Snellmanin kansallisuusohjelman hengellisen puolen kytkeytyminen kansakuntien kehittymiseen on hyvä pitää mielessä, kun lähdetään tarkastelemaan hänen esittelemiään eurooppalaisia esikuvia Suomen kansallisuuskehitykselle. Snellmanin kokemukset Euroopan-kierrokselta kiteytyvät marras- ja joulukuussa 1847 julkaistuun artikkeliin Pariisi ja Lontoo.150 Se oli tarkkoihin muistiinpanoihin perustuva vertaileva tutkimus ranskalaisen ja englantilaisen yhteiskuntajärjestelmän eduista ja haitoista esikuvaksi Suomen kansallisuuskehitykselle. Näiden suurkaupunkien elämä antoi hänelle mahdollisuuden esitellä kehittyneitä kansallisuuksia ja niiden sosiaalisia uudistuksia. Johtomotiivina oli tuoda esille yhteys kaupunkien ulkokuoren ja asukkaiden sivistyksen välillä. Siksi Snellman kiinnitti erityisen myönteistä huomiota Pariisiin.151

Snellman halusi korostaa erityisesti sitä, että kummankaan kansakunnan merkitys sivistyksen kannalta ei johtunut niiden sotilaallisesta voimasta vaan rauhanomaisesta vaikutuksesta sivistykseen. Englanti hallitsi teollisuuden ja kaupan kautta; Ranska tietämyksen, yhteiskunnan laitosten ja tapojen välityksellä. Molemmat vaikuttavat toisiinsa mutta viimeksi mainitun vaikutus oli tuntuvampi. Pikavierailu Pariisiin ja Lontooseen paljasti tämän nopeasti: Lontoosta löytyi enemmän pariisilaisia piirteitä kuin Pariisista lontoolaisia.

Eurooppalaisen sivistyksen ja henkisen elämän tutkiminen ja selvittäminen lukijoille kirjallisuutta esittelemällä oli Snellmanille mieluinen sarka. Muutamissa jo ennen matkaansa julkaisemissaan Litteraturbladin numeroissa hän oli arvioinut ulkomaista kirjallisuutta. Neljän kuukauden matkan jälkeen hänen otteensa syveni jyrkästi hankittujen kokemusten ja runsaiden kirjaostosten myötä. Loppuvuodesta 1847 loppuvuoteen 1849 Snellman kävi systemaattisesti läpi ruotsalaista, saksalaista, ranskalaista ja englantilaista kirjallisuutta ja peilasi sitä kotimaan ruotsin- tai suomenkieliseen tarjontaan.152

Snellmanin tuolloin laatimat 150 perinpohjaista kirjallisuusarvostelua laskivat toinen toisensa jälkeen uuden kiven hänen sivistämisohjelmansa perustukseen. Esitellessään eurooppalaista kirjallisuutta hän halusi korostaa kirjallisuuden merkitystä kansalliselle kulttuurille. Toisaalta hän halusi osoittaa, että kansallinen kirjallisuus ei voinut eikä saanut jäädä sivuun maailmankirjallisuuden virtauksista, sillä kaikki hyvä kirjallisuus oli kansainvälistä. Päälähteenä Snellman käytti berliiniläistä kirjallisuuslehteä Litterarische Zeitungia.153 Matkallaan Snellman oli tehnyt myös paljon kirjahankintoja.154

Snellmanin 39 ruotsalaisen kirjallisuuden arviointia perustuvat omakohtaisiin kokemuksiin.155 Hän tunsi henkilökohtaisesti useat mainitsemansa kirjailijat Tukholman ajoilta. Asiantuntemuksensa ruotsalaista kulttuuri- ja valtioelämää kohtaan hän osoittaa laajassa Ruotsalaisia siluetteja -artikkelisarjassa, 156 jossa hän seikkaperäisesti kuvaa oleskeluaan ja kontaktejaan 1840-luvun alun Tukholmassa. Erityispainon saavat selostus vuoden 1841 valtiopäivistä, Upsalan tiede-elämän arviointi, Aganippisen kirjallisuusseuran toiminnan kuvaus ja Tukholman kulttuuripiirin henkilöesittelyt.157 Snellman halusi kiinnittää huomiota paikallisen kirjallisuuden jälkeenjääneisyyteen mainitsemalla Suomen ja Ruotsin kirjallisuuden esikuviksi ulkomaisia kirjailijoita ja kuvailemalla kirjallisuushistorian kukoistusaikoja muissa maissa. Ennen kaikkea Snellman halusi korostaa kirjallisuuden ja kansallishengen kehityksen kiinteää yhteenkuuluvuutta.158

Snellmanin kiinnostuksen saksalaiseen kirjallisuuteen 35 arvostelussa selittävät hegeliläisyys ja aikaisemman Saksan-matkan kokemukset, joista hän julkaisi laajoja artikkeleita.159 Arvioissaan Snellman tukeutui pitkälle saksalaisen kirjailijan ja teoreetikon Theodor Mundtin teoksiin, mikä sävytti jatkossakin Snellmanin kirjallisuuskäsityksiä. Snellman piti eurooppalaisessa kirjallisuudessa olennaisena tendenssinä sitä, että 1700-luvun valistuksen materialistisista virtauksista oli vastareaktiona siirrytty kohti uutta uskonnollisuutta, kohti idealismia. Nyt viimeisessä vaiheessa oli siirrytty kohti materialismin ja subjektiivisen idealismin sovitusta. Tämä voima oli löydettävissä protestanttisissa liikkeissä, joissa Snellmanin havaintojen mukaan oli siirrytty uskonnon uudelleen arviointiin. Snellmanin historianfilosofian ja kirjallisuushistorian perustana oli käsitys uskonnollisen tietoisuuden kehityksen merkityksestä koko historian kululle. Nuorhegeliläisten käsityksen mukaan sivistystoiminnassa oli kysymys protestanttisen ideologian toteutumisesta ja uskonpuhdistuksen saattamisesta loppuun.160

