Suomen kansallisuusohjelman luojana Snellman saattoi keskittyä elatuksen hankintaan ja käytännön toimiin pankkimiehenä, koska hänen aatteidensa kannattajat olivat yhteiskunnallisissa asemissa hoitamassa kehitystä eteenpäin hänen ohjelmansa pohjalta. Snellmanin ohjelma kuului: ”Rahvas on sivistettävä ja sivistyneistö kansallistettava”, ja sille oli kysyntää aikana, jolloin julkisuus oli muuttunut ja alamaisyhteiskunta oli kehittymässä kansalaisyhteiskunnaksi. Snellmanin mukaan fennomaanien työ oli kohdistettava elinkeinoelämän elvyttämiseen ja varallisuuden kohottamiseen sekä sivistyksen nostamiseen. ”Poliittinen vapaus” ei saanut tätä vaarantaa, muuten sitä oli maltettava odottaa. Siksi hän vastusti tunnetuissa artikkeleissaan kiinnittymistä Ruotsiin. Snellmanin realismia oli, että kun ”valtion” puolustaminen näytti vaarantavan ”kansallisuuden” puolustamisen, oli edellisestä luovuttava. Näistä Snellmanin lähtökohdista huolimatta fennomania lähti kehittymään omiin suuntiin pitämättä orjallisesti kiinni kaikista Snellmanin ohjelman perusteista, mikä jo Saimassa oli ”innostanut kuin sähkökipinä”.72

Fennomanian politisoitumisen kannalta oli merkityksellistä, että Snellman oli esittänyt selväsanaisesti näkemyksensä yksikielisestä Suomesta. Ruotsi ei tulisi säilymään eurooppalaisen sivistyksen välittäjänä eikä myöskään Suomen sivistyneistön äidinkielenä. Viimeistään taistelu Papperslyktanin August Schaumanin kanssa osoitti fennomanian todelliset rajat. Suomen autonomia oli joka päivä voitettava uudelleen. Se tapahtui lisäämällä kansalaisyhteiskunnassa kansallista tietoisuutta ja luomalla sitä kautta poliittiset edellytykset toimia. Nouseva puoluejohtaja Georg Zacharias Forsman, sittemmin aateloituna Yrjö-Koskinen, puolusti kiihkeästi Snellmania Papperslyktanin polemiikissa, jolloin fennomania erottautui Suomettaren piirin suomalaisuudesta. Yrjö-Koskinen tähdensi snellmanilaisittain ensisijaisesti mielen merkitystä instituutioiden sijaan. Hän todisteli Suomen valtiollisen aseman syntyneen ”luonnollisena seurauksena kansan edellisestä työstä”. 73

Yrjö-Koskisen tie Snellmanin henkiseksi aseenkantajaksi oli luonteva, koska hän oli Snellmanin tapaan pohjalainen, syntynyt vuonna 1830 Vaasassa. Vaasan triviaalikoulussa hän sai kansallisen herätyksen Saiman välityksellä. Ylioppilaaksi tultuaan hän opiskeli uudella kotiseudullaan Hämeenkyrössä innokkaasti suomea. Erityisesti hän viljeli tätä Pohjalaisessa osakunnassa 1847–1853. Vaasan lukion apulaisena ja sen huomattavan kirjaston avulla hän alkoi perehtyä Suomen historiaan: vuosina 1857–1859 hän julkaisi suomenkielisen tutkimuksen Nuijasota. Vuonna 1863 hänet nimitettiin historian professorin virkaan. Kielikysymyksessä hän oli omaksunut Snellmanin kannan ja ajoi sitä kiihkeästi luonteensa koko intohimon voimalla.

