Kuopio-aineisto poikkeaa tyylillisesti lehden muusta aineistosta. Saiman legendaarinen maine suomalaisen lehdistön ja koko suomalaisuusliikkeen historiassa perustuu paljolti käsitykseen lehden poleemisuudesta, ärhäkkyydestä, kriittisyydestä ja haastavuudesta. Monissa aikalaiskommenteissa, niin julkisesti kuin Snellmanille yksityisesti kirjeenvaihdossa esitetyistä, näkyy se, että Saiman tavaton poleemisuus, ”ravistelevuus” herätti huomiota. 

 Jälkimaailman tutkimus on korostanut samaa, ja on varmaankin perusteltua sanoa, että nämä tyylilliset seikat todella leimaavat Saiman kokonaisuutta (esim. Rantanen 1997, 184–190). Saima sai poleemikon, jopa äärimmilleen kärjistävän ja itsetarkoituksellisesti riitaa haastavan poleemikon maineen. Käsitys siitä, että Saima kärjisti liikaakin, oli myös Snellmanin ystävien ja häneen myönteisesti suhtautuvien keskuudessa yleinen.[1]  Jokseenkin kaikki Snellmanin kanssa kirjeenvaihdossa olleet ystävät esittivät jossain vaiheessa tämänsuuntaisia kriittisiä kommentteja. Silti he antoivat varsin yleisesti myös tunnustusta sille, että Saima oli rohkea ja nosti esille tärkeitä asioita.

 Kärjistäen voinee sanoa, että Snellmanin lähemmästä tuttavapiiristä, hänen omasta ikäpolvestaan tai häntä iäkkäämmistä ystävistä, Lönnrot oli oikeastaan ainoa, joka ei missään vaiheessa esittänyt mitään moitittavaa Saiman jyrkkää linjaa kohtaan. Tosin Lönnrotkin kirjeissään mainitsi tietävänsä, että lehti jakaa voimakkaasti mielipiteitä.[2]

 Tämä vastaa täsmälleen sitä, mikä oli myös Snellmanin oma tarkoitus. Hän toteaa suoraan ja avomielisesti useassakin kirjeessään, että kärjistäminen oli täysin tietoista ja myös provosoivaa, se oli herätyshuutoa.[3]  

 Tässä suhteessa Snellman ainakin tiesi tarkoin mitä teki. Snellmanin omat näkemykset provosoinnista ja itsetarkoituksellisen voimakkaista negatiivisista kannanotoista saavat kosolti tukea itse lehdestä ja auttavat ymmärtämään sen luonnetta. Monet Snellmanin ystävien vetoomukset linjan rauhoittamisesta ja maltillisuudesta eivät ainakaan merkittävässä määrin tuottaneet tulosta, vaikka erityisesti Nervander toi tätä asiaa paljon esille, samoin J. J. Tengström.[4]  Eikä tehoa ollut myöskään viranomaisten Snellmanin tietoon eri tavoin saattamilla huolestuneilla tai varoittavilla kommenteilla. Saiman suuri jälkimaine on varmaankin perustunut osin juuri tähän Snellmanin itsepintaiseen linjakkuuteen.

 Mutta Kuopio-aineisto on tyyliltään aivan toisenlaista kuin tuo lehden imagoksi muodostunut poleeminen ja kärjistävä yleislinja, joka näkyi selvästi pääjutuissa mutta myös suuressa osassa pikku-uutisia. Snellmanin Kuopio-palsta sitä vastoin on lempeä ja hyväntahtoinen. Se on asiapitoinen, monipuolinen mutta ei erityisen ivallinen eikä pahantahtoinen. Siinä ei ollut niitä poleemisuuden piirteitä, jotka leimasivat monia muita Snellmanin kirjoituksia. (Selén, kommentaari IV:27, SA IV, 700) Kuopio-teksteissä oli pakinoivaa ja jutustelevaakin sävyä, vaikka toisaalta niissä oli selvä pyrkimys tiiviiseen ja nasevaan ilmaisuun, jossa ei ollut turhaa pyörittelyä.

 Snellmanin Kuopio-korostus myös havaittiin lukijoiden keskuudessa. Lehti sai kritiikkiäkin siitä, että Kuopiota kehuttiin liikaa ja että Kuopiossa oli kaikki niin hyvin. Snellman joka tapauksessa vei Suomessa sivistyneistön yleiseen tietoisuuteen kaupungin, josta lukijoiden enemmistö aiemmin ilmeisesti tiesi hyvin vähän (Selén 1993).

 Snellmanille muutoin ominainen pisteliäs kritiikki puuttuu Kuopio-palstalta lähes kokonaan. Vain muutama poikkeusesimerkki tällaisesta voidaan löytää, kuten kirkkolaulun tason haukkuminen pataluhaksi keväällä 1845[5] (Saima 7/1845, KT 7, 336) tai kaupungin laajentamisen ja rakennuspolitiikan yhteydessä esitetyt vähättelevät kommentit[6] (esim. Saima 19/1845 ja 22/1845, KT 7, 432 ja KT 8, 41).

 Vuoden 1846 kerjäläiskronikassa tilanteen seuraaminen yhdistyy varsin selkeisiin kannanottoihin. Köyhien tyttöjen koulua kohdanneen kritiikin yhteydessä Snellman yltyy ehkä Kuopio-palstan kovimpiin äänenpainoihin, kun tällaisen alemmalle tai tavalliselle kansalle suunnatun koulutuksen hyötyä arvostelleet kuopiolaiset saavat tavallaan silmilleen koko obskurantismin perinnön sekä siihen kohdistuvan ankaran, valistushenkisen kritiikin.[7]  Nämä kaikki ovat kuitenkin yksittäisiä poikkeuksia, Kuopio-kirjoitusten ehdoton päälinja on hyväntahtoisuus ja suopeus. (Toivanen 2000, 382)

 Tyttökoulun kohdalla lienee merkitystä sillä, että tämä asia sattui menemään erityisen lähelle niitä teemoja, jotka Snellmanille filosofina olivat olleet tärkeitä ja joihin hän oli ottanut voimakkaasti kantaa muissakin yhteyksissä. Merkitystä oli epäilemättä myös sillä, että hän henkilökohtaisesti sattui olemaan kyseisen hankkeen puuhamies. Tässä asiassa Snellman ei toisin sanoen pystynyt ottamaan samaa hyväntahtoisen tarkkailijan ja mukanaeläjän roolia, johon hän palstallaan muutoin pääsääntöisesti pyrki. ( Savolainen 2006, 385)

 Samoin Snellmanin mahdollisesti ylimielinen tai ainakin hyvin omanarvontuntoinen suhtautuminen Kuopioon ja kuopiolaisiin ei näy mitenkään itse teksteissä. Tämä on olennainen seikka, sillä Snellman kuitenkin oli juuri Keski-Euroopan metropoleista, maailman tapahtumien keskeltä ja vanhoista kulttuurikaupungeista tullut, sen ajan oloissa harvinainen maailmanmatkaaja, joka oli henkilökohtaisesti nähnyt kuuluisia kulttuurihenkilöitä ja liikkunut monenlaisissa piireissä. Ja kun Snellman ei yleensäkään pitänyt kynttiläänsä vakan alla, hänellä olisi ollut erinomainen tilaisuus vähätellä kaikkea sitä pientä ja kotikutoista mitä suomalaiskaupungissa oli, korostaa suuren maailman menoa ja muistuttaa eri yhteyksissä yksityiskohtaisesti, miten eri tavalla asiat muualla ovatkaan.  

