. Sitä saa vienninharjoittaja maksaa jokaisesta viemästään lankkutoltista [12 kpl], ja jos hän on sahanomistaja, kohdistuu se suoraan tuotantoon. Jos hän ainoastaan huolehtii viennistä, lankeaa vero silti myös tuotannon osalle, koska tuottaja, onpa hän sitten itse vienninharjoittaja tai antaa toisen huolehtia tavaransa viennistä, ei voi saada veroa korvatuksi ulkomailla, koska tavaran hinta riippuu muista seikoista. Tiettyjä muita veroja, kuten rautatehtaisiin kohdistuva veroa, voidaan osittain kutsua tuotantoon kohdistuviksi veroiksi, sikäli kuin ne koskevat vientiä. Niitä maksetaan tuotannon määrän mukaan. Jos tuotanto on pienempi tai suurempi, maksetaan myös veroa pienempi tai suurempi määrä. Mutta osittain sitä on kutsuttava myös maan sisällä myytävän tavaran kulutukseen kohdistuvaksi veroksi, sikäli nimittäin, että rautatehtaiden omistajat nauttivat suojatullia, joka vapauttaa heidät kilpailusta ja antaa mahdollisuuden saada vero takaisin maan sisällä, jolloin tämä vero muuttuu kulutusveroksi. Tässä sen sijaan on kysymys toisenlaisista oloista. Maavero on muuttumaton, maanviljelijä voi viljellä maataan miten paljon kykenee, saada satoa miten paljon tahansa, eikä vero siitä kasva. Se on vuokra, ikuisesti voimassa oleva vuokra, joka ei muutu, kasvoipa tuotanto miten paljon tahansa. Aivan samoin on asian laita, kun kyseessä on korko lainapääomasta, jota ei voi irtisanoa. Se ei myöskään muutu, saipa maanviljelijä tuolla pääomalla aikaan enemmän tai vähemmän, tekipä satonsa suuremmaksi tai pienemmäksi. Tällainen valiokunnan mietinnössä esiintyvä käsitteitten sekaannus on minulle täysin käsittämätön. Edelleen havaitsen mietinnössä yhden merkillisen lausuman. Valiokunta sanoo, joskaan ei aivan näillä sanoilla, että merkittävä pääoma on siirtynyt maanviljelyksestä muihin elinkeinohaaroihin. En ymmärrä sitä, jos se tarkoittaa, että maan pääoma-arvo olisi vähentynyt. Senhän täytyy tarkoittaa, että lainapääoman saatavuus on vähentynyt. Jos se taas on ymmärrettävä sillä tavoin, niin sen kanssa ristiriidassa on se, että kiinnityssumma on kasvanut, ja täysin luonnollista onkin, että näin on asian laita. Osittain on hypoteekkiyhdistyksen avulla järjestetty maanviljelijälle mahdollisuus suurempiin lainoihin. Hypoteekkiyhdistys on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana antanut lainaksi luullakseni 18 miljoonaa markkaa. Osittain on maanviljelijä viimeksi kuluneen 15 vuoden aikana saanut ottaa vastaan merkittäviä lainoja viljelysrahastosta; tunnettua on, että alkuperäisrahasto on kokonaan annettu lainaksi maanviljelykselle. Nämä lainanannot ovat varsinaisesti koituneet suurempien maanomistajien hyödyksi, mutta myös pienmaanomistajat ovat saaneet merkittäviä lainoja viljelysrahastosta, kuoletusrahastosta ja sotilastalorahastosta. Voitaisiin ajatella, että yhdyspankin perustaminen olisi vetänyt paljon pääomaa pois maankamarasta. Näin ei ole asian laita, sillä on nähtävissä panosten luonteesta ja määristä yhdyspankissa, että nämä varat eivät ole voineet aikaisemmin olla maahan kiinnitettyinä. Talletusten keskimääräinen suuruus on nyttemmin alle 2 000 markkaa; henkilöt, jotka ovat panneet sinne varojaan, ovat suureksi osaksi henkilöitä, jotka ovat tehneet pieniä talletuksia kokoamistaan pienistä säästöistä, virkamiehiä, rouvasväkeä jne. – Jopa maanviljelijät ovat tallettaneet sinne säästöjään, niin että 10 % on maanviljelijöiden tallettamia. Niinpä en uskoisi, että yhdyspankki, vaikka voisi olla syytä niin epäillä, olisi vetänyt itselleen aiemmin kiinnitettyinä olleita, maanviljelykselle lainattuja varoja. Koko talletusten määrä yhdyspankissa on sitä paitsi 15 miljoonaa samaan aikaan kun hypoteekkiyhdistys on antanut lainaksi 