Snellmanin merkittävin kirjallisuuden historiaa käsittelevä artikkeli koskee modernia ranskalaista kirjallisuutta, ja se ilmestyi Litteraturbladissa toukokuussa 1848.161 Tämän hankalan aiheen käsittelyä hän oli lykännyt kuukaudesta toiseen. Aihe oli työläs siksikin, että ranskalaisesta kirjallisuudesta ei ollut olemassa yleisesitystä. Saksalaisista poiketen ranskalaiset eivät rakastaneet asioiden jäsentämistä. Suomessa tunnettiin ranskalaista kirjallisuutta vähän, mistä syystä Snellman toivoikin, että hänen artikkelinsa kiinnittäisi huomion kotimaisen sivistyksen yksipuolisuuteen ja houkuttelisi lukijat ranskalaisen kirjallisuuden äärelle. Snellmanin lähtökohta oli, että kunkin ajan yhteiskuntahistoriassa ilmenneellä sivistysasteella oli vastineensa kansalliskirjallisuudessa ja sen muodoissa. Osoittaakseen tämän hän kävi seikkaperäisesti läpi Espanjan, Italian, Englannin, Saksan ja Ranskan historian eri vaiheet. Näiden maiden historia osoitti hänen mielestään, että pelkkä oppineisuus ei pitänyt sisällään kansallishengen toimintaa eikä voinut siis synnyttää kansalliskirjallisuutta. Snellmanin mielestä ”pyrkimys kuviteltuun yleisinhimilliseen sivistykseen, tietämyksen kosmopoliittisuuteen, johtaa näin ollen rajoittuneeseen, yksipuoliseen muotoon, kansallishengen vapaa kehitys sitä vastoin aitoon inhimillisyyteen sekä yksilön älyllisessä sivistyksessä että kansalliskirjallisuudessa”.162

Snellman halusi antaa ranskalaiselle kirjallisuudelle erityisaseman, koska levinneimpänä ja vaikutusvaltaisimpana kansalliskirjallisuutena se edusti maailmankirjallisuutta ja siten yleisinhimillistä sivistystä paremmin kuin mikään muu kirjallisuus. Ranskassa kaikki modernin yhteiskunnan rakentamiseen tarvittavat ainesosat olivat ehtineet saada selkeämmän hahmon, ja tulevaisuuteen voitiin katsoa harhoja näkemättä. Saksassa sitä vastoin velloi niin monia epäselviä pyrkimyksiä ja etunäkökohtia, että epävarmuus ja epämääräisyys heijastuivat myös maan kirjallisuuteen.

Snellman katsoi onnistuneensa, jos lukija havaitsisi Ranskan modernin kulttuurin pyrkivän asettamaan perustakseen sen, mikä aina oli tuottanut tulokseksi kansakuntien ja aikakausien jalostumista. Tätä lohdutusta Snellman halusi jopa sensuuria uhmaten tarjota, koska hänen mukaansa ”nykyisen kaltaisina aikoina joutuu jokainen ihmiskunnan korkeammista asioista kiinnostunut suomalainen pakostakin tuntemaan levotonta ahdistusta epävarmana siitä, mitä edessä on.” Mitä yhteiskuntien kehitykseen tuli, se ”antaa ajattelevalle ihmiselle perusteen toivoa uutta tieteessä ja taiteessa satoa tuottavaa päivää. Mikään ei kuitenkaan voi antaa varmempia perusteita toivoon tai toivottomuuteen kuin juuri nykyaikaa edeltäneen ajan kulttuurityön tutkiminen.” Harvinaisen pitkä rauhan kausi, jolloin mielipiteet olivat taistelleet, teki tämän tutkimustyön erityisen merkitykselliseksi ja hyödylliseksi.163

Laajalla artikkelillaan ranskalaisesta kirjallisuudesta Snellman pyrki siihen, että painopistettä ei asetettaisi liiaksi saksalaiseen kirjallisuuteen. 164 Muina virikkeinä hänellä oli kesällä 1847 Englantiin ja Ranskaan tekemänsä ulkomaanmatka ja tämän jälkeen helmikuussa 1848 tapahtunut Ranskan vallankumous. Hän painotti, että kirjallisuus oli osa ihmiskunnan kehityshistoriaa, jossa aina joku yhteiskuntaluokka toimi kehityksen kantajana. Snellmanin kirjallisuushistoriallinen käsitys pohjautuikin yhteiskuntaluokkien asemaan sivistystyön toimeenpanijoina. Hänen mukaansa kirjallisuuden ja koko muun henkisen kulttuurin oli oltava lähellä kansan enemmistöä.

