Ennen kymmentä ikävuottaan Snellman sai Tukholmassa tallettaa lapsen mieleensä Ruotsin valtakunnan suuruuden ajan romahduksen. Pääkaupungissa elettiin keskellä suuria maailmantapahtumia, mutta lahden toisella rannalla Turussa niitä ei välttämättä noteerattu ollenkaan. Esimerkiksi Ranskan suurta vallankumousta vuonna 1789 ei Turun suppean älymystön piirissä ollut pidetty minään suurena aatteellisena murrostapahtumana, kun taas Tukholmassa Pariisin tapahtumia oli seurattu tarkasti lehdistössä, ja jakautuminen kannattajiin ja vastustajiin oli näkynyt katukuvassa. Kun sukulaiset Suomessa saivat satunnaisesti tietoja ajankohtaisista tapahtumista joltain Tukholman kävijältä, Snellmanin perhe eli joka päivä keskellä historiallista draamaa.2

Napoleonin astuttua Ranskan poliittisen elämän johtoon suuret valtiolliset muutokset Manner-Euroopassa kiihtyivät. Korsikalaissyntyinen Napoleon Bonaparte oli ylennyt Ranskan armeijassa kenraaliksi, osoittautunut kyvykkääksi sodanjohtajaksi ja pelastanut maansa monissa sodissa. Ensimmäisenä konsulina hänestä tuli Ranskan johtaja 1799 ja vuonna 1804 Ranskan keisari. Monissa sodissa vuoteen 1815 asti hän laajensi valtakuntaansa esikuviensa Aleksanteri Suuren ja Kaarle Suuren innoittamana.3 Napoleonin laajentumispolitiikka heijastui myös Snellmanin perheen ja sukulaisten arkeen.

Perinteisesti suurvaltapolitiikan suhdanteiden muuttuminen sodan olosuhteissa johti aina myös suomalaiset pohtimaan lojaalisuuttaan emämaalle. Pohjanmaan asukkaat olivat erityistapaus. Snellmanin vanhempien suvut olivat muiden pohjalaisten tapaan kriittisiä Ruotsin valtakunnan yhteyttä kohtaan ja oma-aloitteisia omien oikeuksiensa ajajina. Suomen alue oli kokonaisuudessaankin alkanut piirtyä erilliseksi alueeksi Ruotsin valtakunnassa viimeistään pikkuvihan (1743–1746) jälkeen, jolloin koko maan venäläismiehitys oli synnyttänyt asukkaissa tyytymättömyyttä Tukholman tapaan hoitaa asioita. Kriittisyys yhdisti suomalaiset Tukholman valtiopäivillä ”Suomen kansakunnan” edustajiksi. Suuri hyvitys kaltoin kohdellulle rajamaalle vuoden 1765–1766 valtiopäivillä oli se, että Pohjanmaan rannikkokaupungit saivat Anders Chydeniuksen johdolla oikeuden ulkomaankaupan harjoittamiseen.

Suotuisa taloudellinen kehitys jatkui Kustaa III:n aikana ja lisääntynyt vauraus alkoi näkyä erityisesti Pohjanmaalla sekä Länsi- ja Lounais-Suomessa. Yksittäisistä tyytymättömyyden ilmauksista huolimatta Suomessa korostettiin uskollisuutta ja kiitollisuutta kuningasta kohtaan. Vaikka epäonnistunut sota Venäjää vastaan vuonna 1788 johti upseerien maapetokselliseen toimintaan, varsinaista valtiollista separatismia Suomessa esiintyi hyvin vähän.4

Rajamaan lojaalisuus joutui uudelleen puntariin, kun tapahtumat Tukholmassa kehittyivät nopeasti ylhäisaatelin salaliiton jäsenen ammuttua kuningas Kustaa III:ta kuolettavasti oopperanaamiaisissa 16.3.1792. Näin kuningas maksoi kalliisti, että oli jättänyt hyvittämättä aatelille perinnöllisten erioikeuksien lakkauttamisen. Juuri tällä toimenpiteellä hän oli avannut tien porvareille ja talonpojille, 1800-luvun uusille yhteiskuntaluokille.

