Kun esitämme seuraavassa lyhyen kritiikin Ruotsin edustusjärjestelmän uudistuksesta tehdyistä, painettuna julkaistuista ehdotuksista, tavoitteenamme ei ole tekstien ansioiden tai virheiden esittely sellaisenaan, vaan kuten jo aikaisemmin olemme maininneet, vain itse ehdotusten arviointi. Näin tehdään ensiksi niiden keskeisen periaatteen kannalta ja toiseksi sen kannalta, miten ne ovat sovellettavissa nykyhetkeen, toisin sanoen sekä niiden teoreettisen että historiallisen perustan kannalta.
Olemme jo Frejan numeroissa 20 ja 21 (”Yhteiskunnallisten uudistusten periaatteesta” ja ”Edustuksen ja edustuksellisen yhteiskuntajärjestyksen merkityksestä”) viitanneet siihen suhteeseen, mikä edustuslaitoksella ja hallituksella mielestämme on. Edustuslaitoksen päämäärä on tehdä hallitus kansalliseksi siten, että se välittömästi kansakunnasta lähtöisin olevana antaa hallituksen käyttöön kansakunnan aineellisia ja henkisiä voimia, jotka hallitus puolestaan tekee hedelmällisiksi lisätäkseen kansakunnan ruumiillista ja henkistä edistystä. Kansalliselta edustuslaitokselta vaaditaankin ennen muuta, että sen on edustettava kansakunnan henkisiä ja aineellisia voimia ja etuja. Tämän vaatimuksen toteuttamisesta puhuttaessa lakkaa teoreettinen todistelu kuitenkin kokonaan. Voimat ja edut näet jakautuvat loputtoman moniin osiin. Tästä syntyy erilaisia kansallisen edustuslaitoksen luomisen periaatteita. Jos voimat ja edut yritetään yleistää, syntyy säätyyn perustuva äänioikeus. Jos niiden osittamista jatketaan johdonmukaisesti, päädytään pelkkään yksilön etuun ja yleisiin vaaleihin. Molemmissa tapauksissa on turvauduttava kokemukseen ja lopullinen ratkaisu jää enemmän tai vähemmän mielivaltaiseksi. Sillä silloinkin kun yleiset vaalit on ulotettu kaikkeen kansaan, joudutaan äänioikeusikä määräämään mielivaltaisesti. Mielivaltaisuus tulee vielä selvemmin esiin, jos sivistymättömän massan valta ymmärretään järjettömäksi ja siitä syystä äänioikeus sidotaan tiettyyn omaisuuteen. Silloinkin kun kansakunnan voimat ja edut käsitetään tiettyjen yleisten kategorioiden mukaisiksi ja kannatetaan säätyvaalia, syntyy kyllä jonkin verran mielivaltaisuutta siinä, pidetäänkö kategorioita enemmän vai vähemmän yleisinä. Tämä riippuu kuitenkin ajattelusta enemmän kuin edelliset, ja tavoittelee järjellistä näkemystä kansakunnan olennaisista voimista ja eduista. Ei ole epäilystäkään siitä, että säätyvaali ilmaisee varmemmin kansakunnan henkisen ja aineellisen kehitysasteen. Sehän on sekä periaatteeltaan että seurauksiltaan järjellisempi ja vähemmän mielivaltainen kuin yleinen vaali.
Lisäksi edustus on Ruotsissa jo pitkään pohjautunut säätyvaaliin, joten historiallinen kehitys käy yksiin teoreettisesti pätevämmän periaatteen kanssa. Olisi kai turha koe saada kansakunta yleisen vaalin kaltaisella perinpohjaisella muutoksella ihmisiäksi opettelemaan perustuslaillisen yhteiskuntaelämän alkeita, kun se on lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta jo vuosisadan nauttinut perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen eduista. Emme sano mitään niistä vaikeuksista, joita nykyiset säätyintressit kasaisivat tällaisen muutoksen tielle.
