Snellmanin korostaessa kansallista omaleimaisuutta esittivät liberaalit piirit vaatimuksia, että Suomen kulttuurin ruotsalaista alkuperää oli vaalittava pitämällä yhteyttä Pohjanlahden yli.111 Snellmania ärsyttivät Ruotsissa asuvat suomalaiset, jotka rummuttivat ahkerasti asian puolesta ja olivat ottaneet siihen oikeuden ilman valtuutusta. Tuoreena professorina ja yliopistonuorison ohjaajana hän halusi vastata siitä, että sodan olosuhteissa nuorisolle ei maalailtu epärealistisia tulevaisuuden näkymiä.

Ruotsiin jo 1820-luvulla siirtynyt Arwids-son oli ottanut ensimmäisten joukossa tehtäväkseen hyvien ruotsalais-suomalaisten suhteiden vaalimisen. Yhteys Ruotsiin ja sen sivistykseen sitoi suomalaiset länteen ja loi puskurin venäläisten pyrkimyksiä vastaan. Krimin sodan aikana Arwidsson pyrki aktiivisesti poistamaan säröt ruotsalais-suomalaisista suhteista lehtikirjoituksillaan. Hän esiintyi ruotsalaisena patrioottina ja kannatti puolueettomuuspolitiikkaa, koska piti Ruotsin edellytyksiä menestykselliseen sodankäyntiin olemattomina. Huolestuneena hän kirjoitti ystävälleen 6.4.1854: ”Nyt on sota julistettu ja sen pilvet kokoontuvat jyristen Pohjolan ylle. Millainen osa meille lankeaa?” Jo kesällä Arwidssonin kirjeissä kuulsi katkeruus suomalaisten penseästä suhtautumisesta länsivaltioihin.

Hän valitti, että suomalaiset olivat alkaneet ylpeillä Venäjän heille tarjoamasta turvallisesta asemasta. Erityisen tyrmistynyt hän oli englantilaisten hävitysreissuista, jotka hänen mielestään olivat muuttaneet Venäjän ja Suomen järkiavioliiton luonteen. Elo-syyskuun vaihteessa 1854 hän käsitteli asiaa Svenska Tidningenissäartikkelissaan Ställningar och Förhållanden i Finland. Keisarikunta oli taitavasti heikentänyt suomalaisten kiintymystä Ruotsiin. Se oli sallinut Suomelle ”oman valtiosäännön varjokuvan”. Suomalaiset saivat hallita itse itseään hallitsijan mahtavan etusormen alla. Englantilaisten hävitysoperaatiot olivat muuttaneet suomalaiset kuin taikaiskusta venäläisten ystäviksi. Vaikka hän koki ennenaikaisiksi arvioinnit Suomen asemasta sodan jälkeen, hän ehdotti Suomen palauttamista Ruotsin yhteyteen ehdoin, jotka olivat olleet voimassa ennen vuotta 1808.112

Matkustettuaan Armfeltin pyynnöstä joulukuussa 1854 Ruotsiin useiksi kuukausiksi professori Ilmoni yritti vaikuttaa Ruotsin puolueettomuuden puolesta, mutta huomasi, että yleinen mielipide oli saanut otteen Arwids-sonista. Ilmoni ei voinut hyväksyä ”sellaisten maanmiestemme menettelyä, jotka oltuaan siellä kotona – – tyytymättöminä asemaansa muuttavat tänne Ruotsiin ja sitten huvittavat itseään turvassa Ruotsin kilven takana kirjoittamalla ja sättimällä kaikesta, mieluisasta ja epämieluisasta, kotimaasta; sen sijaan, että he heidät kasvattaneelle ja ravinneelle isänmaalle omistaisivat hädässä ja ilossa toimintavoimansa – – ja kärsisivät rauhassa sen mitä ei voida muuttaa.” Ilmoni moitti erityisesti Arwidssonia tämän ikävästä tavasta esittää kritiikkiä silloinkin, kun vaikeneminen olisi ollut järkevää.113

Kuitenkin Arwidsson kirjoitti Ilmonin tavattuaan: ”Hän ei ole tosin mikään venäläisystävä, mutta kylläkin suuressa määrin venäläistyytyväinen. – – Uskollisuus ja sitkeä kiintymys ovat suomalaisten kaunein kansallinen piirre ja ulvominen susien mukana on usein väkipakko. Ja kun suomalainen isänmaa silloin voi hyvin, niin voikoon! Ei se paska painaten parane!”114