Vuonna 1863 Yrjö-Koskinen määritteli Helsingin Uutisissa fennomanian ”suomikiihkon” valtiollisena puolueena. Suomen kielen asettaminen oikeuksiinsa ei riittänyt pelkäksi tavoitteeksi vaan kysymys oli merkityksistä, jotka annettiin sanoille ”kansallisuus”, ”valtio” ja ”kansakunnan historiallinen tehtävä”. Ideologia perustui kokonaisuudessaan Snellmanin teoriaan valtiosta: sen mukaan valtio oli elinkelpoinen vain silloin, kun sitä elähdytti kansallishenki. Sen ilmenemiselle taas kieli oli välttämätön. Ehdottomuus oli välttämätöntä fennomanian puoluekehityksen kannalta. Yrjö-Koskisen ohjelma sulki pois suvaitsevaisuuden ja kompromissiajattelun mahdollisuuden.74

Poliittisen fennomanian taival modernin politiikan kentälle alkoi samaan aikaan, kun Snellman työskenteli pankkimiehenä Ritarihuoneen konttorissaan. Syksyllä 1869 Yrjö-Koskinen julkaisi Suomen historian professorina Oppikirjan Suomen kansan historiasta. Teoksessa arvioitiin Ruotsin valtakunnan poliittista tapahtumahistoriaa ja päädyttiin arvioimaan kielteisesti monia Ruotsin kuninkaiden aikaisemmin ylistettyjä ratkaisuja. Näöltään vaatimaton opus aiheutti ankaran tieteellisen myrskyn. Vaahtoava lehdistöväittely aukaisi railon fennomaanisen ja ei-fennomaanisen historiantutkimuksen välille. Yrjö-Koskisen historian oppikirja oli Snellmanin Saiman artikkeleihin verrattava fennomanian julistus ja kansallisen kehityksen valtava dynaaminen liikkeellepanija. Teos ei esitä sinällään mitään radikaalia; Yrjö-Koskinen halusi Porthanin tapaan vain kuvata isänmaansa vaiheet puhtaasti suomalaiselta kannalta. Hän myönsi kiitollisuudenvelan ruotsalaiselle kansanvaltaiselle yhteiskuntamuodolle mutta ei unohtanut painottaa erityisen suomalaisen kansallistunnon olemassaoloa. Nimi ”suomalainen kansakunta” oli ”seisova virallinen lauseparsi”.75

Yrjö-Koskisen oppikirja tuli tunnetuksi C. G. Estlanderin 28.9.1869 Helsingfors Dagbladissa julkaiseman arvostelun myötä, jossa tartuttiin härkää sarvista ja pyrittiin suoranaiseen hylkäystuomioon. Estlanderin mielestä Yrjö-Koskinen meni toiseen äärimmäisyyteen kuin Geijer, joka pyrki välttämään Suomen mainitsemista Ruotsin historiassa. Estlanderin mukaan oli teennäistä tuoda kansallistunto jälkikäteen historiaan. Teos ei voinut olla oppikirja, koska se tarjosi ainoastaan muunnettua ja puoluepoliittisesti väritettyä tietämystä. Yrjö-Koskista asettui puolustamaan K. F. Ignatius, joka ei hyväksynyt Estlanderin rinnastusta Geijeriin. Lisäksi hän suositteli Estlanderille luettavaksi vuonna 1862 ilmestyneen Julius Krohnin väitöskirjan suomenkielisestä runoudesta Ruotsin vallan ajalla, mikä todisti riittävästi suomalaisesta kansallistunteesta tältä ajalta.

Asetelma jumiutui lopullisesti, kun Yrjö-Koskinen torjui jyrkin sanoin Suomettaressa 8.11.1869 ruotsalaisen puolueen tulkinnan Suomen maakuntakehityksestä ja kiinnitti huomiota vuoden 1808 tapahtumiin. Hänen mielestään Dagbladet, kuten Helsingfors Dagbladia kutsuttiin, ei voinut tehdä tyhjäksi Suomen todellisten suurmiesten, kansallisten herättäjien työtä, Arwidssonista Runebergiin ja Snellmaniin, jotka Yrjö-Koskisen mukaan olivat valmistaneet tietä suomalaisten itsenäisyysaatteelle. Dagbladetin puoluemiehet olivat umpikujassa hokiessaan ”ruotsalaisia olemme”. Yrjö-Koskisen mukaan tämä kehitys päätyi lauseeseen: ”venäläisiksi tulemme”.76