Holhoojahallituksen jälkeen valtaan astui Kustaa IV Aadolf, jonka johdolla alkoi monivivahteinen uudistustyö seuraavina kahdeksana vuonna 1796–1804. Vaikka sisäinen uudistustyö kantoi hedelmää, ulkopoliittisesti edettiin haparoiden. Ruotsin kuningas yritti vuosisadan vaihteessa saada liittolaista Ranskasta, Englannista ja Venäjästä. Kauppapoliittisista syistä Ruotsi lopulta lähentyi Englantia. Ruotsi halusi taata tämän merimahdin kanssa tavarakuljetukset Napoleonin kauppasodan aikana.5 Tällä tavalla myös Snellmanin isän merimatkat saivat jatkua keskeytymättä: Kokkolan maistraatti myönsi passeja normaalisti Napoleonin sodista huolimatta. Passimerkintöjen mukaan Patience purjehti Englannin Liverpooliin säännöllisin väliajoin.6

Ulkopolitiikka lähti kehittymään omaan suuntaansa, kun Kustaa IV Aadolf kriisin kärjistyessä vietti kokonaisen vuoden kesästä 1803 alkaen appivanhempiensa luona Badenissa. Oleskelu ulkomailla merkitsi suurta muutosta kuninkaan ulkopoliittisessa ajattelussa. Ranskalaiset emigrantit saivat hänet tänä aikana inhoamaan vallankumousta seuranneita hallituksia. Vastenmielisyyttä lisäsi koko Eurooppaa kuohuttanut teloitus: puolueettomassa Badenissa kaapattu vanhaan kuningashuoneeseen kuulunut herttua ammuttiin, koska Napoleonin mielestä Bourbonit tarvitsivat varoituksen. Muuan mystikko sai Ruotsin kuninkaan vakuuttumaan, että Napoleon oli Ilmestyskirjan verenkarvainen peto, ja kuningas aloitti todellisen ristiretken Napoleonia vastaan. Kustaa IV Aadolf kävi sotaa Ranskaa vastaan kolmannen liittokunnan jäsenenä Venäjän ja Englannin rinnalla. Niin kutsuttu Pommerin sota käytiin Pohjois-Saksan kamaralla 1805–1807.7 Ruotsille alue oli elintärkeä: Pommerissa oli 100 000 asukasta; Ruotsin neljäs yliopisto sijaitsi Greifswaldissa; suurin osa Ruotsin viljasta oli peräisin Pommerista; valtakunnan parhaat lääkärit, tykistöupseerit, älymystön edustajat ja tunnetut suvut olivat kotoisin sieltä.8

Kustaa IV Aadolfille Pommerin sota koitui epäonnen näyttämöksi. Ruotsin kuningas kuvitteli komentavansa Venäjän, Englannin, Itävallan ja Saksan joukkoja, ja hänen tavoitteenaan oli palauttaa Bourbonit valtaistuimelle murskaamalla Napoleon ja Ranskan vallankumous. Todelliset teot jäivät puuttumaan, vaikka kuningas pukeutui sankarinsa Kaarle XII:n univormuun, ajoi viiksensä, kampasi tukkansa esikuvansa tapaan ja lupasi ampua henkilökohtaisesti luodin Napoleonin otsaan. Sotaväkeä tällaiset näytökset eivät motivoineet. Kun muiden maiden ruhtinaat yrittivät luoda iskukykyisiä sotilasliittoja Napoleonia vastaan, Ruotsin kuningas teki kaiken yhteistyön mahdottomaksi mielikuvitusleikeillään. Yhä useampi alkoi pitää häntä mielisairaana.

Napoleon valtasi Pommerin elokuussa 1807, ja vasta viime hetkellä valtaosa Ruotsin armeijasta onnistui pelastautumaan. Snellmanin perhe sai katsella Tukholman kaduilla, kun kuninkaan hovi muutti takaisin Malmöstä Tukholmaan: 170 ihmistä kuljetettiin takaisin kuninkaanlinnaan 271 hevosella.9 Pommerin sodan tappion jälkeen oli viimeistään selvää, että kustavilaisen ajan tunnelmat olivat lopullisesti ohi Tukholmassa.