 Tämä Suomessa sittemmin niin yleinen diskurssi, jossa ulkomailla käytyä korostetaan omaa suuren maailman tuntemusta ja vähätellään kaikkea suomalaisuutta ja sen myötä täkäläisiä kanssaihmisiä, puuttuu Snellmanin palstalta kokonaan. Kuopio ei tämän palstan valossa ole mitenkään vähäteltävä eikä vähäinen, ja jos epäkohtia on, niin ne ovat korjattavissa. Kuopio ei ole mikään periaatteellinen takapajula vaan se on ”kelpo kaupunkimme” (våra goda staden), jossa ja jolla on kaikki mahdollisuudet vaikka mihin. ”Kelpo kaupunkimme”-ilmaus esiintyy Kuopion yhteydessä useita kertoja, se liittyy aina hyväntahtoiseen yhteyteen, ja sitä tuskin on tarkoitettu ironiseksi

 Tavallaan voisi puhua jopa pikkukaupunki-idyllistä, mutta tarkkaan ottaen Snellmanin Kuopio ei ole ainakaan sitä mitä tällä termillä puhekielessä tarkoitetaan. Snellmanin kaupunki ei ole ainakaan hiljainen ja pysähtynyt idylli, koska se on niin toimiva, muuttuva ja aktiivinen. Idyllin sijaan voisi puhua ideaalisesta kaupunkikuvasta, mutta silloin ideaalinen ei puolestaan tarkoita ihanteellista tai täydellistä, kuten se nykykielessä toisinaan tarkoittaa. Mutta snellmanilaisessa mielessä ideaalinen tarkoittaa juuri dynaamista, muuttuvaa ja uudenaikaistuvaa, aktiivista ja yhteisöllistä, lämpimästi yhteisistä asioista huolehtivaa. Snellman halusi tukea tuollaisia piirteitä kaupungissa, ja kaupunki pohjimmiltaan oli hänelle hyvä ja luonteva paikka, omavoimainen sivistyksen keskus jossa harrastettaisiin voimakkaasti yritteliäisyyttä ja yhteisiä asioita.

 Kuopion korostamiseen liittyi olennaisesti myös se piikittely, jota lehti harjoitti Topeliuksen Helsingfors Tidningaria ja tässä suhteessa erityisesti Leopold-kirjeitä kohtaan. Saiman kritiikki oli pääosin muualla kuin Kuopio-palstalla, mutta toisinaan letkauksia oli myös siinä. Etenkin teatterikritiikeissä ja muissakin kulttuurijutuissa on toisinaan viittauksia Topeliuksen suuntaan, asiaa ei välttämättä aina sanota suoraan, mutta HT:n lukija on kyllä nähnyt yhteyden. [8]

 Snellmanin myönteinen perussävy Kuopio-palstalla on jotenkin ristiriidassa myös sen hengen kanssa, joka lehden itäistä Suomea ja sen väestöä käsittelevistä pääjutuista huokuu. Niissä Snellman näkee itäsuomalaisen tai sisämaan maalaisväestön yleisesti varsin takapajuisena ja osaamattomana. Kuopiossa ei tuoda esille tällaisia seikkoja, ja kritiikki esimerkiksi liike-elämän oloja kohtaan on sekin luonteeltaan rakentavaa ja ymmärtävää.

 Etenkin kirjoitussarjassa Några förhållanden i Östra Finland tekstin sävy ja henki on kauttaaltaan varsin toisenlainen kuin Kuopio-palstalla, ja toisaalta tämän artikkelisarjan tyyli edustaa Saima-lehden vallitsevaa tyyliä poleemisuudessaan ja kärkevyydessään.

 Kuopion kaukaista ja eristettyä sijaintia, etenkin postinkulun ja kulkuyhteyksien heikkoutta Snellman ei kylläkään väsy korostamaan, mutta nämä ovat toisaalta asioita, joissa hän näkee ja odottaa myös muutosta. Kuopion syrjäisyys on luonteeltaan eksistentiaalista, missään kohtaa ei tule sellaista vaikutelmaa, että esimerkiksi paikkakunta tai sen kulttuuri olisi syrjäisen sijainnin vuoksi jotenkin kehityksestä jäljessä.[9]

 Snellman selvästi halusi korostaa maantieteellisesti syrjäistä sijaintia, ja mainitsee useaan otteeseen kaupungin sijainnista 63. leveysasteella (esim. mainittu Saima 12/1844), mutta tätä ei tarvinne tulkita niin, että kyse olisi esimerkiksi Suomen syrjäisyyden korostamisesta. Mitään tällaista ei näy edes rivien välissä, kyse oli pikemmin Snellmanin oman maantieteellisen sijainnin ilmoittamisesta, sillä Kuopiota ei välttämättä löytynyt kaikilta kartoilta. Suomen pohjoiseen ja syrjäiseen sijaintiin viittaavat kannanotot tulivat vasta hieman myöhemmän ajan Suomi-diskursseissa yleisiksi.

 Pohjoisen luonnonolot eli pitkä talvi ja vähäisen kesän ohikiitävyys toki korostuvat Snellmaninkin teksteissä. Talvella aurinkoa ei näy viikkoihin ja lehden mukaan se olisi vaikka kokonaan voinut lakata paistamasta ja häipyä muualle, eikä kaupungissa tiedettäisi siitä viikkokausiin mitään, kun muutakaan tietoa suuresta maailmasta ei saatu.

 Postinkulun, sen ongelmien ja viivytysten seuraaminen oli luontevasti esillenouseva asia, koska Snellman lehdenteossaan oli riippuvainen postinkulusta. Hän joutui itse tätä asiaa pakosta seuraamaan, ja tämä aihepiiri tarjosi paljon toisinaan surkuhupaisaakin tarinoinnin aihetta. Monta kertaa Snellman joutui tai pääsi selittämään lehden sisältöä sillä, että hänen materiaalinaan käyttämät muut lehdet eivät saapuneet tälläkään kertaa ajoissa, ja kuvaukset postin myöhästelystä olivat värikkäitä.

 Mutta voidaan ajatella, että tämä aihepiiri ei tarkoittanut vain Snellmanin oman tilanteen kuvausta ja oman edun ajamista lehden julkaisijana, vaan kyse oli myös laajemmasta poliittisesta tai yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Snellman ajoi ja edusti modernia yhteiskuntaa, jossa säännöllinen tiedonkulku eli tuossa tapauksessa postinkulku oli eräs perusasia ja välttämättömyys.

 Snellmanin kirjoittelu osoittaakin surkuhupaisasti, kuinka kommunikaatioyhteyksien heikkous lamaannuttaa paikkakunnan taloudellista toimeliaisuutta. Ja ilmeisesti joutuminen todella heikkojen kulku- ja kommunikaatioyhteyksien varaan oli hänelle itselleenkin varsin koskettava, ehkä vaikeakin kokemus. Hän ei itse ollut aikuisiällään ja postinkulusta riippuvaisena ollessaan ilmeisesti joutunut tietoliikenteen kannalta yhtä heikkoihin olosuhteisiin. Snellman itse oli modernimman yhteiskunnan kasvatti ja toimija kuin mihin hän Kuopiossa joutui mukautumaan. (Lahtinen 2006, 37)

 On täysin mahdollista, että juuri Saiman esittämä ja toisaalta se, että kaupungissa ylipäänsä ilmestyi valtakunnallinen sanomalehti, vaikuttivat Kuopion postivuorojen lisäämiseen juuri Saiman ilmestymisaikana.

 Itse asiassa Saima osui tiedonkulussa murrosvaiheeseen. Snellmanin tullessa Kuopioon siellä elettiin vielä puhtaasti vanhan ajan yhteiskunnassa, jossa tiedonvälitys oli vähäistä ja hidasta. Tästä eteenpäin sen sijaan astuttiin vähitellen muutoksen aikaan. Postivuorojen lisääntymisen jälkeen tuli varsin pian jo sähkölennätin, sitten laivaliikenteen vilkastuminen osin Saimaan kanavan ansiosta, myöhemmin rautatie ja niin edelleen. Kuopio-palsta itse asiassa kuvaa siten traditionaalisen yhteiskunnan viimeisiä vaiheita juuri ennen suomalaisen yhteiskunnan suurta muutosta.

 Mutta mikä sitten selittää tämän Kuopio-palstan myönteisen sävyn, ja sen poikkeamisen lehden yleisestä tyylistä? Miksi Snellman näkee Kuopion näin positiivisissa väreissä, ja mikä selittäisi ristiriidan Kuopio-aineiston ja Snellmanin muun kirjoittelun välillä?