Arwidsson jaksoi kuitenkin uskoa suomalaisten pään kääntämiseen ja toi syvällisen arviointinsa asiasta esiin artikkelissaan En blick på Finland keväällä 1855. Hän yritti horjuttaa suomalaisten tyytyväisyyttä venäläisiin ja herättää heidän itsenäisyydentunnettaan osoittamalla, miten venäläiset olivat tosiasiassa suomalaisia kohdelleet. Artikkelin ydin oli: ”Jos kysyy joltakulta kansaan kuuluvalta, onko hän venäläinen tai tahtooko hän tulla venäläiseksi, niin hän torjuu sen kiivaasti, tahtooko hän tulla ruotsalaiseksi, niin hän vastaa kieltäväksi; mutta jos häneltä tiedustelee, mitä hän tahtoo olla, niin hän vastaa tietyllä ylpeydellä, että hän tahtoo olla suomalainen.” Arwidsson ehdotti Suomen julistamista itsenäiseksi valtioksi. Ehdotus hukkui Krimin sodan aikana heitettyjen ehdotusten mereen.115

Ilmonin päätehtävä Ruotsissa oli hävittää se harhaluulo, että suomalaiset olisivat valmiita kapinaan Krimin sodan olosuhteissa. Tämä väite oli huipentuma siitä mielialakehityksestä, jota Ruotsissa oli ruokittu jo 1840-luvulta asti. Paavo Suomalaisen nimimerkin suojissa Carl von Burghausen oli julkaissut 1842–1843 kirjoituksen Ett och annat om Finland, jossa hän julisti Suomen venäläiseksi maakunnaksi, jossa keisari hallitsi asiamiestensä välityksellä mielivaltansa mukaan, kun valtiopäiviäkään ei ollut kutsuttu koolle haaksirikkoisten Porvoon valtiopäivien jälkeen. G. L. Silvferstolpen artikkeli Det Moderna Suomi Dagligt Allehandassa 1845 oli suoranaista törkeää haukkumista.

Arwidsson osallistui tähän kampanjaan hillitymmin, mutta kunnolla tätä käsitystä alkoi ruokkia vasta Emil Qvanten, joka kiihkeimmin vaati Ruotsin osallistumista sotaan ja Suomen vapauttamista. Vuonna 1853 Ruotsiin siirtynyt von Qvanten julkaisi salanimellä Peder Särkilax teoksen Fennomanin och skandinavism, jossa hän propagoi skandinavistien ja sodan kannattajien aatteita. Hän esitti pohjoismaisen valtioliiton perustamista, johon Ruotsin, Norjan ja Tanskan rinnalle oli otettava Suomi itsenäisenä valtiona, koska siellä herännyttä kansallistunnetta ei voitu tukahduttaa. Qvantenin haaveet näyttivät todellisilta, kun diplomaattiset neuvottelut Ruotsin yhtymisestä liittoon alkoivat. Ruotsalaisten rakentamat tuulentuvat saivat suomalaisten mielet kuohumaan. Ärtymystä kansalaisten keskuudessa herätti se tietämättömyys, millä Ruotsissa käsiteltiin Suomen asioita. Suurena vääryytenä pidettiin, että ruotsalaisten ennakkoluuloja pönkittivät siellä asuvat suomalaiset kirjailijat vaihtelevilla tyylilajeilla ja kritiikki oli suunnattu fennomaaneja vastaan.

Arwidssonin ja Qvantenin kirjoitusten jälkeen Aftonbladetin vastaava toimittaja Per August Sohlman julkaisi lentokirjasen Det Unga Finland, jossa hän syytti suomalaisuuden ystävien työskentelevän ”ruotsalaisen sivistyksen hävittämiseksi”. Sotaista mieltä Venäjää vastaan uhkui Carl Lallerstedtin ranskankielinen teos Skandinavia, sen pelonaiheet ja toiveet, joka julkaistiin helmikuussa 1856. Siinä todisteltiin virheellisesti, että Suomi oli ollut Ruotsin aikana itsenäinen ja että sillä oli ollut tulojen oma käyttöoikeus eikä sitä ollut hallittu vierailla lailla. Lallerstedt syytti fennomaaneja siitä, että he harhakuvitelmillaan hankkivat tyhjää ravintoa paikkakunnalliselle ylpeydelleen ja sanomalla itseään suomalaisiksi muuttuvat venäläisiksi.116

Näille kirjoittajille Krimin sodan loppuminen ja rauha maaliskuussa 1856 oli katkera pettymys, koska Venäjän harjoittama vuosisatainen valloituspolitiikka oli aiheuttanut tämänkin sodan. Rauhanneuvottelut olivat alkaneet tilanteessa, jossa selvää voittajaa ei ollut eivätkä länsimaat olleet ehtineet kukistaa Venäjää.117 Nordström kirjoitti Ilmonille rauhanteon jälkeen, että Suomen veljellinen yhteys Ruotsin kanssa takasi sen henkisten ja aineellisten etujen käsittelemisen sen oikeiden tarkoitusperien mukaan. Koska Venäjän-yhteys oli 50 vuodessa tuhonnut tämän työn, jälleen yhdistyminen oli hänen mielestään tavoiteltavaa uusilla takeilla.118