18 miljoonaa, ja tiedossa tosiaankin on, että kiinnitykset ovat vuosi vuodelta lisääntyneet. Jos valiokunta siis olisi tarkoittanut, että maanviljelykseltä on riistetty lainapääomaa, niin uskon kuitenkin, että väite on vailla perää. Edelleen havaitsen aihetta huomauttaa, että valiokunta on arvioidessaan maaveron vaikutusta maanviljelykseen asettanut perustaksi, tai ainakin lainannut, tilastollisia laskelmia, joita on nähty lehdissäkin, siitä, mitä maa tuottaa, kun on tuotu esiin, että on tiloja, joiden omistajat ovat vuosittain hävinneet satoja markkoja ja ehkä enemmänkin, ja tästä päätelty, että sillä lailla on meidän maanviljelijöidemme laita, he tekevät joka vuosi elinkeinotoiminnassaan tappiota. Sellaisen tuloksen pitäisi toki tehdä sellaiset laskelmat epäilyksen alaisiksi, mutta sitä paitsi on helppo käsittää, mitä noista laskelmista puuttuu. Niissä otetaan huomioon, että jollakin tilalla esim. korjataan niin ja niin paljon eri viljalajeja, herneitä, perunoita jne., maitoa saadaan niin ja niin paljon, lasketaan maitokannun hinta, paljonko maksetaan kannusta tuoretta maitoa, paljonko kirnupiimästä. Tähän tyydytään, ja tästä vähennetään kaikki verot, jotka tilan on maksettava. Samalla tavoin kuulemma menetellään suostuntakomiteoissa, jotta saataisiin maanviljelyksen vuotuinen tuotto, jolloin lopulta tullaan sellaiseen tulokseen, että tuloja on vähän, varsin harvoin enemmän kuin 500 markkaa tilaa kohti vuodessa. Sillä tavoin nähdään myös papiston laskevan tulojaan kantamiensa viljatynnyreiden mukaan, mutta he eivät laske sitä, että heillä on ilmainen asunto ja polttopuut ja monia pieniä etuja, joita heillä on maasta, jolla he asuvat. He eivät laske mukaan jokaista voimarkkaa, jonka he ottavat pappilasta omaan tarpeeseensa, eivät myöskään jokaista käyttämäänsä vasikkaa ja lammasta, yhtä vähän kuin vihanneksia puutarhasta jne. Samaa menettelyä noudatetaan, kun lasketaan maanviljelijän tuloja. Virhe on siinä, että sivuutetaan se, mitä hänen vuokransa maksaa, mitä lämmitys ja valaistus maksavat. Tavallisesti hän ei polta päreitä, vaan talikynttilöitä, joita hän ei kuitenkaan itse osta. Vaatteensa hän tekee pääasiassa omasta villasta, vaatteet tehdään kotona langasta, joka myös kehrätään kotona. Jalkineensa hän tekee myös omasta nahasta, ja jos hän käyttää apunaan käsityöläistä, ei hän siitä paljoa maksa, vaan käsityöläinen saa yleensä runsaan ylöspidon, joka tulee maasta. Sanalla sanoen, hän sivuuttaa koko joukon etuja, jotka erikseen laskettuina muodostavat puolet ja ehkä enemmänkin kuin puolet hänen elämäntarpeistaan. Sellaisten täydelleen pinnallisten laskelmien ottamisen tämänkaltaisen mietinnön perustaksi katson todellakin olevan osoitus hätiköinnistä. Edelleen on toimikunta laskenut maaveroksi 2 100 000 markkaa, mutta pelkästään vakinainen korko ja kruununkymmenykset muodostavat tämän summan. Jos siihen lisätään vakanssimaksu ja karjalaisten metsästysvero sekä augmenttitilankorko [aputilankorko], niin verot muodostavat lähes 5 miljoonaa. Minä olisin katsonut aiheelliseksi ottaa tarkasteltavaksi kokonaisuuden, varsinkin kun valiokunta puhuu siitä, että verollepanokustannukset poistuisivat, vaikka vakanssimaksu säilyisi. Sillä tähän asti nuo vakanssimaksut ovat jakaantuneet manttaalien mukaan, ruodut on yhdistetty manttaalilaskelman mukaan. Mitä hyötyä olisi siitä, että poistettaisiin yksi osa maaverosta, mutta ei toista, jos tarkoitus ei ole vähitellen jatkaa? Mutta silloin voi kestää varsin kauan, ennen kuin saavutetaan uudistuksen kehutut tulokset. Mitä tulee mahdollisuuteen korvata tämä 5 miljoonaa markkaa jollakin muulla verolla, niin todella vaikeaa on esittää laskelmaa siitä, mikä vero pantaisiin sen tilalle. Minulla