Polemiikkiin liittyi pian Agathon Meurman, Liuksialan kartanonherra Kangasalta, joka oli vuodesta 1863 ollut Koskisen veljesten lisäksi Helsingin Uutisten toimituksessa. Tänä aikana hän alkoi vakinaisemmin kirjoittaa suomeksi. Arwidsson oli hänen enonsa. Meurman osallistui kiistaan kirjoitelmallaan Kirjallisessa kuukausilehdessä otsikolla Onko Suomen kansalla historiaa? Lähtökohtana oli Topeliuksen Joukahaisessa 1845 julkaistu kirjoitelma, jossa päädyttiin kielteiseen vastaukseen. Meurmanin tarkastelussa dagbladilaisten kiellolla oli suuri ero tähän. Yrjö-Koskinen, Topelius ja Meurman näkivät kaikkialla suomalaisia itsenäisyyden ja omintakeisuuden pyrkimyksiä. Itsenäinen kansallisuus oli estänyt sitä kaikkina aikoina yhdistymästä kokonaan Ruotsin valtioon. Meurman yhtyi siihen Topeliuksen perusajatukseen, että rajut käännekohdat jättivät kansan perusluonteen koskemattomaksi ja pinnan alla kulkeva syvä virta kuljetti sitä todella eteenpäin, uuteen kansalliseen itsenäisyyden tunteeseen. Todellinen kansallinen kehitys tapahtui siis näkymättömissä. Yrjö-Koskisen yleiskuvassa ei ollut sinällään mitään uutta, mutta dagbladilaisten kritiikki näki teoksessa vain fennomanian arvottomia päämääriä ja pilasi suuremmat arvot politikoinnillaan ja syyttämällä historian vääristelystä.77

Suomalaisuuden suureksi läpimurroksi sanotaan 1870-lukua. Samalla alkoi kuitenkin muodostua erilaisia mielipiteitä siitä, miten fennomania käsitettiin ideologiana. Puolueen sisällä syntyi ryhmityksiä, mikä viittasi oppositioasetelmaan. Ylioppilaiden piirissä syntyi 1875 osakuntarajat ylittävä suomenmielinen yhdistys Suomalainen Nuija, joka toteutti kansanvalistusta. Se ei tyydyttänyt radikaaleja, ja 1880-luvun alussa syntyi K. P. T. (Kansan Pyhä Tahto tai Koko Programmi Toimeen), joka säilytti snellmanilaisen peruskatsomuksen. Samaan aikaan Darwinin opit synnyttivät kapinan uskontoa ja saksalaista idealismia vastaan. Suomalaisen Nuijan perustajajäsen, Snellmanin vihkitalossa Kuopiossa syntynyt ja hänen naapurinpoikansa A. J. Mela (aiemmin Malmberg) julkaisi Darwinin kehitysopin ensimmäisen kerran suomeksi ja oli tämän katsomustavan innokkaita esitaistelijoita. Myös K. P. T. -ryhmässä naturalistiset ajatukset omaksuttiin nopeasti. Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén kulkivat Darwinin, Spencerin ja Bucklen polkuja. Tämä näkyi myös Valvoja-ryhmässä, jonka piiriin kuuluneiden O. E. Tudeerin, Valfrid Vaseniuksen ja E. G. Palménin kirjeissä alkoi näkyä luonnontieteellisen ajatustavan aiheuttama murros.78

Fennomaanisen puolueen hajanaisuus johtui suureksi osaksi siitä, että puolueella ei ollut määriteltyä organisaatiota ja johtajuussuhteita. Innokkaalle kenttäväelle jäi epäselväksi, miten yhteiset ratkaisut syntyivät. Yrjö-Koskinen tunnustettiin johtajaksi, mutta hänen asemansa perustui henkilökohtaiseen auktoriteettiin. Waldemar Churbergin kirjoitelman mukaan Yrjö-Koskisen laimea tyyli johti 1870-luvulla vakaviin ristiriitoihin ja synnytti sisäistä juonittelua. Churberg koetti perustaa Yrjö-Koskisen tietämättä tarkoitusta varten salaisen seuran, joka ottaisi vähitellen käsiinsä poliittisen taistelun ohjat. Johdon hajanaisuus näkyi Morgonbladetin toimittamisessa.