Suomalaisten emigranttien sanomalehtikirjoittelua ei hillinnyt laisinkaan Venäjän hallitsijanvaihdos ja sitä seurannut uudistusaalto. Tehokas isku ruotsalaisten lehtien mustamaalausta vastaan oli Snellmanin nimittäminen professoriksi. Hän oli arvokas mies yliopiston levottomuuksien hillitsijänä. Luennoillaan hän vaikutti nuorison ajattelutapaan ja sanomalehtikirjoituksillaan yleiseen mielipiteeseen. Snellmanin ensimmäiseksi tavoitteeksi tuli ruotsalaisten lehtien panettelun vaientaminen ja niille väärien tietojen syöttämisen katkaiseminen. Hän tuomitsi jyrkästi yritykset hakea tukea lännestä Krimin sodan aikana. Hän katsoi valtiollisen kehityksen mahdolliseksi vain omalta kansalliselta pohjalta ja luottamuksellisissa suhteissa Venäjään. Keisarien hallitsijanvakuutuksissa antamat lupaukset jäisivät tyhjiksi sanoiksi, jos ne eivät saaneet reaalista sisältöä kansakunnan elämässä. Ruotsissa asuvien suomalaisten kannunvalanta Suomen asemasta sai Snellmanin Litteraturbladin artikkeleissa viiltävän tuomion kerta toisensa jälkeen.

Maaliskuussa 1856 Snellman kiinnitti huomiota siihen, että Ruotsissa oli erilaisissa sanomalehdissä ja kirjasissa todistettu, että suomalaisten piti etsiä autuutta ruotsin kielestä sivistyksen kielenä ja jättää Suomen kansan oma kieli oman onnensa varaan.119 Näistä vuodatuksista hän ei voinut olla suuttumatta. Nämä pinnalliset ja suurisanaiset todistelut eivät voineet olla halventamatta niiden laatijaa: ”Nämä kirjoitukset eivät puhu vain ajattelemattomuutta, ne ovat hävyttömintä ylpeyttä ja halveksuntaa suomalaisia ja Suomea kohtaan. Niiden jokainen rivi osoittaa kuviteltua mittaamatonta eroa suuren ruotsalaisen kansakunnan ja ymmärtämättömien suomalaisparkojen välillä.” Ruotsi laski Snellmanin mukaan aivan liikaa sen puolen vuosisadan varaan, jolloin sillä oli ollut joku rooli eurooppalaisessa neuvottelupöydässä.

Snellman ei myöskään halunnut väittää, että kaikki ruotsalaiset jakaisivat ”näiden raapustelijoiden röyhkeän reseptin Suomen kansan tulevaisuudelle”. Hän pilkkasi asiantuntemattomia kirjoituksia siitä, että Ruotsissa tunnuttiin tietävän enemmän Uudesta Seelannista ja hottentoteista kuin suomalaisista ja siitä työstä, jota erityisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piirissä oli tehty suomalaisen kansalliskirjallisuuden hyväksi. Ruotsalaisten röyhkeille resepteille Suomen tulevaisuudesta Snellman kerta kaikkiaan halusi sanoa, että Suomi oli 50 vuodessa kasvanut ulos heidän holhouksestaan. Suomi ei ollut mikään Puola. Hän vastusti sitä, että sanalla ”mania”, joka tarkoitti raivoa ja hulluutta, leimattiin kaikkien kansojen tunnustama jaloin tunne, isänmaanrakkaus, joka tarkoitti kansan pyrkimystä omaan olemassaoloon maailman kansakuntien joukossa. Maan korkeimman sivistyksen puolestapuhujien tehtävänä oli lausua ääneen tämä tietoisuus ja antaa tälle sivistykselle muoto, jonka avulla se sai olemassaolonsa maailmanhistoriassa.

Huhtikuussa 1856 Snellman kiinnitti Litteraturbladissa huomiota Sohlmanin teokseen Nuori Suomi, johon hän oli nyt ehtinyt tutustua. 120 Hän vastusti teoksen ajatusta, että suomalaisille olisi kertynyt mittaamattomia etuja ruotsalaisten ylivallasta. Snellmanin mukaan osa tunnustettiinkin mutta loputonta kiitollisuutta Ruotsia kohtaan ei voitu edellyttää, koska kansakunnat eivät tehneet mitään ilmaiseksi. Kukaan ei kuvitellut, että valloitus olisi tapahtunut jalomielisesti. Perusteellisella historiallisella katsauksella Snellman osoitti, että Suomi oli ollut kautta aikojen Ruotsille taistelukenttä jota ”omat joukot imivät ja polkivat” useissa sodissa. Suomi oli Ruotsin viljamakasiini ja Tukholman elintarvikepuoti, Suomessa oli vähän teollisuutta eikä yhtään tehdasta. Harvat virkatuolit, piispan, maaherran ja presidentin virat, olivat hätävara Ruotsin rappeutuneelle aatelille.