Snellman moitti kosmopolitismin surkeita ja hupaisia äärimmäisyyksiä, joita edustivat Augustuksen ajan Rooma ja Ludvig XIV:n Ranska, joissa koko maailmaa oli pyritty pitämään isänmaana. Vallitsevana oli jonkinlainen maailmankansalaisuus. Näiden kokeilujen sijaan Snellmanin mielestä juuri patriotismi loi ihmiskunnan sankareita, kun kansallishengen vapaa kehitys johti tosi inhimillisyyteen sekä yksilön älyllisessä kehityksessä että kansalliskirjallisuudessa. Klassismin ja yleensä kaikkien korkeakulttuureiden vastapainoksi hän asetti kansankulttuurin, kansanrunouden ja kansalliskirjallisuuden. Snellman punnitsi kirjallisuuden arvon kansan sivistystason ja elämäntason suureella.

Artikkelinsa jälkiosassa elokuussa 1848 Snellman kiinnitti huomiota yleiseen maailmantilaan ja väitti, että Ranskan vallankumous ei onnistunut parantamaan kansan elinehtoja. Pahimpana sivistymisen esteenä hän näki poliittisen ja taloudellisen vallan keskittymisen samoihin käsiin. Snellman analysoi laajasti kommunismin ja sosialismin oppeja parannuskeinoina. Hänen mielestään sosialistisissa teorioissa oli kaksi pääasiallista virhettä: ne erehtyvät periaatteessa ja arvioivat yksipuolisesti esteitä, jotka olivat niiden toteutumisen tiellä. Kuitenkaan mikään ihmisen onnea ja autuutta pohtiva teoria ei voinut olla lujalla pohjalla. Ihmisluonto ja historia eivät opettaneet, mitä ihmisen onni oli. Keinot eivät löytyisi miettimällä, miten yhteiskunnan huono-osaiset nostetaan hyvinvointiin vaan kysymällä miten heidät voidaan johdattaa jalostumaan ihmisinä.

Snellmanin mielestä ”kysymykseen, mitä on ihmisen jalostuminen, voidaan nimittäin vastata; kysymykseen, mitä onni on, ei voida”. Hänen mukaansa tämä yksipuolisuus oli johtanut sosialististen kirjailijoiden enemmistön ajattelemaan elinkeinoelämän kilpailun synnyttämiä seurauksia työtätekeville luokille eikä pohtimaan sivistystä, merkittävintä edellytystä sen hyväksikäyttämiseen.165

Snellmanin mielestä yhteiskunnallisten epäkohtien syyt olivat siveellisyyden puutteessa, mikä sairaus oli tarttunut keskiluokkaan. Oman vakaumuksensa mukaan valtion tehtävä oli reformein taata, että jokainen kansalainen saattoi perusturvallisuuttaan uhmaamatta ja muita sortamatta toimia vapaasti omaksi ja yhteiseksi eduksi. Tällä tavalla Snellmanin ajattelussa sekoittuvat kansallisiin vaikutteisiin sekä klassisen porvarillisen filosofian ja talousteorian että hegeliläisyyden ja nuorhegeliläisyyden vaikutteet.166

Ranskan vuoden 1848 vallankumouksen vuoksi Snellman joutui tarkentamaan optimistista käsitystään, että sivistys voittaisi puolelleen yhä laajenevan osan ihmiskunnasta ilman väkivaltaisia vallankumouksia. 167 Tämä optimisti oli heijastunut hänen Valtio-oppi-teoksessa (1842) esittämiinsä näkemyksiin poliittisen, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen kehityksen suhteista. Uudessa tilanteessa Snellman painotti Jenan yliopiston professorin Theodor Mundtin teos-ten mukaan voimakkaammin uskonnollisen ajattelun merkitystä kumouksellisen prosessin sääntelijänä. Näin Snellman oli joutunut harkitsemaan uudelleen kansalliskirjallisuuden tehtäviä, koska ristiriita Ranskan kansallisten olojen ja kehityksen välillä oli niin silmiinpistävä. Kehityksen kantajana ei ollutkaan sivistyneistö, saksalaismallinen kulttuuriporvaristo, vaan porvarillinen keskiluokka, johon sivistyneistön lisäksi kuuluivat poliittisen vallan haltijat.

Snellmanin mukaan moderni ranskalainen kirjallisuus todisti tämän keskiluokan turmeluksen. Malliesimerkkinä tästä hän esitteli Eugène Suen tuotantoa. Tällaisten sensaatioromaanien tarkastelu johti Snellmanin arvioimaan myönteisemmin Almqvistin ja George Sandin romaanituotantoa. Aikaisemman viileän arvion sijaan hän korosti heidän aikaansa edellä olevia tulkintojaan. Artikkelissaan Snellman esitteli modernia kirjallisuutta, joka oli poliittisen vallankumouksen mukana muuttamassa yhteiskuntaa ja arkielämän proosallisuutta yhteiskunnalliseen suuntaan. Tämä tehtävä oli hänen mielestään jäänyt kesken: sanataide oli jumiutunut proosalliseen todellisuuteen eikä pystynyt paljastamaan siinä piilevää järjellisyyttä. Hän katsoi nyt velvollisuudekseen esitellä, millaista uuden tulevaisuuden kirjallisuuden tuli olla. Kehityksen avaimet hän löysi ideaalirealismista, jonka todelliseksi edustajaksi hän näki kansan.168

