Taitavana kynänkäyttäjänä Snellmanilla oli tehokas suhde yleiseen mielipiteeseen. Yhtä tehokasta ei voinut olla vaikuttaminen professorina ja nuorimpana jäsenenä konsistorin kollegion muodollisessa istunnossa. Toimiakseen tehokkaasti Snellmanin oli pidettävä kulisseissa yhteyttä korkeimpiin viranomaisiin. Snellmanin vaikutusvaltaan liittyi se, että Suomen suuriruhtinaskunnassa – keisarin itsevaltaisen suosikkihallinnon oloissa – muodollista päätöksentekoa määräsi virallisten säädösten sisällöllinen jatkuvuus. Niiden synnyttämän jähmeän prosessin takeena olivat epäviralliset rutiinit, joilla normatiiviset hankaluudet väistettiin. Säädettyjen normien koskemattomuus perustui pitkälle epävirallisten käytäntöjen jatkuvuuteen. Konsistorissa pidetyistä puheenvuoroista pidettiin pöytäkirjaa, mutta niistä konstruoitu todellisuus oli vain jäävuoren huippu. Kannanmuodostus oli viime kädessä kuitenkin kabinettipolitiikkaa, jonka painopiste oli istuntojen ulkopuolella. Snellmanin pilailu koiransa kanssa näyttää osuneen maaliinsa. Snellmanin koira, Toveri, osasi käpälällään matkia, miten professorit käsi poskella miettivät palkankorotustaan konsistorin kollegiossa seuratessaan lukuisten asioiden muodollisen ratkaisun virtaa, kun asiat oli käytännössä ratkaistu etukäteen.184

Kollegisesta hallinnosta ja sen kääntöpuolesta suosikkihallinnosta tuli menestystekijä Snellmanille hänen toimivien suhteidensa kautta. Se oli ainoa tehokas kanava toteuttaa ajatuksiaan.

Kollegisuuden jähmeydestä huolimatta perustelut sen säilyttämiseksi ovat pysyneet samoina ajasta tai henkilöistä riippumatta keskiajalta nykypäiviin – ja nimenomaan Suomessa. Kollegisen hallintoperiaatteen vuosisata Ruotsissa oli 1600-luku, Venäjällä 1700-luku ja Suomessa erityisesti 1800-luku ja sen jälkeen myös 1900-luku. Vaikka Venäjä itse luopui Ruotsilta lainaamastaan kollegisuudesta, se kuitenkin samaan aikaan säilytti kollegisuuden Suomen suuriruhtinaskunnassa. Symbolista onkin, että itsenäisen Suomen hallitusmuoto vahvistettiin heinäkuussa 1919 Aleksanteri I:n kuvan alla, joka oli tuotu samalla paikalla olleen keisarin valtaistuimen tilalle.185

Snellmanin toiminta lähti pitkälle siitä, että omien sanojensakin mukaan itsevaltias oli pelkästään tyytyväinen siitä, että perustuslait olivat olemassa. Kaikki tiedot olivat hänellä paremmin käytössä ja hän saattoi erehtyä vain tarkoituksella. ”Venäjällä minulla on ympärilläni vain epävarmuutta ja melkein aina tapoja, jotka ovat astuneet lain sijaan.”186 Aleksanteri I ei kokenut seuraavansa pakolla maan entisiä lakeja. Hänen mielestään ne helpottivat ja tehostivat itsevaltiaan toimintaa. Keisari piti Suomea Venäjään verrattuna ”hyvinjärjestettynä kansliana”, jonka päällikkönä hän toimi.187

Tämä maine perustui kollegisuuden periaatteelle. Periaate on lähtöisin kansleri Axel Oxenstiernan Ruotsin valtakuntaa varten laatimasta vuoden 1634 hallitusmuodosta, joka sisälsi aikaisempien vuosikymmenten kokemukset Ruotsin keskushallinnon organisoimisesta. Hallitusmuodon tarkoituksena oli lähinnä estää ongelmat, jotka koituivat siitä, että kuninkaan oli oltava poissa valtakunnastaan esimerkiksi sodan takia. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan tinkiä kuninkaan korkeudesta ja valtuutuksesta, joka perustui perintöruhtinuuteen.188

Kollegisessa istunnossa henkilökohtaisen mielivallan poissulkemisessa oli lähdetty näet siitä, että ”joukossa viisaus tiivistyy”, eli joukossa yhteinen viisaus oli parhaiten puolustettavissa. Yksityisyritteliäisyydellä ei pitänyt olla mahdollisuuksia. Snellman yritti saada mielipiteensä ratkaisun pohjaksi kollegiossa, jonka jäsenten kanssa hän oli taistellut osakunnassa tai Lauantaiseurassa, jonka jäseniä hän oli pahoinpidellyt sanomalehtisodissa ja joista osa oli vastustanut 10 vuotta aikaisemmin hänen nimitystään professoriksi. Suurin osa 28 kollegasta oli vanhoja tuttuja.189

Snellmanin kollegat olivat suunnilleen samaa ikäluokkaa, mutta valtaosa heistä oli nimitetty yliopistovirkoihinsa 30–40-vuotiaina eli 10 vuotta nuorempana kuin Snellman. Arppe oli ollut vain 20-vuotias aloittaessaan kemian professorina. Snellman, Lönnrot ja Cygnaeus saivat nimityksensä 50-vuotiaina. Virkaiältään he olivat konsistorin kollegion nuoremmasta päästä. Snellman nimitysvuonna 1856 konsistorin vanhimmat professorit olivat olleet virassa jo yli 25 vuotta. Rein oli ollut professorina jo 32 vuotta. 1830-luvulla oli nimitetty kaksi professoria, 1840-luvulla kymmenen ja 1850-luvulla ennen Snellmania kahdeksan professoria ja samana vuonna kaksi muuta. Snellman oli siis kokemukseltaan ja iältään konsistorin kokemattomimpia jäseniä.

Sukulaisjääviys piti myös ottaa huomioon. Wilhelm Gabriel Lagus oli Snellmanin taloudenhoitajan Elise Heintzien ja hänen hyvän ystävänsä Theodor Lagin setä. Heidän serkkunsa oli naimisissa Gabriel Geitlinin kanssa.190 Jacob Johan Wilhelm Lagus oli hänen poikansa.191 Palménin ensimmäisen vaimon veli oli anatomian professori Bonsdorff, ja hänen toinen vaimonsa oli tämän serkun tytär.192 Palménin äiti oli syntyjään myös Bonsdorff. Lönnrot oli naimisissa Snellmanin serkun kanssa. Af Brunérin veli oli senaattori ja kaksi heidän sisartaan oli naimisissa Edelheimien senaattoriveljesten kanssa.

