Spanska Fluganin kolmas ja viimeinen vihko ilmestyi vasta 5.5.1841 Snellmanin kiertäessä jo Eurooppaa, mutta sen aineiston hän oli jo tuottanut aiemmin Uudessakaarlepyyssä.  Tänä aikana akateemisen maailman painostus oli painunut taka-alalle ja Snellmanin mieli oli rauhoittunut. Pohjanmaalla oleskellessaan Snellman sai seurata aitiopaikalta, millaisiin mittakaavoihin uskonnollisen herätysliikkeen vaikutus voi levitä ja miten ankaralla kädellä korkeat viranomaiset puuttuivat sen hillitsemiseen.

Snellmanin näkemys uskonnollisen herätyksen roolista kansallisessa liikkeessä oli noussut aivan uudelle tasolle osakuntalaisten suomalaisuusharrastusten ja opiskelijaherätyksen rinnakkainelon myötä.

Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaisena palveli tulisieluisin pietisti ja lahjakkain saarnamies, Snellmanin osakuntatoverin J. J. Östringin pikkuveli Fredrik Östring. Keväästä 1838 lähtien Östring oli pitänyt kansalle valtavia parannussaarnoja – ”herättänyt Siinain järinällä nukkuvaa väkeä”. Kokouksia pidettiin kotona ja kesällä ulkona, Östring puhui vaikka kaivon kannella seisten.

Kirkkoherra Snellmanille alaisen toiminta oli hyvin vastenmielistä, mikä johti marraskuun alussa 1838 syytteeseen konventikkeliplakaatin rikkomisesta. Oikeudenkäynti jatkui vuoden 1839 kesään. Östringin toiminnasta antoi hyvän todistuksen Maalahden kirkkoherra Jacob Wegelius, vaikka juuri hänen tyttärensä häissä pietistisen herätyksen saanut Carl von Essen oli häiriköinyt vuonna 1832. Kirkkoherra Snellmanin todistuksen perusteella Östring tuomittiin sakkoihin 92 muun kanssa, jotka olivat osallistuneet luvattomiin seuroihin. Samaan aikaan oli Kalajoella menossa vielä suuremmat käräjät, joissa syytettyinä oli viisi pappia, muun muassa Lagus ja Malmberg.45

Uudessakaarlepyyssä asuessaan Snellman ei voinut olla tietämätön tai pysyä ulkopuolisena tästä jokapäiväisestä mieliä kiihdyttävästä puheenaiheesta. Ajantasalla pysymisestä todistaa jo oleskelu Anna-sisaren luona, joka miehensä Otto von Essenin kanssa oli kuulunut herännäisiin jo vuosia. Lisäksi langon veli Carl von Essen, yksi tunnetuimmista herännäisjohtajista, oli Snellmanin osakuntaystäviä ja kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Toinenkin kanta oli hyvin edustettuna, koska itse kirkkoherra, hänkin Snellmanin sukulaisia, edusti terävintä oppositiota herännäisiä kohtaan.

Tänä ajanjaksona Snellman oppi paremmin ymmärtämään, että myös uskon ja siveellisyyden asioissa yksilöillä pitäisi olla suurempi vapaus. Snellmanin kokemukset herännäisoikeudenkäynneistä yhdistyivät helposti hänen omiin kokemuksiinsa käräjöinnistä konsistorin kanssa. Hänen silmiensä eteen maalattu näkymä uskonnonvapaudestaan taistelevasta kansasta vahvisti hänen omaa vakaumustaan taistella totuuden puolesta. Lehtikirjoittelussaan hän osoitti, että vain asioihin tarttuvat saavat jotain aikaan.46

Snellmanin myötäeläminen Kalajoen tapahtumissa tulee selvästi näkyviin Spanska Fluganin kolmannessa vihkossa. Lehden kirja- ja sanomalehtikatsauksen yläpuolelle vaikuttavuudessaan kohoaa artikkeli Eräs päivän kysymys, jossa Snellman arvioi herännäisyyttä tuoreen asiantuntemuksensa perusteella.47

Artikkelillaan Snellman erottuu selvästi idealistisesta romantiikasta vaikutteita saaneista ystävistään: Lönnrot oli julkaissut 1835 oman kannanottonsa ja Runeberg 1837. Tähän asti Snellman ei ollut ilmiötä julkisesti arvioinut, mutta nyt hänellä oli tilaisuus lähestyä asiaa aitopaikalta.