Eurooppalaisen kirjallisuuden muokkaamilla käsityksillään Snellman arvioi kotimaisen kirjallisuuden tilaa ja tulevaisuutta yhteensä 66 arvostelussa.169 Hänen kirjallisuuspoliittinen kantansa tulee selkeästi ilmi, kun hän arvioi Fosterländskt Albumin kolmatta vihkoa, jossa aiheena oli Elias Lönnrotin Kantelettareen kirjoittama johdanto.170 Lönnrotin mukaan kansanlaulun ja oppineen lyriikan välinen ero oli siinä, että edelliset olivat ajatuksista syntyneitä, jälkimmäiset ajatuksilla tehtyjä. Tämä heijasti herderiläistä, romanttista näkemystä, mitä Snellman ei voinut hyväksyä. Hänen mukaansa luonnon mystifiointi ei voinut olla hyödyksi kansallisen itsetietoisuuden ja kansallisen valtion kehitykselle. Hegeliläisen tulkinnan mukaan taide heijasti luontoa vain välillisesti, sellaisena kuin ihminen oli ottanut sen haltuunsa ja muokannut sen omia tarpeitaan ja kehitystään varten.

Maaliskuussa 1848 Snellman palasi kansanrunouden merkitykseen arvioidessaan Lukemisia Suomen kansan hyödyksi -teosta.171 Aikaisemmin Snellman oli kritisoinut Lönnrotin näkemystä, että oppinut runous oli alempiarvoisempaa kuin kansanrunous. Nyt Snellman kirjoitti kansanrunoudesta varsin myönteiseen sävyyn mutta totesi, että runoilijan oli löydettävä omasta ajastaan se, mikä kuvasi yleistä tietoisuutta. Snellman toi tällä tavalla esiin runouden historiallisen luonteen ja sanoutui irti romantikkojen väitteistä, että entinen aika voitaisiin palauttaa. Snellman tarkasteli kansanrunoutta historian näkökulmasta. Kirjallisuuskäsitykselleen luonteenomaisesti Snellman arvioi samassa yhteydessä G. Reinin teoksen Suomen suuriruhtinaanmaan nykyinen tilasto. Snellman korosti jatkuvasti empiirisen tiedon merkitystä kansallisen tietoisuuden kehitykselle. Kansan elämäntapojen tuntemus oli sivistystyön perusta.172

Fosterländsk Albumin kolmannessa vihossa ilmestyi myös ensimmäistä kertaa Runebergin Maamme-runo, johon Snellman suhtautui varauksellisesti, vaikka piti sitä kauniina. Hänen mielestään se oli liian yleisluonteinen, jotta se olisi voinut vedota suomalaiseen isänmaallisuuteen. Runossa Suomen kansallinen erityistilanne ei korostunut tarpeeksi.173 Runon isänmaallinen paatos ei ilahduttanut Snellmania, koska oli pakko kysyä, oliko runon maa todella Suomi. Jos Suomi-sanan tilalle olisi laitettu jonkun muun maan nimi, laulu olisi voitu laulaa yhtä hyvin Pohjoismaissa kuin Skotlannissakin, missä oli vastaavat maisemat. Tarkkanäköisesti Snellman tunnisti runon takaa Runebergin ulkomaiset vaikutteet. Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä kansallisen identiteetin määrittelyä pelkästään maantieteellis-maisemallisesti.174

Nuorisoon runo kuitenkin vetosi. Robert Tengström kirjoitti kiihkoissaan Kellgrenille: ”Oletko koskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammin sanoin? Ja lue se ääneen, veli, kuule sointi ja rytmi, tulet nauttimaan kaksinkerroin! Jos kansallamme on sydän, jos isänmaantunnetta on, tulee se varmasti sulamaan hehkuvaksi tämän kauneudenliekin edessä. Se tulee menemään sielujemme läpi kuin kaksiteräinen miekka ja olemaan vaaran hetkellä meidän Marseljeesimme.” Snellmania runo ei hämännyt. Hänen mielestään se ei ollut lainkaan kumouksellinen, sen erityispiirre oli historiattomuus ja mukaan päässyt historiakin oli aivan ylimalkaista. Ero oli valtava esimerkiksi Runebergin Porilaisten marssiin, jossa käytiin läpi kansan konkreettista historiaa.175

Snellman palasi Maamme-runon arviointiin marraskuussa 1848 Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisen osan ilmestyessä. Nyt kun Runeberg julkaisi runon Vänrikki Stoolin tarinoiden ensisivuilla, Snellman totesi, että sen puutteellisen sisällön korvasivat teoksen muut runot. Tyytyväisenä Snellman totesi, että Runeberg oli siirtynyt idyllistä kohti patriotismia. Aikaisemmat runoelmat, kuten Hirvenhiihtäjät ja Hanna kuuluivat antiikin runouden alueelle; romanttiseen suuntaukseen kuuluivat taas Nadescha ja Kuningas Fjalar.176 Vänrikki Stoolin tarinoiden runot täyttivät Snellmanin odotukset uudesta modernista runoudesta. Siinä klassiset ja romanttiset piirteet sulautuivat yhteen patrioottisessa paatoksessa. Tässä mielessä Runeberg oli onnistunut, koska hänen päälähteenään oli ollut G. A. Montgomeryn teos Suomen sodan tapahtumista (1842), jonka perustana olivat kansan keskuudessa kiertäneet tarinat sotatapahtumista. He olivat yhtä mieltä siitä, että Suomen sota oli suomalaisen kansakunnan sankariaikaa, jolloin kansa sankarijohtajiensa johdolla synnytti kansalliset valtiolliset laitoksensa. Tässä mielessä Runeberg oli onnistunut luomaan ”vänrikeissään” kansalliskirjallisuutta.177