Pommerin sodan lopputulos vaikutti ratkaisevasti Snellmanin perheen tulevaisuuteen. Ruotsin epäonnistuttua ja jäätyä yksin Englannin kanssa Napoleonia vastaan Suomesta tuli tärkeä neuvottelukortti. Kolmannen liittokunnan osoittauduttua tuloksettomaksi Venäjä teki nopeat johtopäätökset. Napoleon käytti tilanteen hyväkseen ja aloitti aseleponeuvottelut Venäjän kanssa 25.6.1807 Niemenjoen lautalla. Yhteisymmärrys meni vielä pidemmälle: Napoleonin ja Aleksanteri I:n välille syntyi Tilsitissä 9.7.1807 sopimus, jossa Napoleon jätti Suomen Venäjän etupiiriin. Ehtona oli, että Venäjä painostaisi Ruotsin mukaan mannermaasulkemukseen Englantia vastaan.

Saatuaan tietää sopimuksesta Ruotsi sanoi aselevon irti Ranskan kanssa. Ruotsi joutui yhä enemmän erityksiin, kun Tanska painostettiin liittymään Tilsitin sopimukseen 20.10.1807. Venäjä julisti sodan Englannille 7.11.1807. Koska Venäjä ei halunnut joutua sotaan Ruotsia vastaan, se yritti taivuttaa läntistä naapuriaan liittoon kaikenlaisilla hämäyksillä. Ruotsi taas koetti voittaa aikaa kevääseen 1808 ja välttää kaikkia sotavarusteluksi tulkittavia toimia odottaessaan englantilaisia apuun. Venäjän diplomaattiset keinot alkoivat loppua, kun Kustaa IV Aadolf palautti Aleksanteri I:lle korkean venäläisen kunniamerkin, koska Napoleon oli saanut samanlaisen. Lopulta sota puhkesi 21.2.1808, kun Ruotsi kieltäytyi liittymästä sopimukseen.10

Kun tieto sodan puhkeamisesta vasta saapui Tukholmaan, olivat ruotsalaiset joukot jo vetäytyneet syvälle Suomeen ja venäläiset valloittaneet rannikon Loviisaan saakka. Samaan aikaan ranskalainen marsalkka Bernadotte valmistautui hyökkäämään Ruotsiin Tanskasta käsin. Tanska julisti sodan Ruotsille 14.3.1808, ja Preussi katkaisi diplomaattisuhteet Ruotsiin. Kotimaassa tyytymättömyys kuningasta vastaan kasvoi, ja juonittelu kiihtyi hovissa sekä armeijassa.11

Sodan syttyessä Snellmanin isä toimi kapteenina Patiencella, joka oli talviankkurissa Kokkolan Halkokarissa. Huhtikuussa 1808 se joutui luovuttamaan merirosvojen varalta pitämänsä ainoan tykin kaupunkiin saapuneille venäläisille. Muuten laivat saivat rauhassa jäädä odottamaan jäiden lähtöä. Yleensä suomalaiset varustamot pyrkivät pitämään ulkomailla olevat alukset poissa kotisatamista. Sodan alkaessa Kokkolasta oli ulkomailla 13 alusta, jotka saattoivat Tukholmasta käsin purjehtia ulkomaan rahtiliikennettä sodasta huolimatta.

Tukholmassa Snellmanin perheen oli mahdotonta pysyä ajan tasalla kotimaan sotatapahtumista, joiden keskellä sukulaiset Kokkolassa ja Oulussa joutuivat elämään. Snellmanin kolme setää, kolme tätiä ja isoäiti kokivat sodan Oulussa ja sen lähiympäristössä. Äidin kaksi veljeä oli Kuopiossa ja yksi serkku Oulussa.12 Länsirannikolla asuneet sukulaiset kohtasivat itärajan ylittäneet venäläiset joukot nopeasti, koska vähäisen vastarinnan vuoksi Etelä-Suomi miehitettiin nopeasti. Ruotsi aikoi taktisesti keskittää omat joukkonsa Hämeenlinnan seudulle, mutta käytännössä ne vetäytyivät nopeasti Oulun seudulle asti. Ruotsi menetti etelärannikolla olleet Svartholman ja Viaporin linnoitukset, jotka venäläiset olivat lahjoneet antautumaan.13