Snellmanin oma poika Johan Ludvig protestoi Yrjö-Koskisen toimitusohjeita vastaan: linjakurista ei voinut puhua, kun ei ollut organisaatiota. Toimittaja ei voinut totella jokaista, joka tuli käskemään puolueen nimissä. Hän vaati vanhempien neuvoston perustamista tarkoitusta varten. J. L. Snellman oli myös kehottanut Yrjö-Koskista organisoimaan puoluerakenteen, mutta historiankirjoituksessa suurinta luomisvoimaa elänyt professori oli liian työn täyttämä. Hänen epäonnistumisensa rivien kokoamisessa näkyi siinä, että Churbergin riita fennomaanijohtajien kanssa johti Jaakko Forsmanin murhayritykseen 1889. Oikeus määräsi Churbergin hoidettavaksi Lapinlahden sairaalaan. Nuoren polven milliläinen valtiokäsitys ei kohdannut Koskisen hegeliläis-snellmanilaista valtiomääritystä.79

Puoluemaisia hahmotelmia oli kyllä esiintynyt, kun Yrjö-Koskinen osoittautui melkoiseksi organisaattoriksi järjestäessään valtakunnallisen keräyksen suomenkielisen oppikoulun rakentamiseksi. Olennaista oli, että puoluejohto ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ”staattisen järjestäytyneen kannatuspohjan luomiseksi”. Koulukeräys oli kuitenkin menestys monella tapaa. Se toi maaseudulle uusia järjestäytymismuotoja ja toimi esimerkkinä seura- ja kokoustoiminnan leviämiselle 1870-luvulla. Yrjö-Koskiselle oli tärkeintä menestys viranomaisten edessä: Pietarin hallituspiireille oli osoitettu fennomanian kannatuksen laajuus ja pakotettu ylin byrokratia kuulemaan sen ääntä.80 Tämä oli linjassa sen kanssa, että fennomaanit eivät asettaneet avoimesti kyseenalaiseksi Snellmanin johtavaa asemaa tai pyrkineet organisoimaan poliittista toimintaa, mikä olisi ollut ristiriidassa keisariin tukeutuvan lojalistisen linjan kanssa.81

Yrjö-Koskinen ei käyttänyt koulukeräystä välineenä puolueen organisoimiseksi, koska esimerkiksi 1870-luvun lopun kirjoituksissa hän asetti kyseenalaiseksi kansan yhteiskunnallisen toimintakyvyn ja rahvaan mielenilmausten poliittisen painon. Tärkeä käännekohta oli tapahtunut 1876 kirkolliskokouksessa Turussa, jonne hän oli matkustanut suurin toivein. Pettymys oli valtava, kun kokouksesta tuli riitaisa ja junnaava eikä hänen odotustensa vastaisesti sopusointua synnyttänyt edes kansallisen kulttuurin syvin juuri, yhteinen usko.

Yrjö-Koskinen purki pettymystään: ”Yhteinen kansa näyttää olevan sillä jumalallisuuden kannalla, joka käsittää nykyisen käsikirjan, nykyisen virsikirjan ja katekismuksen enemmin taikakaluiksi. Samoin kuin villikansat kumartaen palvelevat fetissiänsä, huolimatta onko tuo itsessään joku musta kivi vai joku ruostunut korkinavain, samoin rakkaat kansalaisemme näyttävät olevan umpisilmin harrastuneet näihin muinaiskaluihin ja nimenomaan niiden virheisiin. Yksin kielivirheetkin väitetään melkein pyhän hengen tekemiksi ja oikea-uskoisuuden pylväiksi.”82 Yrjö-Koskisen ajatus ei ollut tukeutua kansaan sen kansanvaltaisen ajattelun vuoksi. Kansa oli se, jota opetettiin, ei se, joka opetti. Hän ei määritellyt suomalaisuustaistelun päämäärää, koska sitä ei ollut. Oli vain dynamiikka. Tavoite ei ollut suomalaisen virkamieskunnan johtama valtio, joka oli vain edellytys sille.83