”Vänrikkien” arvostelussa Snellman otti kantaa runsaasti keskustelua herättäneeseen eversti J. A. Sandelsin, Savon prikaatin komentajan, viivyttelyyn Virran taistelussa. Vaikka kohtaus ylimielisine leikinlaskuineen ja aterioinnin kuvauksineen oli liiaksi venytetty, se viittasi hänen mielestään päällikön neuvottomuuteen, jota tämä sillä hetkellä tunsi.178 Snellman tunsi tilanteen Runebergin käyttämää lähdettä ehkä tarkemmin, koska hän oli keskustellut siitä usein kamarineuvos Forsténin kanssa, joka tunsi Sandelsin henkilökohtaisesti. Asian tunsi myös Kuopion lukion rehtori Fabian Collan, jonka välityksellä Runeberg oli inspiroitunut tarinasta.179

Sandelsin roolista on kirjallisuudenhistoriassa käyty väittelyä suuntaan ja toiseen. Snellmanin kansalliskirjallisuuden synnyttämisvaatimuksia motivoi myös se, että Runebergin nauttima ihailu on erehdyttänyt arvioijat luulemaan, että runoilijaa olivat johtaneet samat ihanteet kuin heitä itseään. Runebergin tuotannon arvioimisessa ei voi unohtaa, että hänelle rakkaus oli voima, joka yhtenä suurena ja ratkaisevana silmänräpäyksenä määräsi ihmisen kohtalot. Kun tämän asettaa hänen mystisen luontokäsityksensä yhteyteen, joka ei tule esiin ainoastaan uskonnollisissa runoissa vaan myös maallisessa tuotannossa, selittyy hänen sankarikäsityksensä, joka on hänen isänmaallisen runoutensa perusta.

Runebergin tuotannossa ei helposti kiinnity huomio runojen irrationalismiin tai suprarationalismiin. Hänen luomansa henkilöt kieltäytyvät tunnustamasta teoissa ja ajatuksissa jokapäiväisen olemassaolon suhteellisuutta. He toteuttavat ihanteitaan järkähtämättömän johdonmukaisesti omasta tai yleishyvästä riippumatta. Siksi Sandelsin ei tarvitse välttämättä käyttäytyä moitteettoman sotilashenkilön tapaan. Runebergin maisemakuvauksessa voi puhua pyhimysloisteesta, kun jumaluus, henki on suurella hetkellä täyttänyt luonnon. Samoin ihmisen suurella hetkellä, urhean toiminnan edellä, hänen osakseen tulee kirkastus sanan teologisessa merkityksessä, johon Runeberg uskoi samalla tavalla kuin suuret mystikot.180

Vänrikki Stoolin tarinoiden myötä Suomen sodan todelliset tapahtumat hautautuivat 1840-luvulta lähtien runebergi-läisen kuvauksen sävyttämään tapahtuma-historiaan. Suomen sodan sankari-myytin syntymi-seen on vaikuttanut ehkä eniten sodan aiheuttaman psykologisen konkurssin lääkkeeksi laaditut Vänrikki Stoolin tarinat. Runeberg halusi osoittaa, että kansallinen tietoisuus ja puolustushen-ki olivat perittyjä ominai-suuk-sia. Verhottu viesti oli, että kansakunta ei ollut kansallistun-nostaan minkäänlaises-sa kiitollisuu-denve-lassa Venäjälle. Esiin eivät pääse sellaiset armeijan rivimies-ten uhrimielen korostamiseen verhoutuvat ikävät asiat kuin ylimmän johdon kykenemättö-myys, Viaporin antautu-minen, virkamies-ten keskuudessa vallinnut opportunismi ja Ruotsin riittämätön sotilaallinen tuki.181

Runebergin käyttämien lähdeteosten tehtävä oli vakuuttaa, että Suomen sota oli pienen sotajoukon kampailu valtavaa ylivoimaa vastaan: Suomen armeija oli sankarien sotajoukko. Luomassaan sankarikultissa Runeberg rinnasti isänmaan puolesta kaatuvat sankarit Kristukseen, joka antoi henkensä ihmiskunnan pelastamiseksi. Runebergiläiseen mystiikkaan kuului katoavaisen kirkastaminen ikuiseksi, jolloin uhri oli paradoksi. Realistisesta ja empiirisestä näkökulmasta sankareiden taktiikka oli lapsellista ja psykologialtaan yksinkertaista. Runebergin runous on siten persoonallista elämäntulkintaa, mutta eittämättä se nosti isänmaallisen innon liekehtimään ja ruokki suomalaiskansallista tunnetta. Hän onnistui luomaan ehdottoman aitouden tunnelman: juuri näin Suomen sodassa tapahtui.182

Siksi Snellman tiesi ja oivalsi enemmän Runebergin runoilijaolemuksesta. Vaikka he olivat ylimmät ystävät, Snellman ei tinkinyt kutsumuksestaan suomalaisen kansallisuuden hyväksi: runot tuli luoda objektiivisten lakien alaisuudessa eikä persoonallisten tulkintojen pohjalta.