Sukulaisuutta keskeisemmin korostui poleeminen jääviys. Sanomalehtikiistoissa Snellman oli poleemisessa suhteessa suoraan Schaumanin kanssa sekä tämän veljen, Josef August Schaumanin kanssa. Lisäksi Snellman oli riidellyt Arppen ja Lillen kanssa ja arvostellut kriittisesti Reinin ja Cygnaeuksen teoksia. Arppen kanssa suhteita saattoi rasittaa se, että hänen sisarensa olivat naimisissa C. G. von Essenin kanssa ja Lars Stenbäckin kanssa. Lisäksi hänen isoveljensä oli Nils Edvard Arppe, Längmanin yhtiötoveri.193 Osakunnasta asti Snellman oli väitellyt heidän kanssaan teologisista kysymyksistä.

Tuomioistuimien toimintaperiaatteiden liiallisesta jäljittelemisestä ja jääviyskäytännön ylibyrokratisoitumisesta ei voi syyttää pelkästään konsistoria, koska ylemmissä johtoportaissa esiintyvän näkemyksen mukaan myös yliopiston tuli mukautua maan hallintokoneiston menettelytapoihin.194 Senaatin asenne jääviyteen jäi suvaitsevammaksi kuin yliopiston, jonka konsistorissa jääviyspykälää tulkittiin perinteisesti ankarammin. Monien sukulaisuussuhteiden yhteen liittämässä akateemisessa opettajayhteisössä oli välttämätöntä noudattaa yleisen lain mukaisia jääviyssääntöjä yksilön oikeusturvan ja akatemian sisäisen työrauhan turvaamiseksi sekä sukuklikkien vaikutusvallan lieventämiseksi. Oikeudenkäyntijärjestyksen 1. luvun 6. pykälää sovellettiin tarkasti: saman suvun piiristä vain kaksi kerrallaan osallistui asian käsittelyyn hallintoelimissä.195

Jääviyskysymykset aiheuttivat enemmän haittaa kuin niiden asiallinen merkitys olisi antanut aihetta. Jääviyden eliminoinnissa turvauduttiin niin konstikkaisiin ratkaisuihin ja tulkintoihin, että tieteellisten kysymysten erityisluonteeseen ei tullut kiinnitetyksi tarpeeksi huomiota.196

Kollegisessa päätöksenteossa ratkaisuun pääsemiseksi nuorempien professorien oli esitettävä oma kantansa, koska heidän oli mahdoton yhtyä edellisten professoreiden kantoihin tai vaihtoehtoja oli ainakin vähän. Vanhempien oli yhdyttävä nuorempien esittämiin kantoihin, koska heidän esittämilleen kannoille ei olisi ollut enää äänestäjiä tai niitä olisi ollut vähän. Enemmistön kannan selvittäminen kollegisessa istunnossa oli äänten hajautuessa todella monimutkaista, mikä ilmenee seuraavassa ongelman selvittämiseksi annetussa ohjeessa.

Sellaisessa tapauksessa lasketaan ensin yhteen ne äänet, jotka samasta perusteesta päätyvät samaan lopputulokseen. Sen jälkeen katsotaan, voidaanko samaan lopputulokseen päätyneet, eri tavalla perustellut mielipiteet sovittaa yhteen huomioon ottaen, että mielipiteitä, joiden perustelut sulkevat toisensa pois, ei voi laskea yhteen, ei myöskään mielipiteitä, jotka johtavat eri lopputulokseen. Näin laskettu ja tarvittaessa yhteen sovittamalla saatu enemmistön mielipide tulee kollegion päätökseksi. Tällöin on kuitenkin, jos enemmistön sisällä ollaan perustelusta eri mieltä, enemmistö laskettava perustelun osalta erikseen ottaen huomioon niidenkin mielipide, jotka ovat lopputuloksesta eri mieltä. Jos äänet menevät tasan, pääsääntö hallintoprosessissa on, että se mielipide tulee päätökseksi, johon puheenjohtaja on yhtynyt. Jos äänet eriävät toisistaan sillä tavalla, että lopputuloksen määrittely ei ole selvä, vaan siitä ollaan eri mieltä, on kollegisessa menettelyssä siitäkin äänestettävä.197

Kutsuprofessuurin nimitysprosessi ei luonut Snellmanille parhaita edellytyksiä aloittaa työskentely kollegion jäsenenä, koska se oli hoidettu ilman konsistorin käsittelyä. Lisäksi konsistorissa oli kymmenen professoria, jotka olivat osallistuneet arviointiin 1849, kun Snellman haki professuuria edellisellä kerralla. Nuorimpana jäsenenä hän antoi äänestysesityksen 14 tapauksessa. Snellmanin työskentelyssä heijastuu suosikkiasema. Hän harjaantui professoriajan henkilökohtaisilla yhteydenotoilla ja epävirallisilla muistioilla ottamaan vastuuta suuremmista asioista yliopiston ulkopuolella valtiollisella kentällä.

Snellman oli itse mukana monissa nimityksissä. N. G. af Schulténin jälkeen konsistori oli 29.11.1856 valitsemassa tälle seuraajaa matematiikan professoriksi. Ehdokkaita oli C. G. Sucksdorff ja Lindelöff. Tiedekunnan mukaan molemmat hakijat täyttivät pätevyysvaatimukset. Lausunnossaan Snellmanin ei olisi antanut ehdokassijaa Sucksdorffille, koska yliopisto-opettajalle esitettiin niin suuret vaatimukset. Opinnäytteen hädin tuskin hyväksyttävä suorittaminen ei todistanut hakijan pätevyydestä mitään vaan konsistorilla piti olla oikeus vaatia tältä muuten osoitettua tieteellistä harrastusta ja kykyä. Lindelöfin julkaisut Pietarin tieteellisessä aikakausikirjassa todistivat tästä. Muut jäsenet katsoivat Granfeltin ja Arppen puheenvuoroihin yhtyen molemmat päteviksi. Äänestyksessä Lindelöf voitti 16-1 ja nimitettiin 7.2.1857 matematiikan professoriksi.198