Ensiksi hän muiden tavoin arvosteli liikettä inhimillisen sivistyksen väheksymisestä, subjektiivisen uskonkokemuksen ylikorostamisesta ja eristäytymisestä omaan yhteisöönsä. Kritiikki perustui kuitenkin syvälliseen uskonnollis-teologiseen pohdintaan. Snellmanin perehtyneisyydellä teologiaan oli pitkät juuret Oulun triviaalikoulusta asti, jossa luettiin Svebiliuksen katekismuksen sijasta Möllerin katekismusta, joka oli hengeltään herännäisille paljon tutumpi ja läheisempi. Samassa koulussa sitä olivat lukeneet myös herännäisten johtomiehet Malmberg, Borg, Hedberg ja Laurin. Saman katekismuksen pänttääjät ymmärsivät toisiaan paremmin. Toisaalta Runeberg oli lukenut Svebiliusta Vaasan triviaalikoulusta, josta valmistuivat Östring, von Essen ja sinne siirtynyt Malmberg.48

Kirjoituksessaan Snellman paneutui pietismin olemukseen syvällisesti ja osoitti sen perustuvan kirkon Tunnustuskirjoissa Augsburgin puolustuksen seitsemännen artiklan kohtaan ”Kirkko on ennen kaikkea uskon ja Pyhän hengen yhteisö uskovaisten sydämissä”. Kuten Snellman oli korostanut aikaisemmin Schaumanin väitöskirjan kritiikissään, kirkkoa ei muodostanut vain näkymätön seurakunta. Tietoisuus kirkon olemisesta yksilön sydämessä oli vain subjektiivinen vakaumus. Tämän tunnustuskirjan kohdan väärinymmärtäminen oli merkinnyt varsinaista voimaa monille protestanttisen kirkon lahkolaisille ja nyt herännäisille. Tuota protestanttisuuden pääperiaatetta ei voitu tulkita yksipuolisesti: sekä subjektiivinen että objektiivinen puoli tuli tajuta. Tällä Snellman vastusti pietistien seurakuntanäkemystä – yksityinen persoona ei voi rajata kirkkoa tiettyyn piiriin eikä sen piirin tulkinta ollut kaikkia sitova. Hän moitti heränneitä virheellisestä kirkon tulkinnasta siksikin, että se johti mielivaltaiseen käsitykseen Raamatun sanan voimasta. Jumalan sanalle ei annettu voimaa. 49

Snellman ei arvostellut herännäisyyden ilmenemismuotoja vaan halusi kiinnittää huomiota sen dogmaattisiin perusteisiin, millä hän tavallaan osoitti kunnioitusta liikettä kohtaan. Tiedon ja uskon välillä oli jännite mutta sitä ei ratkaistu välinpitämättömyydellä. Hän uskoi, että aikanaan herätysliikkeen työ tulee kantamaan hyvää hedelmää. Kansanvalistuksen heikkoudesta huolimatta kansa oli saanut paljon aikaan. Näitä saavutuksia ihmetelleen Snellmanin oli tunnustettava ”Sanan mahti ja yksilön kykyjen vähäisyys”. Snellmanilla ei ollut siis mitään aikomusta tuomita herännäisyyttä. Sävynähän oli ojentaminen ja ohjaaminen, mikä oli Snellmanin tyylille ominaista.50