Snellman osoitti, että Sohlmanille Suomen tila oli yhdentekevä. Sohlman ja muut ruotsalaiset tunsivat vain ruotsalaisen maakunnan nimeltä ”Finland”, eivät suomalaista kansaa, vielä vähemmän suomalaista kansakuntaa tai mitään suomalaista kansallisuutta. Tätä Sohlman ei Suomelle halunnut. Hän kuten muutkaan ”Suomi-asiantuntijat” eivät käsitelleet lainkaan oman kielen merkitystä kansallisuudelle, kansan koko historialliselle olemassaololle. Sohlman ei vastannut kysymykseen, miten kansallisuus voi syntyä, jos ruotsi oli sivistyneistön kieli ja suomi tietämättömän massan kieli. Snellman muistutti kuitenkin, että ”kansallisuus ilman kansallista sivistystä on tyhjä sana, ja kansallista sivistystä ei ole siellä, missä kansakunnan kieli ei ole sivistynyt”. Ruotsalaiset eivät voineet vaatia itselleen oikeutta leikitellä hillittömästi ja kevytmielisesti kaikella, mikä oli jokaiselle kansalle kalleinta.

Snellmanin kirjoituksilla ei ollut suoraa vaikutusta kirjoitteluun lahden toisella puolella, vaan Ruotsissa suomalaista kansallistunnetta väheksyvien ennakkoluulojen viljely jatkui. Aftonbladet julkaisi 7.5.1856 viikkoa ennen Snellmanin virkaanastujaisesitelmää niin sanotuissa Uumaja-kirjeissä makupalan, jonka mukaan Suomessa siviilivirkamiehet ja papit petkuttivat ja sortivat mitä ilkeimmillä tavoilla väestöä. Lisäksi von Qvanten vastaanotti Suomesta jatkuvasti kirjeitä, jotka hän julkaisi Aftonbladissa. Kun Hasselbackenilla Tukholman Eläintarhassa pidettiin Upsalan skandinaavisesta ylioppilasjuhlasta palaaville ylioppilaille vastaanotto 16.6.1856, omistettiin siellä malja Suomelle J. G. Carlénin runon kera, jossa Suomea sanottiin ”pian orjuuden kaltaiseksi kultaiseksi pesäksi”. Täällä Qvanten vastasi maljaan.121

Konservatiivinen Svenska Tidningen reagoi voimakkaasti Snellmanin maaliskuun kirjoitukseen kesäkuun 25. ja 26. päivän numeroissaan ja valitti suomalaisten esittäneen katkeria vuodatuksia Ruotsia ja ruotsalaisia vastaan. Elokuussa Snellman vastasi lehdelle ja ihmetteli, miten nämä vuodatukset olivat mahdollisia, kun niin vähän ruotsalaisiin kirjoituksiin laadittiin vastineita. Hän muistutti, että hänen maaliskuun kirjoituksensa oli näet vasta ensimmäinen, jossa ruotsalaiset laitettiin edesvastuuseen sanomisistaan. Lisäksi arvostelu koski kirjoittajia eikä Ruotsin kansaa. Snellman ei hyväksynyt lehden väitettä, että ”ruotsin säilyttäminen sivistyksen kielenä ja virallisena kielenä on Suomen onni, kun taas pyrkimykset tehdä suomesta sivistyksen kieli valmistaisivat maalle onnettomuuden”. Snellman toisti edelleen, että ”kun suomen kieli lakkaa olemasta Suomessa, myös Suomen kansa on kuollut kuin kivi”. Hänen mielestään puheet Suomesta Ruotsin maakuntana Hallantin ja Bohusläänin tapaan oli lopetettava, koska nyt tällä entisellä Ruotsin maakunnalla oli ”oma lainsäädäntö, oma hallitus, omat valtiolaitokset ja luvalla sanoen – tallella oma kansallisuus ja kieli”. Venäjän keisari oli hallitsijanvakuutuksessa julistanut nousseensa Venäjän keisarikunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan valtaistuimille.122