on ollut kunnia aiemmin mainita, aloitetta tehtäessä, että katsoisin olevan välttämätön ehto, että tilalle asetettava vero on välitön vero. Valiokunta on pitäytynyt tähän ja katsonut, että maavero voitaisiin korvata suostunnalla. Pyydän saada muutamalla luvulla yrittää selventää, miten sellainen suostunta toteutuisi ja miten suuren olisi suostunnan oltava, jotta se voisi korvata maaveron. Valiokunta on, siltä näyttää, täysin epämääräisesti esittänyt 3, 4 tai 5 %. Prosentti enemmän tai vähemmän on tässä tapauksessa kuitenkin varsin paljon niille, jotka sen maksavat. Luonnollisestikaan eivät ne luvut, joilla tässä ritaristoa ja aatelia vaivaan, voi olla luotettavia, niitä vastaan voidaan esittää monia huomautuksia. Olen ottanut itselleni vapauden esittää ne, jotta olisi joitakin lukuja kysymyksen summittaiseksi arvioimiseksi. Maamme veroa maksava maa muodostuu 22 000 manttaalista. Jos halutaan esittää manttaalin keskihinta, niin on kyllä vaikeaa löytää koko maan keskihintaa. Jos sanon, että olen olettanut manttaalin myyntihinnaksi keskimäärin 30 000 markkaa, niin varsin moni voi ajatella sen olevan liikaa, kun mielessä on maa esimerkiksi Turun läänissä tai yleensäkin maan lounaisosassa, jossa manttaalin maa-ala on hyvin pieni ja jossa manttaaliarvio on hyvin suuri. Mutta muissa maamme osissa, joissa manttaalia kohti on usein jaettu 3 000 tynnyrinalaa, on tilanne toinen, ja monissa maamme osissa, kuten Vaasan läänissä, tiedämme suunnilleen yhdeksäskymmeneskuudesosan manttaalista muodostavan vauraan maatilan. En siis pidä arviota liian suurena, jos oletetaan manttaalin hinnan olevan 30 000 markkaa, siis 7 500 ruplaa. Ennen se voitiin arvioida 8 000–9 000 ruplaksi, mutta sitä arvoa ei pidä arvioida tämän hetken hinnan mukaan, koska hinta on tällä hetkellä hyvin heikko. Jos minun siis sallitaan olettaa mainittu maan keskihinta, niin koko veroa maksavan maan arvo olisi 660 miljoonaa. Jos oletetaan, että maanviljelijällä, mikäli hänellä ei ole lainkaan velkoja, vaan hän omistaa maansa, saa työstä ja kunnossapidosta, nimittäin itsekseen työskentelevä rahvas, 10 % pääomasta sillä tavalla kuin lasketaan kauppaliikkeissä, ts. 5 % pääoman korkona ja 5 % korvauksina työstä ja kunnossapidosta, tai jos halutaan laskea 4 % pääoman korkona ja 6 % korvauksena työstä ja kunnossapidosta, niin nämä 10 % muodostaisivat 66 miljoonan pääoman. Tämä olisi se pääoma, jota pitäisi verottaa tuloverolla. Jos tulo velattomasta maasta on arvioitu liian suureksi, niin mahdollisuudet saada korvaus maaverosta tuloverona ovat sitäkin paljon heikommat. Mutta jos siis oletetaan, että se pääoma, jota voidaan verottaa, muodostaa 66 miljoonaa, ja tuloveroa otetaan 5 %, niin saadaan 3 300 000. Mutta korvattava määrä oli 5 000 000. Tämä on kylläkin hyvin ylimalkainen laskelma; myönnän, että sitä vastaan voidaan hyökätä usealta puolelta, mutta sitä voidaan kuitenkin pitää riittävänä, jotta saataisiin ylimalkainen arvio siitä, kuinka suuri tuloveron olisi oltava, jotta se korvaisi maaveron. Uskon, että jos käännyttäisiin maanviljelijöittemme puoleen ja pyydettäisiin heitä maksamaan 5 % vero (joskin se osoittautuu riittämättömäksi ja se pitäisi korottaa 7 %:iin, jotta se vastaisi maaveroa), ja tarjottaisiin heille vapautusta maaverosta, niin tuskinpa kukaan maanviljelijä tässä maassa suostuisi siihen, koska pelättävissä on, että jos hänet vapautetaan maaverosta ja hänen pitää maksaa tuloveroa, niin hän ei tiedä, minä päivänä tuota veroa korotetaan, kun valtion tarpeet tekevät sen välttämättömäksi, koska he ajattelevat, että maavero on vakaa ja korotus on se vähäinen, joka voi aiheutua viljan hinnasta ja joka voidaan laskea yhdeksi prosentiksi vuodessa, niin että viljan