Kesällä 1808 Ruotsin armeija aloitti vastahyökkäyksen ja eteni Etelä-Pohjanmaan eteläosiin. Syyskuussa jouduttiin taas vetäytymään samoja teitä pitkin Pohjois-Pohjanmaalle ja lopulta Länsipohjaan. Sodan suurimmat taistelut käytiin Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa. Suomen sodassa tieyhteydet sanelivat sotastrategian. Laajoja rintamia ei syntynyt, vaan taistelut käytiin suurien teiden läheisyydessä. Pääteiden varrella asuneet siviilit joutuivat sopeutumaan kahden eri sotajoukon liikkeisiin. Oma ja vihollisarmeija vaativat elintarvikkeita, kyydityksiä ja majoitusta. Vain satunnaisesti sotaväki ryösteli siviilitaloja tai pahoinpiteli asukkaita.14

Snellmanin sukulaisten tilanne Kokkolassa muuttui 9.3.1808, kun rumpuja päristettiin katujen kulmissa ja kuulutettiin maaherran lähettämää kuninkaallista julistusta. Maistraatti oli antanut laatia lisäjulistuksen, jossa kaupungin miehiä kehotettiin ”esi-isäin rohkaisemina ja tuntien omaavansa rohkeutta, voimia ja alttiutta, tarttumaan aseisiin Suomen perivihollista vastaan ja kiiruhtamaan puolustamaan sitä, mikä heille on rakkainta maailmassa: Isänmaata, aviopuolisoa ja lapsia”. Vapaaehtoisia pyydettiin ilmoittautumaan Raatihuoneella. Ruotsin armeija marssi maaliskuun 25. päivänä eteläisestä tulliportista kaupunkiin ylipäällikkö Klingsborgin johdolla. Päämajaksi se otti Roosin talon. Vain viikkoa myöhemmin huhtikuun alussa venäläiset saapuivat taistelutta Kokkolaan, kun Suomen armeija oli alkanut vetäytyä kaupungista.15

Nopeasti muuttuneissa tilanteissa Snellmanin sukulaisten ei tarvinnut olla huolissaan, koska venäläiset kohtelivat siviilejä hyvin. Viljan pakkoluovutukset eivät kuitenkaan olleet paras mahdollinen alku Venäjän keisarin hakiessa porvariston uskollisuutta. Sodan alussa laivanvarustajien suuret suolavarastot hupenivat nopeasti, kesään mennessä ne loppuivat ja vasta elokuun loppupuolella suolalaivat tulivat taas kotisatamaan. Niiden joukossa oli Snellmanin isän komentama Patience, joka toi lastin Englannista.

Kaupunkilaisia rasitti myös majoitusvelvollisuus, kun Kokkolaan oli majoitettu sotaväkeä talvikaudeksi 1808–1809. Heti huhtikuussa sotaväen käyttöön oli annettu koulutalo ja kolme porvaristaloa. Esimerkiksi Donnerin talo toimi kenttäsairaalana. Raatimies Chrons oli saanut majoitusmestarin epäkiitollisen tehtävän. Vielä ankarampi rasitus oli kyyditysvelvollisuus. Maaliskuun alkupäivinä Ruotsi-Suomen armeijalle piti luovuttaa sata hevosta rekineen.

Lohtajan pappilassa 29.9.1808 solmitun aselevon jälkeen venäläiset joukot asettuivat lopullisesti Kokkolaan. Ylipäällikkö F. W. von Buxhoevden otti asuinpaikakseen Roosin talon, joka sijaitsi melkein vastapäätä Snellmanien sukulaisperheen Kyntzelien taloa. Venäläisistä Kokkola tuntui paratiisilta kaksi kuukautta kestäneen leirielämän jälkeen, kuten eräs venäläinen myöhemmin muisteli. Se oli ensimmäinen venäläisten kohtaama kaupunki, jossa kaupoissa oli tavaraa, ravintolassa viinejä ja ruokaa ja kaikki asukkaat kodeissaan. Kauppiaat olivat laskeneet hyötyvänsä miehityksestä. Seurapiirielämä virkistyi nopeasti, kun kaupungissa järjestettiin kaksi kertaa suuret tanssiaiset. Kukaan ei kieltäytynyt venäläisten korkeiden upseerien kutsusta.16

Hyvästä kohtelusta huolimatta uskollisuudenvalan vannominen miehittäjälle herätti kaupunkilaisissa ristiriitaisia tunteita. Venäläiset olivat vaatineet väkeä vannomaan valan Aleksanteri I:lle jo kesken sotatoimien 22.5.1808. Koska kaikki eivät tätä käskyä noudattaneet vaan tekeytyivät esimerkiksi sairaaksi, uusi tilaisuus järjestettiin 5.6.1808 toisena helluntaipäivänä. Kaksi viikkoa myöhemmin Kokkolan miehet kutsuttiin kuitenkin vannomaan uutta valaa Kustaa IV Aadolfille, koska venäläiset joutuivat perääntymään. Syyskuun lopussa valaa oltiin taas vannomassa venäläisille.