Epiikan ja lyriikan lisäksi Snellman pureutui proosan tarkasteluun. Eräässä artikkelissaan183 hän esitti, että mitään kunnollista suomenkielistä proosaa ei ollut vielä olemassa huolimatta Kalevalan ja Kantelettaren kauniista kielestä. Snellman esitteli tarkasti suomen kirjakielen luomisprosessia ja suositteli Länsi-Suomen murteita sen perustaksi.184

Artikkelissaan Kielitiedettä oppimattomille185 Snellman käsitteli laajasti yhtä 1800-luvun keskeisintä tieteellistä kysymystä, vertailevan kielitieteen nousua. Hän esitteli 1700-luvun homeeriset kysymykset ja raamattukritiikin sekä Saksan ajankohtaisen keskustelun ja lopuksi suomalaiset kieli- ja kielioppikysymykset sekä kouluolot. Snellman esitteli kielen muinaishistorian paralleelina kansan muinaishistorialle. Hänen asiantuntemuksensa perustui tiheisiin kontakteihin G. A. Wallinin, A. J. Sjögrenin, M. A. Castrénin ja A. H. A. Kellgrenin kanssa.186 Parhaiten Snellman saattoi seurata Castrénin suurta Siperian matkaa keskinäisen kirjeenvaihdon ja matkaraporttien perusteella.187 Niistä välittyy Castrénin tavoite yhdistää henkilökohtaiset uhraukset tieteen ja isänmaan puolesta.188

Lukumääräisesti vähäisen suomenkielisen kirjallisuuden arviointi oli myös keskeisellä sijalla Litteraturbladissa. Snellman arvioi esimerkiksi Pietari Hannikaisen näytelmän Silmänkääntäjä eli Jussi Ouvisen matka Hölmölään, joka ilmestyi itsenäisenä teoksena 1847. Snellman käytti näytelmää esimerkkinä siitä, että tällaisten teosten piti sisältää vakaumusta ja intohimoja, jotka kaikkina aikoina kaikissa maissa täyttävät ihmisen sydämen. Ruotsin huvinäytelmät olivat kuitenkin mitättömiä, koska niistä puuttui kansallinen leima. Snellmanin mielestä ”tosi inhimillinen ilmenee aina jossakin kansallisessa muodossa; ja se joka onnistuu ilmaisemaan jotakin kansakunnalle, sen historian aikakaudelle luonteenomaista, voi olla varma siitä että hän tuo silloin myös esiin jotain inhimillistä sisältöä. Mitä merkittävämpää kuvaus on kansallisen elämän kannalta, sitä syvemmältä se siinä tapauksessa tavoittaa myös yleisinhimillisen.” Puheena olevan näytelmän Snellman halusi esitellä parhaana todistuksena tästä.189

Siksi hän piti näytelmää suuressa arvossa huolimatta sen ilmeisen vaatimattomasta tasosta. Hän halusi pitää suomen kieltä arvossa ja korosti näytelmän opettavaista sisältöä. Hän rinnasti näytelmän jopa norjalais-tanskalaisen runoilijan Ludvig Holbergin tunnettuihin komedioihin.190

Myönteisen vastaanoton Snellmanilta saivat suomenkieliset lakioppaat, lainopillinen käsikirja Suomen kansalle sekä käsikirja lain opissa talonpojille, vaikka suomenkielinen lakitermistö vakiintui vasta 1900-luvun vaihteessa. Hän testasi käytännössä oppaiden kieltä ja jäljitti monia ongelmakohtia. Hän halusi osoittaa, kuinka suuresti suomen kielioppi tarvitsi kielentuntemuksen pohjalta loogisesti laadittua syntaksia sekä yhtä lailla merkitykset tarkkaan ilmoittavaa sanakirjaa. Hänen mielestään kirjoittajan tuli aina pyrkiä ilmauksen varmuuteen, kun lukijana oli kansa, joka ennen ei ollut lukenut painettua sanaa.191 Erityinen lakikirja talonpojille jatkoi Maamiehen ystävän jalanjäljillä.192

Eurooppalaisesta kansalliskirjallisuudesta esikuvia Suomen kansallisuuskehitykselle etsiessään Snellman nosti harvoin esiin mitään erityistä kansallisuusliikettä ehkä sensuurin takia, ja pysytteli tarkasteluissaan periaatetasolla. Sensuurin sietorajoja hipoen Snellman teki kuitenkin kaksi poikkeusta, jotka molemmat koskivat slaavilaisten kansojen kansallista vapautumiskehitystä. Snellman esitti H. Desprezin Balkanin-matkakuvauksen (1847) pohjalta illyrismin ja slaavilaisten kansojen sivistysvaatimukset esikuvana Suomen kansallistietoisuuden kehitykselle ja kansansivistykselle. Liikkeen oli perustanut 1828 joukko kroatialaisia opiskelijoita Grazissa. Illyria oli maantieteellinen nimi Balkanin roomalaisille provinsseille. Nimitys otettiin uudelleen käyttöön Napoleonin sotien aikana, kun Dalmatia, Kroatia, Karajina ja Slovenia vallattiin. Sittemmin illyrialaisen kulttuurin pääpaikaksi tuli Zagreb.193

Snellman myönsi, että otsikko illyrialaisesta kirjallisuudesta tuntui perustellusti vieraalta: mitä tekemistä sillä voisi olla eurooppalaisen sivistyksen kanssa. 194  Vasta viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden aikana Saksassa ja muualla Euroopassa oli huomattu, että slaavit olivat maanosan suurin kansanheimo. Illyrialainen kirjallisuus todisti Snellmanin mukaan sen, miten suoraan nämä kansat olivat astuneet tuorein voimin moderniin sivistykseen kansallisuudeltaan haalistumattomina.