Helmikuussa 1857 tuli täytettäväksi taloudellisen oikeuden- ja kansantaloustieteen professuuri, jota olivat hoitaneet Liljestrand ja K. F. Lagus. Valinta tehtiin näiden välillä, vaikka myös Rosenborg oli hakenut virkaa. Oikeustieteellinen tiedekunta ei hyväksynyt Liljenstrandin ensimmäistä väitöskirjaa mutta toisen jälkeen dekaani Palmén oli esittämässä häntä ensimmäiselle sijalle. Konsistorissa tiedekunnan esitys hiukan kyseenalaistettiin Snellmanin johdolla, mutta Beckerin, Cygnaeuksen, Lönnrotin ja Arppen tuella kanta jäi vähemmistöön. Snellmanin kantaa vastaan hyökkäsi Granfelt, jonka mielestä Lagus täytti tieteelliset vaatimukset. Liljenstrand nimitettiin virkaan 15.4.1857.199

Samassa istunnossa ratkaistiin myös saksan lehtoraatin haltija. Hakijoina olivat Karl Collan, E. F. Maconi, R. T. Lagi ja C. von Philippaeus. Snellmanin lähtökohta oli arvioida hakijoiden kykyjä klassisen kirjallisuuden suhteen. Koska lisäksi oli vaadittava kunnon ruotsin kielen taitoa, hän asetti ensimmäiselle sijalle Collanin ja toiselle Lagin, hyvin tuntemansa miehet Kuopion ajoilta. Koska Philippaeuksen koeluento oli pitämättä, asia ratkaistiin seuraavassa kokouksessa hänen edukseen. Kun hän jätti viran 3.9.1858, hänen seuraajakseen tuli Collan.200

Konsistori käsitteli kesäkuussa 1858 kymnaasi- ja kouluasetuksen Porvoon tuomiokapitulissa noudattamaa käytäntöä, jossa kertaustunteja ei alimmalla luokalla päättyneissä kursseissa annettu. Senaatti pyysi lausuntoa Turun ja Kuopion tuomikapituleilta sekä yliopistolta. Kaikki tuomiokapitulit halusivat päästä kertauskursseista, ja Turku meni vielä pidemmälle: ylioppilastutkinnossa tuli keskittyä vain yläluokkien kursseihin. Konsistori oli aivan eri linjoilla. Snellmanin mukaan tällaista säännöstä ei ollut, mutta kenenkään ajattelevan opettajan ei pitänyt epäillä kertauskurssien välttämättömyyttä. Hänen mielestään ehdotus tuli hylätä periaatteensa takia ja siksi, että se oli ristiriidassa säädösten kanssa.201

Joulukuussa 1858 Snellman oli mukana ratkaisemassa stipendin myöntämistä kreivitär A. C. Rehbinderin vuonna 1841 perustamasta rahastosta. Apurahaa oli hakenut yliopiston kirjastonapulainen E. O. Edlund ja kandidaatti R. E. Lagus. Pöytäkirjaan jättivät eriävän mielipiteensä Liljenstrand, Snellman ja Lönnrot. Konsistori ei ollut apurahan myöntämisen kannalla, mihin Snellmankin yhtyi, mutta pitkässä periaatteellisessa lausunnossa hän korosti, että apurahan jakamisen periaatteista ja kriteereistä tulisi sopia. Apuraha julistettiin uudelleen haettavaksi, mutta koko asia lykkääntyi Edlundin valituksen takia.202

Nuorten kirjailijoiden matka-apurahan myöntämisessä tammikuussa 1859 päästiin Snellmanin kansallisohjelman kannalta perimmäisten kysymysten äärelle – suomalaisen kansalliskirjallisuuden kehittämisen haasteeseen. Pitkässä kirjallisessa lausunnossaan Snellman kannatti apurahan myöntämistä Vaasan kymnaasin apulaiselle G. Z. Forsmanille – sittemmin Yrjö-Koskiselle – joka kaksi kuukautta aikaisemmin oli väitellyt suomeksi aiheesta Nuijasodan syyt ja alku Pohjanmaalla. Snellman näki hänet kansallisuusohjelmansa kannalta suomenkielisen kansalliskirjallisuuden edelläkävijänä. Hän oli esitellyt aihetta aiemmin Litteraturbladissa (1857:9 ja 1858:8). Kilpahakijana oli Forsmanin lisensiaattiopponentti J. E. A. Grönblad, joka ei edes ymmärtänyt suomea. Äänestyksessä Grönblad sai yhdeksän ääntä, Forsman kaksi, C. G. Ehrström viisi ja C. G. Estlander yhden. Grönblad sai apurahan tehdäkseen Saksaan arkistotutkimusmatkan Suomen kulttuurihistorian laatimista varten.

Omassa lausunnossaan Snellman myönsi Grönbladin olevan tieteellisesti pätevin – olihan hän esitellyt tämän tuotantoa laajasti aina Saiman ajoista asti. Snellmanin mielestä yliopiston tehtävänä ei kuitenkaan ollut rahoittaa ulkomaista arkistotutkimusta: se ei ollut ajan henki, kuten dekaani Cygnaeus omassa lausunnossaan oli todennut. Yliopiston oli myönnettävä apurahat sellaista tieteellistä tarkoitusta varten, jonka tähtäimessä oli yliopistollinen virka. Snellman toi esiin Forsmanin potentiaalisena Reinin seuraajana historian professorina. Snellman piti historiaa tieteenä, joka kasvatti nuorison vakaumusta ja yhteiskunnallista luonnetta. Muinaisjäännösten kerääjä Grönblad oli hoitanut historian professuuria, mutta toisin kuin Forsman, hän ei vedonnut nuorisoon.203

Forsman sai hyvityksen vuoden lopussa, kun hänelle myönnettiin pienempi dosenttiapuraha, jota olivat hakeneet myös Estlander ja Nylander. Lausunnossaan Snellman korosti, että Forsman oli osoittanut pätevyytensä muita hakijoita erinomaisemmaksi julkaisemallaan nuijasodan historialla, joka todisti hakijan erinomaista kykyä historiallisena kirjailijana. Lisäksi yliopiston piti käyttää tilaisuutensa, kun hakija oli liikkeellä jo kolmannen kerran.204