Snellmanin teologista asiantuntemusta ja tieteellistä objektiivisuutta korostaa se, että hänen arvostelunsa linjaa jatkoivat myöhemmin teologian professorit Laurell ja Lille muutamaa vuotta myöhemmin Ecclesiastikt Litteraturblad -lehdessä. Snellman näki selvästi herätyksen roolin tärkeyden kansallisuuskysymyksen ratkaisussa eikä siis lähtenyt Lönnrotin tai Runebergin tuomitsevalle tielle. Snellmanilla oli kykyä ja asiantuntemusta arvioida asiaa tovereitaan paljon paremmin. Hän ei ottanut asiaa yhtä henkilökohtaisesti kuten Runeberg, joka olisi jättänyt pietismin rauhaan jos se olisi jättänyt hänet. Mutta Runebergin sisarukset eivät olleet noudattaneet hänen kehotuksiaan pysyä erossa heränneistä. Keskimmäinen sisar Emilia avioitui Jacob Wegeliuksen kanssa ja nuorimmat sisaret nauttivat Stenbäckin vierailusta täysin siemauksin. Herätysliikkeen tunkeutuminen lähimpään omaispiiriin jyrkensi Runebergin kantoja pietismiin.51 Snellman ei ottanut asiaa yhtä henkilökohtaisesti, vaikka olikin pettynyt, kun hänen oma sisarensa avioi-tui pietistipiireihin. Sisaren mies Otto von Essen oli kotoisin herännäisyyden mahtiseudulta, ja perheen ystäväpiiriin kuului lukuisia herännäisperheitä.52 Siten myös Snellman kuului Hedbergin tuttavapiiriin, koska tällä oli serkkuja Oravaisissa Kimon ruukilla, jonka isäntäväen – von Essenien – kanssa Snellmanin perhe seurusteli.53

Sanomalehtikirjoitusten vakaumuksellinen perusta nousi Snellmanin lujasta filosofisesta pohjatyöstä, joka näkyy hyvin Tukholmassa syksyllä 1840 ilmestyneissä logiikan ja oikeusopin oppikirjoissa ja teoksessa akateemisesta vapaudesta. Teosten käsikirjoitukset olivat jo pääosin valmiit Snellmanin saavuttua Tukholmaan. Sanomalehden lisäksi Snellmanin tavoitteena oli levittää Hegelin ajattelua oppikirjojen kautta. Jo syksyllä 1837 ilmestyneessä psykologian oppikirjassaan hän kritisoi opetuksessa pelkkää muistitietoa ja halusi siirtää pääpainon käsitteiden ja ajatusten kehittämiseen, mikä oli siihen asti laiminlyöty.54 Snellmanin Logiikan oppikirjaa pidettiin yhtä vaikeaselkoisena kuin Hegelin Wissenschaft der Logik -teosta. Snellman oli hyvin perehtynyt logiikkaan, koska dosenttina hän oli luennoinut aiheesta ja julkaissut 1837 teoksen Yritys logiikan esitykseksi. Uusi esitys poikkesi kuitenkin perusteellisesti edellä mainituista. Snellman ei hyväksynyt Hegelin logiikan jakoa subjektiiviseen ja objektiiviseen lähestyen tässä K. L. Michelet’n kantaa. Rakenteeltaan teos noudattaa Hegelin teosta, vaikka joissain tapauksissa Snellman päätyi kolmijakoiseen esitykseen Hegelin nelijaon sijaan.55

Oikeusopin oppikirjassaan Snellman pyrki esittämään selkeitä määritelmiä ja tarkkoja jaotteluja. Tiukasti looginen esitys on helposti verrattavissa Hegelin Grundlinien der Philo-sophie des Rechts -teokseen, josta Snellmanilla oli käytössään 1833 ilmestynyt Eduard Gansin toimittama, Hegelin oppilaiden muistiinpanojen avulla täydennetty laitos. Esikuvaansa suppeampi teos ei ole kuitenkaan pelkkä lyhennelmä Hegelin oikeusfilosofiasta. Snellman huomauttaa itse esipuheessaan, että teoksen itsenäisyys ilmenee ennen muuta moraalin ja kansalaisyhteiskunnan alueilla subjektiuden erilaisessa ymmärtämisessä. Snellman painotti Hegeliä voimakkaammin subjektin autono-miaa. Snellmanin oikeusopin oppikirja oli ensimmäinen ruotsinkielellä julkaistu teos Hegelin yhteiskuntafilosofiasta.56