Snellmanin mukaan esikuvallista tässä kehityksessä oli, että ”niiden lähtökohta-asemalle on luonteenomaista, että kaikki sivistyneem-pien kansojen sivistyksen ainekset vähintäänkin osaksi puuttuvat; niiden voimana on toisaalta tietoisuus tästä tarpeesta, toisaalta täydessä voimassaan ilmenevä kansallishenki, tietoisuus omasta voimasta omaksua saman sivistyksen myönteinen sisältö. Yhtä omaleimainen kuin niiden sivistyskehitys on poikkeavuudessaan ja uutuudessaan pakosta myös se muoto, jossa ne omaksuvat modernin sivistyksen.” Snellman korosti, että Suomessa ja sen kirjallisissa pyrinnöissä oli paljon opittavaa illyrialaisesta kirjallisuudesta. Hänen mielestään ajatteleva lukija pystyi varmasti tekemään monia terveellisiä johtopäätöksiä ilman erityistä osoittelua.

Samalla tavalla Snellman kuvasi kansallisuuskehitystä Liivinmaassa, Virossa ja Kuurinmaalla ja teki vertailua Suomen kehitykseen. Hän selosti, miten viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana näihin Itämeren maakuntiin oli perustettu lukuisia kirjallisia ja yleishyödyllisiä yhdistyksiä, kuten maanviljelys- ja teollisuusyhdistyksiä ja raamattuseuroja. Snellman halusi osoittaa, että Itämeren maakunnissa oli herännyt vireä yleisen sivistyksen harrastus, mihin oli vaikuttanut yhteyden heikentyminen Saksaan. Nyt oli syntynyt omalle maalle tarkoitettu ja sitä käsittelevä kirjallisuus. Kirjallisuusseuroihin ei ollut kutsuttu jäseniksi vain isänmaallisista aiheista kirjoittavia jäseniä vaan toiminta oli ulotettu laajempaan piiriin. Tämä osoitti, kuinka paljon voimakkaammin tieteenkin alalla vaikutti yleinen henkinen herätys kuin yksittäisen oppineen ponnistukset. Koulujen opettajat pitivät velvollisuutenaan kehittää itseään ja hyödyttää maataan eikä vain opettaa lapsille aakkosia. Snellmanin mukaan Suomessa asetettiin kyseenalaiseksi, pitikö yliopiston opettajan suorittaa muita velvollisuuksia kuin pitää luennot ja tentit. Hänen mielestään ihmeellistä oli nähdä kuinka Itämeren maakunnissa papit, juristit, lääkärit, sotilaat ja kauppiaat olivat mukana tieteellisten kokous-ten keskusteluissa suullisesti ja kirjallisesti. Snellman painotti, että tämä piirre ei liittynyt vain näihin maihin vaan oli yleinen kaikissa sivistyneissä maissa.195

Snellmanin kirjallisuusarvosteluiden kansalliset sävyt osoittavat, miten tehokkaasti niiden kautta vaikutelmat ulkomailta suodattuivat lukijoille. Tuoreet havainnot eurooppalaisista virtauksista maustoivat ilmausta ja vakuuttivat sanoman voimasta. Etäisyyden saaminen kotimaan oloihin synnytti terävää kritiikkiä ajan henkistä kehitystä kohtaan. Snellman kykeni hahmottamaan isänmaan tilan hedelmällisemmästä näkökulmasta kuin jatkuvasti olosuhteiden keskellä eläneet. Ulkomaan kokemukset antoivat sisältöä tekstille ja kasvattivat vakaumusta tuoda sanoma julki. Vaikka tällainen toiminta vieroitti ystäviä, Snellmanin yksinäistä taistelua lohdutti hänen voimansa pysyä uskollisena näkemälleen ja kokemalleen. Litteraturbladin kirjallisuusarvosteluissa Snellman kokosi kansallisuusohjelmansa ideologian, kiteytti henkisen ohjelman perusteet ja jakoi toimintaohjeita käytännön suunnan ottamiselle.

150                        Litteraturblad marras- ja joulukuu 1847:12–14. Pariisi ja Lontoo. KT 10, 307–336.

151                        Rainer Knapaksen kommentaari, VI:5.

152                        Litteraturblad vuosikerran sisällysluettelot 1847–1849.

153                        Pertti Karkama, J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. Hämeenlinna 1989, 169.

154                        Perustana on jäämistön inventaari- ja huutokauppaluettelot Yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmassa.

155                        Litteraturblad 1847:1, 3, 13 ja 14. KT 10, 61, 120 ja 339.

156                        Litteraturblad nro 1, 2, 3 ja 4, tammi-, helmi-, maalis- ja huhtikuu 1848: Ruotsalaisia siluetteja. KT 10, 420–474.

157                        Henrik Knifin kommentaari, SA VI: 11.

158                        Karkama 1989,187–188. Ks. myös Pertti Karkaman ja Rainer Knapaksen kommentaari, SA VI:7. Helsingfors 1996.