Ruotsalaisten lehtien vastakirjoituksissa väitettiin, että Snellmanin kovat sanat johtuivat siitä, että hän pyrki viranomaisten suosioon. He eivät tahtoneet myöntää, että samoja periaatteita Snellman oli toistanut Saiman ajoista asti ja nuoriso kuuli samaa tekstiä luentosaleissa joka päivä. Myös Suomessa Snellmanin esiintyminen aiheutti paheksumista hänen tuttavapiirissään. Kun August Schauman oli lähdössä ulkomaille kesällä 1856, hän joutui läksiäismaljojen ääressä Meilahdessa kiivaaseen väittelyyn Snellmanin kanssa. Schauman ja osa muista tuttavista eivät voineet hyväksyä Snellmanin kovaa arvostelua Suomen olojen kirjoittajista Ruotsin lehdissä, koska sensuuri esti vastaavan kirjoittelun kotimaassa. Tulinen sanaharkka päättyi kuitenkin ystävällisiin hyvästelyihin.123

Joulukuussa Snellman pohti suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudennäkymiä. Sen kehittämisen kannalta oli tärkeää, että kieli-oppi oli selvitetty, kansanrunous koottu kansiin ja kirjakieli uudistettu. Kuitenkin vielä puuttui kansalliskirjallisuus. Vaikeuksista huolimatta suomalaiset kirjailijat olivat kyenneet luomaan teoksia, joiden varaan tulevaisuuden toiveet saattoi perustaa.124

Tammikuussa 1857 Qvanten kävi Ruotsissa uuteen hyökkäykseen alkamalla julkaista Suomen oloja käsittelevää kirjasarjaa. Se perustui F. af Björksténin, E. Linderin, N. Tallgrenin, H. Borgströmin ja J. Chydeniuksen Suomesta lähettämiin kirjeisiin eli niin sanotun ”verettömien ryhmän” antamiin tietoihin. Ensimmäinen vihko ilmestyi 23.1.1857.125 Huhuttiin myös, että se painettaisiin suomeksi. Stjernvall-Walleen kirjoitti Munckille 6.4.1857, että heidän valheidensa vastustaminen olisi oikeudenmukainen palvelus totuudelle. Lopulta ministerivaltiosihteerin apulainen Stjernvall-Walleen kääntyi Venäjän ulkoministeriön kautta pyytämään apua Tukholman Venäjän-lähettiläs Daskovilta painoksen hankkimiseen ja tuhoamiseen.126

Skandinavismin leviämisen vaara kasvoi, kun Helsingissä valmistauduttiin viettämään promootiojuhlaa toukokuussa 1857. Sitä korosti omalla tavallaan toukokuun lopussa vietettävä yliopiston riemujuhla kristinuskon 700-vuotisjuhlan kunniaksi. Maaliskuussa Elmgren oli kuvannut, että yleinen mielipide oli vahvasti kallistunut svekomaniaan, ruotsalaisiin sympatioihin ja motivoimattomaan Ruotsin kehumiseen, siellä kun kaikki oli uskomattoman erinomaista ja Suomessa kaikki oli huonoa.127

Tätä kiihkeän antivenäläistä ja skandinavistista ilmapiiriä ylläpitivät ahkerasti Tukholmassa asuvat suomalaiset etunenässä Qvanten ja Wetterhoff. Heidän päämotiivinaan oli saada kirjoituksillaan aikaan kuohuntaa Ruotsin ja Suomen mielipideilmastossa. Heidän ideansa oli ilmeisesti myös saada kutsutuksi ruotsalaisia ylioppilaita vuoden 1857 promootioon Helsinkiin. Kutsun toimitti perille Wetterhoff. Valtiovallan taholta ideaan suostuttiin, koska tunnettiin kiitollisuutta ylioppilaiden ponnisteluja kohtaan Suomen auttamiseksi vuoden 1857 nälänhädässä. Toisaalta ei haluttu myöskään katkaista skandinaavisten ylioppilasvierailujen traditiota. Ruotsalaisten kannalta kysymys oli suoranaisesta lähetystehtävästä: pelättiin Ruotsin ja ruotsalaisuuden jääneen Suomessa tahallisesti unohduksiin. Kutsu hoidettiin aluksi täysin viranomaisten ohi. Viisijäseninen delegaatio Upsalasta oli saapunut jo Turkuun, kun lupaa vasta kysyttiin sijaiskanslerilta. Munck kannatti ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, mihin Berg yhtyi. Vieraat saapuivat 26.5. Fulton-höyrylaivalla Helsinkiin.128