Elokuussa 1840 Snellmanilta ilmestyi kolmaskin kirja: Akateemisesta opiskelusta. Snellmanin vapauden tunnelmia Tukholmassa voi ymmärtää, kun hän saattoi siellä julkaista sensuurin ulottumattomissa kielletyn luentosarjansa. Verrattuna alkuperäiseen tekstiin uusi versio on ilmaisutavaltaan selkeämpi ja iskevämpi ja samalla vähemmän filosofinen.57 Erottamalla koulun yliopistosta, joka on sivistyslaitos, hän määritteli lukijoilleen ne samat käytännön toimintaohjeet, joita hän itse oli lähtenyt noudattamaan: ”Kun nuorukainen aloittaa opiskelun yliopistossa juuri heränneen itsetietoisuuden aikana, koko hänen ponnistelunsa suuntautuu siihen, että hän päättää itse, ratkaisee itse sekä tiedoista että toiminnasta. Yliopistosivistyksen tarkoituksena on, kuten edellä on tullut sanotuksi, johdattaa nuorukainen pois tästä abstraktista itsekkyydestä ja sovittaa yhteen nuorukaisessa itsetietoisuus ja perinne, subjektiivinen vapaus ja olemassa oleva oikea. Näin nousee esiin kysymys, miten sovituksen pitää tapahtua. Vastaukseni on: Ainoastaan tunnustamalla itsetietoisuuden oikeutus voidaan itsetietoisuus sovittaa yhteen perinteen kanssa, ja ainoastaan näin ovat tosi tieto ja siveellisyys ajateltavissa. Käsitykseni mukaan tämä tunnustaminen on akateemista vapautta. Voimme siksi ilmaista akateemisen vapauden laadun seuraavilla Raamatun sanoilla: ’Koetelkaa kaikkea ja valitkaa paras!’ Jos siksi haluamme määrittää, mitä akateemisen opiskelun pitäisi olla, voitaisiin se selittää itsetietoisuuden oikeutuksen tunnustamisesta lähteväksi pyrkimykseksi tietoon ja siveellisyyteen.”58

45  Schalin 1906, 186–189. Ks. Helanen 1937, 300–310.

46  Schalin 1906, 189–190.

47  Spanska Flugan. Sectio ultima 1841: Eräs ajankohtainen kysymys. KT 2, 484–489. Ks. Eino Murtorinteen kommentaari, SA II:13.

48  Olavi Kares, Palava kynttilä. Niilo Kustaa Malmbergin elämä. Helsinki 1981, 17–23.

49  Kalaja 1982, 30–33. ks. myös Leo Tujunen, J. V. Snellmanin suhde uskonnollisiin kysymyksiin. Kirkkohistorian laudaturtyö 24.11.1938. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 81–94 sekä Paavo Hautala, Juhana Vilhelm Snellmanin suhde uskontoon ja kirkkoon. Kirkkohistorian laudaturtyö 1964. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 60 ja 69–82.

50  Kalaja 1982, 33–34. Kirjoituksensa lopuksi Snellman julkaisi ruotsalaisen Samuel Ödmanin traktaatin. Vaikka artikkelissa kosketeltiin samaa subjektiivisen uskonkokemuksen problematiikkaa, se ei läheisesti liittynyt Snellmanin käsittelemään aihepiiriin.

51  K. S. Laurila, Erään ikuisen taistelun muudan vaihe. Runebergin ja Stenbäckin välinen kiista aatehistoriallisessa valaistuksessa. Helsinki 1937, 19–23. Laurila mainitsee Reinin luetelleen osakunnan keskusteluaiheissa myös uskonnolliset kysymykset, vaikka tosiasiassa Rein ei niitä mainitse.

52  Ilmari Ström, Carl Gustaf Essen beckiläisen suunnan edustajana. Suomen Skandinavian kirkkohistorian pro gradu tammikuu 1987. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 2.

53  Takala 1929, 174.

54  Alavuotunki 1986, 72–73.

55  Filosofian alkeiskurssi. Toinen vihko: logiikka. Tukholma 1840”. KT 2, 317–388. Ks. Vesa Oittisen kommentaari, II:8.

56  Filosofian alkeiskurssi. Kolmas vihko: oikeusoppi. Tukholma 1840. KT 2, 389–452. Ks. Jouni Alavuotungin kommentaari, SA II:9.

57  ”Akateemisesta opiskelusta”. KT 2, 452–475.  Ks. Juha Mannisen kommentaari, SA II:10.

58  KT 2, 463–464.