Snellmanien toisessa sukulaiskaupungissa Oulussa sodan kulku meni samaan tahtiin. Erona oli vain, että ratkaisutaistelut käytiin Oulun ympäristössä ja kaupungista tuli yksi kenttäarmeijan tärkeimmistä huoltokeskuksista. Kun venäläiset lyötiin sodan alussa 18.4.1808 Siikajoella ja 27.4.1808 Revonlahdella, Oulun porvaristo lähetti sotilaille kiitokseksi 500 kannua viinaa ja piti seuraavana sunnuntaina kiitosjumalapalveluksen, jossa veisattiin ”Herraa hyvää kiittäkää”. Snellmanin tädin Anna Jacobina Piponiuksen talossa oli majoitettuna 30 suomalaista sotilasta. Heinäkuussa 1808 tilanne näytti huononevan. Kun ruotsalaisten vetäytymissuunnitelma paljastui, armeija kadotti nopeasti suosionsa kaupunkilaisten keskuudessa. Oravaisten taistelun jälkeen 14.9.1808 armeijan taistelutahto laski nopeasti. Olkijoella 19.11.1808 tehdyn sopimuksen mukaan Ruotsin armeija jätti Oulun 29.11. Seuraavana päivänä, 30.11. venäläiset marssivat Limingan tullista Torikatua pitkin kaupunkiin, jossa vallitsi hämmästynyt kuoleman hiljaisuus. Tyhjillä kaduilla ei ollut ainoatakaan kaupunkilaista, vain kasakat ratsastelivat edestakaisin.17

Oulun porvaristo jäi ilman ruotsalaisen esivallan tukea päättämään suhteistaan miehittäjiin, kun varsinainen maaherra oli kuollut ja sijainen paennut Ruotsiin. Tässä tilanteessa venäläiset kenraalit Šuvalov ja Kamenski ryhtyivät välittömästi hieromaan tuttavuutta kaupunkilaisten kanssa järjestelemällä päivällisiä ja tanssiaisia. Nämä toimenpiteet miellyttivät kaupungin asukkaita, mutta varuillaan kuitenkin oltiin. Erään äidin ohje tyttärilleen kuului: ”Jos kuulette minun huutavan, rientäkää ulos. Ryssä on sentään aina ryssä, olkoon sitten kenraali tai sotamies.” Huolestuneiden äitien mielet sulattivat pian tanssiaiset hienoine musiikkeineen ja harvinaisine ruokalajeineen.18

Hyvittelyä tarvittiinkin, kun Oulussa oli hermostuttu ankaran majoitus- ja kyyditysrasituksen takia. Useat porvarit saivat omissa taloissaan tyytyä yhteen huoneeseen, kun lopuissa majaili venäläisiä sotilaita. Esimerkiksi Snellmanin tädin taloon majoitettiin 20 kasakkaa. Täti pelkäsi sotavarustusten pitkiä piikkejä ja sitä, että hänen temperamenttinen miehensä haastaisi riitaa vieraan väen kanssa. Elintarvikkeet sotaväki hankki pakko-ottoina. Vastaanhangoittelusta määrättiin sakkoja ja niskuroinnista seurasi vangitsemisia. Valan vannomiseen annettiin viikko valmistautumisaikaa. Oulun kirkkoherra Henrik Wegelius pyysi 9.12. rohkeasti lykkäämään valan vannomista, kunnes sotatoimissa olisi tapahtunut lopullinen ratkaisu. Ylipäällikkö torjui pyynnön pilkallisesti.19

