”Sillä sanon taas, Luoja tietää monennenko kerran, ettei saksalainen filosofia pääse eteenpäin ennen kuin se on saanut todella jotain aikaan eli ennen kuin se on tuottanut valtiolle ja kirkolle jotain hyvää. Se on nyt niin itseensä vajonnut, että se pystyy etenemään ainoastaan hedelmättömissä abstraktioissa.”

”En voi (…) kuin pitää suuntaa käytännölliseen, elämään johtavaan, ainoana ajanmukaisena.” 

”Toivon ettet ymmärrä minua väärin. Kaikkein vähiten haluan väheksyä spekulaation ominta arvoa. Minulta ei myöskään jää huomaamatta, että se pystyy tieteenä liikkumaan vain käsitteissä ja että spekulaation totuus täytyy ennalta päättää järjestelmän sisällä. Mutta niin kuin yksittäiselle ihmiselle toiminta on hänen tietämyksensä koetinkivi, niin tulee myös spekulaation osoittaa totuutensa jonkin kansan ja aikakauden työssä ja toiminnassa.”

 ”Ja lopuksi: veri on vettä sakeampaa, sanoo suomalainen sananlasku, eli toisin sanoen: kukin eläköön ensi sijassa isänmaansa hyväksi ja jos tarpeen, jättäköön myös filosofian sikseen.”

Tuohon tapaan kirjoittaa suomalainen filosofi Johan Vilhelm Snellman (1806–1881) saksalaiselle kollegalleen ja ystävälleen J. F. Reiffille (1810–1879) vuoden 1843 lopussa. Kirje on säilynyt vain konseptina eikä ole tietoa, onko sitä koskaan lähetetty, mutta tällä asialla ei ole kirjeen tulkinnan kannalta nyt erityistä merkitystä. [1]

 Voimakassanaista ja värikkäällä tyylillä kirjoitettua kirjettä on Snellman-tutkimuksessa ja -kirjallisuudessa siteerattu tai referoitu varsin usein, ensimmäisen Snellman-elämäkerran kirjoittajasta Thiodolf Reinistä alkaen. Snellman ruotii kirjeessä voimakkain sanakääntein myös filosofisen oppi-isänsä G. W. F. Hegelin (1770–1831) ajattelua ja kirje onkin nähty osoituksena Snellmanin lisääntyvästä etäisyydenotosta tai itsenäistymisestä suhteessa Hegeliin. (Rein 1981a, 336–337) Toisaalta ja edelliseen liittyen se on nähty merkkinä Snellmanin suuntautumisesta filosofiasta kohti käytäntöä. Manninen luonnehtii kirjettä etäisyydenottamisena filosofiaan. (Manninen, kommentaari III:118, SA III, 815)

 Tämä tutkimus liittyy juuri filosofian ja käytännön teemaan Snellmanilla, ja siksi lähdin kyseisestä kirjeestä. Snellman-tutkimuksessa sangen paljon käsiteltyyn Hegelin ja Snellmanin suhteeseen en niinkään puutu.

 Monet Snellmanin filosofian tutkijat ovat ainakin Snellman-elämäkerran ja kokonaisesityksen myöskin kirjoittaneesta J. E. Salomaasta alkaen korostaneet sitä, että Snellmanin ajattelun ja henkilökuvan tärkein ja omintakeisin piirre on juuri filosofian ja käytännön toiminnan läheinen suhde ja niiden ehyt yhteenkuuluvuus (Salomaa 1944, 240–242).  Voidaankin sanoa, että filosofian ja käytännön suhde on eräs ehdoton ydinkysymys, jos haluamme ymmärtää Snellmanin ajattelua ja hänen yhteiskunnallista toimintaansa. Ja kääntäen, kun tutkitaan filosofian ja käytännön toiminnan välistä suhdetta, niin Suomessa keskeiseksi poliitikoksi ja kulttuurin suunnannäyttäjäksi kohonnut filosofi Snellman on antoisa ja mielenkiintoinen tutkimuskohde, jolla on yleisempääkin merkitystä.

 Tästä huolimatta voidaan sanoa, että Snellmanin filosofian ja hänen käytännöllisen yhteiskunnallisen toimintansa suhdetta ei ole tutkittu kovinkaan yksityiskohtaisesti. Se toki mainitaan ja siihen viitataan, mutta tarkemmin asiaa ei yleensä ole problematisoitu. Kysymys onkin toki laajasta asiasta, joka liittyy oikeastaan kaikkeen Snellman-tutkimukseen.