Helppo ja näennäisesti realistinen vastausvaihtoehto olisi se, että hän kosiskeli paikkakuntalaisia, halusi ehkä lehdilleen lukijoita tai halusi muuten olla hyvissä väleissä. Selitys ei ole kuitenkaan kovin vakuuttava, sillä Saima-lehden levikki suuntautui pääasiassa kaupungin ulkopuolelle eikä Kuopion levikki ollut taloudellisesti ratkaiseva. Snellman sitä paitsi oli kaupungissa ja kaupunkilaisille kuitenkin ensi sijassa koulunrehtori, eikä hänen tarvinnut asemansa vuoksi myöskään henkilökohtaisesti erityisesti tavoitella suosiota paikkakunnalla. Toki Saiman myönteinen kirjoittelu kaupungista on voinut tuoda ”mukavan miehen” mainetta, mutta Kuopio-palstan sävyn kuittaaminen tällä selityksellä olisi liian spekulatiivista. (Tommila 193, 238–240, Savolainen 2006, 354)

Toinen mahdollinen selitys olisi myös yksinkertainen, se että Snellman todella olisi ollut henkilökohtaisesti kiintynyt Kuopioon. Myöskään tästä ei ole mitään selkeää näyttöä, Snellmanin Kuopiota ja siellä viihtymistä koskevat kommentit kirjeissä eri ihmisille vaihtelevat ymmärrettävästi tilanteen, ajankohdan ja vastaanottajankin mukaan. Mikään ei viittaa siihen, että hän olisi erityisen voimakkaasti ja vahvasti kotiutunut Kuopioon, eikä kaupunki näytä myöhemmässä elämässä merkinneen hänelle mitään erityistä, vaikka se perheen perustamisineen oli hänen henkilökohtaisessa elämässään tärkeä paikka ja käännekohta. On tosin huomattava, että Saiman ja sen Kuopio-palstan aika osuu Snellmanin runsaat kuusi vuotta kestäneen Kuopiossa olon alkupuolelle. Voi olla, että Snellman koki alkuvuosina tilanteensa ja ilmapiirin Kuopiossa myönteisemmin kuin loppuaiheessa. 

Ohimennen huomautettakoon, että Snellmanin vanhin poika, Kuopiossa 1848 syntynyt Anders Henrik tuli tuomariksi valmistuttuaan 1873 ensimmäiseen työ- tai harjoittelupaikkaansa synnyinkaupunkiinsa, jossa hän oli noin vuoden. Isä-Snellmanin muutoin perinpohjaista isällistä huolenpitoa osoittavat kirjeet pojalle eivät viittaa perheen aiempaan asumiseen Kuopiossa tai muutenkaan osoita mitään erityistä suhdetta paikkakuntaa kohtaan. (Kindstedt, kommentaari XII: 309, SA XII, 1027).

Mutta on Snellmanin oman Kuopiossa viihtymisen kanssa miten hyvänsä, niin tämäntyyppiset selitykset eivät ole ongelmamme kannalta riittäviä myöskään siitä syystä, että Kuopio-palstan ”kertoja” ei ole sama asia kuin koulunrehtori tai edes Saiman toimittaja Snellman henkilökohtaisesti. Koska Snellman muissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi kirjeenvaihdossaan, saattaa käsitellä asioita eri tavalla, ja koska myös muiden ihmisten kertomukset hänestä Kuopiossa saattavat antaa erilaisen vaikutelman kuin Kuopio-palsta, on syytä lähteä siitä, että Kuopio-palstalla on jokin aivan oma näkökulmansa ja kertojaäänensä. Sille on siinä tapauksessa myös jokin muu kuin suoranaisesti julkaisija-Snellmanin henkilöstä lähtevä selitys.

 Tähän voisi liittyä myös kysymys siitä, miksi Kuopio-palsta antaa niin paljon tilaa varsin kepeän ja pinnallisenkin tuntuiselle seurapiirijutustelulle, jollaisen lähtökohtaisesti luulisi olevan filosofi-Snellmanille vieraampaa. Mahdollinen vastaus voisi olla, että Snellman kosiskeli erityisesti naispuolisten lukijoiden suosiota. Tässä on perää sikäli, että Snellman toisinaan osoittaa tekstinsä selvästi naisille. Tämä ei kuitenkaan ole yksin Kuopio-palstan erityinen ominaisuus vaan sitä esiintyy muutenkin Saiman viihteellisemmässä ja kevyemmässä aineistossa.  Kuopio-palstalla ei sukupuoli juurikaan korostu, muussa Kuopioon liittyvässä ja kevyemmässä aineistossa se on esillä selvemmin.

 Mikä Kuopio siis on? Mikä Snellmanin Kuopio-palstan ja Kuopio-kirjoittelun merkitys ja tarkoitus itse asiassa on?

 On vielä muistettava se jo todettu seikka, että palstan aineisto on monenkirjavaa, asiasta toiseen vaihtuvaa, sattumanvaraista. Tässä mielessä palsta näyttäytyy todellisen uutis- tai ajankohtaispalstan kaltaiselta: aiheet tulevat ulkopuolelta, niitä ei voi tietää eikä päättää etukäteen.

 Aineiston valossa näyttää selvältä, että palstalla ei ole mitään ennalta päätettyä asialistaa tai konkreettista ohjelmaa. Ei voida olettaa, että Snellmanilla olisi ollut mielessään joitain tarkoin määriteltyjä tavoitteita, joita hän olisi palstansa avulla lähtenyt edistämään ja markkinoimaan. Eikä ole syytä olettaa mitään erityisiä piiloviestejä, ”salattuja” asioita tai merkityksiä, joita hän halusi palstan kautta sanoa ja joita muuten ei olisi saanut esille. Aineisto ei anna mitään viitteitä tällaiseen suuntaan.

 Toinen ääripää olisi ajatella, että palsta on kerta kaikkiaan sattumanvarainen, kiireessä ilman syvempää ajatusta tuotettua ajanvietettä ja palstantäytettä lukijoiden viihdyttämiseksi. Myöskään tälle kannalle ei ole perusteita. Palstan korostettu luonne, sen jatkuvuus ja sen yhtenäinen luonnekin puhuvat tällaista täyteaineistoajatusta vastaan. Kuopio-aineiston tarkastelu nimenomaan kokonaisuutena osoittaa, että palstalla nousevat esiin aivan tietyt asiat, ja että palstasta ja sen kuvaamasta Kuopiosta muodostuu sangen johdonmukainen kokonaisuus.

 Voidaan ehkä sanoa että Kuopio-palsta oli tavallaan se positiivinen vaihtoehto, joka Saimasta muuten puuttui. Toki Snellman tarjosi sivistystä ja kansallisuutta rakentavaksi ohjelmaksi, mutta pääpaino Saimassa oli kuitenkin kritiikillä ja herätyshuudoilla.

 Emme tiedä, miten tietoisesti Snellman itse on tämän ajatellut, mutta Kuopio-palstan ero suhteessa lehden muuhun aineistoon on juuri siinä että palsta oli positiivinen vaihtoehto. Jopa Itä-Suomea käsittelevissä pääjutuissa on toinen sävy, niissä on paljon kriittisempi sävy tuota seutua kohtaan. Mainittu positiivisuuden piirre tosin pätee ainakin jossain määrin myös lehden kaunokirjalliseen aineistoon, mutta se on oma ryhmänsä ja oma problematiikkansa, enkä ota sitä tässä laajemmin tarkasteluun. Yleisesti ottaen Snellmanin novellien ja pienempien tarinoiden Kuopio-kuvausten tyyliä voi kuitenkin luonnehtia hyväntahtoiseksi.

 Snellman korostaa kuopiolaisuutta, ja palstalla näkyy jopa tietynlaista paikallispatrioottisuutta, paikkakuntahenkeä ja -ylpeyttä, mutta silti palsta edustaa myös tiettyä etäisyyttä. Siksi on kysyttävä, mikä Snellmanin intressi suhteessa Kuopioon on. Hän ei varsinaisesti ajanut paikkakunnan asioita eikä asettunut paikkakunnan äänitorveksi, mutta paikallisuus konkretisoi koko lehden antia. Kuopio-tekstejä ei luettu erikseen vaan lehden osana ja ne antoivat oman mausteensa myös siihen vaikutelmaan, joka koko lehdestä ja sen pääjutuista lukijoille syntyi.  