Sivuutamme tarkoituksellisesti myös kaikki todistelut Ruotsin edustusuudistuksen hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä, koska niitä on toistettu jo kyllin usein ja ne ovat kiistattomia. Samaan aikaan kun yhteiskuntajärjestystä on muutoin kehitetty, on edustuslaitos pysynyt entisellään. On noussut esiin uusia eturyhmiä, mutta ne on osittain jätetty vaille edustusta, osittain tungettu olemassa olevien säätyjen puitteisiin ja siten niiden edustusoikeus on tehty tyhjäksi. Näin nykyisen edustuslaitoksen syntyhistoria on painettu unohduksiin. Johdonmukaista olisi ollut lisätä itse säätyjen määrää. Se olisi tosin lisännyt muotoon liittyviä varjopuolia, mutta uudistus olisi ollut helpompi toteuttaa, kun se olisi koskenut vain muotoa eikä ryhmien etuja, toisin sanoen jos haitat ja edut olisivat olleet joka taholla yhtäläiset. Näiden johdattavien huomautusten jälkeen siirrymme tarkastelemaan uudistusehdotuksia.
Aloitamme kreivi Björnstjernan kirjoituksesta ”Grunder för Representationens möjliga ombyggnad och förenkling”. Yleinen mielipide on jo kauan sitten hylännyt tämän ehdotuksen sen aristokraattisten pyrkimysten vuoksi. Viimeksi on ”Tidens Oro och Tidens Kraf” -teoksen kirjoittaja selvittänyt ne virheet, joille kreivi B:n esittämät aateliston vaatimukset perustuvat. Vaikka sama arvostelija esittääkin taitavasti aateliston nykyisen merkityksen ja vaikka hän myöntää, että aatelisto ”vastaa tällä hetkellä vain epätäydellisesti omaa tarkoitustaan”, silti hän syytä ilmoittamatta toivoo aateliston säilyvän ”omana säätynään” valtakunnankokouksissa. Toisin sanoen, vaikka hän ei haluakaan kreivi B:n tavoin lisätä aateliston edustusta viiteen kahdeksasosaan, sen on hänen mielestään silti säilytettävä neljännes. Huomautuksemme tätä kirjoittajaa vastaan koskevat siis myös kreivi B:n ehdotusta.
Pelkästään syntyperään perustuva edustusoikeus on hylättävä täysin, koska se ei anna takeita muusta kuin pelkän yksilöllisen intressin edustamisesta. Säätyedulle perustuvassa edustuksessa onkin jo yksilöön sidottu äänioikeus ja vielä enemmän edustusoikeus järjettömyyttä. Kuninkaanarvon periytyvyyttä kohtaan on tehty oikeutetusti huomautuksia ja siitä koituvaa vaaraa on yritetty torjua perustuslaillisella järjestelmällä. Olisiko periytyvä valta sitten vähemmän vahingollinen edustusjärjestelmässä? Aatelistolla on Ruotsissa muiden Euroopan valtioiden tavoin ollut peritty edustusoikeutensa niistä ajoista lähtien, jolloin valtiopäivät olivat pelkät herrainpäivät. Vielä paljon myöhemminkin aatelisto edusti Ruotsin parhaita aineellisia ja henkisiä kykyjä. Tämä aika on kuitenkin ohitse, kun sivistys on levinnyt ja omaisuus hävinnyt aateliston käsistä. Aatelistolle ei voi siis nykyään esittää muita kelpoisuusvaatimuksia kuin muillekaan edustajille – eli tosiasiallisen kansallisen edun, joka on osoitettu (omaisuudella, toimella, viralla jne.). Ruotsin aatelisto on nykyään de facto virkavallan haltija. Jos tämä katsotaan korkeamman älyllisen kyvyn takeeksi, silloin se antaa kelpoisuuden. Aatelisto omistaa huomattavan paljon maata ja ruukkeja – ne ovat sen aineelliset kelpoisuuden näytteet ääni- ja edustusoikeuteen. Aateliston muut henkilökohtaiset erioikeudet eivät ole luonteeltaan puhtaasti poliittisia eikä niihin sisälly mitään kansalliseen etuun liittyvää. Emme tässä puutu niihin. Jos aatelisto joutuisi uhraamaan syntyperänsä nojalla saamansa edustusoikeuden, uhraus ei olisi sen suurempi kuin muillakaan säädyillä. ”Tidens oro etc.” -teoksen tekijä johtaa aateliston erioikeuden yleisestä mielipiteestä ja yhteiselämästä. Siihen voi väittää vastaan: yleinen mielipide vihaa kaikkia erioikeuksia. Vaikka sanottu erioikeus olisikin olemassa, se ei koskisi aateliston edustusoikeutta. Henkiset ja aineelliset varansa menettäneen aateliston äänioikeus on tehnyt ritarihuoneen yleiseksi puheenaiheeksi. Vain jos aatelistolla on todellista kiinnostusta kansalliseen etuun se voi edustajana ”toimia isänmaan parhaaksi” ja vain siten se voi ”kehittyä siksi mitä se on usein aikaisemmin ollut, laillisen vallan tueksi, rehellisen vapauden tukipylvääksi” jne.