 Edellä siteerattu kirje kuvastaa erästä Snellmanin elämän tärkeää taitekohtaa. Nopeanoloisesti kirjoitetussa purkauksessaan Snellman tulee esittäneeksi oman elämänsä suuren muutoksen, sillä juuri vuodet 1843–1844 merkitsivät hänen toiminnassaan uuden ja sittemmin myös pysyväksi osoittautuneen vaiheen alkua. Akateeminen filosofia jäi taakse ja yhteiskunnallisen vaikuttajan työ alkoi lehtimiestoiminnan muodossa, myöhemmin se jatkui muissa rooleissa. Snellman piti viimeisen luentosarjansa akateemisena opettajana Helsingin yliopistolla keväällä 1843, siirtyi samana kesänä Kuopioon koulunrehtoriksi, ja hänen siellä julkaisemansa Saima-lehti alkoi ilmestymisensä vuoden 1844 alusta. Muutokset ja uudet asiat seurasivat nopeasti toisiaan.

 Juuri Saiman julkaiseminen on perinteisesti nähty käännekohtana, joka lopullisesti vei Snellmanin uudelle uralle. Samalla Saima on yleisesti nähty koko Suomen historiassa merkittävänä asiana, sillä se oli koko myöhemmän 1800-luvun kulttuuria ja politiikkaa leimanneen suomalaisuusliikkeen eräs matkaansaattaja ja virstanpylväs.

 Kirje Reiffille voitaisiin siten nähdä ja se on epäilemättä nähtykin filosofi-Snellmanin tulevaisuuteen suuntautuvana yleisluontoisena ohjelmana ja linjanvetona, joka Snellmanin itsensä kohdalla sittemmin myös toteutui. Mutta tarkkaan ottaen kyse ei ole vain siitä, että Snellman kaavailee lennokkaasti yksityisessä viestissä ystävälleen, mitä filosofian pitäisi noin yleisesti ottaen tehdä ja mihin sen pitäisi tulevaisuudessa suuntautua. Kirje ei ole vain yleisluontoinen ohjelmanjulistus tai abstrakti pohdiskelu, vaan rivien väleissä se on myös kertomusta siitä, mitä Snellman itse on jo tehnyt tai ryhtynyt tekemään.

 Kirjeen taustatilannetta on nimittäin syytä tarkentaa. Kirjoittamishetkellä Snellmanin edessä on jo ollut hänen oman painotuoreen lehtensä ensimmäinen numero. Saiman avausnumeron virallinen ilmestymispäivä on 4.1.1844, mutta lehti painettiin jo joulukuun 1843 puolivälissä. Ensipainos oli jo lähetettykin näytenumerona Helsinkiin, josta se sitten jaettiin eräiden Helsingissä ilmestyvien lehtien mukana niiden tilaajille. Postinkulun hitauden vuoksi Snellmanin lehti ei kuitenkaan kirjeen kirjoittamishetkellä ollut vielä tavoittanut lukijoitaan, ja Snellman oli tästä aikataulusta epäilemättä hyvin tietoinen. (Selén, kommentaari III:120, SA III, 816, Kinnunen, kommentaari IV:1, SA IV, 691)

 Snellman siis istuu huoneessaan oman painotuoreen lehtensä kanssa. Se on kirjoittajalle ainutkertainen ja ainutlaatuinen hetki, nähdä oma vasta ilmestynyt painotuotteensa hetkellä, jolloin se on vasta lähtenyt matkaan tavoittamaan lukijoitaan. Sillä hetkellä kirjoittaja tietää tehneensä jotain konkreettista ja myös peruuttamatonta. Hän voi vain aavistella, mitä tästä tulee seuraamaan, millaisen vastaanoton julkaisu tulee saamaan ja mitä vaikutusta sillä tulee olemaan. Oman lehden julkaisemisessa tämänkaltainen tilanne korostuu ehkä vielä selvemmin kuin kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen kohdalla, sillä kirjoittaja tietää, että lehden ensimmäinen numero on hänelle itselleenkin vasta jonkin pitemmän prosessin alku. Kirja taas on tekijän kannalta jo tehty loppuun asti valmiiksi siinä vaiheessa kun se tulee painosta.

 Raimo Savolainen on Snellman-elämäkerrassaan pannut merkille tämän tilanteen kirjeen kirjoittamishetken ja lehden painamisen suhteen, ja hän korostaa hieman ihmetellen sitä, että Snellman ei kirjeessään Reiffille kuitenkaan varsinaisesti mainitse omaa lehteään (Savolainen 2006, 355, 1032). Siihenkin oli varmasti syynsä. Snellman oli ylipäänsä usein varsin varovainen ja arvoituksellinen kirjoittaessaan kirjeissä omista asioistaan. Snellman-tutkimuksessa ja kirjallisuudessa kirjeenvaihtoa on käytetty paljon lähteenä, mutta kirjeiden käyttö vaatii tarkkaa lähdekritiikkiä, kulloisenkin kirjoittamistilanteen ja vastaanottajan sekä kirjoittajan suhteen arviointia.