 Snellman korostaa Kuopion erityisluonnetta, ei ehkä innostuneesti mutta joka tapauksessa myönteisesti. Nousee vaikutelma, että hän jossain määrin halusi korostaa ja tehdä myös eroa: Kuopio oli etäällä, kaukana ja syrjässä maailman keskuksista. Silti siellä tapahtui ja siellä oli jotain merkittävää. Toisin sanoen: hän tarvitsi etäisyyttä ja halusi ottaa etäisyyttä, ja korosti Kuopiota pelkästään keskuslähtöisen kulttuurin vastakohtana.

 Snellmanin ajatus oli, että luova kulttuuri ei synny ainakaan välttämättä tai pelkästään keskuksesta käsin. Keskuksen tai jopa ”arkkikeskuksen” eli Helsingin ja sen kulttuurielämän kritisoiminen oli Saimassa voimakasta, jossain tapauksissa jopa itseisarvoista, kuopiolaista lehteä ajatellen yllättävänkin voimakasta. Snellman arvosteli Saimassa useaan otteeseen yliopistoa instituutiona, mutta piikitteli myös siitä että maan pääkaupunki ei pysty tuottamaan enempää kirjallisen elämän alueella.[10]  

 Snellmanin kritiikissä helsinkiläisiä ilmiöitä kohtaan ei ole kysymys vain jostain yhdestä asiasta tai henkilöstä, vaan kritiikki kohdistuu useampaan suuntaan, mutta aivan erityisesti se kylläkin kohdistuu Helsingfors Tidningariin ja toisaalta yliopistoon.

 Paikallisaineistosta puhuttaessa on muistettava myös se tavallaan päinvastainen seikka, että lehti käytti varsin paljon ulkomaanuutisia ja erityisesti sen kirjallisuusliitteet olivat lähes kokonaan eurooppalaisen – siis ulkomaisen – kirjallisuuden esittelyä. Voisi väittää niinkin, että ehkä mikään sanomalehti Suomessa ei koskaan ole ollut yhtä eurooppalainen kuin Snellmanin Saima – eurooppalaisen kirjallisuuden ajankohtaisten uutuuksien esittely ei ehkä koskaan ole saanut suhteessa yhtä suurta palstatilaa missään johtaviin sanomalehtiin kuuluvassa suomalaislehdessä. (esim. Lahtinen 2006, 218)

 Voidaankin sanoa että Snellmanin Saima oli nykyajan terminologiaa käyttäen harvinaisen vahvasti glokaali lehti, yhtä aikaa universaalinen eli globaali ja paikallinen eli lokaali, joista sanoista tämä uusi yhdyssana on muodostettu. Saiman aatesisältö ja näkökulma oli jossain mielessä täysin kansainvälinen tai yleiseurooppalainen, mutta tätä kansainvälisyyttä se katseli ja toteutti samalla kertaa paikallisen, Kuopion läpi. Voidaan myös havaita, että Snellman joskus katsoo Kuopiotaan välillä kuvitellun keskieurooppalaisen lukijan silmin, kuten Toivalansalmen ylitystä koskevassa maalauksellisessa kuvauksessa.

 Voidaankin todeta, että vaikka Snellman käyttää paikallisuuden retorisia keinoja ja puhuu toisinaan me-mudossa tarkoittaen kaupungin asukkaita ja tällä tavoin heihin näennäisesti samaistuen, niin kuitenkin tuota suopeaa ja kannustavaa suhtautumista leimaa samalla myös tietty etäisyys. Snellman ei ole ”tavallinen” paikkakunnan ihminen, joka kertoo muille paikallisille ihmisille – siis omalle tutulle lukijakunnalle oman paikkakunnan asioita. Snellman ei suuntaa palstaansa ensi sijassa, eikä missään tapauksessa yksinomaan kuopiolaiselle lukijakunnalle. Tässäkään mielessä lehti ei ole nykyisessä merkityksessä paikallislehti.

 Kinnunen on todennut, että Snellman käsittelee sittenkin nimenomaan yleisiä yhteiskunnallisia asioita ja käsittelee niitä tavallaan Kuopion lävitse, ottaa Kuopion esimerkiksi yleisistä asioista. Tämä arvio vaikuttaa myös Kuopio-palstan analyysin valossa osuvalta ja siihen voidaan yhtyä. (Kinnunen 1981, 96, Savolainen 2006, 388)

 Kuopion suuret uutiset ja tapahtumat, lukion perustaminen ja höyrylaivaliikenne – nämä kaksi asiaa tulevat Snellmanin ja Saima-lehden eteen tavallaan satunnaisesti, mutta ne ovat melkein liian hyviä ollakseen totta, siis pelkkää sattumaa. Lukio ja höyrylaiva kuvastavat inhimillisen kulttuurin senhetkistä luonnetta ja kokonaisuutta. Snellmanin mukaan luova kulttuuri lähtee sillä hetkellä liikkeelle Kuopion kaltaisesta paikasta – ei vain ja ainoastaan sieltä, mutta juuri sen kaltaisesta paikasta.

 Kulttuurin edellytyksenä on ihmisen voimakas toiminta, kuten sivistys, koulut, höyrylaivat ja kanavat. Nämä asiat taas edellyttävät ihmiseltä tietoisuutta itsestään ja siitä, mitä hän on tekemässä. Ihminen on luontoa muokkaava ja oman itsensä rakentava. Luonto ei itsessään ollut mitään, vaan ihminen nostaa kulttuurin luonnon yläpuolelle. Kuopio-palstan esille tuomat suuret asiat ovat voimakkaita, mutta konkreettisia ja täsmällisiä, ja ennen muuta ne erilaisuudessaan vaikuttavat jotenkin samaan suuntaan.

 Kuopio on todellinen valistuksen kaupunki – kahdessakin merkityksessä. Valistus on se, joka Kuopiossa vallitsee, ja valistus on se, jonka valossa palsta Kuopiota tarkastelee. Tarkkailija ei erota itseään jyrkästi kohteestaan vaan hän on itse osa tätä ”kelpo kaupunkia” ja sen menoa.

 Snellmanin sivistyskäsitys on sekin luonteeltaan glokaali, sivistys kokonaisuutena on tässä, ja tämä paikallinen on olemassa nimenomaan yhteytenä laajempaan. Snellman tuntuu sittenkin, paikkakunnan korostamisesta huolimatta, katsovan Kuopiota samalla kuin ulkopäin. Ja kaikessa koruttomuudessaan palstan näkökulma on sittenkin ainakin toisinaan jollain tapaa yläviistosta, varsinaista kansan tai ”ruohonjuuritasoa” se ei ainakaan puhtaasti ole.

 Snellmanin Kuopio on siis inhimillisen kulttuurin edustaja tai tyyssija. Ja tuo kulttuuri on nimenomaan liikettä, muutosta, eteenpäinmenoa, tietoista rakentamista, ja kaiken tämän olennaisena ehtona tiivistä kommunikaatiota, yhteyttä koko muuhun inhimilliseen kulttuuriin. Ilman tuota yhteyttä syntyy suorastaan eksistentiaalista ahdistusta.[11]

 Lehtimiehen työ oli tietenkin käytännön yhteydessä oloa suureen maailmaan, mutta Snellmanille korostuu nimenomaan moderni aika, se että hän Kuopiossa on kaiken aikaa yhteydessä muualle. Kyse on yleisinhimillisestä kulttuurista, jonka yksi valovoimainen paikka on Kuopio. Maailmanmiehenä ja yleiseurooppalaisen kulttuurin edustajana Snellman näkee, että Kuopio on sivistystä, se on Eurooppaa yhtä paljon kuin mikä tahansa muu, ja eurooppalainen sivistys on Kuopiossa täsmälleen yhtä lailla kuin se on kaikkialla muuallakin. Snellman ei ole tuomassa Kuopioon suuren maailman uutuuksia, jotain täällä ennestään uutta, vierasta ja hienoa, vaan hänen Kuopionsa kasvaa siitä itsestään, omalta pohjaltaan, ja tuo pohja on yleiseurooppalainen ilmiö.