Tämä linja sai täyttymyksen 13.12.1862, kun hakijoiksi historian professuuriin olivat ilmoittautuneet G. Z. Forsman ja G. Frosterus. Snellmanin lausunnon mukaan Forsmanin pätevyys ei ainoastaan täyttänyt yliopiston sääntöjä: oli onni saada yliopistoon mies, jolla oli vakiintunut tieteellinen ja kirjallinen maine. Kaikki jotka tunsivat isänmaan kirjallisuutta, tiesivät Forsmanin täyttävän vaatimukset. Mikään kansakunta ei tulisi unohtamaan niitä, jotka ovat ensimmäisenä raivanneet tien kansalliskirjallisuuteen. Jokainen tietää, kuinka korkea asema historiankirjoituksella on kansalliskirjallisuudessa. Forsmania parempaa valintaa ei olisi, koska yleisen historian opettajan tärkein tehtävä yliopistossa tuli olemaan se, että hän hyvin esitetyillä luennoillaan vetäisi oppisaliin opiskelijoita kaikista tiedekunnista ja virittäisi rakkauden historialliseen lukemiseen ja kehittäisi sen arvokkaasti käsittämään kansakuntien pyrkimystä. Sivistynyttä yleisöä hän ohjaisi samaan suuntaan painetuilla julkaisuilla. Näillä perusteilla Snellman esitti Forsmania ensimmäiselle sijalle Frosteruksen edelle, mikä tuli konsistorin enemmistön päätökseksi.205 Snellman varmisti linjansa useissa myönteisissä Litteraturbladin arvioinneissa Forsmanin tuotannosta.

Muissakin professorinimityksissä Snellman noudatti samaa linjaa. Keskustelu korotetun dosenttiapurahan myöntämisestä joulukuussa 1859 ennakoi kameraali- ja valtio-oikeuden professorin viran täyttämistä. Hakijoita oli kaksi: August Ahlqvist ja J. W. Rosenborg. Snellmanin arvion mukaan Ahlqvist oli ansainnut korotuksen, koska hän oli pitkään harjoittanut kielentutkimusta, joka edellytti oivallusta ja uupumatonta ahkeruutta. Se oli johtanut menestykselliseen antautumiseen laajaan tieteelliseen julkaisutoimintaan. Rosenborg oli taas suorittanut täsmälleen sen, mitä laki häneltä vaatii dosentuuria varten. Kun hän tulisi pian professuurin ainoaksi hakijaksi, hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi lisätä ansioitaan millään julkaisulla. Kuitenkin hänen – joka ei ollut tutkija – luentotoimintansa oli suuri ansio. Jos hänelle annettaisiin apuraha, se osoittaisi, että dosentilta ei vaadita mitään muuta kuin säännösten vaatimat edellytykset. Snellmanin lausunto oli ymmärrettävä, koska Ahlqvist oli Forsmanin ohella lupaavimpia suomenkielisiä tiedemiehiä. Äänin 14–13 päätettiin, ettei kukaan ansainnut korotusta.206

Myöhemmin Ahlqvist sai 1.5.1861 Aleksanterin stipendin Snellmanin lausunnon perusteella. Perusteluna oli suomen kielen ja kirjallisuuden professuurin vapautuminen vuoden päästä, jolloin Ahlqvistin pätevöitymiselle tarjottaisiin tilaisuus ulkomailla opiskeluun.207 Kun konsistori oli lykännyt dosenttien aseman tarkentamisen tiedekunnissa, Snellman esitti asiasta laajan kirjallisen lausunnon 14.3.1860, mutta Laguksen kannan mukaisesti enemmistö piti asiaa liian aikaisin vireille pantuna, kun uudet statuutit oli annettu vasta 1852.208

Snellman palasi aiheeseen, kun professuurin ainoan hakijan, J. W. Rosenborgin väitöskirja kameraali- ja valtio-oikeuden viran täyttämistä varten oli hyväksytty äänestyksen jälkeen. Opponentti Liljenstrand näki siinä puutteita, mutta esitti hyväksymistä, kun taas K. G. Ehrström ei ollut missään tapauksessa hyväksymisen kannalla. Dekaani Palmén yhtyi opponentin käsitykseen. Professuurista äänestettäessä konsistorissa Snellman vastusti ainoana Rosenborgin nimittämistä kirjallisessa lausunnossaan. Hänen mukaansa dosentinväitöskirja oli aikakauslehtiartikkelin luonteinen, ja nyt väitöskirja oli hyväksytty tiedekunnassa alimmalla arvosanalla äänestyksen jälkeen. Sen kokoon keräilty sisältö ei ollut vaatinut lainopintietoja.

Snellman toisti käsityksensä, ettei kukaan pelkästään muodolliset ehdot täyttämällä voinut olla oikeutettu professuuriin. Hän ei voinut hyväksyä tätä virkojen täyttämisen lähtökohdaksi, eikä hän liioin pitänyt Rosenborgia pätevänä virkaan. Ainoastaan Lönnrot yhtyi tähän kantaan, koska Rosenborg ei hallinnut suomen kieltä. Kaikki muut 23 professoria, Ehrström muiden mukana, äänestivät Rosenborgin puolesta, joka nimitettiin virkaan 28.11.1860.209 Snellman painotti, että muiden tieteellisten kriteereiden kuin muodollisten tutkintoarvojen tuli olla meriittejä promootioiden kunniasijoja, priimuksen ja ultimuksen nimiä määriteltäessä.210

Kirurgian ja lapsenpäästöopin professuuri vapautui, kun L. H. Törnroth nimitettiin Lääkintöhallituksen ylijohtajaksi. Virkaa hakivat farmakologian vt. professorina toiminut Becker, dosentti K. S. Sirelius ja kandidaatti J. A. Estlander, jolla useimpien mielestä ei katsottu olevan riittävästi kokemusta. Snellman oli enemmistön kanssa sitä mieltä, että hänellä oli kokemusta käytännön alalta. Tälläkin kertaa Snellman korosti, että muodollisuuksien täyttäminen ei merkinnyt automaattisesti pätevyyttä käytännössä. Estlander nimitettiin 22.2.1860 pitkällisen kulissientakaisen mielipiteenvaihdon jälkeen, jonka synnytti Estlanderin maine yhtenä Töölön-jupakan osanottajista.211

Yliopiston kirjastonhoitajan virkaa täytettäessä Snellman taas piti kiinni muodollisista kriteereistä. Vahvimmilla olivat virkaa hoitanut G. E. Ingelius ja Collan, koska kielikriteeri oli ratkaiseva. Ingelius hallitsi romaaniset kielet ja Collan oli hoitanut saksan lehtoraatia. Kolmannen hakijan, Elmgrenin, kirjallinen toiminta oli kokonaan suuntautunut suomenkieliseen kirjallisuuteen. Huolimatta henkilökohtaisista sympatioistaan ystäväänsä kohtaan Snellman painotti eurooppalaisten kielten hallitsemista viran hoidossa, ja Ingelius nimitettiin virkaan 19.2.1862. Mutta hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin Collan tuli hänen seuraajakseen. Elmgren oli nimitetty aikaisemmin apulaisen virkaan.212

Filosofisen tiedekunnan viikkokokouksissa Snellman pääsi seikkaperäisemmin vaikuttamaan useiden väitöskirjojen laadun arvioimiseen lausuntojen tai vastaväitösten pohjalta. Paljon huomiota herätti E. Rudbeckin suomalaisia kansansatuja koskevan lisensiaatinväitöskirjan Om Finnarnas Folkdikt arviointi 11.11.1857, kun vastaväittäjänä toimineen C. G. Borgin mukaan joidenkin kohtien osalta kysymys oli Grimmin, Asbjörnin ja Moen teosten plagiaatista. Tulos oli yllätys, koska väittelijää pidettiin yleisesti tulevaisuudenlupauksena. Enemmistö oli samaa mieltä Borgin kanssa, vain Lönnrot ja Baranovski olisivat hyväksyneet työn.