Samaan aikaan Meurman nosti ”siveellisen ja uskonnollisen” kansan valtiolliseksi voimatekijäksi. Hän hyökkäsi uskonnollisella paatoksella agitaattoreita ja rahvaanrettelöitsijöitä kohtaan. Hän halusi osoittaa, että vapaamielisyys ei ollut yhdistettävissä kansan maailmankatsomukseen. Kansallisen puolueen täytyi näyttää pakostakin konservatiiviselta, koska se hyväksyi vain uudistukset, jotka kansa saattoi ottaa vastaan ja sulattaa. Hän teki moraalista ja uskonnosta aseen, jolla hän saattoi rajata ”kansan tahtoa” sisällöllisesti ja sulkea pois protestit. Siveys ja uskonnon vaaliminen syrjäytti hänen kirjoituksissaan jopa koulupolitiikan ja kansanvalistuksen.84 Tavoitteena oli, että fennomaanien kansallinen ideologia olisi valtion ”kansalaisuskonto, joka vahvistaisi vallan legitimiteetin väestön keskuudessa”. Fennomania irrotti vallan perustelut hallitsijasta ja uskonnosta ja tuotti niiden rinnalle ”suomalaisuuden” ja ”sivistyksen” käsitteet. Tällä haettiin tukea asemalle modernin politiikan kentälle.85

Vanhoista fennomaaneista Yrjö-Koskisen kimpussa jaksoi pisimpään kriittisesti roikkua suomen kielen professori August Ahlqvist, joka alituiseen varoitti Koskista tämän kerettiläisistä mielipiteistä. Kiista huipentui 1875 Olavinlinnan 400-vuotisjuhlissa, jonka juhlapuheessa Ahlqvist viittasi ”kansalliseen kiitollisuudenvelkaan Ruotsin vallan aikaisista vuosisadoista”. Yrjö-Koskisen mukaan jokaisella oli velvollisuuksia vain itseään kohtaan eikä kansojen välillä ollut mitään saamis- ja maksamistiliä. Polemiikissa törmäsivät Ahlqvistin edustama ”tukeutukaamme länteen” -kulttuurifennomania ja Yrjö-Koskisen poliittinen ”irti Ruotsista” -fennomania. Ahlqvistin esiintyminen hävisi Yrjö-Koskisen karismaattiselle kansanjohtajan tyylille. Auktoriteetin suoma tosiasiallinen saneluoikeus johti yhä vähempiin kosketuksiin Snellmanin kanssa, ja miesten välit selvästi viilenivät.86

72 Pirkko Rommi & Maritta Pohls, Poliittisen fennomanian synty ja nousu. Teoksessa Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia. Kuopio 1989, 69–71.

73 Rommi & Pohls 1989, 71–72.

74 Yrjö Rommi, Yrjö–Koskisen linja. Myöntyväisyyssuunnan hahmottuminen suomalaisen puolueen toimintalinjaksi. Helsinki 1964, 17–19.

75 Rafael Koskimies, Nuijamieheksi luotu. Yrjö Koskisen elämä ja toiminta vuosina 1860–1882. Helsinki 1968, 92–99. ks. myös Rommi & Pohls 1989, 97.

76 Koskimies 1968, 99–109.

77 Koskimies 1968, 109–112.

78 Rommi 1964, 19–23. Ks. myös Juva 1956, 174.

79 Rommi 1964, 26–32.

80 Rommi & Pohls 1989, 97. Stenius on kiinnittänyt huomiota siihen, että ensimmäiset vapaaehtoisuuteen ja tasa-arvoisuuteen perustuvat joukko-organisaatiot syntyivät liberaalien eikä fennomaanien vaikutuksesta. Ks. 1983, 129–130.

81 Liikanen 1995, 132. ks. myös Klinge 1978, 228–229, 233 ja 238–239.

82 Ilkka Liikanen, Fennomania ja kansa. Joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty. Historiallisia tutkimuksia 191. Helsinki 1995, 283–284.

83 Rommi & Pohls 1989, 89. Klinge tukeutuu väitteessään Arvid Järnefeltiin. Ks. Klinge 1982, 208, 1968, 74 ja 1981, 37–38.

84 Liikanen 1995, 304–305. Ks. myös Eko Jossas, Agathon Meurman – suomalaisuusliikkeen uskonto- ja kirkkopoliitikko 1863–1999. SKHS 152. Jyväskylä 1990, 84–85.

85 Liikanen 1995, 328.

86 Rommi & Pohls 1989, 98.