159                        Litteraturblad 1847:2 ja 5 sekä 1848:1. KT 10, 65, 124 ja 399.

160                        Karkama 1989, 172 ja 188–189. ks. myös Pertti Karkaman ja Rainer Knapaksen kommentaarit, SA V:143 ja VI:10. Helsingfors 1995 ja 1996 sekä Henrik Knifin kommentaari, SA V:143.

161                        Litteraturblad 1848:5 ja 9. Modernia ranskalaista kirjallisuutta. KT 11, 66–138.

162                        Litteraturblad 1848:5. KT 11, 66–68.

163                        Litteraturblad 1 848:9. KT 11, 137–138.

164                        Karkama 1989, 173–174.

165                        Litteraturblad 1 848:9. KT 11, 98–102.

166                        Karkama 1989, 175–176.

167                        Karkama 1989, 176–177.

168                        Karkama 1989, 180.

169                        Litteraturblad 1847: 1, 3, 5, 6, 7. KT 10; 46, 100, 145, 150 ja 156.

170                        Litteraturblad 1847:6. Kotimaista kirjallisuutta. KT 10, 150–155.

171                        Litteraturblad 1848:3. Suomalaista kirjallisuutta. KT 11, 19–26.

172                        Pertti Karkaman kommentaari, SA VI:13.

173                        Pertti Karkaman kommentaari, SA V:155.

174                        Karkama 1989, 156. Mielenkiintoinen kysymys on, kenen suomennoksena nykyistä Maamme-laulua lauletaan. Vakiintunut on vuoden 1867 käännös, jonka toimitti fennomaanisen liikkeen monipuolinen kirjallisuusmies Julius Krohnin kokoama kääntäjäryhmä Vänrikki Stoolin kääntämistä varten: A. Törneroos, B. F. Godenhjelm, Kaarlo Slöör ja Aleksanteri Rahkonen. Krohn hoiti ilmeisesti ensimmäisen runon, jota Cajander yritti muuttaa 1889 mutta joutui palauttamaan sen ensimmäisen säkeistön osalta 1904 versioon. Viimeiseen säkeistöön hän sai pienen puumerkkinsä. Ks. Pertti Lassila, Helsingin Sanomat 6.12.2002.

175                        Matti Klinge, Suomen sinivalkoiset värit. Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä. Helsinki 1981, 165–166.

176                        Litteraturblad 1848:12. Suomenkielistä kirjallisuutta. KT 11, 302–312.

177                        Karkama 1989, 156–157. Ks. myös Karkaman kommentaari, VI:36.

178                        Litteraturblad 1 848:12. KT 11, 307.

179                        J. E. Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg IV.2. Skrifter av svenska litteratursällskapet i Finland CCXXV. Helsingfors 1934, 55–57.

180                        Yrjö Hirn, Runebergin runoilijaolemus. Helsinki 1942, 173 ja 198–204. Vrt. Myös Sixten Belfragen teos Runebergin suhteesta uskonnollisuuteen.

181                        Johan Wrede, Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta. Espoo 1988, 38. Päälähteinään Runeberg käytti teoksia G. Montgomery ”Historia öfver kriget emellan Sverige och Ryssland åren 1808-1809” (1842) ja C. J. Holm ”Anteckningar öfver fälttågen emot Ryssland åren 1808 och 1809” (1836), joissa korostuu miehistön isämaallisuus vastakohtana upseeriston kykenemättömyy-delle. Vrt. Wrede 1988, 28–29. Ks. myös Savolainen 1994, 27–44.

182                        Pirkko Alhoniemi, Isänmaan korkeat veisut. Turun ja Helsingin romantiikan runouden patrioottiset ja kansalliset motiivipiirit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 294. Helsinki 1969, 167–177. Ks. myös Kulling (1934) Offermotivet hos Runeberg (1936) sekä Hedvall (1935) Idealism och mystik hos Runeberg sekä Hornborg (1931), Idealism och realism i Runebergs patriotiska diktning.

183                        Litteraturblad 1848:13. Onko olemassa suomenkielistä proosaa. KT 11, 348–357.

184                        Rainer Knapaksen kommentaari, VI: 42.

185                        Litteraturblad 1848:10. Kielitiedettä oppimattomille. KT 11, 241–256.

186                        Marina Norrbackin kommentaari, SA VI:32.

187                        Litteraturblad 1848:5. Tri Castrénin matkat. KT 11, 454–471. ks. myös B. Estlander, Mathias Aleksanteri Castrén ja hänen matkansa ja tutkimuksensa. Helsinki 1929 sekä A. J. Sjögren, Tutkijan tieni. Helsinki 1955.

188                        Henrik Knifin kommentaari, SA VI:60.

189                        Litteraturblad 1848:12. Suomenkielistä kirjallisuutta. KT 11, 312–316.

190                        Pertti Karkaman kommentaari, SA VI:37.

191                        Litteraturblad 1849:5. Suomalaisia teoksia. KT 11, 476–479.

192                        Rainer Knapaksen kommentaari, SA VI:62.

193                        Hannu Kultasen ja Rainer Knapaksen kommentaari, SA VI:16.

194                        Litteraturblad 1848:4. Illyrialainen kirjallisuus. KT 11, 51–62.

195                        Litteraturblad 1848:7. Viron kirjallisuuden seura. KT 11, 187–192.