Jos joku Bietin harvoista lukijoista on jaksanut kahlata läpi vuodatukset Frejan nimimerkki F:ää vastaan, hän on huomannut toimitukselle lähetetyn kirjoituksen, jonka alla on nimimerkki ”– – m”. Se jatkuu useissa numeroissa, märehtii alusta loppuun yhtä ja samaa aihetta ja jättää itse asian kokonaan sivuun puuttuen henkilökohtaisuuksiin. Näissä kirjoituksissa ylistetään ja kehutaan Bi-tutkailijan tekemisiä ja tämä puolestaan ilmaisee ihailunsa lähetetyn kirjoituksen laatijaa kohtaan. Keiksi lukija nyt luulee näitä toisilleen niin kohteliaita herroja? No, he ovat Bietin ”kaksi oppinutta”. Kuten tunnettua, toinen lehden toimittajista, maisteri W–m, omistaa osaksi Upsala Tidningarin. Toistaiseksi on riittänyt, että nämä molemmat lehdet vaihtavat kohteliaisuuksia. Monet upsalalaiset ovat kuitenkin pysyttäytyneet Upsala Tidningarissa eivätkä lue Bietiä (lehteä näkee kaupungissa kuulemma vain Lukuseurassa ja lehden omissa tiloissa), ja toisaalta tämä kalliiksi tuleva holhokki riittää Bietin osakkeenomistajille. Niinpä toimittajat ovat nyt katsoneet tarpeelliseksi, että he esittävät kohteliaisuuksia toisilleen vain omilla palstoillaan Bietissä. Jotta tehtäisiin vaikutus, on toisen palstan ylle kirjoitettu: ”Lähetetyt kirjoitukset”. Maisteri oleilee tätä nykyä Upsalassa ja hän ”lähettää” onnittelut ystävälleen sukupuolitautien sairaalan saarnaajalle ja tämä vakuuttaa, että hänen ystävänsä maisteri on ylittänyt itsensä. Nyt odottaisi näkevänsä ensi tilassa maisterin vaatimattoman vastaväitteen, että ystävä Bi-saarnaaja on suhtautunut aivan liian suopeasti hänen yritelmäänsä, joka on taitanut kyllä tietyltä kannalta onnistuakin, ja sitten ystävä Bi-saarnaaja vakuuttaisi, että maisteriystävä on ystävällisyydessään löytänyt aivan liikaa kiitettäviä kohtia Bi-saarnaajan esityksestä, joka tosin sisältääkin kumoamattomia totuuksia. Ainoa selittämätön seikka on, että päätoimittaja, siis maisteri, on erityisesti pyytänyt, että hänen tavatonta kirjoitelmaansa ei laskettaisi sen enempää Bi-saarnaajan kuin toimituksenkaan tiliin. Moinen vaatimattomuus on yhtä yllättävää kuin maisterin nerollinen Ruotsin filosofian ja teologian puolustuskin. Se on verrattavissa vain hänen ystävänsä Bi-saarnaajan todella papilliseen ja kirkolliseen esiintymiseen hänen puolustaessaan kirkon auktoriteettia.
Molemmat herrat haluavat erityisen innokkaasti, että heidän käsittämättömät ajatuksensa kumottaisiin meidän taholtamme. Saattaisimme olla valmiita siihen, jos toinen selittäisi että on kumottava joko hänen väitteensä, että ”vain Jumalan sana ratkaisee uskon asioissa” tai se, että ”on tyydyttävä pitämään kirkon oppijärjestelmää auktoriteettina”, joko se väittämä, että kirkolla ”on oikeus” estää kiusallisten kirjoitusten levittäminen tai se, että nämä ”rajankäynnit” eivät hyödytä sen enempää luterilaisuutta kuin kristinuskoakaan, joko se, että ”kirkko on samalla tavalla sulattanut itseensä kaikkien aikakausien tieteellisestä tutkimuksesta saatavan hyödyn” tai se, että kirkon teologia ”ei ole tieteellistä”, vaan ”on jokaisen ihmisymmärryksen luettavissa Raamatusta”, joko se, että tunnustuskirjat ovat ”jumalallista ilmestystä” tai se, että ”kenenkään ei pidä uskoa tunnustuskirjojen auktoriteettiin, paitsi siltä osin kuin ne käyvät yksiin Jumalan sanan kanssa”, joko se, että ”kirkon muodoista puuttuu elämää” tai se, että ”vielä tänäänkin” kolmisataavuotias opettaja ”synnyttää samalla hengellä samaa elämää” jne. Näitä joko–tai-pareja on näet yhtä monta kuin väittämiäkin. Toinen arvon veli on sanonut asiasta vain seuraavaa: ”asian merkitys henkilölle ei kuulu tähän ja terveen järjen mukaan voi pitää oikeutettuna vain tarvittavien asiatietojen vaatimista, jotta voisi osallistua vapaaseen tutkimukseen ja sitä koskevaan vapaaseen keskusteluun”. Tämä on niin herttaisen lapsellista ja tyhjänpäiväistä, että jos moiseen postulaattiin aikoisi pyytää vastauksen, joutuisi pitämään henkilöllisyytensä salassa. Jos kirjoittaja olisi ilmoittanut, mikä tutkinto antaa Ruotsissa oikeuden esiintyä kirjoittajana tai miten ketään voi estää osallistumasta vapaaseen tutkimukseen, niin siitä voisi sitten kiistellä. Se kohta on nyt jätettävä samaan arvoon kuin muukin hänen ”kunniallisesta ja säädyllisestä” kirjoittelustaan. Vakuutamme hänelle kuitenkin, että F. on ”hänen todistuksensa avulla jossakin määrin käsittänyt kuinka Marbachin käyttämät sanat 'Frechheit' ja 'Gemeinheit' [röyhkeys ja halpamaisuus] osuvat kohdalleen”. Toivomme kirjoittajan tunnustavan, että olemme osoittaneet hänelle ansaitsemattoman suurta kunnioitusta mainitsemalla hänen kirjoituksensa.