rahanarvo kaksinkertaistuu vuosisadassa. Sitä paitsi he menettäisivät sen edun, joka heillä nyt on, että he voivat maksaa osan verostaan luonnontuotteina, eikä se ole vähäinen, kun otetaan huomioon rahvaamme rahatulojen vähäisyys. Tämä mahdollisuuksista korvata maavero. Voidaan tosin kysyä: kuinka sitten on mahdollista, että maanviljelijä voi maksaa maaveroa? Se on mahdollista sillä tavoin, että maan hintaan, tuohon 660 miljoonaan, ei sisälly maaveron pääoma. Maavero on 5 miljoonaa; 5 % mukaan laskettuna on tämän veron pääoma 100 miljoonaa, ja näistä 100 miljoonasta maanviljelijät suorittavat ainoastaan koron. Mitä hän on voinut työllänsä maastaan ansaita, sisältyy jo tuohon 10 %:iin, joka on arvioitu vuotuisiksi tuloiksi. Näin ollen, jos tätä arviota pidetään liian suurena, niin voidaan sanoa, että siihen sisältyy 5 % 100 miljoonan lisäpääomasta. Maanviljelijä pystyy maksamaan tämän veron, koska hän ei maksa sitä tuosta 660 miljoonasta, jonka on oletettu olevan maan myyntiarvo. Omasta vähäpätöisestä puolestani en siksi usko, että pitkään aikaan olisi mitään mahdollisuutta muuttaa maaveroa tuloveroksi, ja sietää toki miettiä, olisiko se edes todella maanviljelyksen edun mukaista. Niin vähän kuin onkin toiveita, että jokin selvitys saisi minut omaksumaan jonkin muun käsityksen, ei minulla kuitenkaan olisi mitään sitä vastaan, että asetettaisiin valiokunnan ehdottamalla tavalla komitea tutkimaan asiaa. Mutta komiteoita on meillä ollut tarpeeksi ennestäänkin, enkä usko sen komitean saavan aikaan enempää kuin mitä tilastotoimisto on saanut aikaan. Siellä on pantu alulle esitys kaikesta, mikä koskee maanviljelystä rasittavia veroja, ja sillä on riittävä ja luotettava aineisto kaikesta, mikä koskee kruunulle maksettavia veroja. Toinen asia ovat kunnille maksettavat verot ja muut verolippuun merkityt verot. Jotta niistä saataisiin tarkempaa tietoa, tarvitaan joukko tietoja, joita tilastotoimistolla ei ole hallussaan, mutta joita ei olisi vaikea saada kuvernöörien ja kruununvoutien välityksellä, ja tämänkin aineiston tilastotoimisto pystyisi hyvin hallitsemaan. Mutta en haluaisi, että komitea asetettaisiin ja ritaristo ja aateli pyytäisivät muita säätyjä osallistumaan aloitteeseen, siitä syystä, että se herättäisi rahvaan keskuudessa levottomuutta ja tyytymättömyyttä, jollaista ei nyt itse asiassa ole, sekä elättäisi sen keskuudessa toiveita, joita ei ole mahdollista tyydyttää. Vakaa käsitykseni nimittäin on, että rasittavia eivät ole kruunulle maksettavat verot, vaan kaikki muut verot, joita on sellainen määrä, että ne monella puolella maatamme muodostavat yhteensä lähes maaveron suuruisen erän. Rahvaan on sitä paitsi suoritettava vielä muitakin veroja, niin kutsuttuja kappoja, joita ei ole merkitty verolippuun. Juuri nämä verot nousevat vuosi vuodelta ja rasittavat, kun taas maaveron kaltainen vero, joka ei nouse sen kummemmin veroa maksavan maan lisääntyneen tuoton mukaan kuin myöskään maan yleisen hyvin voinnin mukaankaan, ei ole yhtä rasittava. Siksi minun täytyy sanoa, että minua ihmetyttää suuresti, että ensiksi käännytään maaveroa vastaan eikä noita muita veroja vastaan, niin että kun on ollut puhetta niistä, ei niiden lievittämiseksi ole lainkaan samalla innolla käytetty tilaisuutta hyväksi, niin kuin olisi ollut toivottavaa. Näin on osoittautunut, kun on ollut kysymys käräjäjyvistä ja kyydinpidosta. Maanomistajalle olisi paljon suurempi helpotus, jos näiden verojen tasainen nousu, kuten esim. kyydinpidon, tie- ja siltarakennuksen jne., voitaisiin estää, niin että ne eivät kohtaisi pelkästään etuoikeudetonta maata, kuin jos maalta poistettaisiin maavero ja pantaisiin tilalle jokin muu vero, joka ehkä olisi raskaampi kuin maavero.