Snellman oli tehnyt lausunnossaan perinpohjaista työtä oman Kuopion aikaisen oppilaansa eteen. Hänen mielestään Rudbeck oli syvällisemmin kuin kukaan muu perehtynyt suomalaisiin satuihin ja hyödyntänyt tutkimuksessaan etevien tutkijoiden tietämystä. Grimmin teoksen käyttämisessä ei ollut ongelmia, mutta työ näytti olevan käännöstä Asbjörnsenin ja Moen teoksen esipuheesta. Snellmanin mielestä menettelyn teki arveluttavaksi se, että tekstiä kopioitaessa sana ”norjalainen” oli korvattu sanalla ”suomalainen”. Koska itsenäisestä sovelluksesta ei voinut puhua, väitöskirja oli hylättävä. Väitöskirjan hylkääminen katkaisi ”Eino Salmelaisen” tieteellisen uran. Hän oli ehtinyt julkaista 1842 ja 1854 kaksi osaa Suomen kansan tarinoita ja tutkielmia Litteraturbladissa 1854. Hän opetti Kuopion lukiossa ja julkaisi kaksi osaa lisää vuosina 1863 ja 1866.213

Dekaani Cygnaeuksen poissaollessa Snellman toimi C. G. Estlanderin dosentinväitöskirjan vastaväittäjänä 1.10.1859. Väitöksen aihe – Robin Hoodista kertovat kansanlaulut aina 1300-luvulta lähtien – oli uraauurtava. Tutkimuksessaan Estlander kävi dialogia A. Thierryn ja L. Étiennen tutkimusten kanssa. Richard I:n kauden yhteiskunnallisia oloja vasten tarkasteltuna Robin Hood menetti kansallissankarin sädekehää, mutta tilalle oli tullut runollisuuden korostaminen. Estlander esitti tutkimuksessaan Thierryä ja Étienneä syvällisemmän näkemyksen aiheestaan, ja tekijän esitystapa oli Snellmanin mielestä erinomainen ja taiteellinen ja sen julkinen puolustus sujuvaa ja asiantuntevaa. Estlanderille myönnettiin dosentuuri 31.3.1860, ja hän suuntasi tutkimuksensa Ranskan keskiajan kirjallisuuteen.214

Snellman oli neuvonantajana avainasemassa, kun yliopistolevottomuudet ruokkivat kenraalikuvernööri Bergin tyytymättömyyttä. Hän alkoi olla samaa mieltä von Haartmanin kanssa, jonka mielestä yliopisto oli vanha laivarähjä. Bergin mielestä politikointi estettäisiin, kun yliopistoa muutettaisiin virkamieskoulun suuntaan. Oireita tähän suuntaan oli saatu jo 1.1.1856, kun Bergin kehotuksesta armeijan ylilääkäri J. F. Heyfelder jätti suunnitelman, jonka mukaan professoreita tuli hankkia Saksasta yliopiston luonnontieteellisen opetuksen vireyttämiseksi.215 Kun asia oli konsistorissa, Snellman selvitteli sitä perinpohjaisesti kirjeessään Armfeltille 2.7.1856. Hän vastusti yliopiston tarkastelemista virkamieskoulutuksen näkökulmasta ja suositteli luopumista neuvotteluista ulkomaalaisvahvistusten kanssa.216 Samana syksynä hän lähestyi Bergiä asiassa saksankielisellä muistiolla.217

Tällä ei ollut vaikutusta, koska vuoden 1857 alussa Berg esitti hallitsijalle, että yliopisto entisessä muodossa hajotettaisiin ja perustettaisiin teologinen, juridinen ja lääketieteellinen kollegio – eli luotaisiin niiden avulla pappis-, virkamies- ja lääkärikorkeakoulut. Tämä oli Nikolai I:n koulupolitiikan mukainen ehdotus ja noudatteli Venäjän kansanvalistusministeri Novovin vanhaa suunnitelmaa.

Tähän liittyi myös von Haartmanin ajatus siirtää yliopisto pois pääkaupungista johonkin rauhalliseen sisämaan kaupunkiin, jossa ei olisi suomalaistumisvaaraa. Von Haartmanin sympatiat olivat Turkuun päin. Hän kirjoitti 8.11.1856 ”runottarien siirtämisestä” Armfeltille: ”Täällä eletään kahden leirin välissä, fennomaanisen ja eurooppalaisen, jos edellinen saisi päättää, nuori Suomi lähettää poloiset muusamme Rovaniemeen, niin että tässä rakkaassa Suomessamme ei enää muutamien vuosien kuluttua puhuttaisi muuta kuin tuota Perkelän kieltä.” Hän halusi siirtää yliopiston, vaikka siellä ”alettaisiinkin kirkua hirvittävästi, mutta täällä Nurkkalassa ei saastuta nuorisoa oppineen ylpeyden vaikutus”. Kun kevättalvella nuori kanslerinsihteeri Wladimir Armfelt kierteli Suomessa, hän päätyi suosittelemaan Tamperetta uudeksi sijoituspaikaksi.218

Armfelt kirjoitti 13.12 1856 huolestuneena Munckille: ”Siitä ei arvattavasti tule mitään! Mutta en tahdo salata teiltä sitä – minun katsantokantani ja sisimmän omantuntoni mukaan pidän tätä siirtämistä ainoana, mikä voi tarjota meille takeita tulevaisuudesta. Meidän suuri onnettomuutemme on se, ettei koskaan ajatella huomispäivää! Ja sitten menemme, kaikesta niin sanotusta isänmaallisuudesta huolimatta, päin hiiteen!” 219