Vaikka kreivi B:n aristokraattiset ehdotukset lepäävätkin kuvitteellisella perustalla, eivätkä ole siten toteutettavissa, ne yhtä kaikki todistavat, että hän haluaa nähdä omaisuuden, toimen ja sivistyksen edustusoikeuden motiivina. Kuitenkin hän olettaa, että jokainen aateliston jäsen edustaa jotakin näistä eturyhmistä eikä tarjoa niitä välttämättömiksi ehdoiksi oikeudelle osallistua edustuslaitokseen. Rationaalista perustetta ei löydy myöskään muista hänen esityksensä osista. Historiallinenkin perustelu puuttuu täysin, minkä osoittaa kyllin selvästi itse pääasia, aatelistolle kaavailtu ylivalta. Paitsi Ruotsin, myös muiden maiden historia näet todistaa jotain aivan muuta kuin yksinomaisten privilegioiden ja myötäsyntyisten etuoikeuksien kasvua. Ei siis löydy puoltajia torjumaan sitä tuomiota, jonka yleinen mielipide on langettanut kreivi B:n uudistusehdotukselle.
C. H. Anckarsvärdin ja J. G. Richertin kirjoitus ”Förslag till National-representation” on saanut osakseen sitäkin suurempaa myötätuntoa. Se on saanut sitä ensiksikin yleistä äänioikeutta koskevalla opillaan ja toiseksi koska se jäljittelee Norjan edustuslainsäädäntöä, joka on monien silmissä erinomainen. On kuitenkin turha luulla, että tässä yleisiä vaaleja koskevassa ehdotuksessa tavoiteltaisiin kansakunnan henkisten ja aineellisten etujen olennaista, substantiaalista yleisyyttä, että siinä toisin sanoen yritettäisiin luoda kansallinen edustuslaitos, joka edustaisi kansakunnan järjellistä tietoisuutta. Kaikki näyttää vain tähtäävän siihen, että annetaan mahdollisimman monien äänien kuulua välittämättä siitä, onko niiden takana tietoisuus kansakunnasta yhteiskuntana vai ei. Periaatteena näyttää olevan vain se, että jokaisella muista riippumattomalla kansalaisella on äänioikeus, ei se, että jokainen äänioikeutettu on velvollinen yksilöllisen kykynsä mukaan lisäämään edustuslaitoksen järjellisyyttä. Kun sitä paitsi ehdotuksessa on välilliseen vaaliin ajateltu alhaista censusta (5 bankoriksiä), voi näin kokoonpantua edustuslaitosta hallita melko vähäisellä rahasummalla (kuten usein lainatun ”Tidens oro etc.” -teoksen tekijä jokseenkin paikkansa pitävästi huomauttaa). On helppo havaita, että ehdotuksella ei ole mitään yhteistä Ruotsin perustuslain historiallisen kehityksen kanssa. Samoin nähdään, että ehdotus ei käy millään tavoin yksiin sen kanssa, minkä olemme edellä esittäneet kansallisen edustuksen aina päteväksi periaatteeksi. Äsken mainittu kirjoittaja sanoo asiasta näin: ”Heidän (herrojen A:n ja R:n) kansallinen edustuslaitoksensa ei edusta ihmistä, järkeä, kokemusta, isänmaanrakkautta, vaan rahaa. Yhteiskunnallisella asemalla yhtä vähän kuin henkilökohtaisilla ominaisuuksillakaan ei tarvitse taata, että harrastaa valtion parasta tai että kykenee tajuamaan sen.”
Edelleen ehdotetaan, että itse edustajat valitsisivat Norjan mallin mukaan ylemmän kamarin, joko omasta tai muiden vaalikelpoisten keskuudesta. On jo monasti huomautettu, että tällä vaalitavalla syntyy vain yksikamarijärjestelmä. Siinä ehdotuksessa, johon siirrymme seuraavassa numerossa, on mielenkiintoisia ja valaisevia selvityksiä sekä tästä asiasta että kaksikamarijärjestelmän merkityksestä ylipäätään.