Ruotsalaisdelegaatio sai vastaanottaa lukuisia ystävällisyyden osoituksia Ruotsia ja ruotsalaisia kohtaan. Snellman piti puheen Kaisaniemen ylioppilasjuhlissa 27.5.1857 ”Ruotsin suurille hengille”.129 Yksi vieraista, Anton Rosell muisteli tätä puhetta: ”Kaikista niistä lämpimistä ja kauniista sanoista, joita meille lausuttiin näinä unohtumattomina päivinä, ovat prof. Snellmanin niitä, jotka uskollisimmin säilyvät sydämissämme. Vielä nytkin kuullaan joskus väitettä, että tuo uusi isänmaallinen työ Suomessa, niin luonnollista ja jaloa kuin se onkin, sittenkin vie siihen luonnottomaan ja epäjaloon, että siitä syntyy katkeruutta Ruotsia kohtaan. Kauniimmin ei tätä väitettä liene koskaan kumottu kuin prof. Snellmanin lämpimillä sanoilla tässä tilaisuudessa.” Tämän jälkeen voitiin olla varmoja vierailun onnistumisesta. Herännyt suomalaisuusharrastus oli isänmaallista sivistystyötä Ruotsille ja Suomelle yhteisten oikeus- ja vapausperiaatteiden hyväksi; eikä se millään tarkoittanut Ruotsin vastustamista.130

Ruotsalaisvierailun tunnelman takasi myös se, että ruotsalaisten tahdikas ja lojaalinen käytös ei innostanut skandinavistisiin vihjauksiin. Muutaman päivän päästä tunnelma kuitenkin särkyi Seurahuoneella ruotsalaisille järjestetyissä jäähyväispidoissa. Kiihkeissä tunnelmissa ja monen päivän juhlahumun kohottamana promootion priimusmaisteri Adolf Erik Nordenskiöld innostui liikaa ja esitti maljan tulevaisuudelle – Suomen hämärälle tulevaisuudelle. Puhe, jossa hän vertasi Suomea kuolemansairaaseen potilaaseen tai omistajalta toiselle siirtyvään orjaan, pahoitti monen mielen. Nordenskiöld julisti kuitenkin, että toivo oli virinnyt: ”Viime aikoina on meillä on herännyt mahtava, lannistumaton tietoisuus oikeudestamme vapauteen, koska ne siteet, jotka pian 50 vuotta ovat olleet katkaistuina, taas ovat ruvenneet liittymään yhteen, ja koska me siis saamme olla vakuutetut siitä, ettei meidän tarvitse seisoa yksinämme taistelutantereella siinä taistelussa, jota nyt käymme pimeyttä vastaan.” Lopuksi hän siteerasi Wetterhofin runoa, jonka viimeiset säkeet kuuluivat:

”En skål för mintes flydda dar,

Och – hoppet, som är qvar.”

Hämmennys oli yleinen; professori Arppe ja muutama muu pyysivät välittömästi Cygnaeus-ta pitämään improvisoidun puheen, jossa vieraille osoitettaisiin, että Suomessa oli muitakin mielipiteitä. Mestarillisessa puheessaan Cyg-naeus yritti siloittaa Nordenskiöldin teräviä sävyjä ja vakuutti, ettei henki Suomessa ollut orjuuden. Puheen lopussa Nordenskiöld syöksyi vielä puhujalavalle ja huusi: ”Hän ei puhu meidän puolestamme.” Ruotsalaiset omasta puolestaan yrittivät vielä sulatella riitaa useilla neutraaleilla puheilla onnistumatta siinä. Episodista tuli koko sen yön, skandinaavisten suhteiden ja promootioidenkin historian cause celebre.131

Konsistori ja sijaiskansleri Munck lähettivät tapauksesta pahoittelukirjeen Pietariin, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Kenraalikuvernööri Berg oli saanut rehtorilta Nordenskiöldin puheen tutkittavakseen ja seuraukset olivat sen mukaiset. Vt. kanslerin ominaisuudessa Armfelt ilmoitti 11.6.1857, että Nordenskiöld menetti Aleksanterin stipendinsä ja erotettiin yliopistosta. Hallitsija oli surullinen, että tässä asemassa ja maan ylipistossa sivistyksensä hankkinut nuorukainen oli pettänyt luottamuksen muukalaisten läsnä ollessa. Berg esitteli asian raporteissaan pahimmassa valossa todeten, että niin kauan kuin hän oli virassa, Nordenskiöld ei saisi mitään virkaa yliopistossa.