 Saima ei siten suuntaudu nimenomaan kuopiolaisille vaan se on toimintamalli kaikille sivistyneille ihmisille, ja tässä joukossa usein myös joillekin erityisryhmille. Paikoitellen se suuntautuu naisille, joita lehti kutsuu aktiivisemmin mukaan perehtymään kulttuuriin, toisin paikoin se suuntautuu toisille lehdille, joita se haastaa keskusteluun ja linjan terävöittämiseen, ja aivan erityisesti Saima suuntautuu nuoriin opiskelijoihin ja sivistyneistöön. Tätä puolta edustavat lehden voimakkaat vetoomukset suomenkielen käyttämisestä, ja sitä on runonkerääjä Daniel Europaeuksen nostaminen intellektuaalisen nuorison esikuvaksi lehden kirjoittelussa.[12]  

 Kuopio ei ole ulkopuolisen tai sellaiseksi asettuvan tarkkailijan objektiivinen kuvaus. Kuopio ei ole paikka, jossa asiat vain ovat jollain tietyllä tavalla, vaan Kuopio on ennen muuta toimintaa. Kuopio-kuvauksessa on koko ajan vahva henkilökohtainen, subjektiivinen ote, mutta se ei pyri olemaan tekijänsä subjektiivinen näkemys, ei myöskään pelkkä mielipide tai henkilökohtainen tahdonilmaus, vaan se on objektiivisuuteen pyrkivä kuvaus toiminnasta. Se on kehotus, oppitunti siihen mitä sosiaalisuus, sosiaalinen aktiivisuus, yhteisössä oleminen ovat. Kuopio on toimivan, aktiivisen kaupunkiyhteisön luomista ja kasvattamista, ei pelkkää raportointia siitä.

 Saiman Kuopio-palsta ei ole varsinaisesti poliittinen ohjelma, joka asettaisi jotkin täsmälliset tavoitteet yhteisön suhteen ja vaatisi toimintaa niiden toteuttamiseen, vaan se itse on tuota toimintaa. Aktiivinen yhteisö on päämäärä sinänsä. Kuopio on tavallaan praksista sanan aristotelisessä mielessä, jossa toiminta itsessään on oma päämääränsä, ja kun Lahtinen korostaa Snellmania ”praksiksen filosofina” niin tämä toteutuu eräällä erityisellä tavalla Kuopiota koskevassa kirjoittelussa. Lahtinen katsoo praksiksen filosofian Snellmanilla tarkoittavan ajattelua, jossa ei ole kyse vain ajattelun sisällöistä sinänsä vaan myös siitä historiallisesta tilanteesta ja todellisuudesta, jossa tuo ajattelu vaikuttaa. (Lahtinen 2006, 28).

 Aktiivisuus ei kuitenkaan ole mitä tahansa, vaan se on tietty suunta, henki. Höyrylaiva ja lukio ovat jonkin täsmällisen suunnan ilmenemismuotoja. Ne eivät edes ole tuon suunnan merkkejä, vaan ne ovat tuo suunta itsessään. Höyrylaiva ja lukio ovat muutosta, kun taas säät ovat aina sitä mitä ovat, ja palstaa analysoitaessa on kaiken aikaa muistettava myös säähavaintojen keskeinen paikka palstalla. Muutoksella on sittenkin rajansa.

 Toiminnan yleinen henki ja aktiivisuus ovat pääasia myös siinä mielessä, että palstan pääasia ei ole konkreettisten ehdotusten tekeminen ja konkreettisten asioiden ajaminen, vaikka näitäkin on palstalla paljon. Huomionarvoista on, että Snellman ei ota kantaa esimerkiksi kaupungin hallintoon yleensä tai kunnallishallinnon ja kunnallisen organisoitumisen periaatteisiin yleensä. Sen sijaan hän ottaa kantaa siihen, millaisia konkreettisia asioita kaupungin ja sen hallinnon tulisi hoitaa ja edistää.

 Kuopio-teksteissä oli joissain tapauksissa jopa paikkakunnan juoruja, tai muita pieniä ja tavallaan yksityisluontoisiakin asioita, mutta tämä ei sittenkään ollut olennaista. On huomattava, että varsinainen yksityisyyden sfääri, ennen kaikkea perhe ja kotielämä, jäi sittenkin ulkopuolelle, vaikka Snellmanin filosofiassa perheellä on tärkeä ja välttämätön sijansa (Hämäläinen 2005, 9 ym).

 Kuopio-palsta on ennen muuta kaupungin julkisen elämän, ja toisaalta niin sanotun kansalaisyhteiskunnan kuvausta.  Snellmanin filosofiassa kansalaisyhteiskunta oli ihmisten moninaisen toiminnan alue, ei vain taloutta ja ihmisten oman edun tavoittelua, kuten Hegelin ajattelussa. 

 Saima-lehti ei ollut paikkakuntaa yhdistävä, paikallis- tai nurkkapatrioottinen, vaan suuntautui pikemmin ulospäin. Mutta se ei ollut myöskään mainosta ulospäin vaan se oli kertomus siitä, mitä on todellisuus – jolla ei tässä tarkoiteta vain niin sanottuja ulkoisia realiteetteja vaan Snellmanin omaa näkemystä inhimillisen todellisuuden luonteesta, joka näkemys on yhtä aikaa realiteetti ja tavoite ja vaatimus.

 Snellman osoittaa että luovuutta on muullakin kuin pääkaupungissa ja sitä edustavassa järjestelmässä. Kuopion kaltainen kasvava, voimistuva yhteisö voi tuottaa luovuutta omilla ehdoillaan, ei vain jonkin järjestelmän tai keskuksen ehdoilla.  

 Voitaisiin ajatella, että ehkä Kuopio-palsta sittenkin on idylliä jossain laajemmassa merkityksessä, nimittäin muutoksen, edistyksen ja työteliäisyyden idylliä. Hyvin laajassa merkityksessä Snellmanin Kuopio-kuvauksesta huokuvalla hengellä on epäilemättä yhtäläisyyttä protestanttiseen etiikkaan, mutta tämä asia vaatisi tarkemman tutkimisensa.

 Paremmin Snellmanin Kuopio-kuvaan voi kuitenkin soveltaa ideaalirealismin käsitettä, jonka Pertti Karkama on asettanut keskeiseksi Snellmanin kaunokirjallisia teoksia tulkitessaan. Karkaman mukaan Snellmanin romaanit ja novellit edustavat yhtäältä realismia, eli ne ovat todentuntuisia, mutta kuitenkin niissä on vahva idealisaatio. Ne edustavat todellisuutta, jossa ihanteenmukainen on totta.

 Snellmanin Kuopioon voisi soveltaa samaa ideaa: Kuopio-kuvaus on realistista, mutta se ei realismin varsin yleisen tavan mukaan vain pyri esittämään todellisuutta sellaisenaan, naturalistisuudesta puhumattakaan, vaan todellisuudella on myös suunta, ja se on siinä mielessä idealisoitu. Todellisuudenmukaisuus ei tarkoita ulkoisten seikkojen ja yksityiskohtien tarkkaa jäljentämistä, vaan sen olennaisen suunnan tajuamista, mihin tämä kaikki on menossa (Karkama 1985, 120, 1989, 98).

 Tämä ei tarkoita, että Snellmanin kaunokirjalliset tekstit ja Kuopio-palsta voitaisiin nähdä samanlaisina ja että ideaalirealismi molemmissa tapauksissa tarkoittaisi täsmälleen samaa. Kaunokirjallisissa teksteissä tietoisesti rakennetut asetelmat ja ihanteen mukaiset hahmot ovat selvemmin esillä. Kuopio-palsta on arvaamattomampi ja moninaisempi.

 Kärjistäen voisi ajatella sellaista vivahde-eroa, että kaunokirjallisten tekstien ideaalirealismissa ideaalinen sittenkin painottuu enemmän kuin Kuopio-teksteissä. Niissä ideaalinen ei ole yhtä selkeän ohjelmallista, vaan ainakin luonteeltaan toisenlaista. Realismi taas painottuu enemmän.

 Mutta Kuopio-kuvaa voisi tarkastella myös Snellmanin hengenfilosofian yhteydessä. Idee der Persöhnlichkeit -teoksessa ihmishengen korkein muoto on persoonallinen henki, ja tämä ihmisen korkein aste ja tietoisuus taas on nimenomaan yhteiskunnallista toimintaa. Ihmishenki tavoittaa korkeimman asteensa, ei muusta etääntyneenä vaan päinvastoin ihmisten sosiaalisessa yhteydessä, ja tietoinen yhteiskunnallinen toiminta on siten ihmisen tavoite ja ydinolemus. 