Venäläiset onnistuivat mielialojen muokkauksessaan niin hyvin, että Oulun ylempi porvaristo vakuuttui siitä, että vain Venäjä saattoi taata Oulun laivoille kaupan vapauden. Tämä varmistui 4.12., kun venäläiset antoivat julistuksen, jossa vanhat oikeudet luvattiin pitää voimassa ja vapaa kauppa oli muodostuva ”ehtymättömäksi rikkauden lähteeksi”. Suhteiden hoidon takasi venäläisten nimittämä maaherra K. H. Ehrenstolpe, joka yhdessä pormestari Liljendalin, lääninsihteeri Jacob Snellmanin – Snellmanin isän pikkuserkun – ja Erik Tulindbergin kanssa ylläpitivät hyviä mutta suoraselkäisiä suhteita miehittäjään. Suhteiden sujumisen kunniaksi keisari lyötti heille erityisen kultaisen mitalin. Alempi porvaristo ja talonpojat suhtautuivat kuitenkin epäluuloisesti valloittajaan. Oululainen kirkkomaalari Mikael Toppelius kirjoitti lokakuussa 1809: ”Meidän täytyi nyt olla sitä, mitä emme tahtoneet olla. Taivas karkottakoon vihollisen. Meidän täytyi laulaa Venäjän laulua.”20

1   Joukahainen nro VI, 1869: Muutamia huomioita Pohjanmaan maasta ja kansasta. KT 22, 442.

2   Juhani Paasivirta, Suomi ja Eurooppa. Autonomiakausi ja kansainväliset kriisit 1808–1914. Helsinki 1978, 18–19.

3   Bang Gustav, Euroopan sivistyshistoria II. Porvoo 1927, 266–267.

4   Paasivirta 1978, 16–17.

5   Ingvar Andersson. Ruotsin historia. Historiallinen kirjasto XIII. Porvoo 1950, 400–410.

6   Palautetut laivapassit 1804–1815, kansio Eg 2 ja 1816–1820, kansio Eg 3. Kokkolan maistraatin ja raastuvanoikeuden arkisto. Vaasan maakunta-arkisto.

7   Eino Jutikkala ja Erkki K. Osmonsalo, Kustavilainen aika teoksessa Suomen historian käsikirja. Porvoo 1949, 673.

8   Lindqvist 1996, 240. Näitä sukuja olivat esimerkiksi von Platen, Beskow, von Schwerin, von Stedingt, Klinkowström ja Tessinin arkkitehtisuku sekä Kempen kauppiasdynastia.

9   Lindqvist 1996, 240–243 ja Andersson 1950, 411.

10  Jutikkala ja Osmonsalo 1949, 689–698.

11  Lindqvist 1996, 246.

12  Setä Johan Gerhard oli Utajärven kappalainen, toinen setä Benjamin Snellman Haukiputaan kappalainen ja kolmas setä Gabriel Snellman proviisori Oulussa. Snellmanin yksi täti Elisabet Magdalena oli naimisissa majuri Karl Georg Montgomeryn Rantsilassa, toinen Anna Jacobina naimisissa värjärimestari Elias Piponiuksen kanssa Oulussa ja kolmas täti Eva Kristina Anttila naimisissa Haaran talon isännän kanssa Limingassa. Snellmanin äidin kaksi veljeä Nathanael ja Johan Röring olivat kauppiaina Kuopiossa ja pikkuserkku Mathias Röring kauppiaana Oulussa.

13  Sylvi Möller, Kokkolan kaupungin historia III:1808–1878. Porvoo 1980, 1–2.

14  Timo Haavisto, Tokeroita ja moottoriväyliä. Tiet ja tieliikenne Vaasan läänissä 1808–1995. Teoksessa Pohjanmaan kautta. Tiet ja tieliikenne Pohjanmaalla keskiajalta 1990-luvulle. Tiemuseon julkaisuja 15. Jyväskylä 1997, 251–256.

15  Möller 1980, 2–5.

16  Faddei Bulgarin, Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. Toimittanut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Pieksämäki 1996, 123–129.

17  Aimo Halila, Oulun kaupungin historia II:1721–1809. Oulu 1953, 755–760.

18  Sara Wacklin, Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Scripta historica XV. Saarijärvi 1995. Ks. erityisesti muistelmat nro 39–43.

19  Bulgarin 1996, 149. Ks. myös Liina Holm 1931, 60.

20  Halila 1953, 768–770. Halila puhuu Johan Snellmanista, vaikka pitää olla Jacob Snellman (s. 1784), myöhemmin Tullilaitoksen ylijohtaja ja Uudenmaan läänin varamaaherra, senaattori John Snellmanin (s.1815) isä.