Nordenskiöld ei suostunut perumaan puheitaan, vaan piti itseään syntipukkina, jonka kenraalikuvernööri tarvitsi energisessä jahdissaan. Armfelt saapui Helsinkiin ja kutsui professorit koolle ja nuhteli heitä ankarasti, ettei ylenpalttisia skandinaavisia sympatioita saatu pidettyä kurissa. Professoreiden selitykset eivät tyydyttäneet. Myös 14-vuotias perintöruhtinas piti professoreille ankaran rangaistuspuheen 24. kesäkuuta. Pietarissa jupakka unohdettiin nopeasti, mutta Helsingissä ja Tukholmassa juttua puitiin pidempään. Nordenskiöldin puhe levisi painettuna ja Cygnaeuksen puhe julkaistiin myös nimellä Toukokuun yö.132

Konsistorissa kiihtyneessä mielentilassa esiintynyt ministerivaltiosihteeri Armfelt oli ärsyyntynyt erityisesti Snellmanille, joka ei pitänyt hyvänä ideana ajatusta paljastaa poliittista toimintaa johtaneiden opiskelijoiden nimiä. Snellman ei ollut läsnä Seurahuoneella, mutta saatuaan tietää Nordenskiöldin aiheuttamasta selkkauksesta, hän moitti ankarasti nuorisoa sen osoittamasta kansallisen itsetunnon puutteesta. Julkisesti hän otti asian puheeksi Litteraturbladin kesäkuun numerossa 1857 moittien ruotsalaisia lehtiä tapahtumien vääristelystä. Ankarammin hän suomi Nordenskiöldin puhetta, jota piti suurisuisen liberalismin ilmentymänä.133

Ruotsalaiset lehdet hyökkäsivät tulisesti Snellmanin kimppuun. Lokakuussa Svenska Tidning surkutteli Snellmanin katkeraa henkeä. Kaikkein pisimmälle meni Aftonbladetin kirje 27.12.1857, jonka mukaan Snellman oli kirjoituksellaan lausunut oman tuomionsa, luopunut kunniakkaasta sijastaan siveellisen tajunnan ensimmäisenä taistelijana isänmaassaan. Aika, jolloin hän oli ollut koko kansan mies, oli ohi. Vielä rajumpi oli hyökkäys Cygnaeusta kohtaan, jonka puheen sisällön sanottiin olevan ”tsaarinajan Suomelle tekemät hyvät työt”. Hänet kuvattiin isoksi pörröiseksi new-foundlandin koiraksi, joka kehui kuonokoppaansa oivalliseksi ja erityisen pehmeäksi ja suositteli sitä muillekin.134

Julkisen väittelyn kiihtyessä Munck yritti henkilökohtaisesti hillitä Ruotsin lehtien kirjoittelun sävyä ja pyysi siihen syksyllä 1857 apua Arwidssonilta, jonka tapasi sattumalta Tukholmassa. Hän pyysi tätä kehottamaan Tukholman suomalaista nuorisoa noudattamaan edes jotain kohtuutta poliittisissa puuhissaan. Lokakuun 15. päivänä Arwidsson kirjoitti Munckille suorittaneensa tehtävän. Hänelle oli luvattu noudattaa tarkkuutta ja totuudenrakkautta kuten tähänkin asti. Mahdolliset erehdykset olivat sattuneet siksi, että Suomessa kaikki oli niin salaperäisesti verhoiltu. Arwidsson toivoi, ettei hallitus Suomessa arvostelisi nuorison intoa liian ankarasti, koska arvostelemalla se vain vahingoittaisi itseään. Kun poikamaisuudet oli yritetty tukahduttaa karkotuksilla, vaikutus oli ollut päinvastainen. Munck hyväksyi tämän mielipiteen mutta oli sitä myös sitä mieltä, ettei Aftonbladin törkeitä syytöksiä Suomen hallitusta vastaan voinut puolustella. Lisäksi jatkuva ironia Aleksanteri II:n lem-peää hallitusta kohtaan oli anteeksiantamatonta. Arwidssonin puoleen kääntyminen ihmetytti, koska tämän omatkaan kirjoitukset eivät olleet osoittaneet suurta arvostelukykyä.135

Jännitettä Suomessa lisäsivät vuoden 1808 sodan 50-vuotismuistojuhlat helmikuussa 1858. Lehdistössä selostettiin laajasti sodan tapahtumia ja hehkutettiin suomalaisia oman maan urhoollisina puolustajina. Kysymys oli Suomen sodasta Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden hengessä. Samaan aikaan etsittiin sodan veteraaneja, joiden elinehdot yritettiin saada kuntoon rahankeräyksillä. Muistojuhlat saivat erityisen suuren huomion Pohjanmaalla, missä oli paljon tämän sodan taistelupaikkoja. Historialliset muistot palauttivat tehokkaasti mieleen Suomen ja Ruotsin yhteistä historiaa, josta puhuttiin arvostavaan sävyyn. Suhteessa omaan aikaan se sisälsi pidättyvää tai epämääräistä asennetta Venäjää kohtaan.136