 Tämä ajatus toiminnan ensisijaisuudesta muistuttaa Snellmaniin vaikuttaneessa saksalaisessa filosofiassa J. G. Fichten ajatuksia, joita Snellman kyllä tunsi, mutta on vaikea sanoa kuinka tarkoin Fichte sittenkään on vaikuttanut Snellmanin toiminnallisuuden korostamiseen. Asia vaatisi oman tutkimuksensa.  Snellman on jossain määrin tuonut Fichteä esillä myöhemmin yliopistollisissa luennoissaan [13]  ja erityisesti moraalisen tai siveellisen (Manninen 2006, 62–63)  maailmanjärjestyksen idea yhdistää näitä kahta ajattelijaa. (Aatehistoriallisessa perinteessä Snellmanin ajatuksella voisi nähdä yhtäläisyyksiä myös esimerkiksi. juutalaiseen khassidismin perinteeseen, jossa mystinen kaikkeen yhtymisen kokemus tavoitetaan juuri sosiaalisessa ja aktiivisessa toiminnassa, ihmisten keskellä, ei vetäytymällä, kuten monissa mystiikan perinteissä.)

 Snellmanille olennaiset kulttuurin piirteet voidaan koota seuraavanlaiseksi yhteenvedoksi, joka perustuu koko käytettyyn aineistoon, Snellman ei tekstissä suoraan mainitse tai luetelle tällaisia piirteitä, vaan ne ovat hänellä läsnä lausumattomina. Kuitenkin esim. kerjäläiskirjoituksissa lähimmäisenrakkauden perustava merkitys tuodaan esille myös eksplisiittisesti.[14]

– kaupunkimaisuus

– tehokkuus, dynaamisuus, ihmisen aiheuttama muutos

– valistus, tieto, aktiivisuus

– kauppa, toiminta

– yhteiskunnallinen järjestys

– huvitukset, viihde, vapaa-aika

Kaiken taustalla on kuitenkin ehdoton moraali ja kaupunkielämän hyveet. Ominaisuudet tai hyveet, joita Snellman näyttää korostavan ovat sellaisia kuin

–ahkeruus

–yritteliäisyys

–yhteisvastuu

–heikompien auttaminen

–kristillinen lähimmäisenrakkaus ja

–yhteisen edun toteuttaminen.

Aivan ilmeisesti kaikki nämä hyveet kuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan, niiden asettaminen tärkeysjärjestykseen tuskin olisi mielekästä. Tosin olisi mahdollista ajatella, että luettelon viimeinen asia, toimelias suhtautuminen yhteisiin asioihin, jollain tavalla kokoaisi noita hyveitä yhteen.

 Snellmanin Kuopio-tekstien takana voi esimerkiksi sosiaalipoliittisten kannanottojen kohdalla nähdä yhtäläisyyttä siihen, mitä myöhemmin on kutsuttu hyvinvointivaltion nimellä. Mutta jos Snellmanin yhteiskuntamallille halutaan antaa nimi, niin sivistysvaltio on kyllä osuvampi nimitys, joskin Snellmanin oman sivistys-käsitteen merkityksessä, joka taas on erilainen kuin sivistysvaltio -käsitteelle kielessä myöhemmin yleisesti vakiintunut merkitys.

 Sivistysvaltioon snellmanilaisessa mielessä liittyy sosiaalinen turva, veroilla ohjattu ja hallittu yhteiskunta ja vapaa yritteliäisyys, mutta kaiken tämän takana ja edellytyksenä on sivistys ehtona ja lähtökohtana, aktiivisen ja itsensä tiedostavan ihmisyyden toteutuminen.

 Mutta jos Kuopio-palsta ei ollut ohjelmallinen ja etukäteen valjastettu joidenkin täsmällisten tavoitteiden palvelukseen, eikä myöskään satunnaista hetken viihdettä, ja silti siitä nimenomaan kokonaisuutena näyttää muodostuvan selkeä kuva, joka vastaa varsin tarkoin Snellmanin muualla esittämiä ajatuksia ja maailmankuvaa, niin miten tämä tulos olisi selitettävissä?

 Voidaan ajatella, että Kuopio-palsta oli Snellmanille eräänlainen henkireikä tai rentoutumisen paikka lehdessään. Yhteiskunnallisissa kirjoituksissaan hän oli pääsääntöisesti täynnä polemiikin intoa ja kiukkua, johon hän itse myös pyrki ja johon hän itse itsensä tarkoin asemoi, mutta jossa hänen täytyi samalla olla hyvin tarkkana ja varovainen sen suhteen mitä hän saattoi vallitsevissa oloissa kirjoittaa. Kuopion asioissa tällaista ongelmaa ei etenkään alkuvaiheessa juuri ollut, kun Snellman kuitenkin tiesi hyvin kirjoittajan vapauden yleiset puitteet kuten sen että virkakoneistoa ei sopinut suoranaisesti arvostella. Tämän sisäistämisen puitteissa hän saattoi kirjoittaa monenlaisia asioita.

 Kuopio-palsta oli siten hänelle eräänlainen vapauden valtakunta, jota välttämättömyyden säännöt eivät ohjanneet aivan yhtä tiukasti kuin lehden muuta sisältöä. Mutta toisaalta lehden muun sisällön tiukka ja poleeminen linja oli nimenomaan hänen itsensä haluama – siinä mielessä Kuopio-palsta saattoi merkitä hänelle itselleen tiettyä vapaampaa otetta verrattuna lehden pääsisällön jyrkästi omaksuttuun ohjelmallisuuteen, joka siis oli täysin hänen itsensä tietoisesti asettama linjaus.

 Tai ehkä Kuopio-palsta olisi Friedrich Schillerin hengessä – hänen ajatuksensa olivat Snellmanille itselleen myös tuttuja – sielunkykyjen vapaata leikkiä. Kuopio-palsta saattoi tuottaa ajatuksia ja assosiaatioita luovasti, ilman sellaista tarkoin määritettyä tarkoitushakuisuutta, joka esimerkiksi pääjutuissa oli. (Holmberg 2013, Mielityinen 2001) Siksi Kuopio-palsta saattoi vapaammin ilmentää Snellmanin omaa luovuutta, tai ainakin joitain sen puolia, ja tavoittaa hänen ajattelunsa pohjavirtoja.

 Saattaa olla niinkin, että palsta oli hänelle aluksi jossain määrin pakkopulla, koska lehden julkaisulupaankin oli liitetty paikallisesti hyödyllisten asioiden käsittely. Mutta ajan mittaan siitä tuli hänelle itselleenkin tärkeämpi, ja tähän voisi liittyä edellä todettu seikka, että palstan sisällössä tai painotuksissa sittenkin tapahtuu ajan mittaan hienoista muutosta.  

 Kun Snellman pitemmän aikaa, numerosta toiseen, teki havaintojaan omista lähtökohdistaan lähtien, niin kokonaisuutena palstasta muodostui hänen ajatusmaailmansa näköinen, vaikka tätä linjaa ei olisi etukäteen tarkoin suunniteltu. Snellman tuskin ajatteli asiaa näin tarkoin etukäteen, mutta tuo sattumoisin muodostunut aihepiirijakauma osuu itse asiassa hyvin yksiin hänen yleisen filosofisen ajattelunsa ja hänen pääjuttujensa, samoin kuin hänen oman myöhemmän poliittisen toimintansa kanssa.  