 Ehkä Snellmanilla ei ollut tarvetta kertoa Reiffille konkreettisesta lehtihankkeestaan. Hän halusi kirjeessään pohtia nimenomaan filosofian tehtävää, eikä saksalaisella ystävällä ilmeisesti ollut samanlaisia käytännöllisen vaikuttamisen pyrkimyksiä kuin hänellä itsellään. He olivat tutustuneet ja ystävystyneet Snellmanin oleskellessa Tübingenissa 1840–1841. Sen jälkeen he olivat harvakseltaan kirjeenvaihdossa, eikä tämän kirjeen jälkeen ole olemassa osoituksia heidän henkilökohtaisista kontakteistaan. He olivat suunnilleen samanikäisiä ja tutustuessaan he olivat samankaltaisessa tilanteessa: nuoria, lupauksia osoittaneita mutta omaa paikkaansa vielä etsiviä tutkijoita. Heidän yhteinen taustansa oli Hegelin filosofiassa, ja juuri tähän yhteiseen taustaan Snellman kirjeessä kriittisessä hengessä pureutuu. Saksalainen ystävä oli ehkä ainoa, jolle Snellman saattoi sillä hetkellä tehdä tällaista tilitystä, Suomessa hänellä ei tällaisia itsensä kanssa samanvertaisia ja samasta taustasta ponnistavia filosofiystäviä edes ollut. (von Fieandt 1984, 104–107)

 Kirjekonsepti voidaankin nähdä paljolti Snellmanin sisäisenä tilintekona ja tilityksenä. Hän haluaa toisaalta jossain mielessä repäistä itsensä irti siihenastisesta filosofiasta ja filosofiakäsityksestä, mutta toisaalta hän säilyttää kunnioittavan suhteensa siihen. Tämä voimakkaan kritiikin ja samalla kuitenkin henkilökohtaisen kunnioituksen yhdistelmä näkyy myös siinä mitä Snellman kirjoittaa Reiffista ja tämän kirjasta.[2]

 On myös huomattava, että tämä kirje ei ollut mikään yksittäinen mielenpurkaus, vaan sen linja on samansuuntainen Snellmanin muissa yhteyksissä noihin aikoihin esittämien ajatusten kanssa. Erityisesti kirjeessään toiselle saksalaiselle filosofiystävälleen, Micheletille, Snellman aiemmin samana vuonna 1843 esitti osin samoja ajatuksia.[3]

 Silti voidaan sanoa, että Snellmanin kirjeessään filosofialle esittämät yleisluontoiset käytännöllisyyden vaatimukset liittyvät siihen, että hän juuri oli perustanut oman lehden.

Kirjoittaessaan Reiffille Snellman on varma ja itsetietoinen siitä mitä on tehnyt. Perustaessaan oman lehden hän on jo lähtenyt siihen suuntaan, mitä hän kirjeessä filosofialta vaatii. Mutta mitä tuo hänen peräänkuuluttamansa uudenlainen filosofinen toiminta tai filosofian pohjalta nouseva toiminta oikeastaan tarkoittaa, ja miten se suhtautuu aiempaan filosofiaan? 

Näihinkin kysymyksiin Snellman kirjeessään jollain tapaa yleisellä tasolla vastaa. Uuden filosofian tai uudenlaisen filosofisen asenteen ydin on suuntautuminen käytäntöön. Snellman ei kuitenkaan vain tyydy toteamaan tätä, vaan myös luonnehtii tarkoittamaansa käytäntöä heti varsin täsmällisesti: se on toimintaa oman kansan, isänmaan asioissa. Niiden vuoksi tulee siis filosofiankin tarvittaessa väistyä, mutta tämä ei välttämättä tarkoita filosofiasta luopumista, vaan Snellmanin ajatus voidaan ymmärtää myös niin, että filosofian ja käytännön suhde nähdään uudella tavalla, käytännön tärkeyttä ja jopa ensisijaisuutta korostaen. Filosofia ei ole se kaikkein tärkein asia, vaan toiminta isänmaan hyväksi, ja tämä asia tulee aivan ilmeisesti ymmärtää myös filosofian sisällä.

 Tätä Snellman oli itse ryhtynyt myös toteuttamaan. Mutta miten tämä Snellmanin peräänkuuluttama filosofian ”käytäntöön suuntautuva käänne”, liittyi siihen, että hän toteutti sitä juuri Kuopiossa, syrjäisessä ja hänelle itselleen ennestään vieraassa kaupungissa ja yhteisössä, josta hän myös kirjeessään saksalaiselle ystävälle mainitsee? Miten uudenlaista filosofista asennetta etsivä Snellman näki Kuopion, ja miten Kuopio ja sen tarjoamat asiat vaikuttivat hänen ajatteluunsa? Mikä oli paikan ja paikallisuuden merkitys silloin, kun filosofi etsi jotain aivan uutta suuntaa? Tästä on nyt tässä tutkimuksessa kysymys.