Cygnaeuksen kyseltyä levottomana tietoja asioista Armfelt pyysi 5.11.1856 Munckia rauhoittamaan tätä. Mihinkään ei ryhdyttäisi vastoin maassa vallitsevia mielipiteitä. Armfelt ja Stjernvall-Walleen olivat kallistumassa siirron kannalle, mutta halusivat tutkia asian perin pohjin. Heidän pyynnöstään Munck tilasi 25.3.1857 Snellmanilta asiasta muistion. Armfeltin mukaan taitavampaa miestä ei voitu löytää asian suorittamiseen. Snellmania pyydettiin arvioimaan, olivatko yliopistot vielä tarkoituksenmukaisia laitoksia. Snellman esitti perusteluikseen kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin virkamieskoulutus oli joka tapauksessa rakennettava tieteellisen ja yleissivistyksellisen kasvatuksen pohjalle. Sen järjestäminen erikoiskouluihin tulisi kalliiksi ja yhteys katkeaisi. Toiseksi Suomen sivistystraditio, jota yliopistolaitos edusti, oli germaaninen. Ei niin vain voinut siirtyä suoraan ranskalaistyyppiseen järjestelmään. Yleensä samana päivänä kun yliopisto siirrettäisiin, katkeaisi vaivalla rakennettu henki, jolla se oli liitetty eurooppalaiseen kulttuuriin. Pikkukaupunkien juoruileva mentaliteetti korvaisi pääkaupungille ominaisen yleisiin asioihin ja julkisiin henkilöihin suuntautumisen. Vain pääkaupungin patriotismi ulottuisi koko maahan ja sitä laajempiin yhteyksiin.220

Armfelt totesi 6.4. kirjoittamassa kirjeessään, ettei hän toivonut Snellmanin puolustavan vaan kumoavan Pietarin hyökkäykset yliopiston järjestysmuotoa vastaan. Stjernvall-Walleen taas kiitteli Munckia Snellmanin ”opuksesta”, josta sai hyviä perusteluja. Vaaraa ei ilmeisesti ollut mutta oli hyvä varustautua asiakirjoilla.221

Pietarin suomalaisten johtomiesten empiminen johtui siitä, että Snellmanin maalaama yliopiston yleinen ja yhteiskunnallinen merkitys teki koko instituutista vaaratekijän Suomen ja Venäjän suhteissa.222 Asia ratkesi käytännössä Snellmanin kahdessa Litteraturbladin artikkelissa huhti- ja heinäkuussa 1857. Niissä hän monin esimerkein korosti hänen ja Cygnaeuksen käsitystä yliopistosta ”maan sydämenä” ja ”isänmaan toivona”.223 Elmgrenin päiväkirjan mukaan artikkeleissa tehtiin perusteellisesti ja vakaumuksella selväksi yliopiston tärkeys pääkaupungissa. Hän oli kuullut, että Armfelt oli luopumassa ajatuksesta mutta ei voinut taata keisarin ratkaisua.224

Kysymys osakuntien palauttamisesta oli esillä marraskuussa 1857, kun eräät ylioppilaat olivat jättäneet anomuksen osakuntien palauttamisesta yliopiston laitosten joukkoon. Anomus kirvoitti konsistorin, sijaiskanslerin ja keisarin pohtimaan yliopiston olemusta. Samaan aikaan kun Snellman esitti lausuntonsa konsistorissa osakuntien palauttamisesta, hän julkaisi Litteraturbladissa artikkelin ylioppilastalon tarpeellisuudesta.225

Snellman kiinnitti puheenvuorossaan huomiota siihen, että nykyisissä tiedekunnissa ei ollut onnistuttu virittämään tieteellistä ja kirjallista harrastusta ja toimeliasta siveellisyyttä. Vielä vähemmän se onnistuisi hajautetusti, jos tiedekunnille jätettäisiin tieteellinen harrastus ja osakunnat hoitaisivat siveellisen puolen. Nämä pyrkimykset eivät kuitenkaan olleet toisilleen vieraita, joten niitä ei voinut hoitaa erikseen. Snellman ei kannattanut anomusta ja suositteli, että rehtori hyväntahtoisesti neuvoisi peruuttamaan hakemuksen. Suurin osa yhtyi tähän kantaan eri painotuksilla. Ainoastaan Schauman ja af Brunér uskoivat jonkinlaiseen työnjakoon tiedekuntien ja osakuntien kesken, ja Palmén, Rein sekä Gyldén olivat samaa mieltä. Kanslerille lähetettiin ehdotus anomuksen hylkäämisestä 31.12.1858.226

Lämpimimmin osakuntien palauttamiseen olivat suhtautuneet Rein ja Munck. Armfelt ja Stjernvall-Walleen syyttivät Munckia Pietarissa nuorison liehittelemisestä. Keisari luonnehti Munckia puhdassieluiseksi ihmiseksi, tämä kun ei nähnyt, että omaehtoisen toiminnan salliminen synnyttäisi ”mielipidevoimaa”. Periaatteellisista syistä anomukseen ei suostuttu; ylioppilaiden asiana ei ollut esittää muutoksia statuutteihin. Osakuntien annettiin kuitenkin käytännössä toimia, ja professorit alkoivat käydä niiden juhlissa. Myös ylioppilastalohanke lähti käyntiin.227

Ylioppilastalon rahoittamiseksi maata oli kiertänyt kesällä 1858 kolmen kuukauden ajan kolminkertainen ylioppilaskvartetti keräämässä rahaa. Se oli sallittu, vaikka kenraalikuvernööri Berg arvasi, että näiden 12 lähettilään liikkumisessa ympäri maata oli omat vaaransa. Totta oli, että ”studenttolfvanin” poliittis-aatteellinen merkitys ei ollut aivan vähäinen, kun otettiin huomioon ylioppilaiden rooli uutisten ja mielialojen levittäjänä. Laulajia kutsuttiin eri puolilla maata jatkuvasti kartanoihin ja herraskoteihin yksityiskutsuille. Halu tavata heidät oli säätyläistössä yleinen. Syyskuussa 1858 Pietari Hannikainen totesi Viipurin konsertin tunnelmia kuvatessaan, että ylioppilaat valmistautuivat johdattamaan kansaa sivistyksen ja valistuksen tielle harrastaessaan suomenkielisen kulttuurin rakentamista.228