 Sivistyksen ja talouden kysymykset muodostivat myös lehden pääjuttujen valtaosan ja myös pääjuttujen kokonaisuudessa voidaan nähdä niiden välillä tietty harmoninen suhde. Kun Snellman astui heti hyvin vaikutusvaltaisessa asemassa valtakunnan politiikkaan, hän ryhtyi heti ajamaan kahta uudistusta, suomenkielen oikeuksia sekä rahauudistusta. Hän korosti näitä kahta yhtä lailla, niiden välillä oli jollain tapaa symmetrinen tasavertaisuus, jossa toinen tai toinen ei ole ensin. Hän jopa pyrki siihen, että nämä kaksi keskenään varsin erilaiselta näyttävää uudistusta olisi heti hänen senaattorikautensa alussa, keisarin Suomen vierailun yhteydessä 1863, toteutettu molemmat samalla kertaa. Käytännön seikat sitten kuitenkin hieman viivyttivät rahauudistusta. (Savolainen 2006, 722)

 Yhteenvedonomaisesti voidaankin ajatella, että Kuopio on eräänlainen allegoria Suomesta. Snellman ei kerro vain tietystä tarkasti rajatusta reaalisesti olemassa olevasta yksittäisestä kaupungista, vaan hän haluaa kertoa ideaalirealisminsa hengessä koko Suomesta. Kuopio oli eräässä mielessä koko Suomi: pieni ja syrjäinen paikka, jossa kuitenkin elää vahvana oma kulttuurinsa, ihmisen aktiivinen toimintakenttä, ja jolla on mahdollisuudet vaikka mihin, kunhan tämä oma voima oivalletaan.

 Kuopio-palstan esittelemissä ajan ilmiöissä oli koko Suomen tulevaisuus. Tällainen paikka pystyy itsessään ja itsestään käsin kehittymään ja nousemaan. Snellman halusi myös luoda esikuvan nuorille seuraajilleen, lehti oli epäilemättä tarkoitettu juuri niille, joihin se sitten tekikin vaikutuksen, siis nuorelle sivistyneistölle, ja se oli tarkoitettu omakohtaiseksi toiminnan kannustimiksi.

 Kuopio olisi siten tulevaisuus, mutta tämä ei tarkoita, että juuri Kuopiossa sinänsä olisi romanttisessa tai jossain paikallispatrioottisessa mielessä jotain erityistä. Voima ehkä olisi nimenomaan täällä sisämaassa, mutta voima ei ollut jonkin romantisoidun kansan keskuudessa tai jollain alueella sinänsä vaan voima olisi uudessa kulttuurissa, ehdottoman eurooppalaisessa kansainvälisessä kulttuurissa. (myös Rantala 2013, 179)

 Sivistystä saaneen kansanosan oli tajuttava, että sen tehtävä oli juuri kansan sivistämisessä, ja silloin tällainen urbaani eurooppalainen pikkukaupunki on kulttuurin luova paikka. Kansan sivistäminen taas ei tarkoita vain sitä vinoutunutta ja pilkallista ylhäältä päin kaatamisen mielikuvaa, jota myöhemmän ajan sivistyneistö on 1800-luvun edeltäjistään ja kansansivistystyöstä mielikseen kehitellyt. Kansan sivistäminen tarkoitti Snellmanilla vahvasti myös tasa-arvon lisäämistä. Yhteiskunnan eri kerrosten välistä kuilua oli madallettava ja se taas välttämättä vaati opin ja tiedon jakamisen ulottamista kaikelle kansalle. Koulutus ja sivistys eivät kuitenkaan olleet vain välineitä joihinkin yhteiskunnallisiin päämääriin kuten tasa-arvoon vaan ne olivat itseisarvoisen tärkeitä asioita.

 Vaikka Kuopio-palsta pinnalta katsoen on pienten juttujen vapaata leikkiä, niin voidaan silti sanoa, että Snellman esitti siinä Kuopion tavallaan oman yhteiskunnallisen ajattelunsa kuvana, ja Kuopio sopi tähän rooliin erittäin hyvin. Se oli näkymä siitä, mitä on elävän kulttuurin henki, mistä Snellmanin mukaan nousee elävä paikallisuus, suomalaisuus ja eurooppalaisuus. Kuopio edusti koko Suomea ja koko Suomeen nähden Kuopio oli juuri sitä uutta ja elävää. Helsinki itsestään selvänä keskuksena oli kritiikin kohde, Kuopio taas elävä mahdollisuus.

 Tässä on huomattava Snellmanin kerran lehdessään leikillisesti esittämä heitto, että Suomi oikeastaan on kokonaisuudessaan pikkukaupunki. Siinä saattoi olla enemmän Snellmanin ominta ajattelua kuin hän sillä hetkellä ymmärsikään. Kun koko hänen toimintansa tähtäsi Suomen nousuun yleiseurooppalaisen kulttuurin osana, niin Kuopio profiloituu tällä palstalla juuri pikkukaupunkina, joka on eri mittakaavassa sama ilmiö. [15]

 Tästä voisi hakea yhteyksiä eri aikoina ja myös Snellmanin aikana käytyyn keskusteluun siitä, missä Suomen varsinainen ydin on, joka keskustelu on usein liittynyt rannikon ja sisämaan vastakkaisuuteen. Snellmanin Kuopio-korostus ei välttämättä merkitse kantaa ”sisämaa-Suomen” puolesta. Hänelle kyse ei ole mistään suomalaisuuden sisäisestä jaosta vaan intellektuaalisesta jaosta ja intellektuaalisesta asennoitumisesta.

 Snellmanille olennaista on sosiaalinen kritiikki, ihmisten aktiivinen toiminta, organisoitu politiikka. Köyhyyden poistaminen maata jakamalla, lähimmäisenrakkauden vaatimus, koulutuksen tarjoaminen ja työn järjestäminen kaikille ovat siinä olennaisia asioita. On tärkeää, että yritteliäät ja vaurastuvat kansalaiset todella suuntaavat toimintansa muidenkin auttamiseen, ei vain yksityisen hyvänsä edistämiseen. Itse asiassa menestymisen ja vaurastumisen mieli ja hyöty olivat Snellmanin mukaan juuri siinä, että vaurastuminen avaa enemmän mahdollisuuksia edistää yhteistä hyvää.

 Voidaan siis väittää että Kuopio-aineiston korostaminen oli koko lehden linjaan hyvin sopiva teko, kuinka tietoinen se sitten olikaan. Kuopio-aineisto oli itse valittua, jossain merkityksessä vapaata aineistoa. Se oli osoitus siitä, että kirjoittaja itse loi oman toimintakenttänsä, hän hahmotti itsenäisesti maailman ympärillään ja sisällään.

 Ajatusta siitä, että Kuopio sopi Snellmanille ja oli tavallaan hänen mielenmaisemaansa, voidaan tukea myös monien sinänsä tunnettujen dokumenttien avulla. Snellman itse esitti kuuluisassa kirjeessään ystävilleen vuonna 1840 luonnehdinnan, että hän haluaa taistelua ja viihtyy taistelussa, mutta tarvitsee tilaa ympärilleen[16] ( Savolainen 2006, 334–336).

 Tuon virkkeen loppuosaa ei ole taidettu paljoa analysoida, vaikka kirjettä muuten on siteerattu tavattoman paljon. Snellmanin kirje kiersi ajan tavan mukaan valikoidussa tuttavapiirissä ja se olikin osoitettu usealle eri henkilölle, mutta se tuskin on vuonna 1839 tavoittanut esimerkiksi Herman Kellgreniä (1822–1855), joka silloin oli nuori eikä vielä ollut Snellmanin lähipiirissä. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista, että kuopiolaislähtöisen Kellgrenin vuosina 1843–1844 ystävilleen esittämät arviot Snellmanista osuvat hyvin yksiin tuon Snellmanin itsearvioinnin kanssa, kuten myös Fabian Collanin samoihin aikoihin esittämät näkemykset. Molemmat korostivat sitä, että Snellman halusi olla riidoissa kaikkiin suuntiin ja korostaa omaa itseään, ja tähän yksinäisen taistelijan rooliin Kuopio sopi paremmin kuin Helsinki.    