Nämä tunnelmat olivat jo pidemmän aikaan kiteytyneet Runebergin persoonaan. Kiitokseksi Vänrikki Stoolin tarinoista Suomen armeijan sotavanhukset luovuttivat lahjan Runebergille Dräsbyn kartanossa 8.6.1854. Läsnä olivat myös Snellman, Tengström, Topelius ja Pacius.137 Runebergin hopeahääpäivä 23.1.1856 Porvoon kaupungin juhlasalissa oli isänmaallinen tilaisuus, jossa Snellman piti vahvan isänmaallisen puheen.138 Snellman perusti Runebergin virsikirjan painamista varten 18.6.1857 osakeyhtiön, jonka 17 allekirjoittajan joukossa hän oli. Kun Runebergille luovutettiin kerätyt 18 000 hopearuplaa 22.5.1858, Snellman piti puheen.139 Juuri näissä tunnelmissa ja näiden kokemusten vahvistamana Snellman päätti esittää yleisen poliittisen linjauksensa Krimin sodan jälkeisistä oloista.

111                        Paasivirta 1978, 205.

112                        Olavi Junnila, Adolf Iwar Arwidsson. Vaasa 1979, 136–150 sekä Olavi Junnila, Ruotsiin muuttanut Adolf Iwar Arwidsson ja Suomi (1823–1858). Historiallisia tutkimuksia 87. Helsinki 1972, 190. Ks. myös G. Heinricus, Anteckningar om Immanuel Ilmoni enligt bref och dagböcker. Skrifter av Svenska litteratursällskapet i Finland CIX. Helsingfors 1912.

113                        Ilmoni Ranckenille 31.5.1855. Ref. Junnila 1972, 192.

114                        Arwidsson Engelbrecht Ranckenille 2.2.1855. Ref. Junnila 1879, 151.

115                        Junnila 1979, 154–158 sekä Junnila 1972, 196–200.

116                        Rein 1981 (II); 132–133.

117                        Junnila 1972, 195.

118                        J. J. Nordström I. Ilmonille 22.3. 1856. Ref. Rein 1981 (II), 135.

119                        Litteraturblad maaliskuu 1856:3, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomus. KT 13, 174–183.

120                        Litteraturblad huhtikuu 1856:4, Lisäys edellisen numeron lausuntoihin Suomen olojen arvioista Ruotsin näkökulmasta. KT 13, 219–227.

121                        Rein 1981 (II), 156.

122                        Litteraturblad elokuu 1856:8, Svenska Tidningen Litteraturbladia vastaan. KT 13, 320–324.

123                        Rein 1981 (II), 144.

124                        Litteraturblad joulukuu 1856:12. Suomalaisen kirjallisuuden lähin tulevaisuus. KT 14, 155–163.

125                        C. Bååth-Holmberg, Qvanten-elämäkerta. Svensk Tidskrift 1893, 229. Ks. Rein 1981 (II), 148–149.

126                        E. Stjernvall-Walleen J. R. Munckille 25.3.1857. Ref. Rein 1981 (II), 161. Klinge 1978, 79.

127                        Aarno Maliniemi (julk.) S. G. Elmgrenin muistiinpanot. Suomen historiallinen seura. Suomen historian lähteitä II. Helsinki 1939, 246–247. Ks. Klinge 1978, 62.

128                        Klinge 1978, 62–64. Vierailua on selostanut C. G. Estlander 1913. Delegaation jäsenet: ks. Strömborg 1931, 290.

129                        Strömborg 1931, 291–292.

130                        Klinge 1978 (2), 67. Ks. tarkemmin Brydolf 1966, 125–132 ja 160–162.

131                        Klinge 1978 (2), 67-68. ks. myös Estlander 1913, 259–261 ja Rosell 1858. Rein II, 154–155. Puheet on referoitu kokonaisuudessaan Rosellin ja Estlanderin pohjalta ks. Strömborg 1931, 295–302

132                        Klinge 1978 (2), 68. A. Armfelt E. Stjernvall -Walleenille 6.6.1857. Stjernvall-Walleenin kokoelma 25.

133                        Litteraturblad 1857:6. Professori Nyblinin arvio Suomesta. Ks. KT 14, 403–405.

134                        Rein 1981 (II), 159–161. Strömborgin mielestä Snellman arvioi tilanteen väärin ja sekoittaa Nordenskiöldin ryhmiin, joissa hän ei ollut lainkaan mukana. Ks. Strömborg 1931, 305–309. ks. myös Rein 1918, 131–134.

135                        Rein 1981 (II), 162.

136                        Paasivirta 1987, 207.

137                        Ks. Strömborg 1931,25–27 ja Rein 1981 (II), 92.

138                        Ks. Några minnen af e*** (Emilie Björkstén), 1871. Strömborg 1931 (IV.4), 139.