– –

Herra Snellman: En halua olla vaivaksi pitkittämällä keskustelua, varsinkin kun aloitteentekijä on sivuuttanut pääasialliset huomautukseni, mutta en mielelläni salli, että numerotietojeni oikeellisuus asetetaan kyseenalaiseksi. Minulle on kerrottu, että aloitteentekijä ja valiokunta ovat ottaneet lukunsa vuoden 1867 valtion tulo- ja menoarviosta. Ei voi kuin ihmetellä, etteivät sen kummemmin aloitteentekijä kuin valiokuntakaan tienneet, että valtion tulo- ja menoarvio on tulojenkin osalta arvio, eivätkä siihen sisältyvät luvut ole todellisia. Maavero täytyy arvioida siinä pienemmäksi kuin se on, koska ei voida tietää, kuinka suuri osa siitä maksetaan viljana tai rahana, ja viljana maksettua ei tavallisesti voida myydä kruunun laskuun keskiverohintaan, varsinkaan niin kalliilla kuin keskiverohinta tällä hetkellä, ja kun se maksetaan viljana, niin tavallisesti osoittautuu, että keskiverohinta on todellakin suurempi kuin viljan todellinen hinta. Mutta todellisen tulon laita on aivan toisin, se tiedetään viimeksi vuodelta 1865 ja on merkitty summittaisena tietona vuodelta 1865. Osoittautuu, että maavero, vakinaiskorko, kruununkymmenykset, veroheinät ja karjalaisten metsästysvero ovat enemmän kuin mitä valiokunta on ilmoittanut. Vakanssimaksua taas on maksettu vuonna 1865 todellisuudessa 1 218 000 markkaa, mutta sen määrä on niin vähäinen, koska siitä ovat poistuneet sotilaita käyttöön asettaneitten ruotujen 189 000 markkaa; augmenttitilankorot ovat 660 000 markkaa, joten koko maavero vuonna 1865 oli 4 901 000 markkaa. Minulla on tilaisuus luovuttaa nämä tiedot aloitteentekijälle kirjallisesti; ne on koonnut keisarillisen senaatin valtiovaraintoimituskunnan kamreeri, ja katson niiden olevan täysin oikeat. Muuten pyydän saada lisätä, etten suinkaan pelkäisi yleisön keskuudessa syntyvän levottomuutta, mikäli tuota maaveron poistamista koskevaa tyytymättömyyttä olisi mahdollista rauhoittaa. Mutta tiedän ja tunnen sen seikan, että se kysymys, joka täällä on nostettu esiin, ilman että sitä on paljonkaan ensin harkittu, on levittänyt rahvaan keskuuteen käsityksen, jonka mukaan heidät voitaisiin kokonaan vapauttaa maaverosta. Rahvas ei käsitä asiaa niin, että sen olisi otettava sen sijaan kantaakseen jokin toinen vero. Talonpojat ajattelevat, että täällä on niin paljon rikasta väkeä: virkamiehet, kauppiaat ja muut ovat niin rikkaita, että nämä heidän käsityksensä mukaan voisivat ottaa hoitaakseen tuon veron ja maanviljelijä vapautuisi siitä. Jos, kuten sanottu, voisi ilmetä jotain toiveita siitä, että maavero voitaisiin vaihtaa johonkin muuhun maahan kohdistuvaan veroon, maanviljelijän eduksi, niin minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kysymys vietäisiin eteenpäin. Mutta koska näin ei ole, on minun pidettävä kiinni kunnioittavasta esityksestäni, että ritaristo ja aateli antaisivat ilman muuta kysymyksen raueta.