 Herman Kellgren kirjoitti mm. läheiselle ystävälleen Robert Tengströmille hyvin kriittisiä kommentteja Snellmanista. Niitä on tulkittu myös henkilökohtaisista motiiveista käsin, mutta mahdollinen pahansuopuus ei poista niiden kiinnostavuutta. Kellgren korosti sitä että Snellman ei ulkomailta palattuaan viihtynyt Helsingissä, koska siellä ihmiset olivat liian ystävällisiä hänelle. Snellman oli varautunut taistelemaan, hän halusi nähdä kaiken nurinkurisena, arvostella kaikkea, ja nähdä itsensä yksinäisenä taistelijana. Snellman kuolisi, jos joutuisi yliopiston professoriksi, Kellgren eräässä kirjeessä arveli (Castren 1945, 67)

 Tuon kaiken Snellman pystyi toteuttamaan nimenomaan Kuopiossa, jossa hän täysin yksin, vain itsensä varassa, saattoi ottaa kantaa, jakaa iskuja joka suuntaan, mikä siten oli oikea itsearvio tällä kertaa, hyvin kirjaimellisesti.

 Silti pelkästään negatiivisen asenteen korostaminen ei tee oikeutta Snellmanille. Hän ei halunnut pelkästään arvostella kaikkea, mutta pyrkimys intellektuaaliseen riippumattomuuteen ja omilla jaloilla seisomiseen oli Snellmanille varmasti hyvin tärkeää. Tässä mielessä Kuopio hänen itsensä luomana mielenmaisemana oli hänelle sopiva. Hänen ei tarvinnut varsinaisesti seurata ketään eikä kalastella suosiota.

 Tätä taustaa vasten voidaan nähdä myös pääkaupungin ja keskuksen kritiikki: hän halusi olla syrjässä keskuksesta voidakseen arvostella sitä – tämän asian näkivät monet aikalaiskommentoijat Snellmanin lähipiirissä eri tavoin.

  Snellmanin Kuopio oli itsenäinen, kriittinen näkökulma Suomeen mutta samalla myös rakentava vaihtoehto. Lehden palstalla hahmottuva Kuopio on hänen oma itsenäinen näkemyksensä ja luomuksensa. Kun Snellman kritisoi Topeliuksen pääkaupunkilaiskirjeiden hänen mielestään pinnallista jaarittelua ja löysää, kepeää jutustelua, niin hän pyrki myös vastaamaan omaan huutoonsa ja loi oman, Topeliusta napakamman ja lyhyemmän tyylinsä kirjoittaa paikallisista asioista.

 Tämän tarkastelun lopuksi voidaan vielä pohtia, oliko Kuopio Snellmanille jonkinlainen utopia? Vastaus kysymykseen on lähtökohtaisesti kielteinen, sillä Snellman ei rakentanut Kuopiosta mitään tiettyä hyvän yhteisön mallia, ja hän itse ylipäänsä suhtautui armottoman kriittisesti kaikkiin mahdollisiin utopioihin. Hän itse näki oman ajattelumallinsa realistisena ja todellisena, kaikkien utopioiden täydellisenä vastakohtana. Mutta jälkimaailman mielessä Snellmanin realismi ehkä sittenkin oli sitä mitä Karkama kutsuu ideaalirealismiksi.

 Tämä ideaalirealismin käsite auttaa myös vastaamaan siihen, millä tavoin Kuopio voidaan nähdä kasvatuksellisena, nykytermein sosiaalipedagogisena projektina. Snellman ei aseta erikseen jotain tavoitetta, millainen yhteisön pitäisi olla, ja pohdi keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan hän pikemmin lähtee siitä myönteisestä, jota yhteisössä joka tapauksessa on, ja korostaa sitä. Kun yhteisö omassa aktiivisuudessaan liittyy myös ympäröivään maailmaan ja ymmärtää paikkansa yleisessä kehityksessä, yhteisöllä on kaikki mahdollisuudet.

 Mutta mikä sitten tässä kuviossa lopulta on sääuutisten paikka ja merkitys? Miksi filosofin paikallisjuttujen tärkein yksittäinen aihe ovat säät?

 Sääjutuille ei ole vain yhtä selitystä. Sääjutuissa mielenkiintoista on niiden moninaisuus, ja tavallaan ne heijastavat pienoiskoossa koko lehden moninaisuutta. Sääjutuissa Snellman pyrkii tietoisesti tai tiedostamatta moninaisuuteen, yllättävyyteenkin.

 Voisi arvella, että sääjutuilla haluttiin kosiskella yleisöä, mutta tämä selitys saattaisi olla liian lattea. Säät ovat kuitenkin itse asiassa se elämismaailma, jossa elämme, konkreettinen todellisuus. Jos filosofia haluaa kohdata elämän ja todellisuuden, sen on oltava myös avoin arkipäivän ilmiöille. Säät ovat sosiaalinen todellisuus, elämän yhteiset puitteet, ja nämä yhteiset puitteet toteutuvat jatkuvan liikkeen, vuodenaikojen vaihtelun kautta. Kun Snellman halusi käytäntöön, niin sää jos mikä oli juuri sitä, vaikka Snellmanin ominta käytäntöä olikin yhteiskunnallinen toiminta.

 Voidaankin sanoa, että sääjutut ovat osa Saiman ja Kuopio-palstan yhteisöllisyyttä, sillä ihmisen kannalta sää on nimenomaan yhteistä, sosiaalista todellisuutta, joka jaetaan, ja säistä puhuminen on merkittävä sosiaalisen kommunikaation muoto.

 Säät ovat ankaria ja kovia, vaihtelevia ja arvaamattomia, niiden kanssa ollaan usein todella lujilla, mutta säistä puhe voi olla henkevää jutustelua, ja se voi olla sosiaalista seurustelua. Monista Snellmanin sääjutuista henkii juuri tuo säiden ankaruus, mutta myös niiden tavaton vaihtelevuus.

Suomalainen todellisuus on sään armoilla, säiden keskelle viskattuna olemista. ”Ihminen päättää, Jumala säätää” siteeraa Snellman tunnettua sananlaskua tavalla, joka ei ehkä täysin istu hänen muualla esittämäänsä filosofiaan, mutta joka hyvin istuu hänen sääjuttujensa yleiseen henkeen.

 Samalla säät kuitenkin ovat myös yhteiskunnallinen ilmiö siinäkin mielessä, että sääilmiöt liittyvät myös kysymyksiin hallituksen ja viranomaisten toimista, sosiaalipolitiikasta, yhteisen turvallisuuden luomisesta.

 Säistä kirjoittaminen on keino yhdistää fakta ja omaperäisyys, asian tärkeys ja samalla sanoman luettavuus. Huumori on sääjutuissa vahvaa ja monipuolista. Snellmanin kirjoitustyössä ei koskaan muulloin ole vastinetta näille Kuopion uskollisille sääkatsauksille.

 Säät asettavat myös teorian ja filosofisen ajattelun koetukselle. Snellmanin yleinen filosofia lähti luonnon vähättelystä ja ihmisen aktiivisuudesta. Sääjutut ovat tässä mielessä filosofisesti hyvinkin kiintoisia, koska ne lyövät tavallaan kiilaa tuolla tavoin korostuneen hengenfilosofian suuntaan. On vaikea sanoa, oliko tämä tietoista, mutta Snellmanin aktiivisuutta korostavaan ajatteluun säiden korostus antaa mielenkiintoisen lisän. Aiemmin Snellman oli lähtenyt tavallaan puhtaasta filosofiasta, mutta Kuopion-kaudellaan ja uudessa roolissa hän suuntautui uudella tavalla inhimillisen elämän todellisuuteen.  Oliko säiden kuvaaminen ehkä tiedostamaton osoitus juuri siitä, että Snellman itse alkoi nyt alistaa omat ajatusmaailmansa uudella tavalla realiteeteille, joiden kohdalla on heti alkuun myönnettävä, että niitä ei voi vain valita eikä hallita, vaan ne on kohdattava ja oma toiminta on suhteutettava niihin.

 Toisaalta sääjutut ja niiden myötä luonnon hallitsemattomuus osoittavat, että Snellmanin dynaamista kaupunkikulttuuria korostava malli ei ollut aivan realistinen vielä 1840-luvun Suomessa, jossa yli 90 % väestöstä asui täysin säiden armoilla maaseudulla ja suuri osa heistä köyhyydessä. Maaseudun ja maatalouden oli 1860-luvun katastrofin jälkeen uudistuttava – ja sen jälkeen suomalainen yhteiskunta kehittyi monessa asiassa Snellmanin ajattelemalla tavalla. Myöhempi Suomi on paljolti ollut sitä, miten Snellman esittää Kuopionsa 1840-luvulla.