Snellman osallistui henkilökohtaisesti ylioppilastalon rahoittamiseen pitämällä 11.12. 1858 eräissä kirjallisissa iltamissa esitelmän Aineellisten harrastusten siveellisestä vaikutuksesta. Aiheen taustalla olivat ajan suuret edistysaskeleet teollisessa ja teknisessä kehityksessä. Aikaisemmin Snellman oli käsitellyt aihetta Litteraturbladissa 1855 pohtiessaan Yhdysvaltojen kehitystä. Hänen mielestään ylioppilastalon rakentaminen ei ollut materialistinen hanke vaan palveli suuria ihanteita. Muutokset Suomen yleisessä ajatustavassa olivat paljon suuremmat kuin yleisessä hyvinvoinnissa. Usein ilman työtä pyrittiin saavuttamaan sen hedelmä. Nuoriso tuli kuitenkin tekemään ylioppilastalon muureilla työtä isänmaan henkisten harrastusten hyväksi.229

Snellmanin saumatonta yhteistyötä yliopiston korkeimman johdon kanssa ja tehokasta toimintaa nuorison keskuudessa arvostettiin suuresti. Sijaiskansleri Munckin toimesta hänelle myönnettiin kanslianeuvoksen arvo.230 Snellman ei ollut tästä kovin otettu, koska hän – viitaten käymäänsä debattiin suomalaisista emigranteista – pelkäsi joutuvansa leimatuksi mieheksi, joka kirjoitti palkkion ja ansion toivossa. Enemmän häntä miellytti vuoden 1860 promootiossa yhdessä Lönnrotin, Baranovskin, Cygnaeuksen, Akianderin ja Elmgrenin kanssa saatu kunniatohtorin arvo.231 Näin he Lönnrotin kanssa olivat saaneet hyvityksen vuoden 1847 nöyryytyksestä, vaikka nyt vastustus tuli toiselta suunnalta. Muistelmissaan Elmgren totesi päässeensä hyvään seuraan, vaikka seremonia olikin koruton Snellmanin ja Cygnaeuk-sen vastustuksen takia. He eivät osallistuneet promootiopäivällisille Kaivohuoneella.232

Mitkään varovaisuustoimenpiteet eivät hälventäneet Bergin epäluuloja. Juhlapäivien alla oli julkaistu kolme ylioppilasalbumia. Nämä albumit osoittivat laittomien osakuntien olemassaolon ja luovaa kykyä. Juhlaan saapui kaksi yllätysvierasta Ruotsista, maaherra Gustaf Adolf Montgomery ja J. J. Nordström, joille hurrattiin satamassa siihen tyyliin, että Berg tulkitsi sen melkein mielenosoitukseksi. Kun hän kielsi laulamisen kaduilla ja muutkin tunteenilmaukset, kypsyi nopeasti päätös olla kutsumatta kenraalikuvernööriä promootiotansseihin. Kuultuaan asiasta Armfelt määräsi lyhyesti, että tanssiaiset peruutettaisiin, jos Bergiä ei kutsuttaisi. Ohjeita kierrettiin järjestämällä tanssit yksityisluontoisesti. Tilaisuudessa hurrattiin yksimielisesti hallitsijahuoneelle. Mielenosoitusta Bergiä vastaan pidettiin typeryytenä, kun hänen nolaamisensa tuli koko kansan tietoon. Yliopiston johtoa Bergin käyttäytyminen harmitti: vaikka yliopisto oli lojaalimpi kuin koskaan, kenraalikuvernööri vihasi sitä minkä ehti. Kun lisäksi Berg antoi kiertokirjeen elokuussa 1860 Italian vapaussotaa koskevan kirjoittamisen lopettamisesta, hän oli vihatumpi kuin koskaan ennen. Pohjalaisessa osakunnassa haluttiin esittää lokakuussa malja Italialle ja Garibaldille, mutta Cygnaeus, Snellman ja Topelius kieltäytyivät tehtävästä, joka suuntautui omaa hallitusta vastaan.233

Sijaiskanslerin kirje promootioiden säilyttämisestä tuli konsistorissa käsiteltäväksi 23.1.1861. Enemmistö professoreista, heidän joukossaan Snellman, vastusti ehdotusta. Tavassa, jolla Snellman puolusti promootioiden säilyttämistä, kiteytyi hänen ohjelmansa yliopiston kansakunnallisesta tehtävästä. Snellmanin luja vakaumus oli, että ”yliopistonuorison tulevaisuudensuunnitelmat tähtäävät korkeammalle kuin isiensä, – – se osanotto jonka kohteena se promootiossa havaitsee olevansa, vaikuttaa siihen paljon elähdyttävämmin ja voimistuttavammin kuin mikään kirjallinen kunnianosoitus. Sitä ei heille lahjoita mikään kylmä tunnuksenanto, vaan maanmiesten rakkaus, ja että he ottavat sen vastaan tietoisina velvollisuuksistaan isänmaata kohtaan. Promootiojuhlassa läsnä oleva yleisö on tietoinen tämän läsnä olevan merkityksestä; ja tämä tietoisuus vaikuttaa puolestaan sen omaan ajatus- ja toimintatapaan.” Koska sijaiskanslerin suunnitelman sysäyksenä olivat toimineet opiskelijalevottomuudet vuoden 1860 promootioiden ympärillä, Snellman toivoi konsistorin ilmoittavan hänelle, että levottomuudet tultaisiin torjumaan ainoastaan vakaumuksen tietä. Sitä vähemmän niitä esiintyisi, mitä vähemmän hallitus ja yliopiston johto niihin kiinnittäisivät huomiota.234

184                        Ks. lisää Raimo Savolainen, Suosikkisenaattorit. Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809–1892. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 14. Helsinki 1994, 171–220.

185                        Seppo Tiihonen, Hallitusvalta. Valtioneuvosto itsenäisen Suomen toimeen-panovallan käyttäjänä. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 3. Helsinki 1990, 42.

186                        Danielson-Kalmari 1922, 65.

187                        Jussila 1986b, 95.

188                        Nils Edén, Den svenska centralregeringens utveckling till kollegial organisation i början av sjuttonde århundradet (1602-1634). Uppsala 1902, 309–310.

189                        Kortisto yliopiston opettajista ja virkamiehistä vuosina 1858–1809, kansio Baa 1. Keskushallinnon arkisto I. Yliopiston keskusarkisto. Papiston poikia on neljä: Talousoikeuden ja kansantalouden professori A. W. Liljenstrand, historian professori Gabriel Rein, astronomian professori Fredrik Wolstedt ja estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus, joista kukaan ei siis ollut teologian viroissa. Teologisen professorit ovat keskitason siviilivirkamiehen poikia. kuten kirkkohistorian professori B. O. Lille, käytännöllisen teologian professori F. L. Schauman ja dogmatiikan professori A. F. Granfelt.  Sotilaiden poikia ovat lääketieteen professori K. F. von Willebrand, venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Stefan Baranosvki ja eläintieteen professori Alexander Nordman. Isäänsä yliopistouralle on seurannut kolme: anatomian professori E. J. Bonsdorff, farmakologian professori F. J. von Becker ja itämaisen kirjallisuuden professori J. J. W. Lagus. Oikeushallinnon virkamiesten poikia olivat kriminaalioikeuden professori J. Ph. Palmén, kreikan kirjallisuuden professori N. A. Gyldén, roomalaisen kirjallisuuden professori E. J. af Brunér ja kemian professori A. E. Arppe. Lisäksi porvareiden poikia olivat eksegetiikan professori Gabriel Geitlin, kasvitieteen professori William Nylander ja anatomian professori O. E. Hjelt. Myös Snellman voidaan laskea kauppalaivan kapteenin poikana tähän ryhmään. Talonpoikais- tai käsityöläistausta oli suomen kielen professori Elias Lönnrotilla, venäjän kielen professori Mathias Akianderilla ja fysiikan professori Adolf Mobergilla. Valtaosa professoreista kuului Viipurilaiseen osakuntaan, loput jakautuivat muutamiin sijoihin muihin osakuntiin. Snellman oli ainoa pohjalainen. Jako ei vastaa syntymäkuntia. Turun seudulta oli viisi senaattoria, loput jakautuivat Itä-Suomen ja Etelä-Suomen välille. Snellman oli Akianderin ohella ainoa pohjalainen. Myös koulupaikat olivat jakautuneet tasaisesti.

190                        Ks. Bergholmin sukutaulut 1984, 769–771:taulut 51 ja 61.

191                        Carpelanin sukutaulut, 173:taulu 1.

192                        Carpelanin sukutaulut, 227:taulu 1.

193                        Bergholmin sukutaulut 1984, 80: taulu 14.

194                        Autio 1981, 77.

195                        Autio 1981, 71.

196                        Autio 1981, 77.

197                        Kurvinen 1985, 119.

198                        Konsistorin pöytäkirja 29.11.1856:§ 2. MF 94–16:6/7. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VII:204.

199                        Konsistorin pöytäkirja 7.21857:§ 5. MF 94–17:2/7. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:62.

200                        Konsistorin pöytäkirja 7.21857:§ 6. MF 94–17:2/7. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:63.

201                        Konsistorin pöytäkirja 1.6.1858:§ 2. MF 94–18:3/7. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:94.

202                        Konsistorin pöytäkirja 1.12.1858:§ 4. MF 94–18:5/6. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:106.

203                        Konsistorin pöytäkirja 21.1.1859:§ 2. MF 94–19;1,2:/12. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA IX:76.

204                        Konsistorin pöytäkirja 7.12.1859:§ 2. MF 94–19;10,11:12. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA IX:89.

205                        Konsistorin pöytäkirja 13.12.1862. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA XI.1:101.

206                        Konsistorin pöytäkirja 7.12.1859:§ 2. MF 94–19;10,11:/12. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA IX:89.

207                        Konsistorin pöytäkirja 1.5.1861:§ 2. MF 94–21;3,4:/18. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA X:75.

208                        Filosofisen tiedekunnan pöytäkirjat 14.3.1860. Mf 96:33; 6,7/10. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:94.

209                        Konsistorin pöytäkirja 26.9.1860:§ 2. MF 94–20;6,7/11. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA IX:105.

210                        Filosofisen tiedekunnan pöytäkirjat 24.5.1860. Mf 96:33; 7/10. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA IX:97.

211                        Konsistorin pöytäkirja 5.11.1859:§ 2. MF 94–19;10/12. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA IX:88.

212                        Konsistorin pöytäkirja 7.12.1861:§ 2. MF 94–21;8/8. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA X:93.

213                        Filosofisen tiedekunnan pöytäkirjat 18.11.1857. Mf 96:33, 5/10. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:83.

214                       Filosofisen tiedekunnan pöytäkirjat 19.10.1859. Mf 96:33, 6/10. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Henrik Knifin kommentaari, SA VIII:86.

215                        Klinge 1989, 512.

216                        A. Armfeltille 2.7.1856. KT 13, 314.  Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VII:186.

217                        Saksankielinen muistio kenraalikuvernöörille joulukuussa 1856. KT 14, 173. Ks. Marina Norrbackin kommentaari, SAVII:209.

218                        Klinge 1989, 512–514.

219                        Klinge1989, 516.

220                        Lausunto yliopiston konsistorissa yliopistosta ja sen suunnitellusta lakkauttamisesta. KT 14, 335–346. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:68. Ks. myös Klinge 1989 (II), 514–515.

221                        Rein 1918 (II), 78.

222                        Klinge 1989, 516.

223                        Litteraturblad 1857: 4 ja 7. Yliopisto ja pääkaupunki I-II. KT 14, 346–374. Ks. Rainer Knapaksen kommentaari, SA VIII: 11 ja 20.

224                        Elmgrenin muistiinpanot 1939, 270.

225                        Litteraturblad 1859:2, Helsingin ylioppilastalo. KT 15, 340–343.

226                        Konsistorin pöytäkirja 18.11.1857:§ 3. MF 94–17:6/7. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA VIII:82. Snellman oli käyttänyt puheenvuoron ylioppilaskunnan perustamisesta tiedekunnan viikkokokouksessa 9.10.1856. Ks. Marina Norrbackin kommentaari, SA VII:201.

227                        Klinge 1989, 533–534.

228                        Klinge 1978 (2), 94–95. Matkan yksityiskohtaisen kuvauksen on laatinut G. Topelius 1938. Lauluohjelmisto on Kenraalikuvernöörin kanslian aktissa 1958:99.

229                        Ks. Vesa Oittisen kommentaari, SA VIII:107.

230                        Ilmoitus valtakirjasta 1.10.1859 sekä maksusuoritukset arvonimestä 6.10.1860. J. V. Snellman-kokoelma. Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelma V. C. 13.

231                        Kunniatohtorin arvo historiallis-kielitieteelliseltä tiedekunnalta vuoden 1860 promootiossa. J. V. Snellman-kokoelma. Helsingin yliopiston käsikirjoituskokoelma V. C. 14.

232                        Elmgrenin muistiinpanot 1931, 379 ja 382.

233                        Klinge 1978 (2), 115–122.

234                        Konsistorin pöytäkirja 6.2.1861:§ 2. MF 94–21;2/8. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. Pertti Hakalan kommentaari, SA X:70.